Kysymys jota moni miettii ja mitä luetaan erilaisista "tee niin tai näin, niin sinusta tulee tällainen" ohjeistuksista, joita sponsoroidut julkaisut tarjoilee.
Onko niin, että maailma, se ulkoinen kaupallinen maailma vaatii sinun olevan jotain? Sinun täytyy olla sitä ja tätä tehdäksesi myyntiä, olla sellainen ja tällainen suhteessa kilpailijoihin, että lopulta oletkin harmaannuttanut hiuksesi, kasvoissasi on uupumuksesta johtuvat juonteet, silmissäsi kova katse, etkä oikeastaan saavuttanutkaan sitä mitä etsit.
Luovuus ei oikein ole kaupan. Sehän on virtaava, näkymättömyydestä kumpuava inspiraatio joka annetaan meille jokaiselle. Mutta ehkä me kaikki käymme siitä omanlaiset oppimme läpi. Asiat ovat aika lailla yhteydessä toisiinsa, mutta energiat ovat usein ne joka erottaa asiat toisistaan.
Luovuus ei ole kaupan, se on väline, mutta tekele taas voi olla kaupan ja sen määrittelee tekijä. Kun käytät aikaasi jonkin asian tekemiseen, olet panostanut siihen itsestäsi paljon. Ja se on taas sinun käsissäsi miten sen haluat hinnoitella. Toiset arvostavat itsensä korkealle, toiset ei.
Luovuus on toiminut siinä välissä ja kun ego ja ylpeys astuu kuvioihin, voi tulla kaikki alemmat tunteet näkyville. Meillä kaikilla ego toimii eri tavalla. Toiset latistaa itsensä, toiset latistaa muut. Ja niin edelleen.
Luovuuteen ja taiteeseen kuuluu myös se, että otamme mallia muilta ja niiden avulla löydämme oman tyylin. Se, että vierailemme hetken toisen saappaissa ei tarkoita sitä, että varastamme toisen tekeleitä. Maailma kehittyy niin, että me seuraamme muita. Mutta toisinaan luovat ihmiset luulevat omistavansa jonkin tyylin, ja he nousevat barrikaadeille vaikka se tarkoittaisi sitä, että menettää ystäviä. Ylpeys, se voi tehdä katkeraksi.
Koen, että olen saanut kovat oppirahat luovuudesta. Olen opetellut omaa arvoani ja vahvistanut sisäistä maailmaani. Tiedän mitä haluan. Ja mitä en halua. En voi kontrolloida maailmaa, mutta voin käsikirjoittaa uusia valoisia maailmoja.
Kaikki mitä teen elämässäni, on jollain tavalla yhteydessä myymiseen. Jos haluaisin olla kirjailija, minun pitäisi saada kirjoja kaupaksi, jos haluaisin olla ammattikuvaaja, minun pitäisi osata hinnoitella ja nyt uutena korujen teko, enhän minä voi tehdä niitä vain itselleni, kun tuotan niitä massatuotantona. En ole millään näillä tehnyt rahaa vielä, vaikka minulla on mittarissa vuosia jo niin paljon, että voisi olla jo ammattilaisen taksa. Päätin, että oma osuuteni yhteisölle, maailmalle on se että työni, mitä teen sen täytyy elättää, jotta voin tehdä näitä harrastuksiani. Mutta vain jos se on oma päätökseni. Jos joku sanoo ulkopuoleltani minulle jotain käskyttävää, tuomitsevaa tai muutakaan kahlitsevaa, silloin muutan mieleni. Joskus niitä urpoja osuu kohdalle. Koruja meinaan kyllä myydä, kunhan se oikea hetki tulee kohdalle.
Oma tyyli hioutuu. Ehkä se toisille löytyy heti ja se on ihanaa jos näin käy. Minä taidan olla sellainen, joka kuorii kerroksia. Lähden katsomaan näkökulmia. Edestä, takaa, sivulta, toiselta sivulta, keskeltä. Ulkoreunasta, sisäreunasta, välireunasta.. No okei. Mutta sitten lähden taas alusta.
Olen valokuvannut jo pitkään aktiivisesti, kuitenkin harrastajamaisesti. Etsinyt erilaisia luovia tapoja esitellä maailmaa. Olen myös kirjoittanut todella kauan. En enää muista kuinka kauan. Mutta näin tietokoneella jo reippaasti yli 15 vuotta. Sitä ennen kirjoitin paperille.
Viikonloppuna innostuin kuvaamaan videolle merta, liikettä, lintuja, sinilevää, aaltoja, ihmisiä, kuuta. Sain videon kiiltomadoista, salamoista, korpeista satamassa. Universumi on tarjoillut minulle nähtävää reilusti, mistä olla kiitollinen.
