Turvallisuuden tunne

 

Tunnetko olevasi turvassa? Tämä on kysymys, jonka äärelle on hyvä pysähtyä. Varsinkin nyt, kun maailmamme on ollut jo jonkin aikaa myllerryksessä. 

Lue itsellesi ääneen

Kaikki on hyvin

Kaikki on hyvin nyt

Luotan, että asiat menee hyvin

Luotan, että saan sen mikä minulle kuuluu

Mielellä on tapana kontrolloida, sillä se pelkää ja näkee uhkia

Pyydän mieltäni rauhoittumaan'

Sillä kaikki on hyvin

Tiedän olevani turvassa

Elämässäni asiat järjestyy ja 

kaikki asiat loksahtavat oikeille paikoilleen

Tämä on vain tunne, joka menee ohi

Minä luotan omaan itseeni

Olen turvassa

Maiju

Usko hyvään

 Kuva James Chan Pixabaystä 

Uskotko, että elämällä on sinulle hyvää annettavaa? Uskotko, että haavoista voi parantua? 

Uskotko, että sinä ansaitset hyvää ja onnellisuutta? Jos sydämen ympärillä on haavoja, voi olla vaikeaa uskoa hyvää. Jos haavat ovat syvällä, voi olla vaikeaa ottaa luokseen henkilöitä, jotka ovat onnellisia. Kun oma kipu on suuri, on vaikeaa nähdä onnellisia onnellisina. Kuva ihmisistä vääristyy, jos olemme hajalla. 

Elämäntarinat ovat kiehtovia, jos niitä pystyy ottamaan vastaan hämmentymättä. Jos niitä pystyy ottamaan vastaan menemättä liian voimakkailla tunteilla mukaan. 

Uskallatko tuntea ja uskallatko sanoittaa tunteitasi? Tiesitkö, että se jos jokin on badass hommaa? Mikään ei ole niin rohkeaa, kuin kohdata oma itse ja sielunsa sopimus. 

Tsemppiä siihen! You can do it!

Maiju

Kiukku tekee kipeää – vetää puoleensa myös häpeää

 

Kuinka sinulle puhutaan? Miten sinä triggeröidyt? Mitä otat vastaan? Minkä hyväksyt ja mitä vastaan taistelet? 

Olen kysellyt itseltäni kysymyksiä. Mitä elämääni hyväksyn? 

Minkälaisia ihmisiä, käytösmalleja? 

Moni tähän vastaa vahvastikin, ettei tällaisia asioita voi valita ja kaikki pitää hyväksyä sellaisena kuin he ovat ja muita vastalauseita. Mutta miksi kaikki pitäisi hyväksyä? Miksi omaan elämään pitäisi hyväksyä ihmisiä, jotka satuttavat. Kun kaiken hyväksyy, muuttuu sinisilmäiseksi. Sallii itseään satutettavan, eikä sitä edes itse ymmärrä. 

Henkisessä kasvussa puhutaan tasojen noususta, eli värähtelytaajuuksien noususta. Mitkä asiat nostavat vihaa, kiukkua ja katkeria tunteita? Alhaisia tunteita, mm häpeää, kateutta ja inhoa, pelkoa?

 Nämä tunteet laskevat värähtelyä. Kun tunteita on käsitellyt, päässyt sinuiksi –  värähtelytaajuudet muuntuu. Kun tunteet ovat neutraaleja, on helpompaa ottaa vastaan hyvää. 

Jos meillä on ympärillämme ihmisiä, jotka tuovat meille painolastia –  syyttävät, manipuloivat, käyttävät hyväksi –  meidän värähtelymme taso laskee. Ja kun me reagoimme, mutta emme kohtaa niitä, tunteet jäävät kehoon jumiin. Voimakkaat tunteet varastoituvat meidän kehoon. Ne pakkaantuvat alitajuntaamme ja muuttuvat ikäänkuin likasäkiksi. Sitten täytyy aloittaa siivoustyö. 

Tässä sisäisessä siivoustyössä ulkomaailmasta tulee peilimme. Ulkoinen heijastaa sisintämme. 

Kasvussa on usein pieni haaste –  tulee katsottua enemmän mitä muissa on vikana, kuin mitä itsessä on pielessä. "En minä, mutta ne muut". Niin kieroa kuin se onkin –  näet muissa sen, joka on sinussa itsessäsi. Ethän yritä parantaa siis muita, vaan paranna sinut. Muut muuttuvat silmissäsi, kun olet käsitellyt omat tunteesi. Tätä kutsutaan myös oman voiman takaisin ottamiseksi. 

Maiju

Vuorovaikutus ja tittelipuhe

Yksin vai yhdessä?

Kuva Subham Shome Pixabaystä

Huh miten vaikuttava kuva! Eikö olekin?

 

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, minua jännitti. Ajattelin - ettei minulla ole mitään kerrottavaa. Nyt tuntuu, että sitä on liikaa. En vain aina tiedä, saanko sanoja ulos selkeänä mielestäni.

Kun aloitin - tekstiä syntyi kuin pikajunan kyydissä olevalla matkustajalla. Hölmö vertauskuva. Ei noin voi edes sanoa! 

Tässä samalla, kun olen kirjoittanut - olen kuitenkin löytänyt kanavan purkaa itsestäni tulevaa tekstiä kauniimpaan muotoon mitä se oli aiemmin. Olin aiemmin katkera. Olin väsynyt, vihainen ja surullinen. En halua olla sellainen. Mutta yksinäisyys voi tuoda näitä tunteita esiin. Tai se, että maailma heijastaa sinulle vain kurjuutta. 

Vuorovaikutus vaatii rakkautta. Vuorovaikutus vaatii lempeyttä. Se vaatii kunnioitusta. Jos kommunikoi niin, että neuvoo toista tekemään mitä itse tekisi käskien –  voi olla, että vuorovaikutus katkeaa. 

Olen pyrkinyt miettimään mistä riittämätön kommunikointi johtuu. Silloin, kun molemmat osapuolet ajattelevat asioita mielessään ja olettavat toisen ymmärtävän, mutta sanoina tulee suusta epäselvää tekstiä –  katkee yhteys ja syntyy riita.  Hyvässä kommunikoinnissa molemmat osapuolet toimivat aikuismaisesti. Ollaan selkeitä toiveissa ja se ilmaistaan suoraan. Huonossa kommunikoinnissa lähdetään syyttämään ja uhriutumaan. 

Kysy itseltäsi kohdatessasi ihmisiä: Koenko, että olemme saman arvoisia? Jos olet intuitiivinen, ymmärrät kyllä kehosi erilaisista tuntemuksista missä mennään omassa henkisessä kehityksessäsi. Me olemme saman arvoisia me ihmiset. Meidän egot vaan luulee muuta. Me toisinaan asetamme itsemme joillekin tasoille ja siihen voimme vaikuttaa itse, mutta samoin muut asettavat meidät jollekin tasolle ja siihen meidän on vaikeampi vaikuttaa. Jos emme halua olla sitä mitä meistä oletetaan, meitä syytetään tai solvataan –  voi vaarana olla miellyttämisen kierre. 

Esimerkiksi oli aikakausi, kun minua syyllistettiin: "olet pelottava, olet ankara, olet kiusaaja". Tähän joku voisi sanoa, ettei se ole syyllistämistä, sinä syyllistyt. Mutta se on molempia. Olen opetellut näitä teemoja. Olet pelottava. Miksi? Laitoin rajat. Olet ankara. Miksi? Käskin siivoamaan jäljet ja käyttäytymään. Olet kiusaaja. Miksi? Nimittäjä oli kohdellut lähimmäistäni julmasti, kun suojelin –  olin kiusaaja. 

Kun asiat ei mene kuin halutaan – sorrutaan solvauksiin. Niihin joita tapahtuu hiekkalaatikolla. Aikuinen taantuu lapsen tasolle. Ja kun aikuinen taantuu lapsen tasolle, pystyykö hän myöntämään ja pyytämään anteeksi käytöstään, vai nouseeko siitä niin valtava häpeä, että hän vaikenee mielummin?  Käyttääkö hän mielummin henkistä väkivaltaa, kuin nöyrtyy? Olen pohtinut feminiinisen ja maskuliinisen eroja myös kommunikoinnissa. Maskuliininen on suoraviivainen, jopa tuntua kylmältä, feminiininen pohtiva ja pehmeä ja lämmin. Maskuliininen työntövoima saa asioita eteenpäin, feminiininen tuo työntövoimaan pehmeyden. 

Olen luonne, joka aika ajoin on saanut ihmiset raivostumaan silminnähden. Se sattuu todella paljon. Mutta, kun olen kestänyt nämä "muutamat" (sadat) sana-oksennukset –  olen vahvistunut. Mistä se on johtunut, että ihmiset ovat raivostuneet? Meillä ei ole ollut sama suunta. Me olemme molemmat olettaneet.  

Hyvä vuorovaikutus vaatii sen, että molemmat ovat samalla tietoisuuden tasolla. 

