Elokuu on puhdistumisen aikaa, sanoi astrologiystäväni. Kun keho tulee kipeäksi, se haluaa tehdä tilaa jollekin uudelle - ensin puhdistuen.
Olen kärsinyt migreenistä, joka on henkisesti yhtä kuin päätä pakottaa. Mitä pakotan? Jumiutuminen on minulle toisinaan yhtä kuin pakottaminen. Olen tainnut kertoa, että oli aikakausi kun en suostunut tehdä juuri mitään, mikä voisi saada minut menettämään kasvoni. En kirjoittanut tunteistani, sillä se olisi saanut muut ärähtämään tai en jakanut julkisesti, sillä jos joku sanoisi etten tykkää. Jäin siis kirjoittelemaan yksin.
Kun keho haluaa puhdistua, se tuo alitajunnasta erilaista kipua ja kasvuteemaa esiin, se haastaa, tekee flunssan, päänsärkyä, voimattomuutta, innottomuutta. Se tuo ärsyyntymistä, nostaa pintaan kiukkua, haavoja. On vaikeaa innostua. On vaikeaa jakaa. Minulle tämä puhdistuminen on jakamisen vaikeus. Yksinjakamisen vaikeus. Ei ole mitään ongelmia tehdä naisporukan kesken heittäytyviä videoita, joissa voimme menettää kasvomme, mutta yksin seistä jonkin asian edessä haavoittuvana, arvosteltavana. Se on pelottavaa.
Miltä kritiikki tuntuu? Kritiikki voi olla myös hiljaisuus jonka kohtaa. Et saa minkäänlaista palautetta, mutta sinun on vain tehtävä. Se voi olla joku sinulle sanottu ruma sana, tai se voi olla vain että en tykkää. "Anteeksi nyt vain kun näin sanon, mutta en tykkää tästä." Tämä on ollut itselleni inhokkilause aiemmin ja olen kasvanut mielestäni niin paljon, että se on muuttunut hiukan neutraalimmaksi.
Minusta se on aina tuntunut pahalta. En osannut ottaa sitä aiemmin vastaan. Toissapäivänä sain uudelta tuttavaltani palautetta kolmesta kuvasta. Kahdessa kuvassa oli henkilö ja yhdessä henkilön aurinkolasien kautta minä - kuvaaja. Hän sanoi ettei tykkää, koska kuvaaja näkyy. Jäin pohtimaan hetkeksi ja mietin oliko tuo kriitikointia vai vain mielipide.
Kaikilla kuuluu olla oikeus sanoa mielipiteensä, myös se ettei tykkää, maailma ei muuten kehittyisi. Kuitenkin se, että joku ei tykkää ei saisi estää meitä menemästä eteenpäin.
Olen aina ollut huono ottamaan palautetta vastaan. Silloin kun palautetta ei saa, ei hyvää eikä huonoa - menee automaatiotilaan. Voi olla ettei enää tee hyvää eikä huonoa. Tekee vain. Palaute on arvostuksen merkki. Joskus murskaava kritiikki on törkeää, joskus taas se nostaa jonkun arvoa. Mutta ylikehuminen on myös väärin. Valheellinen kehu, jossa et oikeasti tarkoita kehua mutta kehut ja menet sen jälkeen selän taakse ja haukut - se on yhtä kuin murskakritiikki. Tosin murskakritiikki on rehellinen - ylikehu taas valheellinen.
Kritiikin antaminen on taitolaji, niinkuin on kommunikoiminenkin. Meistä ei voi kukaan olla täydellinen, eli armoa jokaiselle siinä suhteessa. Mutta on silti hyvä pohtia asiaa.
Palautteen antaminen on pelottavaa. Sillä ei halua loukata toista. Mutta jos palaute on rakentava, silloin kasvattaa toista. Kasvu on aina hyvä asia.
Toisille taas palautteen antaminen on helppoa, sitä ikäänkuin sanoo mitä sylki suuhun tuo - ajattelematta. Silloin voi satuttaa.
Itselläni osui kehokilpeen eilen palaute, jonka sain perheessäni. Olen vältellyt leipää sillä se ei tee hyvää minulle. Tulin väsyneenä kotiin, työpäiväni oli noin 10 tuntia, enkä ollut syönyt kunnolla. En jaksanut mennä kauppaan ja kotiin tultuani söin sitä mitä oli. Aloin väsyneenä ihan ahmimaan leipää, josta sain vatsani kipeäksi. Kun sanoin tämän ääneen - sain kommentin "söit sitten kaikki leivät, meidän aamupalankin". En ottanut tätä vastaan, ylpeys esti. Olin juuri mokannut oman ruokavalioni suhteen ja saanut siitä vatsakivun ja siihen päälle syyllisyyden, että söin muiden ruoat. Tunne oli kamala, enkä suostunut katsoa sitä. Suutuin. En pystynyt puhua.
En syönyt muiden leipiä, siellä oli kokonainen paketti ja enemmänkin, mutta olen monesti saanut nasevia kommentteja juuri silloin kun olen todella väsynyt ja silloin palautteen ottaminen on vaikeaa. Minulta pyydettiin anteeksi, en vain kyennyt antaa anteeksi sillä hetkellä. En tiennyt että pitääkö minun pyytää itseltäni anteeksi, että kohtelin minua näin.
Olen monesti ollut tilanteessa, että elämäni on yhtä kaaosta ja kipua, selviydun arjestani ja silloin joku ajattelematon sanaoksentaa päälleni.
Olen ollut aina myös huono häviämään. Sitä piirrettä olen itsessäni hionut, mutta ohh kuinka se on joskus ollut vaikeaa. Se on jopa saanut minut olemaan tekemättä ja osallistumatta, sillä olen oikea piru peleissä. Kamala piirre ihmisessä.
Tämä kirjoitus ja tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu puuromaiselta ja työläältä. Olen sisäisesti kyllästynyt enkä halua kirjoittaa, mutta olen leikkiin lähtenyt, silloin leikissä pysytään. Niin monta kertaa olen ollut valmis luovuttamaan. Joskus minulla kummittelee minulle sanotut sanat : "Kaikenlaista se yrittää, mutta mitään se ei saa aikaseksi. "Tällaisen alaspäin painavan lauseen eteen pitää saada reilusti - ainakin kymmenenkertaisesti positiivisia vastineita, jotta tämän unohdan.
Meistä ei kukaan voi olla täydellisiä, eikä tuottaa priimaa aina. Joskus vaan on huono tuuri ja joku voi latistaa niin vahvasti, että ei halua nousta sängystä koskaan.
En tiedä onko se suomalainen juttu, että me emme tykkää itsensä kehumisesta. Siitä, että kerrotaan missä olemme hyviä. Koska siinä voidaan sekoittaa tämä itsekehu itserakkauteen - egoismiin. Nykyaika kuitenkin kannustaa egoismiin, joka taas on ehkä hiukan huolestuttavaa. Keskitie. Se on paras tie. Tiedä, että osaat, mutta tiedä että et osaa kaikkea. Näin pysyy nöyränä.
Valitsin kuvaksikin tähän huonolaatuisen ja suttuisen kuvan, josta voisi todella kriitkoida.
Ehkä tämän puhdistusajan jaksaa mennä läpi, mitä ikinä se alitajunnasta nostaa pintaan.
Minulla se nostaa huonon itsetunnon. Sen jonka eteen olen vuosikausia tehnyt työtä.
Maiju
