Vanhoja tekstejäni vuosien takaa

                                                                             

Jaan kanssasi tekstin, jonka kirjoitin vuosikausia sitten. Tämän lukeminen tuntuu vielä kivuliaalta, sillä todella tunsin näin. Kirjoitin tämän sydäntäni raastavasta kivustani. 

Kun kirjoittaa kivusta ja päästää sisään valoa, kipu paranee. 

                                                                                                       Rikottu

Menin rikki,  kun lapseni syntyivät

Kohtasin maailman,  joka sormella osoittaen näytti oman pohjani.

Nuori äiti, kaksosten kanssa.

Oli sanoja ympärilläni, jotka sattuivat sydämeeni. 

Viiltävä kateus ja kilpailu, joka painoi minua alemmas.

Vahvat mielipiteet ympärilläni ja turhien sanojen viljely.

Minun sanojeni vähättely, alaspäin paino.

Kyllä se siitä. Ryhdistäydy.

Sattui, se sattui.

En tiennyt enää kuka olin. 

Oliko minulla titteli. Tässä tittelien maassa. 

Tarvitsenko sellaisen,  jotta minut kohdataan.

Olinko arvoton, poljettu,

 väheksytty.

Hylkiö.

Muutuin näkymättömäksi.

Ei nähty minua, ei hätääni.

Tunnistettu ei minua, ilman lapsiani.

Kuulin määrittelyä, itseni väheksymistä, 

sääliä, ulkonäköni arvostelua.

Masennuin.

Minusta tuli taakka ympäristölleni.

Oli elämäni sumua, pyörimistä usvassa.

Pelkojen pintautumista, naurun poistamista.

Vakavuuden esiintuomista, vähättelyn ja kiellon aikakaudella.

Hysteria ympärilläni, hysteria sisälläni. 

Pelko menetyksestä, pelko epäonnistumisesta, syyllisyys. 

Ymmärsin vetäytyä, piiloutua.

Huusin kyllä apua, ei minua kuultu.

En uskonut apuun. Sillä avun seasta tuli vähättely.

Olin ylpeä.

Oli minulla oma ohjaukseni.

Herkkyyteni pintautui, kehoni huusi apuani. 

Yritin puskea vastaan,  oli kehoni aina vaan vahvempi. 

Rauhotuin.

Joskus lamaannuin, en päässyt ylös sängystä.

Lamaannuin; en jaksanut edes kättä liikuttaa. 

Menetin muistini. Ei tiennyt kukaan. Eivät nähneet. 

Olin yksin.

Ei ollut voimia taistella. 

Katosin; 

Syvälle omaan maailmaani.

Huudot ympärilläni, pelottelut ympärilläni, äänet pääni sisällä, muut äidit ympärilläni, 

katosin, vetäydyin.

Vertaistuki, oliko sitä.

Vähättely ja turhat sanat, veivät minut alemmas.

Edessäni yksinäisyys ja oma pohjani. 

Huomion kiinnitin lapsiini. 

Jätin kuuntelematta muita, vain omaa perhettäni.

Miestäni ja lapsiani.

En voinut uskoa tämän olevan näin vaikeaa.

Nousin ylös, hitaasti, 

askelma askelmalta.

Ymmärsin etten löydä etsimääni ulkopuolelta.

Täytyy katsoa sisimpääni.

Hakea vahvuuttamme yhdessä, 

perheenä.

Tiedän nyt jo oman oikeani,

Uskalla sitä kuitenkaan en täysin ääneen sanoa, 

jos sekin viedään pois minulta.

Se ulkopuolisen silmissä näyttää pelottavalta. 

Mutta sisin tuntuu vahvemmalta.

Tiedän oman oikeani. 

Tiedän omat voimavarani. 

Tunnistan vahvuuteni, sekä heikkouteni.

Varovasti kuljen askeleitani, en kuuntele vähättelyä ulkopuoleltani.

Tiedän omat rajani.  Intuitio toimii suojanani. 

Lapseni ovat rakkaimpani ja heille annan huomioni.

Tässä toinen ilman otsikkoa:

Ja niin minä tein, 

minä löysin itseni, 

sen piilotetun monien kerroksien alla olevan itseni. 

Kohdaten ahdistukseni, 

yksinäisyyteni, 

vähättelevän egoni, 

tuomitsevan sisimpäni

 ja niin minä seisoin siinä alasti itseni edessä,

 revittynä, 

rikottuna, 

vahvana, 

voimistuneena. 

Otin takaisin voimani,

 villin puoleni, 

alistavan puoleni, 

alistetun persoonani 

ja niin minä löysin itseni,

 sallin muiden tuoda mielipiteitään minusta minulle, 

loukkaamatta egoani. 

sallien nousta raivoni,

 tukahdutetun suruni, 

sen joka on ollut sisälläni.

uskalsin sitä katsoa, 

rohkenin sen tuntea, 

peläten sen voimaa, 

sen vapautta ja sen huolettomuutta.

Tässä minä olen, 

tämän minä löysin,

Olenko siihen valmis, 

uskallanko ottaa itseni vastaan ja hyväksyä sen,

 joka sisältäni löytyi. 

Uskallanko?

Kyllä!  

Kyllä minä uskallan!

Tässä minä olen!

Tämän minä löysin, 

En ole täydellinen, 

olen epätäydellinen, 

mutta omissa silmissäni riittävä

 ja hyväksyn sen; 

sirpaileisen persoonani, 

joka kaikessa kauneudessaan 

löysi paikkansa minun elämässäni.

Maiju

Kuolevaisuuden kohtaaminen

 

Kun kirjoittamisen opettajat suosittelevat kirjoittamaan oman kuolemansa, silloin myös joutuu kohdata oman kuoleman pelkonsa, jos sellaista on. Pelko ei aina ole huono asia, se voi joskus olla kimmoke tehdä muutoksia elämässään. Menetyksen pelko saa miettimään omia valintojaan. Jos ei ole uskaltanut puhua, voikin alitajunta alkaa yllättäen tuottaa sanoja toisensa perään. Jos ei aiemmin ole tuntenut, voi alkaa yhtäkkiä tuntemaan ja ymmärtämään, ettei tämä jatkukaan loputtomiin tämä elämä. Tuota energiaa on hyvä käyttää hyödyksi muutokseen. Ja tavoitella elämäniloa.