Useinkin uudet ihmiset katsovat toisiaan omista maailmoistaan käsin. Ennakkoluulot voivat määritellä sen, mitä vastapuolesta ajattelee. Ikä, ulkonäkö, vaatetus, rotu jne. Jos karsisimme kaikki roolit joita olemme pukeneet yllemme, olisimme aitoja ja puhuisimme rehellisesti. Emme yrittäisi onkia tietoja toisesta kieroin keinoin tai käyttäisi valtaa alistaa toista. Olen aina ollut hiukan hölmö johtuen ehkä taustastani tai vain sinisilmäisestä luonteestani, että oletin ja luotin esimerkiksi opettajiin tai lääkäriin tai mihin tahansa titteliä kantavaan henkilöön, kunnes jokaikisen tittelin kantajan edustaja mustasi silmäni. Opettaja(t) oksensi sana oksennukset päälleni saaden minut itkemään, lääkäri(t) uhkasi mitä minulle tulee käymään jos en noudata hänen tahtoaan, esimies huusi ja kaatoi päälleni hänen omat huolensa ja mitä näitä nyt on. 

Ymmärsin, ettei yksikään titteli tee parempaa ihmistä kenestäkään. 

Mutta miksi puhun näin? Koska minä kasvoin tittelipuheessa, kuinka he ovat hiukan parempia kuin muut. Ja ikävä kyllä jotkut titteliä kantavat todella luulevat olevansa parempia. Mutta sanon sinulle, ei ole! Heillä on vain ihan hirveän heikko itsetunto ja saavat näin ylemmyyden tunnetta itselleen.

 Joskus tällaiset ihmiset eivät tajua olevansa niitä ilmapiirin myrkyttäjiä ja heille toivon henkisiä oppiläksyjä, isolla kädellä. 

Maan pinnalle palautusta. 

Mutta, kolikossa on myös toinen puoli  –  AINA. On myös heitä, jotka asettavat itsensä altavastaajiksi. Arvottavat itsensä heikommiksi kuin ovat. Älä sorru siihenkään. 

Oma heikkouteni on ollut –  itseni alaspäin painaminen ja olen todella tehnyt työtä sen eteen, että olen keskitiellä, sillä se on terveellinen tie itsetunnolle. 

Maiju

Energian välitys

 

Tunnetko koskaan tuttuuden tunnetta jonkun henkilön seurassa? Et osaa selittää sitä, etkä ymmärrä tuota tunnetta. Joskus tunne on hyvä ja joskus se on vahvaa epäilyä. Intuitio on silloin herännyt – jota myös kuudenneksi aistiksi kutsutaan. 

Kun intuitio alkaa heräillä uinuvasta luolastaan esiin – alkaa erilaisen maailman kokeminen. Joskus näet jonkun ihmisen hyvin negatiivisten silmälasien läpi, toisinaan ruusunpunaisten lasien kautta. Kun olet välittänyt tälle henkilölle energiahoidon, hän saattaa muuttua silmissäsi. Negatiivisesta persoonasta muuttuu rentoutunut, levollinen ja kiitollinen persoona. Sitä ennen hän saattoi olla kireä. Luotaan työntävä.

Energiahoidon maailma on näkymätön, piilossa oleva maailma, jota meidän järkemme ei pysty ymmärtämään –  ennen kuin se on sallinut näkymättömän tulla näkyväksi. 

Energiahoidon maailman myötä, voi saada itselleen uuden suunnan elämään työelämässä tai kotielämässä. Joka tapauksessa se saa meidät näkemään maailman eri tavalla. Se saa meidät näkemään myös itsemme eri tavalla. 

Kun on valmis oppimaan, löytyy opettaja. Opettaja auttaa sinua kohtaamaan sinussa olevia lukkoja. Energiahoidot ovat levinneet laajemmalle tässä somen aikana hyvin paljon. Jos olet kuullut erilaisista menetelmistä esimerkiksi reiki, intuitiivinen energiahoito –  löytyy näitä opettajia paljon. Menetelmiä on nykyään aika paljon, mutta muista en osaa kertoa kuin pintaa. 

Pyrkimys hyvään ja oman mielen puhdistaminen on kuitenkin hyvä lähtökohta. On hyvä tiedostaa energiamaailman myötä millainen on egon rooli omassa maailmassa. 

Kenelle se sopii?

Energiahoitoihin kannattaa osallistua vain terve mieli. Sillä kokemus voi olla rajukin. 

On myös henkilöitä, jotka eivät saa hoidoista mitään. Heidän mieli voi olla muurin takana, mutta järki onkin se joka ohjailee –  pitää tuntea ja nähdä. Energia kuitenkin toimii aina ja kun sitä oppii ymmärtämään, elämästä tulee jopa "helpompaa". Lainausmerkeissä helpompaa, koska mieli on se joka tekee asioista helppoa ja vaikeaa. Oman kokemukseni mukaan. 

Se voi ilmentyä unimaailmassa erilaisina hämmentävinäkin unina, se voi tuoda alitajunnastamme pintaan asioita, joita emme ymmärrä. Me kaikki välitämme energiaa. Mutta energiamaailmassa ja intuition maailmassa, oppii lukemaan informaatiota ympärillämme. Joskus sitä kykenee aistia asioita, joita muut eivät aisti. Toisinaan näkee roolien taakse, joita ihmiset ylläpitää. Meidän maailma on rakennettu roolien päälle, naamiot asetetaan ylle kun mennään uusiin tilanteisiin. Toiset menevät huumorilla, toiset vakavuudella. Me voimme puhua samoista asioista tai samoilla sanoilla, mutta kun itseään lähtee tutkimaan, on hyvä hyvä palauttaa itsensä aina omalle polulle. Joskus voi viivähtää jonkun toisen saappaissa, mutta sieltä on hyvä astua ulos ja löytää ne ihan omat saappaat. 

Olen käynyt intuitiivisen energian hoitajan koulutuksen ja reiki 1 ja reiki 2 kurssit, sekä saanut etä vihkimyksinä reiki 3 ja karunan. Minä en näitä titteleitä tuo esiin, kuin vain pohjana sille mitä tiedän. Ne ovat tuoneet minun sisimmästäni esiin asioita, joista en tiennyt. Minulla on myös muita titteleitä tähän näkymättömään maailmaan liittyen, mutta en tee näitä työkseni vaan olen käyttänyt näitä itseapuun, sekä tarvitsevien hyväksi, joten tämä maailma on ikäänkuin oma turvasatamani. 

Maiju

Itsetunto

 

Kun tyttäreni aloittivat päiväkodin, sieltä kysyttiin toiveitamme suhteessa henkilökuntaan. Oli vain yksi toive: vahvistetaan lasten itsetuntoa. Päiväkodissa oli vaihtuvuutta jatkuvasti henkilökunnassa ja koin vaatimukset joskus melko kovinakin. Sain näpeilleni monesti, milloin mistäkin aiheesta. Meillä oli pitkä kotimatka ja olin päättänyt kävellä matkan kotiin vaunujen kanssa. Noin 45 minuuttia kävelyä. Samalla rauhotuin itsekin ja irtauduin työstäni. Elettiin 2000-luvun alkua eli nollaria.

Oli huhtikuu, kun päiväkodista esitettiin toive, joka muuttui mielestäni painostamiseksi – vaipoista pitäisi nyt luopua. Oli kurakeli, meillä ei ollut vaihtohaalareita niin paljon, että olisin niitä voinut vaihdella niin usein. Eikä rahaa ostaa niitä. Yhden lapsen kohdalla tarvitaan yksi vaihtohaalari, mutta näiden tyttöjen kanssa määrä piti melkein nelinkertaistaa. 

Minun järkeni sanoi, ettei kylmällä kuraisella kevätsäällä luovuta vaipoista vaan kesällä. Ammattilainen oli eri mieltä. Lopulta minuun vedottiin lauseella: Se on haitallista lapsen itsetunnolle, jos he käyttävät vaippoja siirtyessään isojen puolelle syksyllä. Ikää ei ollut edes 3 vuotta silloin. Isojen puolella oltiin kolmevuotiaasta ylöspäin. Hämmennyin silloin tästä aiheesta. 

Haluan tähän sanoa, että huono itsetunto tuossa iässä syntyy aikuisista. Ei muista lapsista. Jos lapsi haukkuu toista rumaksi, aikuinen on se joka reagoi asiaan ja näyttää esimerkkiä. Jos aikuinen ei käsitele asiaa lapsen kanssa, se jää kehoon jumiin. Siitä alkaa tuo kierre. Näin olen oppinut, toki en sano sen olevan näin yksiselitteistä kaikkien kohdalla. Minä olen myös ollut se vanhempi joka reagoi. En tiedä voiko kukaan meistä ihmisistä välttyä haukkumiselta. Siirrämme myös omia traumoja lapsiimme.

Kun kesäkuu vaihtui ja loma alkoi, me luovuimme vaipoista. Seuraava asia oli rattaat, niistä on luovuttava. Itsetunnon takia. Lapsia aletaan kiusaamaan, jos he istuvat vielä rattaissa –  sanottiin päiväkodissa.  He olivat 3 vuotiaita ja meillä oli tosiaan tuo 45 minuutin kävely kotiin. Ammattilainen pyysi minua vaihtamaan kävelyn bussilla matkustamiseen. Ja ensimmäisenä ajattelin, mistä rahat lippuun. Voiko hän pyytää minulta tällaista? Toki voi, mutta minun ei tarvitse suostua. En suostunut. 

Se oli minulle myös rankkaa, sillä kärsin sosiaalisen paikan kammosta siihen aikaan. En muista mitä teimme vaunujen suhteen. 

