Kun tyttäreni aloittivat päiväkodin, sieltä kysyttiin toiveitamme suhteessa henkilökuntaan. Oli vain yksi toive: vahvistetaan lasten itsetuntoa. Päiväkodissa oli vaihtuvuutta jatkuvasti henkilökunnassa ja koin vaatimukset joskus melko kovinakin. Sain näpeilleni monesti, milloin mistäkin aiheesta. Meillä oli pitkä kotimatka ja olin päättänyt kävellä matkan kotiin vaunujen kanssa. Noin 45 minuuttia kävelyä. Samalla rauhotuin itsekin ja irtauduin työstäni. Elettiin 2000-luvun alkua eli nollaria.
Oli huhtikuu, kun päiväkodista esitettiin toive, joka muuttui mielestäni painostamiseksi – vaipoista pitäisi nyt luopua. Oli kurakeli, meillä ei ollut vaihtohaalareita niin paljon, että olisin niitä voinut vaihdella niin usein. Eikä rahaa ostaa niitä. Yhden lapsen kohdalla tarvitaan yksi vaihtohaalari, mutta näiden tyttöjen kanssa määrä piti melkein nelinkertaistaa.
Minun järkeni sanoi, ettei kylmällä kuraisella kevätsäällä luovuta vaipoista vaan kesällä. Ammattilainen oli eri mieltä. Lopulta minuun vedottiin lauseella: Se on haitallista lapsen itsetunnolle, jos he käyttävät vaippoja siirtyessään isojen puolelle syksyllä. Ikää ei ollut edes 3 vuotta silloin. Isojen puolella oltiin kolmevuotiaasta ylöspäin. Hämmennyin silloin tästä aiheesta.
Haluan tähän sanoa, että huono itsetunto tuossa iässä syntyy aikuisista. Ei muista lapsista. Jos lapsi haukkuu toista rumaksi, aikuinen on se joka reagoi asiaan ja näyttää esimerkkiä. Jos aikuinen ei käsitele asiaa lapsen kanssa, se jää kehoon jumiin. Siitä alkaa tuo kierre. Näin olen oppinut, toki en sano sen olevan näin yksiselitteistä kaikkien kohdalla. Minä olen myös ollut se vanhempi joka reagoi. En tiedä voiko kukaan meistä ihmisistä välttyä haukkumiselta. Siirrämme myös omia traumoja lapsiimme.
Kun kesäkuu vaihtui ja loma alkoi, me luovuimme vaipoista. Seuraava asia oli rattaat, niistä on luovuttava. Itsetunnon takia. Lapsia aletaan kiusaamaan, jos he istuvat vielä rattaissa – sanottiin päiväkodissa. He olivat 3 vuotiaita ja meillä oli tosiaan tuo 45 minuutin kävely kotiin. Ammattilainen pyysi minua vaihtamaan kävelyn bussilla matkustamiseen. Ja ensimmäisenä ajattelin, mistä rahat lippuun. Voiko hän pyytää minulta tällaista? Toki voi, mutta minun ei tarvitse suostua. En suostunut.
Se oli minulle myös rankkaa, sillä kärsin sosiaalisen paikan kammosta siihen aikaan. En muista mitä teimme vaunujen suhteen.
Tyttäreni olivat pelokkaita, helposti muiden ohjailtavia ja keskittymisvaikeuksilla maustettuja. He olivat vieraskoreita ja näyttivät luonnollisesti minulle kaiken turhautumisen ja kiukun. Päiväkotiaika oli rankkaa, sillä hyvä itsetunto rakentuu mielestäni lämmöllä, ei sillä missä maailmassa nyt olin. Sääntöjen ja kieltojen maailmassa, "kerran sanominen täytyy riittää. " Just. In your dreams!
Samaan aikaan äitiyteeni iskettiin veitsi taukohuoneessa työpaikalla, suoraan rintaan. Työkaverini sanoi halveksivalla äänensävyllä: "Minä en ymmärrä äitejä, jotka palaavat töihin kun lapset ovat puolitoista vuotiaita. Minä olin 5 vuotta kotona ja se oli täysin oikea päätös". No kivat sinulle. En pystynyt sanoa hänelle mitään. Ei ollut voimia.