Ajattelin vuosikausia sitten, kun isäni kuoli, että nyt se kuolemanpelko on selätetty. Koska kohtasin kaiken sen mitä olin pelännyt pitkään. Se oli kuitenkin vasta alkua. Sen jälkeen kohtasin elämisen pelon. Jos ei tiedä mitä pelko on, sitä on todella vaikeaa ymmärtää. Lapsien saaminen teki minut pelokkaaksi, koska en enää ollut vastuussa vain minusta. Kolmen tyttären saaminen teki minut pelokkaaksi, koska ajatus oli; kuka heitä suojelee. Minun kokemus maailmasta oli hyvin julma silloin, kun tulin äidiksi. Opin kuitenkin toisenkin puolen, hyvin rakastavan puolen maailmasta. Nyt opetan lapsiani suojelemaan itse itseään. Joka kuitenkaan ei tuntuisi olevan mikään kevyen helppo tehtävä.

Juttelimme tuttavan kanssa meidän molempien lapsuudesta. Niin minä kuin hänkin on hyvästä perheestä, mutta kummallekin meistä oli tehty vanhempien osalta sellaisia tekoja jotka ovat tänä päivänä lastensuojelurikoksia. Heitteillejättöjä. Koska maailma on muuttunut niin päinvastaiseksi, on ollut todella pelottavaa kasvattaa omia lapsia. Se voi hyvin olla, että minäkin olen tehnyt monia asioita niin, että tulevassa se on laitonta. Mutta samalla mietin, että tämä liika suojelevaisuus ja tämä liika paapominen tekee meistä avuttomia. Vai tekeekö? 

Kun menetin läheisiä, jäin miettimään sellaista hirveää asiaa luopumisesta, joka on tietenkin läheinen joka sairastuu. Mutta hänen sairastuminen voi olla nopea juttu, kestää pari kuukautta - omaiset jäävät tänne maapallolle vatvomaan, suremaan ja sairastumaan henkisesti. Ja mitä maailmasta olen oppinut, sitä vähätellään. Läheisiä vähätellään. Olen oppinut sen, että on aina yksilöllistä miten kukakin surun ottaa. Usein suru muuttaa persoonaa todella radikaalisti. Olen menettänyt jo hyvin monta läheistä kuolemalle ja joka kerta olen miettinyt omaa hätääni siinä, miten toivun kun ihmiset jättävät minut. Toisinaan mietin olenko itsekäs, kun ajattelen näin, hehän siinä ovat sairaita. Mutta he ovat kaikki poistuneet tellukselta, minä ja läheiseni ovat jääneet tänne setvimään asioita. Kohtaamaan toisenlaisen kivun. 

Kohtasin nyt oman heikkouteni, minulta löydettiin jonkinlainen löydös. En usko sen olevan vakavaa, vaikka kävinkin läpi jo testamentin kirjoittamisen ja valtakirjojen teon. Tutkimuksia on paljon. Kun sain tietää, ensimmäinen ajatus oli, mitä jätän tänne sureville. Miten saan heidän olon helpommaksi, kun he jäävät tänne. Sillä oma kokemukseni surusta on ollut niin musertavaa, etten haluaisi muiden kokevan sitä samoin kuin minä. Läheiset eivät tietenkään anna puhua tällaisia, eikä googlea kannata kaikessa uskoa, mutta pelko tuli nostamaan päätään. Miten minä hoidan asiani niin, ettei tänne jäävät joudu kärsiä liikaa takiani. Surun lisäksi. On suorastaan kamalaa ajatella näin, sillä tämä on todennäköisesti joku pöpö joka aiheuttaa minulle näitä ajatuksia, mutta epätietoisuus on se joka tunteet alitajunnasta nostaa pintaan. Mutta ihmettelette varmaan, miksi ensimmäisenä ajattelen kuolemaa. Katastrofiajattelu jostain syystä on ensimmäinen joka tulee mieleeni. Olen elänyt aina jonkinlaisella reunalla. Se ei ole kovin helppoa. Ehkä jopa jonkinlaista trauma-ajattelua. Samalla kuitenkin näistä kuolemista joita olemme kohdanneet, on ollut hyvin nopeatempoista läheisen menetystä. Pieni vatsakipu paljastui kuolemaan johtavaan syöpään, joka eteni parissa kuukaudessa. 

Oman kuoleman suunnittelu ei ole kuitenkaan mikään huono asia. Se on oikeastaan vain järkevää, sillä helppoahan on heillä jotka täältä lähtee, kun muut jäävät selvittelemään meidän sotkuja. Siksi omat paperit, toiveet ja valtakirjat kannattaa hoitaa byrokratian kannalta. 

Ajattelen ensimmäisenä kiitollisuutta. Minä olen saanut elää kivan elämän. Mutta silti tärkeintä on, että lapseni pärjäävät. Minä haluan antaa lapsilleni kuun taivaalta, haluan heidän löytävän unelmiensa elämän. Että he saavat kokemuksia. Lähinnä niitä hyviä, sillä vaikeuksia meillä on ollut jo ihan riittävästi. 

Mutta en voi viedä muiden tunteita pois. Vaikka haluaisin. Olen oppinut valtavan paljon ihmisyydestä, läheisistä, menettämisestä ja kivusta, sekä valtavan suuresta tyhjiöstä jota olen yrittänyt täyttää unelmilla ja teoilla. Olen niin onnekas, että minulla on ollut mahdollisuus toteuttaa unelmiani, vaikka lapsena en edes tiennyt mikä on unelma tai en tiennyt edes, että asioita voi saavuttaa ja itse voin vaikuttaa elämääni. Minä luulin vain sinisilmäisesti, että kaikki asiat vain tapahtuvat, enkä voi mihinkään vaikuttaa itse. 