Tyttäreni olivat pelokkaita, helposti muiden ohjailtavia ja keskittymisvaikeuksilla maustettuja. He olivat vieraskoreita ja näyttivät luonnollisesti minulle kaiken turhautumisen ja kiukun. Päiväkotiaika oli rankkaa, sillä hyvä itsetunto rakentuu mielestäni lämmöllä, ei sillä missä maailmassa nyt olin. Sääntöjen ja kieltojen maailmassa, "kerran sanominen täytyy riittää. " Just. In your dreams! 

Samaan aikaan äitiyteeni iskettiin veitsi taukohuoneessa työpaikalla, suoraan rintaan. Työkaverini sanoi halveksivalla äänensävyllä: "Minä en ymmärrä äitejä, jotka palaavat töihin kun lapset ovat puolitoista vuotiaita. Minä olin 5 vuotta kotona ja se oli täysin oikea päätös".  No kivat sinulle. En pystynyt sanoa hänelle mitään. Ei ollut voimia. 

Lisämausteena tähän kaikkeen oli sairastelukierre. Niin meidän lapset, kuin päiväkodin aikuiset olivat jatkuvasti sairaana. Oletan tämän olevan ainakin osittain siitä johtuvaa, että talo oli homeessa ja se purettiin kun tyttäreni menivät kouluun. 

En kerro kuinka rajua voi olla kaksosten kasvattaminen, joilla on erityistarpeita. Mutta kerron, etten juuri kokenut yhteyttä moniinkaan ulkopuolisiin. Vaan käskyttämistä ja ulkopuolisen silmin arvottamista. 

Pyysin itsetuntoon apua, sillä itselläni ei sellaista ollut. Luotin ulkopuolisiin tässä asiassa. Minulla ei ollut ympärilläni juuri tukea kaksosuuteen liittyen. Mutta silloin tällöin sain yksittäisiä lauseita mitä kannattaa tehdä. Muutimme ennen kuin koulu alkoi. Olin saanut neuvon kaksosten äidiltä: lapset eri luokille. Kun koulu alkoi, lapset menivät eri luokille. Se oli myös alueella koettu toimivaksi. Molempien luokalla oli vähintään kolmet kaksoset. Toisella oli neljät. 

Lapset pääsivät tukiopetukseen heti, sillä eskarin opettaja oli tehnyt heistä pedagogisen lauselman. Toisen lapsen tuen tarve oli kovempi kuin toisen. Läksymäärä oli valtava. Ekalla luokalla 3 sivua tehtäviä ja opettajan vaihtuessa ( jo toinen opettaja ekalla luokalla) vetosi: On lapsen itsetunnolle haitallista jos hän ei pysy muiden perässä. Me teimme läksyjä koulun jälkeen kolme tuntia. Olimme aivan sekaisin kuin seinäkellot. Lopulta lähetin vihan katkuisen viestin opettajalle: "Kumpi on haitallisempaa lapsen itsetunnolle, se että hän pysyy muiden perässä vai se, että äiti raivoaa hänelle väsymyksestä. Minä kun en osaa opettaa. "

Seinäkelloista aiheeseen. Kellopelko. Lapseni oppivat lopulta kellon vasta viidennellä luokalla. 

Tuli kaverihuolia, mielestäni jo melko rankkoja seitsemän vuotiaalle. Dominoiva kaveri, joka käänsi siskot toisiaan vastaan, keinoja oli: sanallinen, lyönti, tukistaminen ja kuristaminen. Ja minä, omat traumani pintaan saanut äiti, vailla tukea. Olin pulassa. Vähättely. "Ei se mitään ole, lapset nyt ovat tuollaisia." Mutta tiesin, että tilanteesta on päästävä eroon. Pääsimme, hetkellisesti. 

Ensimmäisestä luokasta viidenteen, kaikki meni hyvin. Kunnes palasin työelämään yrittäjänä, silloin koimme rajut ajat. 

Viidennellä vaihtui toisen lapsemme opettaja, joka halusi minut palaveriin. Hän nosti hartiat ylös ja tiukkana valmiina laittamaan minut äitinä ojennukseen, kun lapseni on häiriöksi hänelle. Repesin itkuun ja sen seurauksena haimme hänelle erityistuen. 

Samaan aikaan toinen kaksosista oli kovaa vauhtia menossa kovis jengiin. Kaverien painostus oli kova varastamiseen, tupakan polttoon, viinan juontiin. Sanoin lapsilleni haistavani tupakan jopa varpaan päästä, jos alkavat polttamaan – vastaus oli ettei uskalla kieltäytyä. Käyttäkää äitiä syynä. Vastasin. 

Kuudennella alkoi viinan juominen, ei viinin vaan viinan ja ihon viiltely. En tiedä joiko lapseni. Opettaja otti yhteyttä ja kertoi lapseni viiltelystä. "halusin kokeilla, kun muutkin teki niin". Muoti– ilmiö.

"Kaadetaan viinapullo novelle pulloon, kukaan ei tajua sen olevan viinaa." Sanoi kaveri. Ja meidän tytöt olivat viinanhuuruisten kavereiden oksennussäkkejä. Kännisen haukkumisen kohteita. Nice. Ole tässä sitten myötätuntoinen aikuinen. 

Tässä oli vain murto-osa tarinaamme. Kun siirryimme yläasteelle, kielsin tämän kyseisen kaverin seuran, joka oli osallisena kaikissa näissä tapahtumissa. Soitin hänen äidilleen ja kerroin näistä. Sen seurauksena lasteni yläaste oli vaikea. Kerroin rehtorille missä mennään ja jouduin jokaisen opettajan kanssa käydä keskustelut asiasta, niin erityistuesta kuin muista vaikeuksista. Lopulta lapsillani ei ollut kavereita. Heillä oli onneksi toisensa, mutta se ei luonnollisesti helpottanut, koska oli muutenkin vaikeaa. Yhdeksännellä luokalla tyttäreni alkoi saada paniikkikohtauksia ja syy löytyi lopulta kaverista. Hän oli kaksi kertaa lyönyt tyttöäni. Koska lapseni on todella herkkä, häntä ei ehkä otettu niin vakavasti. Uhkasin rikosilmoituksella ja se vasta sai asian loppumaan. Koska tämä tapahtui koulun ajalla, se oli koulun asia myös. 

Tuli oppivelvollisuus pakko. Mutta tyttäreni numerot eivät riittäneet mihinkään kouluun. Kaikista vaihtoehdoista tuli hylky. Tämä tiputti meidät suohon. Ja kyllä minä äitinä olin syvällä myös. Toinen pääsi kouluun ja iloittiin, toinen jäi ulkopuolelle –  surtiin. 

Minä elin mustassa suossa äitinä heidän kanssa. En kokenut saavani riittävää tukea itsekään. Sillä yhteyteni muihin oli heikkoa ja koska tarvitsin muiden apua. No joo, en ollut mustassa suossa. Tämä nyt on vain tällaista draaman hakua. Mutta otti päähän, todella! 

Minä kirjoitin itselleni uuden tarinan. 

Minulla oli kokemusta tällaisesta omasta lapsuudestani. Olen itse vapaan kasvatuksen lapsi. Olin viimeinen, neljäs lapsi. Kasvatin itse itseni aikuisena. Mieheni kasvatti minut myös. 

Aloitin vuonna 2013 energiahoitajan kurssin. Lapset olivat silloin pieniä. Kävin paljon energiahoitajilla ja muutin pikku hiljaa omaa ajatusmaailmaani. Ymmärsin minussa olevan niin paljon kipua ja vihaa, ettei näillä keinoilla kasva hyvää itsetuntoa.

 Se maailma joka on todellinen ja joka on nyt levinnyt laajemmalle –  se ei muutu kielloilla ja käskyillä. En voi sanoa miten se muuttuu. Muuta kuin lämmöllä ja rakkaudella. 

Niillä rakennetaan parempi maailma. Käskyt ja kovat kiellot, ankaruus –  vain tuntuisi lietsovan tätä. Kaikki se mitä minun nuoruus edustaa –  hajottaa tämän maailman. On aika avata silmät sille, että lapsi tarvitsee rajoja, rakkautta ja nähdyksi tulemista. 

Olen oppinut, että kuka vain voi sanoa ulkopuoleltani minusta ja minulle mitä vain –  vailla kokemusta ja tietämistä. Mutta kukaan ei tiedä mikä minun perheelle on parhaaksi. 

Mielipiteet vanhemmuudesta, heiltä joilla ei ole vanhemman titteliä on myrkkyä minunlaisille vanhemmille. Kaikki vailla kokemusta olevat painostavat neuvot ovat myrkkyä. Kun saimme kolmannen lapsen, emme kysyneet neuvoa keneltäkään, emmekä ottaneet vastaan neuvoja. 

Meillä on mennyt hyvin ja lapsellamme on terve itsetunto. Kaksosilla alkaa pikku hiljaa mennä hyvin. 

Ja faktoista eläville haluan kertoa, että faktat kertovat osan totuudesta. Voimme lukea tilastoja miten elämä menee, mutta tilastoilla ei rakenneta hyvää itsetuntoa vaan kokemuksella ja elämisellä. En tiedä, voi olla ettei meillä ole hyvää itsetuntoa –  voiko sellaista edes täysin rakentaa tähän maailmaan? Mutta hyvä perhe meillä on –  onnellinen. 

