(Tämä on täysin fiktiivinen tarina)
Valo
Mistä se kaikki valo meihin tulee? Mistä me ammennamme valoisuutta? Miksi toiset ovat pimeämpiä kuin mustin yö ja toiset valoisampia kuin kirkkain lamppu. Kuka oman valoni on sytyttänyt? Miksi toisille jaetaan empatiaa kauhalla, toiset taas saavat kylmyyttä ja kykenemättömyyttä ymmärtää?
Ruuhkainen Metroasema Sörnäisissä. Ihmisiä enemmän kuin sisälle mahtuisi, siltä se ainakin tuntui – kykenin haistamaan jopa vieressä olevan hengityksen. Se ei ollut omani, sillä olin juuri kysynyt haiseeko hengitykseni ennen kotoa lähtöä. Harjasin hampaani ja käytin hammaslankaa, sen päälle kurlasin suuvedellä. Ah niin raikasta, ajattelin.
Silmäni vaeltelivat ihmisten läpi, huomioin rikkinäisiä vaatteita, likaisia ja löysiä farkkuja, puhdasta, likaista. Vieressäni on mies, jolla puku päällä, mahdollisesti Dressmannilta. Katson hänen sukkiaan, ovatko nuo ne tarjoustalossa näkemäni sukat. Halvat. Eurolla sai kahdet.
Silmäni jatkavat kulkuaan. Näen edessäni äidin ja pienen kiukuttelevan lapsen. Äidin kasvoista paistaa väsymys, katson hänen hiuksia – koskahan ne ovat viimeksi pesty? – Kysyn itseltäni.
Mikä näiden ihmisten tarina on? Häiritseekö näiden ihmiset ulkonäkö minua, sillä tunnun kiinnittävän niihin aika paljon huomiota – ajattelen.
Sisälleni asettuu ymmärrys.
He kaikki elävät elämäänsä. Minä tarkkailen. En arvota, en tuomitse -vain tarkkailen.
Jos kuulisin heidän ajatukset, mitähän he ajattelisivat. Katson äitiä ja mietin. Hänen ajatuksensa vilisevät sinkkuajoissa, niissä vapaissa ja railakkaissa hetkissä. Hänen haikeutensa - kavereiden jäädessä taa, hänen uupumuksensa pilaa kaikkien ilon. Hän ajattelee.
Rikkinäisissä vaatteissa kulkevat – ajattelevat olevansa cool, sillä mitä rikkinäisemmät housut, sitä muodikkaampia he ovat. Edessä istuu hyvin pukeutunut vanha rouva – hänen ajatukset osuu nuorison epäsiistiin pukeutumiseen. Toista se oli hänen nuoruudessaan, muoti oli vielä kulta-aikaa. Mummo ajattelee muodin kulta-ajan olleen 1920-luvulla, aikana jona hänen äiti oli nuori.
Nämä nuoret jauhavat purkkaa ja räkivät lattialle. Katsovat vanhempia kieroon. Se oli sen 80-luvun vaikutusta. Silloin tuli punkkarit. Pyh, mummo pyörittää silmiään.
Katselen kuinka metrovaunu tyhjenee Itäkeskuksen kohdalla. Muutama matkustaja tulee kyytiin. Jatkan matkaani kohti kontulaa. Viereinen mies nousee ylös, suoristaa pukuaan ja ravistelee lahkeensa. Hän vetää syvään henkeen ja kävelee metron ovien eteen. Kontula Gårdsbacka, metron naisääni sanoo. Pim. Ovet aukeaa. Kävelemme ihmisrypäleessä metrosta ulos. Pummi ojentaa käden - ”anna rahaa!” Kävelen hänen ohi kuulematta häntä. ”haista vittu, rikas paska” Pummi huutaa perääni. Jatkan rullaportaat ylös – portaiden päässä nuorisolauma on ryhmittynyt tien tukkeeksi ulko-ovien eteen. Näen vartijan lähestyvät heitä. Ryhmä leviää, jakaantuu ovien sivuille, yksi lähtee juoksemaan karkuun. Katselen tupakoita korvien takana. Nuorin on varmaan 8-vuotias.
Käännyn vasemmalle ovista ja jatkan matkaani kohti Vesalan koulua. Läpi ostarin kulkiessani huomaan iäkkään naisen, joka työntää rollaattoria selkä kyyryssä. Näen hänen luokse juoksevan naisen, joka auttaa naista. Vanhan rouvan katse näyttää kiitolliselta.
Edessäni seisoo juopunut mies - ihan hyvin pukeutunutkin. Hän ottaa minua kädestä ja sanoo ”Hei beibe, meille vai teille?”
”Kiitos kohteliaisuudesta, ei kumpaankaan”. Katson kelloa, se on 12:09. On vielä aikaa.
Jaahas, että sellainen tarina. Tällaisia lyhyitä tarinoita löytyy koneeltani.
Maiju