Noh, väärin luulin. Kaikki lähtee meistä itsestä. Toki tämäkin lause on turhan vahva, eikä todellakaan ole helppoa tehdä töitä oman mielensä kanssa.

Uskon, että tämäkin mikä ikinä minulla on nyt vialla opettaa jotain minusta. Koska sitä tämä elämä on, oppimista omasta itsestä. Me emme kenenkään muun kanssa vietä näin paljon aikaa kuin itsemme kanssa. Mutta en ole kuolemassa, dramaattinen osa itseäni vain huutaa näin. Olen saanut nyt vain jonkinlaisen opin tähän elämään. Opin joka on tuntematon, joka tuo minulle hiukan huolta, samalla mietin etten saa puhua asiasta muiden takia. Mutta samalla asia, joka täytyy selvittää.

Maiju

Laineiden liplatusta

Haluan kirjoittaa. Mutta elämä. Se joskus iskee väliin. Se tuo erilaisia tapahtumia eteeni, jotka vievät huomion pois kirjoittamisesta. Elämäni pyörii luovuuteni ympärillä. Jos luovuuteni on mennyt tukkoon, haen väylää joka avaa sen. 

Olen oppinut elämän olevan hyvin haurasta. Samalla se voi olla hyvinkin vahvaa ja väkevää. 

Rakastan kirjoittamista, sitä tunnetta kun mieleeni lipuu sanoja toisensa perään ja tekee mieli tallentaa niitä. Välillä kirjoitan väkisin. 

Kirjoittamista opettavat puhuvat kirjoituslihaksesta. Sitä täytyy treenata. Mutta samoin sekin lihas tarvitsee taukoa, jotta lihas kehittyy. Sitä on vain välillä elämän ruuhkassa vaikeaa sisäistää. Kun tekee mieli puskea ja puskea. Suorittaa. En tiedä oikeiden lihaksien kasvattamisesta mitään, siksi en siitä kirjoita. Suorittamisesta taidan tietää, vaikka en haluaisi tietää. 

Olen ollut pari viikkoa lomalla ja olin hiukan huolissani itsestäni, että olen tehnyt niin paljon töitä, että ensimmäinen viikko lomasta oli vain tärinää ja energian purkausta. Piti pomppia paikasta toiseen, samoin kuin työpäivinä. Nyt on mennyt lomaa jo pari viikkoa ja tekee mieli kirjoittaa. Se on hyvä merkki. 

Istuin veneessä tyynenä iltana ja huomasin auringon valaisevan pienen poijussa olevan jollan kyljen. Tuijottelin sitä aikani, hain kamerani ja otin kuvia. Seuraavaksi huomasin tiiran nauttivan ilta-auringosta. 

En tiedä onnistuivatko kuvat, koska ensin ne täytyy siirtää koneelle, sitten lightroomiin ja sieltä tarkastella tuliko mitään järkevää. Mutta minussa läikähti. En halua elää elämääni niin, etten havaitse ympäristöäni. Mutta en halua myöskään elää elämääni niin, että olen jatkuvasti vihainen. Joskus, kun pysähtyy - alkaa huomata ympäristöstä epäkohtia, joihin ei ole tyytyväinen. Siksi on hyvä pysyä liikkeessä, jotta pysyy rentona. 

Haluan elää rauhassa, nauttia luonnosta, läheisistä ja tuottaa jotain itsestäni. 

Saimme mieheni kanssa toteutettua yhden unelman, joka on niin kauan ollut unelma etten tiennyt tuleeko se koskaan tapahtumaan. Meidän kelluva kesäkoti. Meille tuli suloinen ja kotoinen matkavene. 

Nukahtaminen liplatukseen, kun meri liplattaa veneen pohjaa vasten tuo alitajunnastani muistoja lapsuudestani. Ajasta, kun en arvostanut itselleni itsestäänselvää asiaa. Lapsi tai teini on niin keskittynyt kaikkeen muuhun, omiin tunteisiin ja draamoihin, ettei se edes ymmärrä kuinka hauraita läheiset ympärillä ovat. Se tuntee vain oman pahan olonsa ja tarpeen täyttää omat mielihalunsa. Sitä murrosikä on. 

Kun jouduin käsitellä oman elämäni tarinan, isästä ja veneestämme luopumisen. Ymmärsin niputtavani heidät samaan nippuun. Veneellämme oli sielu, jonka isä puhalsi siihen. Kun vene myytiin, pieni lapsi sisälläni itki. En ymmärtänyt miksi se tunne oli niin valtavan kivulias. Vain pari kuukautta myöhemmin isältä löytyi keuhkoista suuri kasvain. Se oli 10 cm kokoinen. Kun luovuin veneestä, luovuin myös isästä. Se oli voimakas irtipäästäminen. 

 Kun synnyin meillä oli jo vene. Olin symbolisesti liittänyt isäni kyseiseen veneeseen. 

Nyt istun omassa veneessämme kirjoittamassa. Veneessä joka oli tismalleen samanlainen, kuin viereisessä laiturissa kellui lapsuudessani, tismalleen samanlainen kuin mieheni sedällä oli.

Mieheni korjaa, osaa kaikkea, juuri niinkuin isänikin. Luotan täysin meidän tuleviin merimatkoihin. Äitini antoi vanhan veneemme maton minulle aikaa sitten. Olen sitä säilyttänyt parvekkeen oven vieressä. Siirsin sen tänne, veneeseen. Se tuo onnea. Minä tunnen isäni taas läsnä. Se liplattaa äänenä allani. Se kuuluu lokkien kiljumisesta, tiirojen kimeästä kesäisestä kiljumisesta. Ei ne laulua ole. Ne ovat raakaa elämän ääntä. Kaunista, rosoista, elämänmakuista ääntä. 

Maiju

"Slow mood"

 

Kuva Joe Pixabaystä

Viime aikoina hermostoni on lyönyt vähän ylikierrosta. On aika hidastaa. Loma odottaa jo nurkan takana. Onneksi. Yrittäjyys tuo lomaan toisenlaisen näkökulman, sellaisen - uskallanko pitää lomaa, voinko pitää lomaa, kehtaanko pitää lomaa?  Nyt odotan lomalta kellumista merellä, veneen liplatusta ja puuöljyn tuoksua. Olen huomannut päivieni vaan pitenevän viime päivinä. 6 tunnin päivät joita ennen vain jaksoin - ovat muuttuneet 11 tuntisiksi. 