Maiju

Pelko tarinoiden loppumisesta

 Kuva Monoar Rahman Rony Pixabaystä 

Kirjoittamisen jumi voi syntyä mistä vain. Kynät on teroitettu valmiiksi. Aamusivuvihko edessä. Eikä mitään synny. 

Olen analysoinut omaa jumiani. Kirjoittaisin mielelläni ihania ja kauniita rakkaustarinoita, mutta mieleni tuntuisi olevan lukossa. Uskon jumini syntyneen työelämästä ja rutiinien puutteesta. Kirjoittamisen on oltava rutiininomaista. Sitä täytyy tehdä säännöllisesti. Mutta arki ja arjen haasteet voivat viedä kanavan syrjään. Ehkä odottamaan taas oikeaa hetkeä. 

Toiveeni ja haluni eivät aina vastaa tekemisiäni, tietenkään. Mutta niin ihana olisi löytää taas se kirjoittaja minussa, tai edes se valokuvaaja joka näki kaiken ympärillään ihmeellisenä, kuin uutena. 

Haahuilin koiran kanssa metsässä, katselin kaatumisesta revenneitä kantoja joihin oli kasvanut sammalkerros pintaan. Kuvittelin mielessäni sammaleen sekaan asukkaita, hahmoja. Tonttuja, peikkoja ja muita satuolentoja. Valokuvasin erilaisia ilmiöitä. Aarnimetsä on inspiroiva, sillä ensin ihminen minussa kiukuteli sen sotkuisuudesta, kuinka risut ja puut olivat sikin sokin. Metsä näytti kaaokselta. Kun olin egoni työntänyt syrjään, tuli esiin tuoksuja. Puut narisivat ympärilläni, linnut sirkuttivat. Vuoden ajat vaihtuivat, kuljin samaa metsää vuodesta toiseen. Tutustuin siihen. Siitä on tullut niin tuttu ja turvallinen, ettei siinä ehkä ole enää mitään ihmeellistä, ellen vaihda näkökulmaa. 

Kuva Dorothe Pixabaystä 

Olin oikeastaan hiukan pelännyt metsää. Lapsena asuimme metsän vieressä ja sieltä kerrottiin ikäviä juttuja ja koin itsekin kaikenlaisia kauhutarinoita. Joskus tosin mielikuvituksessani.

Nyt olin taas metsän vieressä ja makuhuoneen ikkuna taas metsää kohti. Tällä kertaa en pelännyt. Metsä kyllä pelotteli. Ja ihmiset pelotteli. Mitä kaikkea kamalaa siellä voi sattua. Kohtasin pelkoni. Pelkäsin enemmän, koska pohjalla oli jo lapsena istutettu pelko.

Kun olen jutellut monien kirjoittamista harrastavan kanssa, moni on sanonut –  kuinka ei ole mitään kerrottavaa. Tylsää elämää vain. Mutta jos katsotaan joitain suomalaisia leffoja, niin monikin on aika yksinkertaisia. Tylsiäkin. Kaikilla on kerrottavaa. Ihan varmasti. Monilla on kieltoja ja esteitä. "Enhän minä, ei minulla". Olen tainnut itsekin luoda esteen. Pelon, etten tule nähdyksi. Ja se on totta. En tule ja olen hyväksynyt sen. Vai olenko?

Harhailen aika ajoin mielikuvituksen ja todellisuuden väliä. Moni joka tekee tätä samaa, tiedostaa sen tarkoituksen. Joskus mielikuvitus näkyy todellisuudessa, onnellisina sattumina, upeina kohtaamisina ja silloin hämmästelee kaiken olevaisuutta. 

Ihminen pelkää tylsyyttä. Se on itselleni painajainen. Kun olen tuijottanut tylsyyttä, koko keho ahdistuksesta täristen –  tulee tylsyyden seasta useinkin jotain kaunista esiin. Mieleni ei sitä voi kontrolloida, sillä intuitiivinen mielikuvitusmaailma on egon ja mielen kontrollin ulottumattomissa. Mutta rohkeus kohdata ja jakaa, on myös melkoinen oppikoulu. 

Maiju

Ajatukset ja tunteet

 Ajatukset ja niiden ääneen sanominen

Joku sanoi joskus minulle: "Et ole ajatuksesi, et ole tunteesi". 

Olin tällöin väsynyt, itkuinen ja vihainenkin. 

Ajatuksia ja tunteita risteilee meidän ympärillä. Huonoina päivinä niitä risteilee paljon ja eri vahvuuksilla. Kun huonoja päiviä on, on hyvä olla kiinnittymättä tunteeseen tai ajatuksiin. 

Joskus tulee sanottua kaiken mitä ajattelee –  ääneen. Silloin ei välttämättä tule huomioineeksi, että kuulija voi tarttua niihin ja muokata niistä oman käsityksensä. Jos ajatukset liittyvät käskyttelyyn, pelotteluun tai huoliin –  tulee siirrettyä vain omat tunne taakat muiden kannettavaksi. Kyseessä on silloin tunteen siirto. 

Sain hienon ja kamalan opetuksen. Tyttäreni kanssa riidellessä, hän sanoi minun vertaavan häntä kaksos siskoonsa. En ottanut tuota ajatusta vastaan suoralta kädeltä, koska en nähnyt asiaa samoin. Mutta samana päivänä minulle puhuttiin näin : Hienoa, että olet noin oma-aloitteinen, koska ei ne muut "haukkuma sana" mitään tuollaista ole koskaan tehnyt. Tämä tuntui aika raskaalta. Minua kehuttiin ja toisia haukuttiin. Eli verrattiin. Tämä on myrkyllisen kommunikoinnin kulmakivi. Tällaisilla lauseilla saadaan edistettyä huonoa itsetuntoa ja luotua myrkyllistä ilmapiiriä. Ja näin, sanoja saa huomion pois itsestään. Hänen omiin heikkouksiin ei silloin kiinnitetä huomiota. Tai niin hän luulee. 

Aikanaan minua kehuttiin muiden kustannuksella. Olet kivempi kuin tuo koska.. 

Ihmiset harvoin ovat pahan tahtoisia, mutta monikaan ei tajua omien puheiden seurauksia. Esimerkiksi viaton juoruilu, voi muuttua mustamaalaamiseksi. Tai vertailu, nostaa toisen heikkoudet esiin ja laskee itsetuntoa. 

Usein puhutaan, että nainen on naiselle susi. Olen pyrkinyt tätä ajatusta pehmentämään kohdaltani, sillä elin aikanaan maskuliinisessa ympäristössä, jossa naisellisuus oli uhka. Kaikki naisiin ja kauneuteen liittyvä, piti piilottaa. Nyt olen kauneudenhoitoalalla. Hassua. Siellä tehtäväni on nimenomaan nostaa naisten itsetuntoa kohti naisellisuutta. 

Mikään ei ole kauniimpaa kuin kauniisti itsensä kantava nainen. 

Jos ympäristössä ei tajua roolejaan, voi ilmapiiri olla myrkyllinen. Ja mitä elämästä olen oppinut, niitä harvoin tiedetään. Harva on niin kehittynyt henkisesti, että hän tajuaisi roolinsa, mitä hän viestittää ympäristölleen. Se on vaikeaa. 

Yhden asian kanssa olen ehdoton. Esimerkiksi toisen ammattitaidon arvosteleminen kuuluu ala-arvoisiin käytösmalleihin. Ammattitaitoon voidaan luokitella myös äitiys tai mikä tahansa rooli, oli kyseessä sitten opiskelija tai mikä tahansa muu. 

Kun me lähdemme arvostelemaan tai arvioimaan pyytämättä toisen kykyä toimia - me altistamme ympäristömme pahan puhumisen kulttuurille. Jos tästä nousee riitojen kierre, voi aloittaja ymmärtää tämän silloin niin, että vastapuoli ei vain kestä kritiikkiä. Mutta tämä ei ole näin. Jos minä arvostelen toisen tapaa, nostan silloin itseni tai minun egoni nostaa itseni toisen yläpuolelle. Olen muka parempi kuin hän. Se ei todellakaan tee minusta parempaa, vaan lähinnä heikon itsetunnossani. Siksi tällaiset asiat on hyvä tiedostaa. Tällaiseen kun lähtee, se ei ole osoitus vahvasta ammattitaidosta, vaan epävarmasta ammattitaidosta. 

Meitä ohjailee alitajuiset käytösmallit ja juuri siksi tänä päivänä on tärkeää kunnioitus. Toisen kunnioitus. 

Et ole ajatuksesi, etkä ole tunteesi. Mutta ympärillämme leijuu erilaisia egoistisia käytösmalleja, haitallisia ja myrkyllisiä juoru-kerhoja ja jos emme pidä varaamme, saatamme tipahtaa suden suuhun, eikä lopputulos ole mitään muuta kuin huono. Tavallaan se tuo meitä yhteen, kun meillä on yhteinen vihollinen. Voimme purkaa suuttumuksemme siihen, eikä toisiimme, mutta tästäkin kannattaa päästä yli ja pyrkiä siitä pois. Sillä, se ei vie itsetuntoamme ainakaan hyvään suuntaan. Vaan heikkoon suuntaan. Hyvä itsetunto ei tarkoita vahvaa persoonaa. Joka on silminnähtävästi vahva. Hyvä ja terve itsetunto kunnioittaa muita. Kunnioitukseen ei sisälly muiden manipulointi. Nonih, tulipas taas jyrkkä kirjoitus. 

