Tämä on vaikea aihe kirjoittaa, sillä sanat voivat olla kuin veitsiä. Niillä voi iskeä ja lujaa, eikä haava välttämättä koskaan tule paranemaan tai ainakin se siltä tuntuu. On tehty tutkimuksiakin, että satuttavat sanat osuvat aivoissa samaan osioon kuin oikea fyysinen kipu. Valitettavasti ei ole antaa tähän linkkiä tutkimukseen, niinkuin kuuluisi. Siksi se olkoon nyt disinformaatiota. Toiset satuttavat tahattomasti, he eivät edes ymmärrä satuttavansa. Toiset tekevät sitä täysin tietoisesti.
Oma mielipiteeni on, että aina ei tarvitse neuvoa, aina ei tarvitse antaa vinkkejä miten elää omaa elämää paremmin. Ellei sitä kysytä.
Tämä olkoon lyhyt postaus. Joskus sanoja on vaikea kaivaa alitajunnan syövereistä. Tavallaan sitä tietäisi mitä ja miten jonkin asian haluaa ilmaista – ei vain löydä niitä oikeita sanoja. Mutta. Jos haluaa jonkin asian sanoa, on otettava omista sanoistaan vastuu. Eikö? Jos ne satuttaa vastapuolta, eikö olekin vain reilua pyytää anteeksi. Ei kierrellä ja kaarrella, vähätellä ja syytellä vastaanottaja.
Rehellisesti vain pyytää anteeksi. Simple is that! Piste. Anteeksipyyntö toki voi jäädä sanahelinäksi, jos sama käytös jatkuu. Silloin merkitys koko sanasta leijuu taivaan tuuliin.
Mutta, jos ei olekaan sanonut pahasti vaan vastaanottaja on ottanut sanan ns. väärin vastaan, pitääkö silloin pyytää anteeksi? Nämä on vaikeita ja tiukkoja aiheita, niin lasten kasvatuksessa kuin työelämässä / harrastemaailmassa ta vapaa-ajallakin. Mitä enemmän ihmisiä, voi olla myös isompi soppa.
Kun olemme ihmisten kanssa tekemisissä, jotka sanovat vihaisia satuttavia sanoja. Loukkaavia. Arvostelevia. Hyökkääviä. Mitä ne tekevät ihmisen sielulle? Kun olet ympäristössä, jossa on vain rumaa, likaista ja inhottavaa puhetta, se on kuin aivopesua. Jos kuuntelet mollaamista, joko itsesi tai muiden – se on kuin joku heittäisi roskia sieluusi. Mätäneviä roskia. Jos et saa torjuttua niitä, alat muuttua samanlaiseksi. Kuka meistä haluaa sitä?
Miksi alunperin aloin kirjoittaa? Siksi, että halusin muuntaa sisäisen puheeni kauniimmaksi, että tulisin näkyvemmäksi itselleni. Tiedostaisin mikä on oikein ja mikä väärin. Lapsi joka kasvaa ympäristössä, jossa puhe on negatiivista ja tunteet tukahdutetaan, palaute omasta käytöksestä on vain negatiivista ilman positiivista tai rakentavaa palautetta, kasvattaa lapsen epävarmuuteen. Se millainen minä olin, avoin ja suora oli aikanani halveksittavaa. Opin kuitenkin miellyttämään. Nyt opettelen siitä pois, mutta samalla haluan siitä kertoa.
Maiju
