Kuva Monoar Rahman Rony Pixabaystä
Kirjoittamisen jumi voi syntyä mistä vain. Kynät on teroitettu valmiiksi. Aamusivuvihko edessä. Eikä mitään synny.
Olen analysoinut omaa jumiani. Kirjoittaisin mielelläni ihania ja kauniita rakkaustarinoita, mutta mieleni tuntuisi olevan lukossa. Uskon jumini syntyneen työelämästä ja rutiinien puutteesta. Kirjoittamisen on oltava rutiininomaista. Sitä täytyy tehdä säännöllisesti. Mutta arki ja arjen haasteet voivat viedä kanavan syrjään. Ehkä odottamaan taas oikeaa hetkeä.
Toiveeni ja haluni eivät aina vastaa tekemisiäni, tietenkään. Mutta niin ihana olisi löytää taas se kirjoittaja minussa, tai edes se valokuvaaja joka näki kaiken ympärillään ihmeellisenä, kuin uutena.
Haahuilin koiran kanssa metsässä, katselin kaatumisesta revenneitä kantoja joihin oli kasvanut sammalkerros pintaan. Kuvittelin mielessäni sammaleen sekaan asukkaita, hahmoja. Tonttuja, peikkoja ja muita satuolentoja. Valokuvasin erilaisia ilmiöitä. Aarnimetsä on inspiroiva, sillä ensin ihminen minussa kiukuteli sen sotkuisuudesta, kuinka risut ja puut olivat sikin sokin. Metsä näytti kaaokselta. Kun olin egoni työntänyt syrjään, tuli esiin tuoksuja. Puut narisivat ympärilläni, linnut sirkuttivat. Vuoden ajat vaihtuivat, kuljin samaa metsää vuodesta toiseen. Tutustuin siihen. Siitä on tullut niin tuttu ja turvallinen, ettei siinä ehkä ole enää mitään ihmeellistä, ellen vaihda näkökulmaa.
Kuva Dorothe Pixabaystä
Olin oikeastaan hiukan pelännyt metsää. Lapsena asuimme metsän vieressä ja sieltä kerrottiin ikäviä juttuja ja koin itsekin kaikenlaisia kauhutarinoita. Joskus tosin mielikuvituksessani.
Nyt olin taas metsän vieressä ja makuhuoneen ikkuna taas metsää kohti. Tällä kertaa en pelännyt. Metsä kyllä pelotteli. Ja ihmiset pelotteli. Mitä kaikkea kamalaa siellä voi sattua. Kohtasin pelkoni. Pelkäsin enemmän, koska pohjalla oli jo lapsena istutettu pelko.
Kun olen jutellut monien kirjoittamista harrastavan kanssa, moni on sanonut – kuinka ei ole mitään kerrottavaa. Tylsää elämää vain. Mutta jos katsotaan joitain suomalaisia leffoja, niin monikin on aika yksinkertaisia. Tylsiäkin. Kaikilla on kerrottavaa. Ihan varmasti. Monilla on kieltoja ja esteitä. "Enhän minä, ei minulla". Olen tainnut itsekin luoda esteen. Pelon, etten tule nähdyksi. Ja se on totta. En tule ja olen hyväksynyt sen. Vai olenko?
Harhailen aika ajoin mielikuvituksen ja todellisuuden väliä. Moni joka tekee tätä samaa, tiedostaa sen tarkoituksen. Joskus mielikuvitus näkyy todellisuudessa, onnellisina sattumina, upeina kohtaamisina ja silloin hämmästelee kaiken olevaisuutta.
Ihminen pelkää tylsyyttä. Se on itselleni painajainen. Kun olen tuijottanut tylsyyttä, koko keho ahdistuksesta täristen – tulee tylsyyden seasta useinkin jotain kaunista esiin. Mieleni ei sitä voi kontrolloida, sillä intuitiivinen mielikuvitusmaailma on egon ja mielen kontrollin ulottumattomissa. Mutta rohkeus kohdata ja jakaa, on myös melkoinen oppikoulu.
Maiju