Maiju

Kirjoittaminen on elämäntapa

  

Kuva Patrik Houštecký Pixabaystä

 Kirjoittaminen on osa minua. Ihan kuin se kuuluisi rakenteeseeni. Mitenhän tämän sanoisi. Olen ollut pienestä tytöstä asti päiväkirja kirjoittaja. Sain ensimmäisen päiväkirjani 9 vuotiaana. Kirjeitä olen kirjoittanut niin pitkään kuin muistan. Mikä on ihanaa,  kaksi vastaanottajaa on säilyttänyt kirjeeni. Eilen sain luettavakseni toisen. Ajatella, säilyttänyt niitä näin monta vuotta, eli 29 vuotta. 

"24.1.1993 Moi. Mulle kuuluu hyvää. Entä teille? Kiitos kirjeestänne.... Tää on tuoksupaperia ja toivottavasti tää on sit hyvää eli nättiä paperia"

Kirjoitin kirjeitä vuoteen 2009 asti, kun ystäväni muutti Espanjaan. Siitä siirryin messenger -kirjeisiin, tai skype -kirjeisiin. Olen aina kirjoittanut tunteitani ja ajatuksiani ylös ja hetkinä kun olen kokenut vaikeita tunteita vailla tukea, olen kääntynyt itseni puoleen. Ei ole mitenkään itsestäänselvää, että ympäristö tukee omia ajatuksia. Kun ei itsekään tiedä mitä ajattelee, silloin on hyvä kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Näin voi löytää oman elämänsä punaisen langan. 

Tämä blogi on jatkumoa omalle kirjoittamiselle. Koska tämä on vapaaehtoista, tekstiä on helppoa tuottaa. Mutta jos se olisi väkinäistä, se muuttuisi. 

Kirjoitin käsin todella pitkään, kunnes ostin 2014 kannettavan tietokoneen. Sillä kirjoitin elämäni ylös. Se oli omanlainen elämäni puhdistus jakso. Käsittelin lapsuuden kipeimmät tuntemukset, sillä ne kummittelivat mielessäni. Päästin niistä irti samalla. Kirjoitin n. 240 sivua tiukkaa tekstiä niin itsestäni kuin suvustani. Jos tutustuu omiin juuriinsa, ymmärtää enemmän itseään ja omia toimintamalleja. Se on raskas prosessi, mutta itselleni erittäin tärkeä. 

Serkkuni sanoi kuullessaan haaveestani kirjoittaa kirja: Se on niin yksinäistä puuhaa. Siinä istutaan vuosi tai puolitoista vuotta omien ajatuksien kanssa. Hän tuntee kirjailijoita ja katsonut sitä sivusta. 

Kirjoittaminen on itselleni ristiriitaista. Toistan itseäni paljon ja se on osa luonnettani. 

En meinaa kestää tätä yksinäisyyttä, mitä kirjoittaminen aiheuttaa. Enkä sitä vastakaiun puutetta. Kun joku muu lukee ajatuksiasi ja kertoo rehellisen mielipiteensä, se voi oikeasti olla raastavan viiltävää, vaikka se olisi hyvä palaute. Huh. 

Jatkan silti. Kirjoitan. Kirjoitan. Kirjoitan.

                                Maiju

Tunnetko sinä itsesi?

 Tiedätkö kuka olet, miltä vaikutat ulkopuolisten mielestä ja kuinka sinut olet sen asian kanssa?

Lapsuus muokkaa meitä, opimme käytösmallin elämään perheeltämme tai ympäristöltämme, jossa kasvamme. 

Meillä on ydinminä, sisin joka on omanlainen ja kaunis, kuin koskematon kukka, mutta ulkokuoremme voi olla ympäristön muovaama kova kuori. 

Kaikki haavat ja iskut, niin fyysiset kuin henkisetkin ovat voineet kasvattaa kuorta entisestään. Kun tunteita ei ole käsitellyt, ne ovat jääneet suojaksi kehoomme. 

Mitä itsessäsi kannattaa vahvistaa? 

Kiinnitä huomiota ulkoiseen maailmaasi, jolla tarkoitetaan ympäristöä. Esimerkiksi tapaa miten sinulle puhutaan ja sitten kiinnitä huomio itseesi, tapaan miten puhut itse itsellesi. Minkälaisia ajatuksia mielessäsi pyörii. Siivoustyö omien ajatusten puhdistamiseksi voi olla työläskin prosessi, jos koko ympäröivä maailma tukee sisäistä maailmaasi.

Tarkoitan tällä sitä, että koet tarvitsevasi muutosta –  koska et ole onnellinen, mutta koko ympäröivä maailma vastustaa sinun muutosta. Silloin joutuu ponnistella hiukan kovemmin.

 Jos kaikki on hyvin ja olet onnellinen, silloinhan tiedät asioiden olevan hyvin, eikä puhdistettavaa juuri ole. Mutta epäilen tätä. Meillä on varmasti jokaisella siivoustyötä tehtävänä, emmehän me silloin olisi ihmisiä –  inhimillisiä ihmisiä. 

Voimakkaimmat tunteet jäävät pyörimään mieleen ja esimerkiksi häpeän kokemukset ovat hyvin vahvoja tunteita lukkiutumaan kehoon. Tai, että joku on satuttanut sinua joko henkisesti tai fyysisesti, se on jo todella vahva kokemus. Jos minulla olisi liittää tutkimus tähän, liittäisin, mutta ei ole: 

On tutkittu, että henkinen satuttaminen osuu aivoissa samaan osioon, kuin fyysinen lyöminen. Ajattele, että jokainen loukkaus on kehollesi lyönti. Pahoinpitely. Mutta mieli ei suostu myöntämään sitä pahoinpitelyksi, se on liian raju sana. Mutta sitä se tuntuisi nykyvalossa olevan.

 Kaikki kokemukset muovaavat meitä. Negatiivisille kokemuksille me usein annamme voimamme, sillä ne pyörivät mielessämme vahvemmin kuin positiiviset. Mutta ne on hyvä selvittää ja puhdistaa kehosta pois, jotta emme luo uusia samanlaisia tilanteita. 

Omassa maailmassani muutoksen tarve oli valtava. Elämäni on lähes aina muutosprosessissa, mutta tapa miten minulle puhuttiin oli törkeä. Olin lihava, kalpea, oli iso perse ja mitä näitä nyt oli. Todellisuus oli, että ison perseen huomauttelijalla oli isompi perse kuin minulla. Silloin ymmärsin jotain kieroa omasta maailmastani ja muiden puheista ympärilläni. Puhdistin kaikki tällaiset ihmiset elämästäni. Ja puhdistin itsestäni myös tällaiset ajatukset. 

Itselleni on ollut hirveintä kokea ja tuntea olevani itse vastuussa tunteista joita minussa herää, jotka joku muu on laukaissut. Olen yrittänyt syyttää ja uhriutunut kyseisestä tunteesta, mutta lopulta etäisyyttä otettuani –  myönsin, että kyllä, se olin minä. Minä reagoin. Se ei koskaan sulje pois ja anna hyväksyntää vastapuolelle, mutta silloin kun tiedostaa olevansa vastuussa tunteesta joita itsessä herää –  on helpompi päästä asian kanssa eteenpäin. Silloin kun mieli ei myönnä, on vaikeaa muuttua ja muuntua. 

Se että joku näkee sinut jollain tavalla –  kertoo hänen tavastaan nähdä maailmaa. Jos hän näkee sinut jollain tavalla heikkona tai vääränlaisena, on hän oppinut elämästään ja kasvattanut jonkinlaisen suojakuoren –  jossa tietyntyyppiset ihmiset pärjäävät. Esimerkiksi vain laihat ja kauniit ovat kelpaavia, mutta sitten on maailma joka inhoaa laihoja ja kauniita. Ihan turhaa energian hukkaan heittämistä molemmilla suunnilla. 

Maskuliininen maailma on hallinnut jo pitkään, mutta feminiininen vesimiehen aika on jo alkanut ja se tarkoittaa sitä, että tunteita alkaa näkyä ja kuulua entistä enemmän. Naiset ja feminiiniset miehet tulevat esiin. Maskuliiniselle puurtajalle se voi olla vaikeaa. Maailmassa kaikki on hidasta. Mutta on hyvä tiedostaa, että meissä kaikissa on maskuliininen ja feminiininen puoli. Ja tiedostaa milloin meissä herää mikäkin puoli. Meissä on myös hyvä ja paha, mutta niitä on opittava hallitsemaan tässä ajassa. Ja kaikissa ajoissa.

Maiju

Ilon kautta?

Kuva Andrew Leinster Pixabaystä 

Kirjoittaminen voi olla ihanaa ja antoisaa ja se voi olla väsyttävää ja puuduttavaa. Kun aikanaan havahduin kirjoittamiselleni, olin intoa täynnä. Juuri syntyneet syvät tekstit olivat mielestäni oivalluttavia ja vahvoja. Purkasin suuttumustani ja loukkaantumisen tunteita, sekä sain luotua hienoja tarinoitakin. Mikä kuitenkin kohdallani oli harmi, oli pelko nähdyksi tulemisesta. Kun teksti tulee itsestä ulos, se voi olla hyvin herkkää. Kun purkaa sydämestään ulos jotain hyvin syvää ja kaunistakin, mutta niitä ei jaa – vaan piilottaa syvälle sisimpään, ne voivat jäädä sinne syvälle –  sisempään. 

