Olen tätä kyseistä blogia kirjoitellut nyt koronan toisesta sulusta asti. En oikeastaan uskonut, että jaksaisin kirjoittaa näin pitkään samaa blogia sulkematta - menin kuitenkin yli ne pahimmat ahdistukseni. Blogini alkuperäinen tarkoitus oli uskaltaa kirjoittaa julkisesti, eli kuka vaan voi lukea. Aiemmin pidin ajatukseni piilossa ja blogit salaisena. Kun omia ajatuksiaan tuo esiin ja on tottunut vastareaktion olevan ainakin menneessä vastustus - keho jää pidättelemään aina. Kehon rauhoittaminen on ollut täyttä työtä. Kukaan läheisistäni ei lue tätä. Tätini oli ainoa joka luki aina, mutta hän kuoli joulukuussa 2023. Olen kyllä jakanut joillekin yksittäisille tyypeille tätä, mutta uskon osoitteen kadonneen. Nauran ääneen. Sillä ei minua haittaa.
Eilen lähdimme päiväretkelle Loviisaan ja otin autoon mukaan kirjoittamista käsittelevän kirjan. Olen ostanut sen jo pari vuotta sitten, mutta nyt vasta sen sain esille. Jos haluaa kirjoittaa, on koko ajan kirjoitettava. Olen kadottanut tavoitteeni. Aiemmin se oli kohti kirjaa, nyt se on vaan kirjoittamisen ylläpitämisstä - joka taitaa olla aika tylsä aihe. Kiinnostavaa on elämä. Mietin matkalla ihaillessani luontoa, että miten kirjoittaisin matkasta. Millä tavalla saisin muut kokemaan samaa tunnetta kuin minä.
Sama juttu on kun otan valokuvia. Kun haluan jakaa hyvän kuvan someen - siihen pitäisi kirjoittaa hyvä ja vetävä teksti, mutta jostain syystä menen lukkoon. Olin lomani ensimmäisenä päivänä taiteilijaystäväni luona. Hän kuunteli puhettani, miten sisäinen puheeni on mennyt itseäni vähätteleväksi. Hän huomautti joka kerta kun kuuli suustani, en minä voi. Jossain vaiheessa kuulin vain hänen suustaan painokkaasti: "saatana mitä patriarkaalista paskaa". Surettaa, sillä unohdin jo mistä hän möyhösi. Ja outoa, että oikeastaan olin onnellinen että hän huusi minulle. Sillä olen muuttunut zombieksi. En tunne. Enkä huomaa omaa mollaamistani itseäni kohtaan. Muistan vain tuon lauseen. Olisin saanut aiheen kirjoittaa, mutta muistini ei jaksanut kantaa.
Tiedän mistä se itseni mollaaminen johtuu - olen suorittanut liian kauan hengittämättä. En ole antanut itselleni jouten aikaa, en ole ehtinyt tylsistyä. Tarvitsen tylsistymistä. Vain sillä tavalla oma inspiraationi toimii. Kun täytän elämäni kaikella mahdollisella, olen silloin autopilotilla. Ajatuksille ei jää tilaa. Ja alitajuntani ohjaus joka on syntynyt minulle lapsena aktivoituu. Joudun lopun elämää tehdä työtä oman itseni ruoskijan kanssa. Siitä voisin kirjoittaa.
Tänä kesänä olen ottanut digikamerani takaisin käyttöön. Back to basics. Eli opettelen kuvaamaan ihan vain kuvaamisen ilosta. Päätin myös bongata 100 lintua. Vaikeaa, sillä aina kun luulen saavan 2 täysin erilaista lintua - käy ilmi niiden olevan uros ja naaras. Tavallaan vähän häpeän itseäni, sillä teini-iässä muistan kun tultiin metrolla koulusta ja nähtiin lintubogareita matkalla - nauroimme kuollaksemme kuinka tylsää ja noloa se on. Nyt näin yli neljäkymppisenä seison kamera kädessä bongaamassa variksia ja sorsia. Elämä on hassua. Ensin olet cool teini ja sitten yrität olla tosi cool aikuinen, kunnes et enää jaksa olla. Minusta on kovaa vauhtia tulossa pitsin virkkaaja. Enkä sano, että pitsinvirkkaaja olisi tylsä, mutta käsitin tuon ennen tylsäksi ja cool juttu oli biletys. En jaksa juhlia. Mutta jaksan luoda ja tuottaa. Olen muuttunut aivan päinvastaiseksi mitä yritin olla ja nyt vain olen se joka oikeasti olen. Terapeutti ystäväni sanoin "Maskit vittuun"
Inhoan yli kaiken otsikoiden keksimistä. Siksi otsikkoni eivät koskaan taida istua teksteihini.
Maiju