Lisämausteena tähän kaikkeen oli sairastelukierre. Niin meidän lapset, kuin päiväkodin aikuiset olivat jatkuvasti sairaana. Oletan tämän olevan ainakin osittain siitä johtuvaa, että talo oli homeessa ja se purettiin kun tyttäreni menivät kouluun.
En kerro kuinka rajua voi olla kaksosten kasvattaminen, joilla on erityistarpeita. Mutta kerron, etten juuri kokenut yhteyttä moniinkaan ulkopuolisiin. Vaan käskyttämistä ja ulkopuolisen silmin arvottamista.
Pyysin itsetuntoon apua, sillä itselläni ei sellaista ollut. Luotin ulkopuolisiin tässä asiassa. Minulla ei ollut ympärilläni juuri tukea kaksosuuteen liittyen. Mutta silloin tällöin sain yksittäisiä lauseita mitä kannattaa tehdä. Muutimme ennen kuin koulu alkoi. Olin saanut neuvon kaksosten äidiltä: lapset eri luokille. Kun koulu alkoi, lapset menivät eri luokille. Se oli myös alueella koettu toimivaksi. Molempien luokalla oli vähintään kolmet kaksoset. Toisella oli neljät.
Lapset pääsivät tukiopetukseen heti, sillä eskarin opettaja oli tehnyt heistä pedagogisen lauselman. Toisen lapsen tuen tarve oli kovempi kuin toisen. Läksymäärä oli valtava. Ekalla luokalla 3 sivua tehtäviä ja opettajan vaihtuessa ( jo toinen opettaja ekalla luokalla) vetosi: On lapsen itsetunnolle haitallista jos hän ei pysy muiden perässä. Me teimme läksyjä koulun jälkeen kolme tuntia. Olimme aivan sekaisin kuin seinäkellot. Lopulta lähetin vihan katkuisen viestin opettajalle: "Kumpi on haitallisempaa lapsen itsetunnolle, se että hän pysyy muiden perässä vai se, että äiti raivoaa hänelle väsymyksestä. Minä kun en osaa opettaa. "
Seinäkelloista aiheeseen. Kellopelko. Lapseni oppivat lopulta kellon vasta viidennellä luokalla.
Tuli kaverihuolia, mielestäni jo melko rankkoja seitsemän vuotiaalle. Dominoiva kaveri, joka käänsi siskot toisiaan vastaan, keinoja oli: sanallinen, lyönti, tukistaminen ja kuristaminen. Ja minä, omat traumani pintaan saanut äiti, vailla tukea. Olin pulassa. Vähättely. "Ei se mitään ole, lapset nyt ovat tuollaisia." Mutta tiesin, että tilanteesta on päästävä eroon. Pääsimme, hetkellisesti.
Ensimmäisestä luokasta viidenteen, kaikki meni hyvin. Kunnes palasin työelämään yrittäjänä, silloin koimme rajut ajat.
Viidennellä vaihtui toisen lapsemme opettaja, joka halusi minut palaveriin. Hän nosti hartiat ylös ja tiukkana valmiina laittamaan minut äitinä ojennukseen, kun lapseni on häiriöksi hänelle. Repesin itkuun ja sen seurauksena haimme hänelle erityistuen.
Samaan aikaan toinen kaksosista oli kovaa vauhtia menossa kovis jengiin. Kaverien painostus oli kova varastamiseen, tupakan polttoon, viinan juontiin. Sanoin lapsilleni haistavani tupakan jopa varpaan päästä, jos alkavat polttamaan – vastaus oli ettei uskalla kieltäytyä. Käyttäkää äitiä syynä. Vastasin.
Kuudennella alkoi viinan juominen, ei viinin vaan viinan ja ihon viiltely. En tiedä joiko lapseni. Opettaja otti yhteyttä ja kertoi lapseni viiltelystä. "halusin kokeilla, kun muutkin teki niin". Muoti– ilmiö.
"Kaadetaan viinapullo novelle pulloon, kukaan ei tajua sen olevan viinaa." Sanoi kaveri. Ja meidän tytöt olivat viinanhuuruisten kavereiden oksennussäkkejä. Kännisen haukkumisen kohteita. Nice. Ole tässä sitten myötätuntoinen aikuinen.