Samalla palasin muistoissani takaisin lapsuuteeni. Kuinka pikku tyttönä raportoin sanallisesti kaiken mitä kalliolla tapahtui. Olimme perheeni veneellä jossain saaressa kalliokiinnityksessä missä kalastettiin. Kalojen perkaamisvaiheessa isän puukko tippui mereen ja se oli jännittävää. Juoksin kertomaan äidille mitä tapahtui ja kun puukko löydettin, juoksin kertomaan siitäkin. Minulle naurettiin ja nimiteltiin sen jälkeen STT:n tietotoimistoksi. Se oli itselleni ominainen piirre, jota ympäristöni ei tukenut. Lempinimi jäi elämään. Sitä muisteltiin kauan. Olin ehkä 6-vuotias, mutta kuulin siitä vielä reilusti yli kaksikymppisenä. Opin tästä, ettei se innostuksen hetkeni ja raportointi ollut hyvä juttu. Jos aikuiset olisivat ymmärtäneet mitä se aiheuttaa minulle, he ehkä olisivat olleet hiljaa. Aikuisen äänestä muodostuu lapsen alitajunta. Ehkä olisin toimittaja, STT:n uutisissa. Sen sijaan valitsin häpeän. Meillä naurettiin paljon virheille ja tehtiin virheitä niistä, mitkä eivät sopineet yleiseen kuvaan. Opin nauramaan myös itselleni, mutta sen huono puoli näyttäytyi niin, etten koskaan oppinut arvostamaan itseäni.
Valitsin lopulta vain sellaisia juttuja tulevassa mistä minulle ei naureta. Mutta eihän se niin saisi mennä. Jätin käyttämättä valtavan potentiaalin itsestäni, sillä olin naurettava ja nolo. Sisäinen ääneni on sättivä minua kohtaan. Kun menen automaatiotilaan, eli elämäni on täynnä kaikkea ulkoista: työtä, tapaamisia, kissanristiäisiä, ylitöitä ym. Silloin alitajuntani aktivoituu ja ottaa vallan pikkupikku hiljaa. Sättivä, muille kelpaamaton pikku minä nousee esiin. Vasta lomani ensimmäisenä päivänä viikko sitten, kun olin taiteilijaystäväni luona ja hän huusi minulle lauseen, josta taisin jo kirjoittaa "Vittu, mitä patriarkaalista paskaa" alitajuntani alkoi hiljalleen tajuta, että no niin just. Sitä just. Kun alitajunta ohjaa, silmät sumenee. Jonkun täytyy herättää.
Oma tyyli kehittyy ajan kanssa. Vasta nyt ehkä ymmärrän sen, että asiat tulevat luokseni kun niiden kuuluu tulla - vaikka onhan se nyt helvetin raskasta odottaa niitä vuosia. Hakata päätä seinään, kun olet suuren inspiraation vallassa. Kukaan ei ole kiinnostunut jutuistasi millään ja sitten kun menet jo luovuttamisen suuntaan, olet kaivanut lapion esiin ja kuoppa on valmiina maassa, johon olet unelmasi tiputtamassa - siinä vaiheessa joku aktivoituu, näkee unelmasi - kiinnostuu siitä ja sinun täytyykin herätä takaisin. Sitten täytyy alkaa kaivaa itseään naftaliinista ja repiä ympäriltäsi kauniit geometriset hämähäkin seitit ja muistella, että mistäs minä nyt unelmoinkaan.
Auts. Sehän on aivan perseestä, mutta nähtävästi se menee niin.
Rakastan hämähäkin seittejä. En siivoa niitä juuri enää mökin edestä, laiturista tai veneen mastosta, vaan mietin miten saan niistä hienon kuvan. Olisipa niissä ihan aavistus vesipisaroita seassa, sumua taustalla josta tulisi kuvaan pala mystiikkaa.
Minä ottaisin kuvan, monta erilaista kuvakulmaa ja menisin koneelle. Ottaisin kuvansiirtäjän esiin, johon asetan muistikortin. Kaivaisin kuvankäsittelyohjelman auki, lisäisin kuvat koneelle huomatakseni, monen kuvan tärähtäneen. Löydän sieltä kymmenien joukosta 2 hyvää, joita lähden työstämään. Koska uusi hieno tietokoneeni ei kestä ohjelman suurta kokoa, se alkaa kuumentua ja polttaa reittäni - joka tuo minulle kiireen tuntua. On oltava nopeampi, sillä reiteeni tulee muuten palovamma. Käsittelen kuvia. Mietin, onkohan ikänäkö alkanut jo vaivata. Lähetän kuvat puhelimeeni. Pohdin onko ne hyviä. Siirrän ne puhelimeni käsittelyohjelmaan. Lataan sieltä itselleni. Katson kuvia hetken ja kun olen niin innostunut kuvista. Lataan ne äkkiä instagramiin. Huomaan ettei kukaan tykkää niistä. Eli reagoi. Minä luulen että reagointi tarkoittaa sitä, että se on hyvä. Hiljaisuus tarkoittaa sitä ettei se ole hyvä. Peilaan hiljaisuuteen. Ei se ollutkaan hyvä. Teen uuden muokkauksen. Ehkä se riittää. En oikeasti ole niin hyvä. Luulen vain. Mutta riitän itselleni.
Maiju