Kun aloitin yrittäjänä, minulle painotettiin kuinka on tehtävä 10 tuntista työpäivää. Sitä painotettiin monesta suunnasta. Vastustin pitkään, kunnes huomasin tekeväni niitä huomaamattani. 

Mitä sukuni on antanut minulle geeneissään, käytösmallissaan, uskomuksissaan? 

Kun olen tutkinut juuriani, sukuni ammatteja - on molemmilla puolella yrittäjiä. Tekijöitä. Yrittäjä on ahkera. Yrittäjän täytyy tehdä tuplavoimin töitä. Yrittäjä on toisinaan myös katkera sillä vastuu on hänen harteilla. Muut eivät välitä. Tämän kaltaisia uskomuksia minuun on sisäänrakennettu. Isäni perheellä oli taksiyritys ja äitini perheellä metalliverstas. Isäni, eikä äitini olleet yrittäjiä itse. Mutta taas veljeni ja minä olemme. Äitini ja isäni olivat aina töissä. He keksivät töitä vapaa-ajalla. Äitini oli ompelija alkuperäiseltä ammatiltaan ja isä huoltomies ja isä rakensi aina. Keksi veneeseen kaikenlaista uutta jatkuvasti. Sain yrittäjämäisen kasvatuksen kuitenkin. Jota en kuitenkaan hyväksynyt itsessäni, kuin vasta ihan viime vuosina. Pidän itseäni ihan patalaiskana. Yrittäjä ei oikein voi olla laiska. Varsinkaan sellainen joka tekee työllään tulosta. Mikä meiltä puuttuu on lukupää. Isäni luki valtavan paljon, kirjoja meillä on ollut valtavat määrät, mutta  yliopistotason lukupäätä meillä ei ole ollut.

Isäni oli hyvin vahva mies. Hän oli kookas ja peloton, erittäin rohkea. Kun hän kuoli, minä tipuin omissa tunteissani johonkin todella syvään monttuun. En tiennyt kuka olin ja mitkä selviytymiskeinoni olivat. Siitä alkoi oman minän hyvin vahva tutkiminen. 

Isä rakensi veneen meille kun olin 3-vuotias. Oikeastaan vene uudelleen rakennettiin - jo 6 vuotta meillä olevaan veneeseen.

Kasvoin lähestulkoon telakalla. Minun soluihin on painunut muistiin kaikenlaiset remonttiäänet ja hajut, joita veneilyyn liittyy. Ne tuntuvat kotoisalta ja turvalliselta. Isä rakensi veneeseen saunan ja lopulta suihkunkin. Se on meidänkin haave jonain päivänä, kunhan ensin ollaan opeteltu tämä homma.

Meille tuli hyvin yllättäen matkavene 3 viikkoa sitten. Olemme toisella silmällä sellaista etsinyt, mutta itselleni tämä ei ollut mitenkään todellista pitkiin aikoihin. Nyt kuitenkin sellainen tipahti syliimme. Naurattaa jopa miten meidän näköinen putputti se on. 

Koska tällainen veneily on todella iso juttu, meidän täytyy tietenkin käydä saaristolaivurin kurssi ja muitakin veneilijöiden kursseja. Minä aion tämän tehdä myös, sillä en ikinä opetellut näitä isäni kanssa. Se jäi eniten kaivelemaan. Otin vain kirsikat kakun päältä. Sellainen olin aina. Olin lapsi, joka luotti elämään ja isän läsnäoloon ikuisesti. Hän oli niin vahva. 

Isä on siroteltu mereen. Ja nyt myös tätini. Kun myrsky iskee, uskon heidän olevan kanssani. He kertovat ettei tarvitse pelätä. Olin lapsena usein ainoa lapsi merimatkoilla. Vanhempani ja tätini miehensä kanssa olivat useimmiten kyydissä, sekä minä ja valtavan suuri mielikuvitukseni. 

Äitini innostui pari viikkoa sitten muistelemaan merimatkoja, miten potkuri oli irronnut kesken matkaa ja isä oli hypännyt sen sukeltamaan. Kuinka vene oli ajanut kiville, mutta isä sukelsi veneen alle ison puun kokoisen kepin kanssa ja työnsi veneen pois kiven päältä. En ikinä uskonut, että meille sattuisi mitään. Isä oli niin varma. Äitini kertoi, että oli raskaana ja hän oli joutunut hypätä mereen hakemaan pikku venettä, kun se oli oli irronnut kalliosta hänen ollessaan rannalla sillä välin kun isä sukelsi potkuria. Tarinat ovat juuri niin sellaisia, joita elämäni on täynnä. 

Kun lähdet veneilemään, sinun on tiedettävä, ettei se ole aina vain tyyntä. On tiedettävä tuulen suunnat, armoton meri ja sen olosuhteet ja miten aallot otetaan vastaan. Kun tiedät sen kaiken, voit rentoutua. Mutta sieltä tulee myös kaikenlaista mitä et tiedä. Meri on vaikuttava ja voimakas ja niin upea, enkä malta odottaa pääseväni taas. 

Kerran lähdimme pelastusretkelle, kun olimme lapsia. Oli kova myrsky ja matkavene oli ajanut rantaan. Siellä se oli kallellaan pohjassa ja meidän tehtävä oli hinata se irti. Meillä hajosi telkkaria ynnä muuta matkalla, mutta vene saatiin hinattua. Siihen aikaan telkkari oli mustavalko tv, kuvaputki malli, ei mikään litteä niinkuin tänä päivänä ja keltainen rungon väri. Mutta se oli hieno. Muistan edelleen kuinka se oli köytetty isän rakentamaan hyllyyn. Kuitenkaan tästä myrskystä se ei selvinnyt. Kun isäni kuuli, että kaikki pelastettavassa veneessä olivat juopuneita, hän raivostui.