Tässä oli vain murto-osa tarinaamme. Kun siirryimme yläasteelle, kielsin tämän kyseisen kaverin seuran, joka oli osallisena kaikissa näissä tapahtumissa. Soitin hänen äidilleen ja kerroin näistä. Sen seurauksena lasteni yläaste oli vaikea. Kerroin rehtorille missä mennään ja jouduin jokaisen opettajan kanssa käydä keskustelut asiasta, niin erityistuesta kuin muista vaikeuksista. Lopulta lapsillani ei ollut kavereita. Heillä oli onneksi toisensa, mutta se ei luonnollisesti helpottanut, koska oli muutenkin vaikeaa. Yhdeksännellä luokalla tyttäreni alkoi saada paniikkikohtauksia ja syy löytyi lopulta kaverista. Hän oli kaksi kertaa lyönyt tyttöäni. Koska lapseni on todella herkkä, häntä ei ehkä otettu niin vakavasti. Uhkasin rikosilmoituksella ja se vasta sai asian loppumaan. Koska tämä tapahtui koulun ajalla, se oli koulun asia myös.
Tuli oppivelvollisuus pakko. Mutta tyttäreni numerot eivät riittäneet mihinkään kouluun. Kaikista vaihtoehdoista tuli hylky. Tämä tiputti meidät suohon. Ja kyllä minä äitinä olin syvällä myös. Toinen pääsi kouluun ja iloittiin, toinen jäi ulkopuolelle – surtiin.
Minä elin mustassa suossa äitinä heidän kanssa. En kokenut saavani riittävää tukea itsekään. Sillä yhteyteni muihin oli heikkoa ja koska tarvitsin muiden apua. No joo, en ollut mustassa suossa. Tämä nyt on vain tällaista draaman hakua. Mutta otti päähän, todella!
Minä kirjoitin itselleni uuden tarinan.
Minulla oli kokemusta tällaisesta omasta lapsuudestani. Olen itse vapaan kasvatuksen lapsi. Olin viimeinen, neljäs lapsi. Kasvatin itse itseni aikuisena. Mieheni kasvatti minut myös.
Aloitin vuonna 2013 energiahoitajan kurssin. Lapset olivat silloin pieniä. Kävin paljon energiahoitajilla ja muutin pikku hiljaa omaa ajatusmaailmaani. Ymmärsin minussa olevan niin paljon kipua ja vihaa, ettei näillä keinoilla kasva hyvää itsetuntoa.
Se maailma joka on todellinen ja joka on nyt levinnyt laajemmalle – se ei muutu kielloilla ja käskyillä. En voi sanoa miten se muuttuu. Muuta kuin lämmöllä ja rakkaudella.
Niillä rakennetaan parempi maailma. Käskyt ja kovat kiellot, ankaruus – vain tuntuisi lietsovan tätä. Kaikki se mitä minun nuoruus edustaa – hajottaa tämän maailman. On aika avata silmät sille, että lapsi tarvitsee rajoja, rakkautta ja nähdyksi tulemista.
Olen oppinut, että kuka vain voi sanoa ulkopuoleltani minusta ja minulle mitä vain – vailla kokemusta ja tietämistä. Mutta kukaan ei tiedä mikä minun perheelle on parhaaksi.
Mielipiteet vanhemmuudesta, heiltä joilla ei ole vanhemman titteliä on myrkkyä minunlaisille vanhemmille. Kaikki vailla kokemusta olevat painostavat neuvot ovat myrkkyä. Kun saimme kolmannen lapsen, emme kysyneet neuvoa keneltäkään, emmekä ottaneet vastaan neuvoja.
Meillä on mennyt hyvin ja lapsellamme on terve itsetunto. Kaksosilla alkaa pikku hiljaa mennä hyvin.
Ja faktoista eläville haluan kertoa, että faktat kertovat osan totuudesta. Voimme lukea tilastoja miten elämä menee, mutta tilastoilla ei rakenneta hyvää itsetuntoa vaan kokemuksella ja elämisellä. En tiedä, voi olla ettei meillä ole hyvää itsetuntoa – voiko sellaista edes täysin rakentaa tähän maailmaan? Mutta hyvä perhe meillä on – onnellinen.
Maiju