Oletko koskaan kuullut tällaisesta ympärillämme leijuvasta ajatuskuplasta, ideapankista. Ajatukset leijuvat kirjoittajien yllä, ne leviävät kuin usvainen aalto päidemme yllä odottaen kirjoittajien tarttumista niihin. Yksi kirjoittaja saa idean ja ahaa elämyksen ja ottaa sen talteen, mutta jättää ajatuksen hautomaan. Seuraava kirjoittaja saa saman idean ja tarttuu siihen. Humps. sinne meni tarina. Noh ei se nyt aivan noin mene, mutta sinne päin. 

Minulla oli työkaveri, joka kertoi hänen saavan paljon liikeideoita, mutta aina joku toinen toteutti ne. 

Oma kirjoittamisen kulta-aikani taisi mennä jo. Nyt menen siellä automaatiolla. Jatkuvasti luovuttamassa. Se on puuduttavaa. Tehtäväni on tällä hetkellä somettaa joka päivä. Keksiä viikossa 5– 6 aihetta ja jakaa. Tee näin ja noin, niin ja näin. Tiedän, että se voi olla ihanaa, mutta nyt se tuntuu tahmealta, kuin sitkeältä puurolta - joka ei irtoa lusikasta. Ja kun teet niin ja näin, joku tulee huomauttamaan sinun tekevän väärin. Argh. Turhauttavaa. 

Sääntöjä on paljon, ideoita on paljon –  itse olen lukossa kuin jähmeä rautainen haarniska. Tosi vaikeaa edetä ilon kautta. Oh miten masentava teksti. Ja kirjoitin tämän itse!

Neuvoja on paljon: Pidä mieli kevyenä, älä ota paineita, kyllä se siitä. Pidä itsesi innostuneena. 

Oma kompastuskiveni on, että saan inspiraation muista ihmisistä. Muiden kannustuksesta ja kehuista, muuten menen lukkoon. Se on hölmöä. Tiedän. Joskus ajattelin, että olen jotenkin niin omahyväinen, että tarvitsen kehuja tai olen jollain tavalla heikko. Uskon jälkimmäiseen, mutta se on se marttyyrin ääni sisälläni joka haluaa latistaa. Se sisäinen sensori. Nyt tiedän, etten jaksa yksin puurtaa ja kirjoittaminen on sitä. Yksin puurtamista. 

Kirjoittajalle kuuluu tunteet, voimakkaat tunteet. Intohimo, viha, pettymys ja raivo, rakkaus, kauneudentaju, ilo ja onni. En ole kirjoittajana kaavamainen, en ole elämässäkään sitä. Hallittu kaaos, se kuvaa itseäni. Hallittu onnellinen kaaos. Kaikki ulkopuoleltani tai sisäiseltä sensorilta tulevat " et voi kirjoittaa noin, koska.." latistaa villin ja vapaan kirjoittajan minussa. Hmph ja ugh. Kyllä tämä vielä lentoon lähtee. 

Luen toistuvasti saman keskustelun, kerta toisensa jälkeen. "Kuka saa kutsua itseään kirjailijaksi" Ihmisten egot siellä kyselee. Jos joku jaksaa kirjoittaa kirjan, niin eikö se ole silloin kirjailija? Kun tätä iänikuista keskustelua luen, en haluakaan olla ihmisten kanssa tekemisissä kirjoittamiseen liittyen. 

Maiju

Kuka sinua inspiroi?

Heippa!

 Kuva Dmitry Abramov Pixabaystä 

                                                    Kuva oli vain niin hieno, että se oli pakko ottaa tähän. 

Minkälaiset persoonat ovat itsellesi inspiraation lähde? Kuka kirjoittaja on sellainen, josta koet hyvää oloa ja innostusta. Kenen kanssa keskustelut ovat ominta itseäsi? Kuka on ns. niin pelottava, että suljet itsesi ja kanavasi. Vai pelkäätkö kenties omia ajatuksiasi?

Itselleen on hyvä tehdä ajatuskarttoja ja selventää, ketkä ovat sellaisia ihmistyyppejä joiden kanssa on hyvä olla. Kuka taas saa sinut toimimaan? Ketä pelkäät niin, ettet pysty sanoittamaan itseäsi? Vai pelkäätkö itseäsi ja omia tunteitasi?

Oletko asettanut ihmisiä lokeroihin?

Nämä kysymykset voivat olla sellaisia joihin voi tai saattaa luulla tietävänsä vastauksen. 

"Ei en minä lokeroi." "Ei, mutta joku muu kyllä lokeroi." 

Meillä voi olla alitajuisia uskomuksia jo lapsuudesta, jotka lukkivat meidät ja kanavamme. Mitä pidemmälle elämässä menee, sen syvemmälle alitajuntaan ne jäävät.

Kiinnitä huomiota minkälaisiin asioihin, lehtiin, kirjoituksiin, kirjoihin, ihmistyyppeihin törmäät. Muuta niitä, lue jotain itsellesi tuntematonta, ehkä jotain josta et pidä. Saatat löytää itsesi pitämästä uusista asioista tai saat perspektiiviä vanhoihin kiinnostuksen kohteisiin. 

Kun katsomme ympärillemme, meillä on kollektiivinen tietoisuus, niin sanottu ryhmä– äly. Me olemme tuon ryhmän kanssa samaa mieltä, katsomme samaan suuntaan. Tietyssä asiassa. Mutta on joitain ajatuksia joissa olemme ryhmän kanssa eri mieltä, emmekä välttämättä sano sitä ääneen ryhmässä, vaan jossain sen ulkopuolella. Monissa piireissä puhutaan myös heimon voimasta. Olet niin sidoksissa heimoosi, ettet löydä omaa ääntäsi. 

Kun lakkaa katsomasta mitä maailma ulkopuolellamme tekee ja aloittaa katsomisen sisäpuolelle, omaan mieleen –  pääsee käsiksi omiin uskomuksiin. Omiin sisäisiin ohjauksiin. Kun näitä itselleen selvittelee, elämä näyttää meille uudenlaisia toimintamalleja ja voimme alkaa inspiroitumaan ihmisistä, kirjoittajista, puhujista tai vaikka historian henkilöistä ihan eri tavalla kuin aiemmin. 

Joskus joku uusi ihminen saattaa herättää sydänalassa lämpimän tunteen, erikoisen. Tunne on tuttu, mutta et ole silti sitä kokenut. Etsijä itsessä herää. Haluaa tuntea samanlaista oloa, jotain hyvää ja kaunista. Alkaa etsiminen. Kohti hyvää oloa. Kohti inspiroivia ihmisiä ja sitten niitä alkaa löytyä, yllättäen. 

Maiju

Automaatio

 

Kuva: Daniel Hannah Pixabay

Asioille on aikansa ja mietin –  kuinka kauan tulee jatkaa, ilman vastakaikua? Kuinka kauan kannattaa puurtaa näkymättömänä? Sain kuulla eilen ikävän lauseen henkilöltä joka oli niin pahasti uupunut, että hänellä oli tajunta mennyt ja kuume noussut. Kun hän palasi päivystyksestä, muut hänen ympärillään olivat ihmeissään. "Emme ymmärtäneet, että tilanteesi on noin paha". Uupumus oli kestänyt vuosia. 

Me emme näe ympärillemme, mutta emme näe myöskään meitä itseämme. 

Me ihmiset totumme helposti vaikeuksiin ja meille on opetettu pärjäämisen olevan kunnian asia. Kun väsyttää, se sivuutetaan ja huiskautetaan olan kohahduksella ja hyppäämme kiireeseen, joka lopulta voi olla jopa hallitsematonta. Meille sanotaan vitsillä tai tosissaan kuinka laiskoja olemme tai kuinka teimme jotain viallista, ulkonäöstä huomautellaan tai käytöksestämme. Alamme ottaa ikäänkuin henkisiä iskuja vastaan. 

Joskus on vain häkellyttävää miten ihmiset puhuvat toisilleen tai mitä saamme kuulla omasta itsestämme, ettei edes tiedä miten ajatella koko asiasta. 

Me saatamme suorittaa elämää automaatiolla, emmekä edes tunne ja näe mitä ympärillämme tapahtuu. 

Kun tulee tunne, että nyt riittää –  alkaa tunteet virtaamaan, aistit avautumaan ja maailma näyttää erilaisen puolensa. Se voi olla kivuliastakin avautumista, jos aiemmin on kulkenut laput silmillä. 

Mutta silmät kannattaa avata, pikku hiljaa. Maailmasta tulee syvempi, värit ovat kauniimpia, kokemukset ovat voimakaampia ja ilokin on suurempaa, kunhan on ensin kohdannut heikkouksiaan. 

Kun elää automaatiossa, ei kohtaa hyvää eikä huonoa –  suorittaa vain elämää. 

Kun täällä pallolla elää –  kannattaa elää. Mutta pakotettu tappaa inspiraation. Pakko täytyy aina tulla itsestä, intohimon tunteesta –  ei muiden sanelemasta pakosta. Tee, tee, tee. 