Minä olen saanut kokea meren armottomuuden, mutta samalla sen turvan. Kiitän, että tällainen osio on kuulunut elämääni ja saan kokea jälleen merimatkailun matkaveneen kyydissä. Ihan kuin tulisin kokonaiseksi.

Lapsuuden ystävä ilmestyi elämäämme uudelleen muutama vuosi sitten puuveneellä. Hän vei meidät ajelulle ja siitä alkoi oma haaveiluni. Olin kieltänyt veneilyn meiltä aiemmin, sillä lapset olivat pieniä ja veneen pitäminen vie aikaa ja työtä. Meillä ei olisi ollut aikaa. Nyt on. Seurasin vieressä isääni, enkä halunnut samaa meille.

2 vuotta olemme ajelleet moottoriveneellä, mutta nyt on selkeästi päivityksen aika. Lapsuuteni vene oli moottoripursi ja mieheni sedällä oli samanlainen vene kuin tämä meidän, joten nyt tuntuu kuin olisimme ytimessä. 

Miksi etsin suvustani piirteitä jotka itsessäni ottaa esiin? Koska minun elämässäni tuli aika, jolloin perhe eikä suku ollut minua varten, kun tarvitsin apua kaikkein kipeimmin. Tuli itsenäistyä niin rankalla kädellä. Muutin toki jo 18 vuotiaana kotoa ja itsenäistyin, mutta henkisesti jouduin itsenäistyä läheisten kuolemien ja sairastumisien ja omien kehoni kipujen takia. Kun tukiverkkoni murenivat ja mikään ei ollut helppoa. En saanut työtä, lapset itkivät, karjuivat, sairastelivat usein ja valvottivat meitä, kukaan ei kysynyt viikkokausiin mitä minulle kuuluu. Olin yksinäinen. Silloin itsenäistyin ja löysin minusta itsestäni piirteitä, vahvuutta, erilaisia tahtotiloja. Toisinaan olen seurannut vierestä, miten suvut pitävät yhtä tai juhlissa ovat kaikki auttamassa. Meidän elämässä kaikki tällainen kuuluu menneeseen. Silloin kun kaikki olivat täällä, telluksella. Siksi haluan korostaakin sitä, että ne asiat jotka omassa suvussa tai elämässä voi tuntua raskaalta, ne menevät ohi. Mutta myös mitä tahansa voi tapahtua. Siksi täytyy elää nyt ja arvostaa asioita. 

Tämä oman itseni etsiminen jatkuu edelleen, koska sitä elämä on. Elämä tuo eteen erilaisia käännekohtia. 

Enää ei veneellä kuitenkaan mennä kovaa tahtia, vaan hidasta elämää matkasta nauttien. Slow ride.  

Ihanaa. Toivon myötätuulta matkailuun ja uusiin seikkailuihin. Ja rahaa toki saa sataa taivaalta kiitos. 

Uusi perheenjäsemme on erittäin tervetullut elämäämme.

Maiju

Anna arvoa itsellesi

 

Siitä huolimatta, vaikka kaikki mitä elämältä odotit ei toteutunut. Siitä huolimatta vaikka koit epäonnistuneesi asiassa jonka piti olla selkeä kuin pässin liha. Siitä huolimatta vaikka teit kaiken juuri niinkuin pitikin: Anna itsellesi arvostusta. Näe kaikki se hyvä jota sinussa tapahtui päätöksesi jälkeen. Näe kaikki se yrittäminen ja voima joka sinussa on. Jouduit ehkä nöyrtymään, jouduit ehkä peruuttamaan, joudut ehkä pitkäksi aikaa liikennevaloihin. Ei se mitään. Olet elossa, sinulla on perusasiat kunnossa ja saat ruokaa elääksesi. Muu on vain plussaa.

Usko sinuun ja sinun voimaan. Kaikki ovet eivät aina aukea, eikä niiden ole tarkoituskaan aueta. Joskus saamme pienen näpsyn sormillemme, mutta se vahvistaa luonnetta. Jos saisimme ihan kaiken aina minkä haluamme, meille kasvaisi vääränlainen itsetunto, egoismi. Luin kirjoituksen jossa eräs arvostettu emeritus professori sanoi, että et saa elämässä kaikkea minkä haluat. Manifestoinnista puhuvat elämäntapavalmentajat sanovat toista: Sinä saat kaiken minkä haluat. 

Pääasia omasta mielestäni on, että se mistä unelmoit, kirjoita se ylös. Joskus voi olla, ettei unelmaa ole sinulle tarkoitettu siinä muodossa miten sen toivoit. Joskus se tulee, mutta et näe sitä, koska se ei mene täsmälleen niin kuin haluat.

Minulla on ollut elämässäni iso musta aukko, jossa tarpeitani ei ole täytetty lapsena. Vieläkin, näin yli 40 vuotiaana, vaikeissa elämäni käännekohdissa tuo musta aukko nostaa päätään. Kuitenkin, kiitollisuus omia arvoja, omia saavutuksia kohtaan on paikallaan. Minulla on paljon enemmän, kuin maapallon toisella puolella asuvalla, vaikkakin paljon vähemmän kuin jossain muualla olevalla. Tämä on minun elämä, seison tässä missä olen, näillä eväillä mitkä on annettu ja olen tyytyväinen siihen. 

Mielelläni on taipumusta sulkea muististani asioita, kun alkaa olla liikaa informaatiota mielessä. Kun teen paljon töitä, voi olla ettei muistini toimi yhtään. Muistan kuitenkin vielä hämärästi syksyllä vuonna 2017, kun istuin noin puolen vuoden ajan koneelleni ja kirjoitin omasta mielestäni vetävää tarinaa ylös. Kirjoitusta tuli aamulla ja illalla, sitä tuli myös päivällä. Kirjoitin vain. Olin aloittanut yrittäjänä, eikä ollut asiakkaita, joten päiväni täyttyivät kirjoittamisella. Sain kirjaan n.99 sivua tosta noin vaan ja sitten alkoi rutistus. Loppu piti saada valmiiksi. Sen jälkeen editointi, lyhennys ja mitä näitä nyt oli. Pidin kiinni kirjasta pitkään. Kaikki ovet olivat kiinni, mihin sen lähetin. Se oli siis täysi floppi. Samalla luin paljon kirjoittajista, kirjailijoista, säännöistä ja kaikenlaisesta. Enkä mennyt suuntaan tai toiseen. Mutta suomalainen ei saa epäonnistua. Jos epäonnistuu, kaikki nauravat ja puhuvat ja juoruavat. 

