Me elämme terapian aikakautta, jossa meille on tullut valtavat määrät erilaisia diagnooseja ja sanoja jotka auttavat meitä selkiyttämään omia ajatuksiamme. Joka kerta somessa kun näen hyvän terapeuttisen tilin, klikkaan seuraan. Ne auttavat minua selviytymään omista tunnehaavoistani. Meillä ei lapsuudessa puhuttu. Minä olen traumatisoitunut varmaan ensimmäisiä kertojani pikkutyttönä kun autovaras ajoi meidän kotipihalle poliiseja karkuun ja herätti meidät keskellä yötä, kun hän törmäsi taloyhtiömme sähkökaappiin. Tästä jäi kehooni jännitys. Mitä jos jännitys. Sähkökaappi olisi voinut räjäyttää talon. Seuraava takaa-ajo oli päiväsaikaan. Tätä elämäni oli täynnä ja taisin silloin dissosioitua. Elämämme on aina ollut kuitenkin melko extremeä. Merellä olo oli aina jonkinlaista "vaaraa". Siksi myös olen hakeutunut erilaisiin ääriolosuhdetunteisiin, jotta olen saanut tasoitettua tuota viettiä. Miksikä sitä nyt sanotaankaan. Vaikka jännityksen kaipuu. Olen erityisherkkä, eli omaan hyvin vahvan tunnekehon. Jännitys tuntuu voimakkaasti, pelko tuntuu voimakkaasti ja kun olen keskittynyt, voi säikähdys jopa sattua ihossa asti. Se on outoa. Kun tutustuin itseeni, lopetin säikkymisen, mutta kun hermostoni oli jatkuvassa pinkotilassa, säikyin todella pienestä. Säikyn kyllä edelleen välillä, mutta en niin paljon kuin nuorena.
En kirjoittelisi tässä näin rehellisesti, ellen olisi löytänyt elämääni maailman turvallisinta miestä, jolla on valtavan vahva ja terve itsetunto. Nyt tässä kirjoitellessani, hän heräsi, huomasi kahvin loppuneen, haki sitä kaupasta ja kantoi kahvin eteeni. Minä olen koko tämän ajan istunut koneellani kirjoittamassa. Hän tietää kirjoittamisen olevan minulle tärkeää. Hän tietää, että saan purkaa tunteeni tänne, en muihin. Joskus hävettää että olen tällainen prinsessa, mutta siitä huolimatta hän jaksaa rakastaa minua. Olen mieheni avulla noussut omasta pimeästä ja likaisesta maailmasta tervehenkiseen maailmaan. Olen myös äärettömän onnekas, että olen löytänyt aikuisiällä aivan ihania uusia ystäviä. Olen myös löytänyt uusia ihmisiä elämääni, joista ei tarvitse pelätä heidän vahingoittavan minua. Siksi koen turvaa kirjoittaa.
Kävin läpi rankan yksinäisyysvaiheen, jossa olin todella pohjalla pienten lasten äitinä, en kokenut saavani emotionaalista kannatusta ja oli opittava pärjäämään omilla keinoillani. Löysin keinon kirjoittamisesta. Siksi kirjoittamisesta tuli itselleni niin valtavan suuri juttu, sillä ihmisparat eivät kestänyt tuskaani. Loin itselleni kuplan johon vetäydyn ja mieheni tuki minua tässä. Olen niin sosiaalinen, ettei minulle riitä vain mieheni ja perheeni täyttämään sosiaalista tarvettani. Minulla täytyy olla kaveriporukoita, työporukoita, kaikenlaisia porukoita - jotta yksinäisyys ei ota otteeseen. Kuitenkin tarvitsen yksinäisyyttä jotta voin vetäytyä kirjoittamaan tai tekemään omia luovia projektejani.
Jos elämääni tulee ihmisiä, jotka eivät pidä näistä piirteistäni, huomauttelee niistä minulle tai muuten vain kieroilee - he ovat monesti jääneetkin taakse melko pian. Sen olen oppinut, että energiamäärät ovat rajalliset täällä, valikoin seurani tarkkaan. Olen siitä onnekas, että he jotka valitsen, valitsevat myös minut.
Jotenkin tuntuu, että tavoitan nyt sitä syvää vanhaa tunnetta, sitä syytä miksi kirjoitan. Joskus se on vain kaiken muun mössömassan alla, ettei muista miksi tekee mitä tekee. Olen kirjoittamisen avulla parantanut haavojani. Mutta jotta voin kirjoittaa, niin täytyy myös kuunnella muita. Tutustua maailmaan. Yrittää ymmärtää ympäristöään. Nousta sieltä omasta ylimielisyyden tornistaan, no okei en koe olevani ylimielinen, mutta sieltä jostain tornista ja kuulla mitä ympäristö puhuu. Hiljaa tarkkailla ja kirjoittaa siitä. Kirjoittaminen aina jollain tasolla parantaa, joko minua tai lukijaa. Taidan kuulua sellaiseen persoonatyyppiin, joka haluaa auttaa muita. Mutta viimeisen vuoden aikana koin pysähtymisen siinä suhteessa. Sekin johtui vain siitä, että jouduin tutustua omaan sairauteeni. Ja kun itse sairastuu, voiko muita auttaa? Se myös vie jollain tavalla ajatukset sellaiseen suuntaan, että ketä minä muka autan? Ainoat joilla on oikeasti väliä on ihmiset jotka tunnen, mutta kun hitsin vie en pääse laajasta ajattelukyvystäni mihinkään. En voi ajatella maailmassa vain itseäni ja läheisiäni, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen. En voi kontrolloida tuollaista asiaa. En voi ikinä tietää mihin sanani vie, enkä voi koskaan tietää miten sanat palautuu takaisin minulle, mitkä lähetän maailmalle. Siksi ainoa tavoitteeni on tehdä hyvää. Mutta hyvää ei määrittele ihmiset, sen määrittelee Jumaluus. Ihmisillä vain egot kolisee, kun he alkavat väitellä mikä on hyvää ja mikä ei. Olen oikeastaan alkanut uskoa entistä lujempaa Jumalaan. Sillä me ihmiset olemme melkoisen pieniä luonnon edessä.
Maiju