Kun pääsee omaan intohimoonsa käsiksi, pääsee omalle luovuuden tasolleen, polulle joka vie kohti itseä. 

Joudun jatkuvasti muistutella itseäni, että elän niin, etten kadu. Teen valinnat niin, että katumus on helposti käsiteltävissä. Irti automaatiosta. Pois puolikuolleesta elämästä, jossa elämä on vain tasainen juna, joka ei pysähdy kuin pysäkeille. 

Tommy Hellsten sanoo "se ei riitä, että selviytyy hengissä. Nyt on aika elää"

Maiju

Mistä keksit ideasi?

 Kuva Stefan Keller Pixabaystä 

Minulla on ollut kirjoittajan unelmia ja olen tehnyt mielestäni paljon työtä niiden eteen. Olen tutustunut kirjoittajiin, viestinnän ammattilaisiin ja muihinkin kirjoittamisen parissa työskenteleviin, sekä harrastajiin. Yritän itsekin hakea ammattimaisuutta kirjoittamisessa ja samalla huomaan pohtivani usein. "Onkohan tämä ja tämä yhdyssana" Enkä tiedä. Jätän julkaisematta joskus tekstejä vain siksi etten tiedä jotain. Hölmöä.

Kun on pienten lasten kanssa tekemisissä on ikäänkuin lähellä satumaailmaa, jolta aikuiset ovat jo sulkeneet silmänsä. Kun lapsi leikkii, aikuisen on mahdollista päästä samasta tietoisuuden portista satumaailmaan sisään. Se on aika mykistävä kokemus, jos sen sallii itselleen. Olen opetellut tuntemaan omia värähtelyn taajuuksia ja kipu ja tuska, avaa itselläni kanavat. Se on epämiellyttävä olemisen ja kärsimyksen tila, joka avautuu, mutta sieltä lähtee kummallisia tarinoita syntymään. 

Mistä ihmeestä tällainen johtuu? En osaa vastata. Olen toisinaan kuin jakomielitautinen (anteeksi kaikki) hullujen huoneen oven avannut haaveilija, joka lähtee lentoon. Väsynyt ja uupunut, uneni ovat vauhdikkaita ja epämääräisiä. Mutta tarinoita tulee kuin sieniä sateella. Tukka on pystyssä ja onnellinen ilme kasvoilla. Kait taiteiljuuteen kuuluu pienehkö hulluus sekä mielenkiinto elämää kohtaan. Jos ei juttele ihmisten kanssa, ei pääse tarinoihin käsiksi. Mutta eipä ne kaikki tarinat tule kerrotuiksi, vaikka yrittäisikin. Se on vähän sellainen maailma tuo kirjoittaminen johon järki ei ylety. Mutta, järki luulee niin. Ymmärrä siitä sitten jotain. Jossain tuolla odottaa kirja kirjoittamistaan, ehkä löydän sille polulle tai sitten se jää. Sitä en voi pakottaa, vaikka haluaisin. Keskittyminen ei riitä. Omat ideani saattavat syntyä sammaleesta kannon päällä... Hah. Siitä lähtee lennokas fantasiatarina.. Mutta. Kun. Aika. 

                                    Maiju

Pitkä- vai lyhyt kirjoitus?

Asia mihin törmään ihan jatkuvasti, on kirjoitusteni pituuteen.

– Liian paljon tekstiä.

– Tiivistä.

– Et voi aloittaa lausetta sivulauseella. 

Toinen mikä voi vaikuttaa luettavuuteen on kirjoitukseen sopimaton kuva. Eihän perhonen sovi tällaiseen tekstiin.

Haluan käyttää omia kuviani, olla alusta loppuun tehnyt prosessin. Kuulun kategoriaan: teen itse. 

Taustaa minusta. (Näitä taustoja voi lukea blogistani, mutta tunnen ihmiset –  he eivät tässä ajassa enää ole ihan niin tarkkasilmäisiä. Toisin oli ennen. )

Itselläni on jonkinasteinen lukihäiriö ja keskittyminen on ollut vaikeaa lukemisen ymmärtämisessä. Keskusteluissa muiden kanssa sosiaalisessa kentässäni, moni muu kokee samaa. Olen aikanaan opetellut lukemaan ja oikeastaan jaksamaan pysyä kirjainten perässä ensin sosiaalisessa mediassa lukemalla muiden tarinoita. Ihmisten elämäntarinat ovat kiehtovia. Niissä on ollut aina jotain annettavaa itselleni. 

Some on paikka, jossa ihmiset viettävät vain hetken. He eivät ilmeisesti jaksa lukea pitkiä tekstejä. Ristiriitaa aiheuttaa se, että suuri osa on jatkuvasti puhelin kädessä ja somessa. Vaikeutta tekee se, että ne joita itse seuraan – kirjoittavat täysinäisiä kirjoituksia, niin että tilaa ei jää tekstikenttään ja he jakavat sen kommenttiriville instagramissa ja taas he joiden kanssa työskentelen eivät jaksa lukea pitkiä kirjoituksia. En tiedä mikä on järkevää. Tiedän etteivät työkaverini ole se kohderyhmä ja tiedän somessa monien rakastavan myös pitkiä kirjoituksia, mutta olen häkeltynyt. 

Tiivistä, tiivistä, tiivistä. Ota kaikki lisäsanat pois. 

Jos teksti on monimutkaista itsensä toistoa, silloin se voi olla väsyttävää. 

Olen itse se tyyppi, joka lukee sen minkä jaksaa. En pakota itseäni lukemaan koko tekstiä ja ymmärtämään kokonaisuutta. Jos minun on ymmärrettävä siitä, luotan tiedon saavuttavan minut kyllä. Myöhemminkin. Olihan tuo nyt vähän hassusti ilmaistu, mutta näin olen pärjännyt. 

Liityin ammattikorkeakoulun viestinnän kurssille vähän kuin randomina viime keväänä –  vailla pohjaa itse ammattikorkeasta. Muilla oli puolitoista vuotta jo opiskelua takana, eli hyppäsin suoraan keskelle. Kurssia mainostettiin facebookissa ja tartuin siihen. 

Opettaja oli aika kultainen sanoessaan: "Sinulla on oppijan mieli, osoita itsellesi armollisuutta." 

Huomasin etten pysy perässä ja jännitin kurssin jäävän kesken. "Älä luovuta, tee edes jonkilainen versio" "Tämä ei nyt mennyt ihan annettujen ohjeiden mukaan" Sain palautetta, mutta pisteitä seuratessa ei ne ihan täysin ala-arvoisia ollut. Ehkä voin taputtaa itseäni olalle. 

Sain kurssin suoritettua. Opettaja vastasi "heittämällä läpi"

Jos ei jaksa yrittää, ei opi. Ja jos kaikki täytyy tulla helpolla –  alisuorittaa. Näin olen itselleni hokenut.

Jos haluaa nousta rappusia ylöspäin itsensä kanssa, silloin täytyy ymmärtää ensimmäisten rappusten olevan ne vaikeimmat. Kun on jaksanut toistoja, tämä helpottuu. Niin kirjoittamisessa kuin elämässäkin. 

                                                             Kuva Gerd Altmann Pixabaystä  

Maiju

Henkinen kasvu osa 2.

Mielestäni kukaan meistä ei pääse helpolla elämässä. Meistä muovautuu nuoruuden, kavereiden, uskomusten, perheen ja kasvatuksen myötä tietynlaisia persoonia, omanlaisilla selviytymiskeinoilla. Kun pääsemme tiettyyn pisteeseen elämässä, että kohtaamme jonkinlaisen vaikean tunteen –  saattaa käynnistyä kiinnostus henkiseen etsimiseen. Hyvän etsimiseen.

Henkinen kasvu kun käynnistyy tai aktivoituu, on se sisimmässä tapahtuva kokemus. Sitä voi olla vaikeaa selittää muille. Jos on kiltti, alkaa löytää yhteyttä omaan voimaan. Muut kipuilevat jos kiltti ottaa aikaa itselle. "Olet muuttunut, et ole niin kiva kuin ennen". Kiltti kun ei enää tee kuin muut haluaa. 

Kasvaminen on aina sinun ja sielusi, sekä korkeamman itsen välinen asia. Ei muiden. 

Henkisyyteen liitetään henkisiä ulottuvuuksia, yksi niistä on näkymätön. 

Kun näkymätön alkaa näyttäytyä, mieli saattaa hiukan kierrähdellä, näin kauniisti ilmaistuna. Näkymättömästä puhutaan mystiikkana ja huuhailuna, mutta näkymättömässä asuu ikäänkuin langat ja linkit muihin ihmisiin ja tunnetiloihin.

Henkinen etsiminen käynnistää erilaisia epämääräisiä tuttuuden tunteita, joita muut meissä herättävät. Ne voivat olla myös vaikeita tunteita. Kun vaikeita tunteita alkaa kohdata tai joku niitä meissä nostaa pintaan –  on siinä tilaisuus valtavaan kasvuun itsensä kanssa. 

Meidän kuuluu kasvaa myös henkisesti aikuistuessa, mutta joskus saattaa käydä niin, että keho aikuistuu, henkinen puoli ei. 