"En halua olla nöyryytetty". Sanoo minun epätoivoni. "Ja paskan marjat, olet ainakin yrittänyt". Sanoo voima sisälläni. 

Naureskelijat harvoin ovat yrittäneet, siksi he nauravat. Heillä ei ole hajuakaan siitä miten paljon työtä olet tehnyt. 

Mitä sitten tapahtui? Aloin kirjoittamaan tätä blogia. Kaikki aiemmat blogit suljin, mutta tätä olen kirjoittanut jo koronasta asti. En tiedä mitä olisin saavuttanut sillä, jos kirja olisi syntynyt. En tiedä mitä sillä hain. Tarina kuitenkin tuli ulos minusta. Tuolla se on jossain tiedostossa odottamassa lapsenlapsieni syntymistä, ehkä he jatkavat sitä. No joo. Mitä haen tällä jatkuvalla kirjoittamisellani? Haluan jättää jäljen maailmaan. Minun perheessäni on tapahtunut omasta mielestäni niin ikäviä tragedioita, että halusin jättää jäljen. Mistä minä tiedän jääkö tätäkään blogia. Vaikeista tunteista syntyy kauniita ja sielukkaita tarinoita. Kohtaamisista syntyy kauniita tarinoita. Samalla näen itseni kuin myrskyävässä meressä, suu ja nenä ovat juuri ja juuri pinnalla saaden happea. Räpiköin, kehoni on jännittynyt. Myrsky laantuu ja selviän kuivalle maalle. Kehoni ei kuitenkaan toivu tästä ihan heti. Adrenaliini jää virtaamaan, hengitän pinnallisesti, selkä jäykistyy. Hermostoni ei palaudu. Luovutan. Tuo ei ollut minulle tarkoitettu. Se ei ole sen arvoista. 

"Minä olen tärkeämpi kuin unelmani". Sanoi eräs hyvin viisas ihminen. Juuri näin, se on juuri näin. 

Kiitos viisaista sanoista ympärilläni.

Ainiin ja lopuksi vielä, kirjoittaminen on ihan yhtä lailla työtä kuin puun hakkaaminenkin. Älä ikinä vähättele sitä. Jotka väittävät muuta, istuvat egonsa päällä pallilla, jonka jalat ovat jo osittain poikki. 

Maiju

Valheiden verkko

 

Mikään ei ole yhtä tärkeää kuin totuus. Sanoo kuvan kissa, jota on manipuloitu. Jopa kulmakarvat ovat vihreänä valheesta. 

Mutta kuinka vaikeaa totuus on erottaa valheesta, jos haluat uskoa valheen levittäjästä hyvää. Jos elämä olisi täysin rehellistä ja puhdas-sydämistä, meillä ei olisi näitä asioita maailmassa, mitä olemme kollektiivissa kokenut viime vuosina.

Siitä asti kun tulin äidiksi, halusin opettaa lapseni erottamaan oikean väärästä. Kun synnyin, oli vahvin opetus perheessäni oikeudenmukaisuus, joka minuun on tarttunut. Jopa astrologisessa kartassani lukee teemana oikeudenmukaisuus. Kun ihmisiä on paljon, joilla on paha olo ja suuri suu - on jopa vaarallista, kuinka suu puhuu enemmän kuin ajattelee todenperäisyyttä puheessaan. Valheesta lähtee kaikki paha. Juoruista. 

Jos muut uskovat juoruja, jotka ovat valheita ja lähtevät niitä jakamaan, on valheiden verkon alku kudottu ja seittiä voi lähteä sitomaan eteenpäin. Huolestuttavaa. Se harvoin johtaa hyvään lopputulokseen.

Jos joutuu valheiden kohteeksi, se sattuu. Vaikka ymmärtäisikin valheen levittäjän olevan sairastunut mieleltään, se silti sattuu ja voi olla vaikeaa ymmärtää asiaa. Ja itsensä takia, ei tarvitse ymmärtää.

Opin omasta empatiastani taas läksyn hetki sitten. Olin tilanteessa, jossa minulle valehdeltiin suoraan päin kasvojani. Tiesin, että minulle valehdellaan, mutta siinä vaiheessa kun hän valheissaan otti puheeksi toisen ihmisen sairastumisen ja hänen auttamisen, minun sisälläni läikähti empatia ja annoin ikäänkuin uskoni tälle hetkelle. Hetki oli toisaalta tärkeä, sillä se mitä minussa tapahtui oli tärkeää. Se opetti minua erottelemaan. Tämä auttamis-osio oli jollain tasolla totta, mutta kaikki muu siinä ympärillä oli valhetta. Se, että meinasin antaa koko tilanteelle uskoni, vaikka siellä oli kaikki muu ympäröivä puhe silkkaa satua - oli hyvin vahvan erottelukyvyn alla olevaa oppia minulle. 

Se mitä opin omasta itsestäni ja hyväuskoisuudestani oli tärkeää. Olen sinisilmäinen ja voimakastunteinen. Perus luonteeni on ajatella ihmisistä hyvää. Se on myös keinoni selvitä elämästä masentumatta. Mennä yli vaikeista tunteista. 

