Kuva Денис Марчук Pixabaystä
Viime viikkoni ovat olleet hyvin mielenkiintoisia, en voi sanoa että helppoa elämää - voin sanoa, että tapahtumat joita sain koettavaksi oli hyvin muutosta aiheuttavaa.
"Vaikeinta on aina juuri ennen isoa muutosta"
Viime viikolla mikään päivä ei ollut sellainen, kuin odotin. Kalenteri eli ja muuttui ja piti koko ajan valmistautua siihen, ettei mikään mene rauhallisessa hengessä. Päiväni pitenivät yllättäen, asiakkaita sairastui yllättäin, sekä monille tuli sairaalareissuja. Sain olla onnekas, että itse pääsin vailla ruhjeita. En oikein muista viikosta mitään. Henkisiä ruhjeita kyllä tuli.
Meillä on ollut mieheni kanssa meille valtava unelma. Olemme haaveilleet veneestä siitä asti kun lapset syntyivät. Olemme molemmat veneilijöitä, eli kasvaneet meren äärellä, saaristossa.
Veneen hankkiminen pienten lasten kanssa, olisi tarkoittanut meille veneen rapistumista. Aika ei olisi riittänyt sen hoitamiseen. Oli kaikkea muuta.
Pari vuotta sitten lokakuun viimeisenä, kaatosateen siivittämänä iltana pihaamme ilmestyi kalalle haiseva, kuin suoraan merenpohjasta nostettu vene. Veneen pohja oli näkin peitossa, laatikosta löytyi mätiä köysiä, homeisia pelastusliivejä ja mitä kaikkea vielä. Ensimmäinen ajatukseni oli että no niinpä tietysti. Helpolla emme pääse. Mieheni kunnosti veneen ja teki siitä kuin uuden. Veneessä on 60 hevosvoimainen moottori ja se on ollut ihan loistava peli meille siihen, kun mietimme onko meistä vielä veneilijöiksi. Saimme laituripaikan tuurilla, mutta ensimmäisenä yönä laiturissa oli veneisiin murtauduttu ja meiltä vietiin bensatankki ja jauhesammutin. Noniin tällaista taas. Juuri silloin kuin bensan hinta tarkoitti samaa kuin kultaharkko. Siitä alkoi kuitenkin ihana saaristolaismatkailu. Pääsimme tutustumaan muihinkin saariin, kuin vain omaan kesäpaikkaamme.
Olemme olleet tyytyväisiä veneeseen, mutta oman hytillisen retkiveneen unelma edelleen elää.
Viikonloppuna laiturimme viereen ilmestyi tuntematon sukeltaja, joka kysyi mieheltäni haluammeko hänen katsovan onko poijun ketju vielä kunnossa. "Tietenkin". Uskomatonta, ajattelimme. Seuraavaksi meidän mökin pihaan tultiin myymään venettä. Kun mieheni soitti asiasta, intuitioni huusi KYLLÄ!
Noin kolme vuotta sitten laituri ilmestyi meille niin, että istuimme korkealle kalliolle ihailemaan merimaisemaa, otin kuvia männystä laiturin yläpuolella ja viikon päästä puun alla oleva laituri tuli myyntiin. Se on MEILLE! Huudettiin. Siinä me istuttiin laiturilla miettien mistä me saadaan siihen vene. Seuraavana vuonna tuli vene. Veneen jälkeen saimme toisen laituripaikan mantereelta. Joka ei tietenkään ole meidän oma.
Sunnuntaina kävimme katsomassa venettä, joka ei ollut vielä meressä. Veneessä oli paljon korjattavaa, paikattavaa ja uusittavaa, mutta kaiken sen läpi näin siinä meidän veneen. Saimme sen edullisesti ja siksi juuri, se on meidän - jotta voimme korjata sen. Rahaa jää siis kunnostamiseen.
Tämä mullistaa elämämme, sillä se tuo meidät lähemmäksi sitä mitä olemme sisimmässämme molemmat. Merenkävijöitä. Isäni rakensi perheelleni veneen kun olin 3-vuotias. Kasvoin siinä veneessä. Se myytiin, kun olin 29-vuotias. Se oli kipein asia jota olin kokenut koskaan. Siitä seurasi vielä kipeämpi asia, isäni kuoli. Kun olen merellä, olen isäni kanssa. Mieheni taas kasvoi samanlaisessa veneessä joka meille nyt tulee. Tuntuu jotenkin epätodelliselta.
Myötätuulta siis meille. Nyt täytyy meinaan kääriä hihat. Huh. Äitini on ompelija, hän kunnosti aina veneemme pressut, kankaat ja markiisit. Minä taas inhoan ompelua. Mutta kai se täytyy kohdata tämäkin inho. Äitini ei mahdollisesti enää jaksa auttaa.
Ei auta kuin ottaa puukko käteen ja alkaa rapsuttaa vanhoja lakkoja pois. Siinä on meille kesäpuuhaa.
Ensi kesänä ollaan varmaan valmiita. Tänä kesänä se täytyy kyllä saada vesille. Näyttää siltä, että ensi viikolla se lasketaan.
Maiju