Jokin voimakas tapahtuma voi aktivoida meissä etsijän. Me emme voi ulkopuolelta määritellä kuka milloinkin avautuu, se on ikäänkuin sielun sopimus. Kun sielu päättää herättää, se tekee sen valitettavasti usein rytinällä. Tunteiden voimakkuus usein on aika hyvä merkki siitä. 

Kasvu alkaa. 

Kun elää päässään, eli ajatuksillaan –  Voi olla vaikeaa löytää yhteyttä muihin. Riitelee.

Kun elää sydämessään: muut otetaan huomioon ja eletään sovussa. 

Henkiseen kasvuun kuuluu näiden erottaminen toisistaan, jotta ne löytävät meissä tasapainon. 

Molempia tarvitaan. 

Opettaja saapuu, kun oppilas on valmis –  on reiki kurssilta jäänyt lause vuosikausia sitten. 

Kun on valmis kasvamaan, saa luokseen opettajan joka opastaa. Itse joutuu tunteet kuitenkin käydä. Opettaja sanaa on hyvä katsoa sisäisin silmin, ei näkyvän ja opitun maailman silmin. Opettaja tuntuu sydämessä. Sisäinen ohjaus käynnistyy.  

Saat käydä kaikki tunteet joita et suostunut lapsena käydä. Ne inhottavimmat ja kivuliaimmat tunteet. Kun on rämpinyt näiden läpi, hyväksynyt nämä puolet itsessään – saat helpompia vaiheita. Ilo pilkistää, naurat vaikeuksille, kipeille tunteille. Sinun sisimpäsi täyttyy ilosta. 

Heräämistapoja ja selviytymiskeinoja on monia, eikä ole minkäänlaista kaavaa miten kukakin kokee.  Omat reagointitavat tulee itselle näkyväksi. On hyvä hakea tukea ja apua omaan kasvuun, siihen rinnalle. 

Vastuu omasta itsestä on ollut kyllä aikamoinen teema rajattomalle lapselle. 

Rakkaus on rajoja. Mutta joskus sitä ei ymmärrä. 

Maiju

Konfliktit

 

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä 

Kuva kertoo paljon riitelystä perheissä, kuinka lapsiin siirretään omia kipuja. Lasten kanssa on tärkeää osata reflektoida myös itseään, nähdä lapsi ja nähdä oma käytös.

 Tämä on vaikea aihe. Sillä vanhempi saattaa joutua kohtaamaan omia kipuja lasten kautta, joita ei ole kyennyt käsittelemään. Lapsi nostaa ne esiin. 

Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen ollut mukana erilaisissa konfliktitilanteissa, joissa ei kaikki ole mennyt kuin alussa ajattelin. Tai oikeastaan en osannut ajatella. 

Mistähän aihetta lähtisin purkamaan. 

Tämän olen oppinut. Sanonta: riitaan vaaditaan aina kaksi, on tavallaan oikein ja tavallaan ei. 

Otetaan esille esimerkiksi kiusaamistilanne, jossa kiusaaja nimittelee toista, se ei ole kahden välinen asia –  siinä on yksipuolista se, että kiusaaja aloittaa. Kun kiusaaja laitetaan tilille teosta, on tällöin tärkeää anteeksi pyyntö. Kiusattu voi parantua haavoistaan. Ja kiusaaja saa mahdollisuuden hoitaa tilanteen kunniakkaasti. Tämähän on nyt aika yksinkertaisesti ilmaistu ja usein laajemmin kuvailtavissa, mutta anteeksipyyntö ja sen jälkeen teot, eli seisoo sanojensa takana on väkevämpää kuin kuin egojen kolistelu. Tyhjä anteeksipyyntö, jossa teot jatkuu voi vesittää koko anteeksipyynnön. 

Moni tilanne selviää sillä, ettei molemmat vastapuolet nosta egoaan esille. Miksi? Kun egot ja loukkaantumisen tunteet ovat päällä, eli hyökkäys valmiudet –  siitä toki voi saada selkeyttä aikaan, mutta lopulta tässä voi tulla satuttaneeksi vain lisää vastapuolta ja riita jatkuu. Molemmat saavat ehkä huutaa sielunsa puhtaaksi, mutta nämä huudot saattavat aiheuttaa uuden kierteen. Jos kuitenkin tähän pisteeseen mennään, itselleen on hyvä antaa armollisuutta ja pyrkiä rauhalliseen lopputulokseen ja jatkaa selvittelyä. Jos on voimia. Ikävä tosiasia on se, ettei kaikki riidat selviä. 

Kritiikkiä omasta käytöksestä on vaikeaa ottaa vastaan, se aiheuttaa kipua niin lapsille kuin aikuisillekin. Useinkaan kritiikki ei tule niin kuin me itse osaisimme ottaa sen vastaan. Se saattaa tulla huutona, töksäyttelynä, kiertelynä. Elämässä harvoin asiat menevät kuin oppikirjoissa. 

Tärkeää ja ihanteellista olisi, että riidoissa olisi kolmas osapuoli joka ei olisi kummankaan puolella vaan katsoisi yhteiseen ja sopuisaan lopputulokseen. Pohjimmiltaan kukaan ei halua varmastikaan olla paha, mutta moni tekee hölmöyksissään ns. "pahoja" ja tunteet sen jälkeen ovat vaikeita kohdata. 

Jos tilanne on edennyt niin pitkälle, että anteeksi antaminen on vaikeaa –  on silloin sallittua erottautua henkilöstä joka satuttaa. Oman mielenrauhan vuoksi on tärkeää sallia itselleen parantua. Sillä satuttaja voi sohia vain lisää haavoja, jos tilanne ei ratkea. 

Joskus satuttaja voi pyydellä anteeksi, mutta tilanne on saattanut mennä jo niin pitkälle, ettei tämä enää riitä. Siksi onkin tärkeää hoitaa asiat heti pois, eikä jättää odottamaan. 

Jos tällaisia tilanteita tunnistaa, on turhaa syyllistyä. Voi hoitaa seuraavan tilanteen ehkä paremmin. Me olemme kuitenkin ihmisiä täällä maan päällä, emmekä mitään psykologisia Jumalia, joiden pitää osata kerralla asiat. Itselleen kannattaa antaa armoa vaikka muut eivät sitä antaisi. 

Pelko siitä, että huudetaan tai rankaistaan aiheuttaa usein sen, että moni sulkee suunsa, eikä kerro. Sillä huutaminen on tavallaan kuin nöyryyttämistä. Huutaja asettaa itsensä tilanteen yläpuolelle tiedostamattaan, eikä siitä aina synny hedelmällistä lopputulosta, vaikka sillä ei sitä tarkoiteta. Samalla saattaa pelätä myös kasvojen menetystä kaveriporukassa jos tilanteen haluaa selvittää. Jos kertoo itseään kohtaan tehdystä vääryydestä ja muut eivät suostu kantaa vastuuta, voi tästä seurata lisää kiusaamista. Huutelua vaikka nyt esimerkiksi. Jos siitä huolimatta uskaltaa selvittää tällaisen tilanteen, voi kutsua itseään erittäin rohkeaksi. Harvinaisen rohkeaksi. 

Kaikkein paras kaikkien kannalta välien selvittelyyn on mielestäni rauhallinen tilanne, jossa kaikki osapuolet saavat sanoa kantansa ilman manipulointia. Jos on pienikin mahdollisuus, että riitelijät ovat ns. eriarvoisessa asemassa, toinen on hyökkäämässä ja toinen puolustautumassa, siitä saattaa lähteä uusi kierre. Kaikki eivät ole tempperamentiltaan samanlaisia. Jos toinen kokee, ettei uskalla kertoa ja toinen kokee, että vastapuoli on kaksinaamainen –  ei synny tästä yleensä rauhaa. Se laukaisee yleensä magneetin vastakappaleet energiatasolla eli henkisellä tasolla. Tunteet kun ovat ikäänkuin näkymättömiä. Me emme näe toisen sisään keskusteluissa, mutta voimme tuntea hyvinkin erilaisia ja voimakkaitakin tunteita. Kun toisella kiehahtaa tai ei saa kertoa tunteita niin kuin hän sisällään kokee, ne voi vääristyä ja muuttaa muotoaan. Rauhallinen tila ja neutraali lähestyminen on siksi hedelmällisempää. 

Toisinaan kuitenkin huutamiselle on paikkansa, jos ei muulla tavalla saa tilannetta ojennukseen.

Mutta rauha on tavoiteltava piirre. Annathan armoa itsellesi konflikteissa. Sillä kipua kohdatessa saattaa kokea alitajunnastaan ja menneisyydestään nousevia tunteita myös, jotka ovat jääneet kesken. Selvittely saattaa olla isompi asia kuin arvaammekaan. Saatamme saada valtavan hienon henkisen oppiläksyn selvitettyä ja pääsemme omassa kehityksessämme eteenpäin. 

Tähän loppuun haluan vielä sanoa itselleni tärkeän lauseen, jonka Jari Sarasvuo on sanonut aamulenkillään: "Mitä vähemmän ihminen tietää, sitä jyrkemmin ja varmemmin hän puhuu". Kiitos Jari, et voi uskoakaan kuinka monessa tilanteessa olen tästä saanut apua, mutta myös reflektoinut tällä itseäni. Jarin viisauksia on ollut hienoa kuunnella. 

Tämä on minulle vaikea aihe, siksi kirjoitus on myös hyvin sekava. Pahoittelut. 

Maiju