Olen monesti ollut tilanteessa jossa minulle valehdellaan. Olen aiemminkin raivostunut niissä hetkissä - intuitioni on alkanut haistaa valheita. Reagoin niihin yleensä raivolla. Mutta raivo, se ei ole paras tunne. Tällä kertaa se oli kuitenkin hyvin hallittua. Ja todistajia oli paljon. Todistajat kuulivat miksi raivosin ja mitä vastapuoli minulle valehteli. Se oli tavallaan onni, minulle. Sillä jos todistajia ei olisi ollut, olisi kyseessä ollut sana sanaa vastaan. Ja hän oli jatkanut valehtelua myös tästä tilanteesta. Minun onni oli, että todistajat olivat oikaisseet asioita. Hän kun oli tästäkin hetkestä valehdellut. 

Ajatella, että moni joutuu kokea tällaista. Eikä kukaan heitä usko, jotka kohteeksi joutuvat. Sillä valehtelijat ovat taitavia siinä mitä he tekevät. Se on surullista.

Siitä huolimatta, vaikka kokemuksia on paljon tipahdan kuoppaan aina aika ajoin. Tällä kertaa ymmärsin, että minua manipuloitiin. 

Kun joku on henkisesti sairastunut valehteluun, voi helposti muut ympärillä häntä suojella ja kaunistella hänen sanomisiaan. Tai vähätellä kokijaa. Se ei helpota henkilöä joka ns "uhriksi" joutuu. Mutta toisaalta, voisin ajatella myös vähättelijöiden olevan uhreja. Sillä he kieltävät totuuden. Inhottavin asia elämässä on myöntää itsessään olevia heikkouksia. Silloin valhe pitää otteessaan.

Tässä tapauksessa kukaan ei enää uskonut valehtelijaa, eli ei tarvinut yksin tätä asiaa kantaa. Mutta paljon paljon puhetta se herätti. Paljon paljon kipua ja tuskaa voi aiheuttaa henkisesti sairas ihminen. Jos ihmiset uskovat hänen valheitaan, hän saa vielä enemmän levitettyä väärää tietoa. Se on surullista. 

Ystäväni antoi hyvän näkökulman minulle tilanteesta "sait kokea vihastumisen. ja raivon turvallisessa seurassa". Olipa hyvä näkökulma.

Haluan uskoa, että oikeus ja totuus voittaa aina, lopulta. Ja oikeastaan tiedän, että näin käy.  Sillä uskon karmaan.

Maiju

Opi itsesi kautta

 

Muut ovat loistavia peilejä meidän henkiselle kehitykselle.

Kun asiat rullaavat kivasti, on hyvä olla –  on helppoa olla hyväntahtoinen. Kun meille alkaa tulla painetta ja pelkoa, painostusta ja kipua, katsotaan silloin missä kohtaa kehityksessä liikummekaan. 

Olen niin kauan pohtinut itseäni ja käytösmallejani, että tuntuu toisinaan vaikealta kohdata vaikeita tunteita, joita en tunnista. Koin tässä sellaisen hämmentävän jutun itseni kanssa, että menetin hermoni ja suoraan kohteelle. Näin kun kirjoitan ja mietin tämän vuoden tilanteita, ymmärrän, että hermot olisi pitänyt menettää ehkä aiemminkin. 

Positiivisuus ei ole vain good vibes only - juttuja. Aitoa positiivisuutta on kokea elämän monenlaiset puolet. 

Jos omaa pimeyttään ei tunnista ja tunnusta, voi helposti olla kuin tyhjä kuori. Kävin asiakkaani kanssa keskustelua, jota olen käynyt tätä nykyä jo hyvin monen kanssa. Kun kohtaa oman pohjansa, sitä oppii arvostamaan itseään ja ne ihmiset jotka ovat tottuneet saamaan sinusta jotain, etkä enää sitä kykene antamaan - ne häipyvät. 

Oikeat ja todelliset ystävät seisovat rinnalla, kun kipu osuu. Ne jotka eivät ole aitoja ystäviä, ne väistyvät.

Olen oppinut arvostamaan erilaisia selviytymismalleja. Erilaisia tapoja väistellä vaikeita tunteita ja erilaisia tapoja kohdata niitä. Erottelukyky on myös taito näissäkin. Milloin puuttua johonkin tilanteeseen ja milloin ei.

Tänä vuonna omaan elämääni on tullut paljon henkilökohtaisessa elämässä olevaa painetta. Kiusaamista, uhkaa ja mustamaalaamista. 

Ystäväni on pitkän linjan henkisen tien kulkija ja hän sanoi näin: Kohtaa se pimeä osa itseäsi joka tietää sinussa asuvan se paha tyyppi. Tiedosta se. Hyväksy se. Ja päästä sitten irti. Kasvatuksessa tai äidinmaidossa olen oppinut ottamaan kaikenlaiset ihmiset vastaan. Toivottanut tervetulleeksi elämääni. Ikä onneksi hioo reunoja ja nyt opin olemaan ottamaan enää vastaan heitä, jotka tahallisesti satuttavat toisia. 

Ne jotka eivät tunnista itsessään olevaa pahaa - levittävät pahaa. He ovat sokeita omalle heikkoudelleen, he ovat sokeita omalle kivulleen. Silloin se siirretään muille kannettavaksi. Korjaan vielä tähän jälkikäteen. jos pahat ajatukset jylläävät pään sisällä, tekee mieli kirota ihmisiä, se ei vielä ole pahaa.  Mutta teot kertovat jo paljon. Toiset tunnistavat oman pahuutensa ja jatkavat sitä, koska heillä on oikeus. Ihminen on joskus liian monimutkainen olento. 

Ihmiset haluavat usein selitellä asiat paremmiksi kuin ne ovat. Good vibes only- juttuja. Mutta jos ei uskalla katsoa totuutta silmiin, on silloin helposti vietävissä. Vaikeat asiat tulevat kohdattavaksi ennemmin tai myöhemmin. 

Maiju

Lepo ja uusi päätös

 

Hyvää juhannusta lukijat.

 Olen iloinen, että olet löytänyt blogini. Samalla toivon, etten liikaa triggeröi, se ei ole tarkoitukseni. 

Minä tein eilen ison kirjoituspäätöksen. Alan keräämään aineistoa ja elämäntarinoita parilta sadalta ihmiseltä. Tämä on iso päätös ja annan itselleni aikaa. Tämä tarina jonka haluan kertoa, tulee syvältä juuristani. Minun täytyy se tehdä. En kuitenkaan jätä blogiani, sillä täällä edelleen käsittelen asioita joita kohtaan. 

