Oodi blogille

 En tiedä miten olette löytäneet blogiini, mutta koskaan aiemmin blogiani ei ole luettu näin paljon. Se tuntuu erikoiselta. Ihanalta. 

Samalla koen, että olen mahdollisesti päässyt yli siitä arkuudesta ja pelokkuudesta joka sensuroi itseäni. Olen vältellyt kirjoittamasta tuomitsevia tekstejä, sillä en usko tuomitsemiseen. Tiedän sen lietsovan pahaa verta, enkä haluaisi sitä maailmaan lisätä yhtään. Kuitenkin täältä saattaa jonkinlaisia piikkejä löytyä. 

Tämä on ollut siis voitokkain kuukausi tekstien määrässä, viime kuukausi oli voitokkain lukumäärissä. Kiitos teille lukijani. 

Näen ehkä romanttisesti, näiden olevan kiinnostavia tekstejä, mutta samalla olen jalat maassa ja oletan sieltä jonkun nousevan barrikadeille. Tasapainoilua siis.

Kun aloitin tätä blogia, pelkäsin kirjoittaa. Pelkäsin näkyä. Olen kirjoittanut itseni siitä ulos. Täällä. Edelleen käyn aika ajoin kamppailua omissa somekanavissa näkymisen kanssa. Näkymiseen kun aina tuntuisi kuuluvan tyrmääminen. Silloin kun kirjoittelee vahvojen tunteiden virrassa, silloin myös ääripäässä liikkuvat vahvat tunteet voivat tuntua massiivisilta. Siksi pysyttelen mukavuusalueellani. Se on tavallaan vähän väärin. 

Elämässäni aaltoilee rankat ja onnen tunteet. Kaikkein inhottavinta on se, että ihan kuin ne kuuluisivat yhteen. Kun koen äärimmäistä onnellisuutta, jossain joku ratkeaa. Ja onneni vaihtuu suruun. Näin kirjoittajana ja luovana ihmisenä, yritän hyödyntää tunteitani. 

Kun kuljimme Tammisaaren katuja, yksi unelmani heräsi. Näin käsityömyymälän jossa vanhempi rouva myi omaa keramiikkaa ja hänen tyttärensä oli tehnyt hauskoja tauluja teksteillä myytäväksi. Ostin häneltä pienen astian, jossa oli hänen kaunokirjoituksella kaivertama allekirjoitus. Kun maksoin, hän pakkasi sen itse tehtyyn kangaspussiin. Ja antoi minulle lopuksi leveän hymyn. Tästä tuli oma aarteeni, muistutus omasta unelmastani. Jonain päivänä haluaisin olla tuo nainen, joka myy omia käsitöitään. Ne olivat hyvän hintaisia, ei liian korkeat, mutta ei liian matalatkaan. Käsityön osto on aina rakkauden teko. Haluaisin asua jossain missä minulla olisi taidepaja. Mutta unelmani ei voi syntyä niin kauan kun lapseni tarvitsevat minua. Mutta jos lapseni osallistuisivat myös taidepajaani, se olisi myös unelmani. 

Nostan hattua itselleni tämän voitokkaan kirjoitusponnistukseni myötä. Olen jatkanut blogin pitämistä siitä huolimatta, vaikka kukaan ei lukenut tätä. 

Epävarmuus on hyvä polttomoottori kirjoittamiselle. Edessäsi voi odottaa piiiiitkän pitkä hiljaisuus ja sekin hiljaisuus, minkä tunnet ja näet, et tiedä mitä se tarkoittaa. 

Maiju