Olen veneprojektin ja muiden elämän ruuhkien keskellä viime viikot ollut pyörremyrskyssä, se pyörremyrsky alkoi hiljalleen ja nyt ollaan siellä keskellä. Minulla jää jo omat asiat hoitamatta. Siksi pyrin hiukan hiljenemään. Hiljeneminen kohdallani on vaikeaa. Huomaan olevani vaiheessa, että kirjoitan päivittäin, kuitenkaan mitään jakamatta. Se kertoo siitä, että olen väsynyt. Nyt lepään ja rellestän. No okei, en rellestä. Mutta lepään ja olen. Enkä yliajattele. 

Toivottavasti sinulla on ihana juhannus

Maiju

Uusi alku, seikkailua tiedossa

 

Kuva Денис Марчук Pixabaystä

Viime viikkoni ovat olleet  hyvin mielenkiintoisia, en voi sanoa että helppoa elämää - voin sanoa, että tapahtumat joita sain koettavaksi oli hyvin muutosta aiheuttavaa. 

"Vaikeinta on aina juuri ennen isoa muutosta"

Viime viikolla mikään päivä ei ollut sellainen, kuin odotin. Kalenteri eli ja muuttui ja piti koko ajan valmistautua siihen, ettei mikään mene rauhallisessa hengessä. Päiväni pitenivät yllättäen, asiakkaita sairastui yllättäin, sekä monille tuli sairaalareissuja. Sain olla onnekas, että itse pääsin vailla ruhjeita. En oikein muista viikosta mitään. Henkisiä ruhjeita kyllä tuli. 

Meillä on ollut mieheni kanssa meille valtava unelma. Olemme haaveilleet veneestä siitä asti kun lapset syntyivät. Olemme molemmat veneilijöitä, eli kasvaneet meren äärellä, saaristossa. 

Veneen hankkiminen pienten lasten kanssa, olisi tarkoittanut meille veneen rapistumista. Aika ei olisi riittänyt sen hoitamiseen. Oli kaikkea muuta. 

Pari vuotta sitten lokakuun viimeisenä, kaatosateen siivittämänä iltana pihaamme ilmestyi kalalle haiseva, kuin suoraan merenpohjasta nostettu vene. Veneen pohja oli näkin peitossa, laatikosta löytyi mätiä köysiä, homeisia pelastusliivejä ja mitä kaikkea vielä. Ensimmäinen ajatukseni oli että no niinpä tietysti. Helpolla emme pääse. Mieheni kunnosti veneen ja teki siitä kuin uuden. Veneessä on 60 hevosvoimainen moottori ja se on ollut ihan loistava peli meille siihen, kun mietimme onko meistä vielä veneilijöiksi. Saimme laituripaikan tuurilla, mutta ensimmäisenä yönä laiturissa oli veneisiin murtauduttu ja meiltä vietiin bensatankki ja jauhesammutin. Noniin tällaista taas. Juuri silloin kuin bensan hinta tarkoitti samaa kuin kultaharkko. Siitä alkoi kuitenkin ihana saaristolaismatkailu. Pääsimme tutustumaan muihinkin saariin, kuin vain omaan kesäpaikkaamme. 

Olemme olleet tyytyväisiä veneeseen, mutta oman hytillisen retkiveneen unelma edelleen elää. 

Viikonloppuna laiturimme viereen ilmestyi tuntematon sukeltaja, joka kysyi mieheltäni haluammeko hänen katsovan onko poijun ketju vielä kunnossa. "Tietenkin". Uskomatonta, ajattelimme. Seuraavaksi meidän mökin pihaan tultiin myymään venettä. Kun mieheni soitti asiasta, intuitioni huusi KYLLÄ! 

Noin kolme vuotta sitten laituri ilmestyi meille niin, että istuimme korkealle kalliolle ihailemaan merimaisemaa, otin kuvia männystä laiturin yläpuolella ja viikon päästä puun alla oleva laituri tuli myyntiin. Se on MEILLE! Huudettiin. Siinä me istuttiin laiturilla miettien mistä me saadaan siihen vene. Seuraavana vuonna tuli vene. Veneen jälkeen saimme toisen laituripaikan mantereelta. Joka ei tietenkään ole meidän oma. 

Sunnuntaina kävimme katsomassa venettä, joka ei ollut vielä meressä. Veneessä oli paljon korjattavaa, paikattavaa ja uusittavaa, mutta kaiken sen läpi näin siinä meidän veneen. Saimme sen edullisesti ja siksi juuri, se on meidän - jotta voimme korjata sen. Rahaa jää siis kunnostamiseen. 

Tämä mullistaa elämämme, sillä se tuo meidät lähemmäksi sitä mitä olemme sisimmässämme molemmat. Merenkävijöitä. Isäni rakensi perheelleni veneen kun olin 3-vuotias. Kasvoin siinä veneessä. Se myytiin, kun olin 29-vuotias. Se oli kipein asia jota olin kokenut koskaan. Siitä seurasi vielä kipeämpi asia, isäni kuoli. Kun olen merellä, olen isäni kanssa. Mieheni taas kasvoi samanlaisessa veneessä joka meille nyt tulee. Tuntuu jotenkin epätodelliselta. 

Myötätuulta siis meille. Nyt täytyy meinaan kääriä hihat. Huh. Äitini on ompelija, hän kunnosti aina veneemme pressut, kankaat ja markiisit. Minä taas inhoan ompelua. Mutta kai se täytyy kohdata tämäkin inho. Äitini ei mahdollisesti enää jaksa auttaa. 

Ei auta kuin ottaa puukko käteen ja alkaa rapsuttaa vanhoja lakkoja pois. Siinä on meille kesäpuuhaa. 

Ensi kesänä ollaan varmaan valmiita. Tänä kesänä se täytyy kyllä saada vesille. Näyttää siltä, että ensi viikolla se lasketaan. 

Maiju