Kirjoittaminen voi olla ihanaa ja antoisaa ja se voi olla väsyttävää ja puuduttavaa. Kun aikanaan havahduin kirjoittamiselleni, olin intoa täynnä. Juuri syntyneet syvät tekstit olivat mielestäni oivalluttavia ja vahvoja. Purkasin suuttumustani ja loukkaantumisen tunteita, sekä sain luotua hienoja tarinoitakin. Mikä kuitenkin kohdallani oli harmi, oli pelko nähdyksi tulemisesta. Kun teksti tulee itsestä ulos, se voi olla hyvin herkkää. Kun purkaa sydämestään ulos jotain hyvin syvää ja kaunistakin, mutta niitä ei jaa – vaan piilottaa syvälle sisimpään, ne voivat jäädä sinne syvälle – sisempään.
Oletko koskaan kuullut tällaisesta ympärillämme leijuvasta ajatuskuplasta, ideapankista. Ajatukset leijuvat kirjoittajien yllä, ne leviävät kuin usvainen aalto päidemme yllä odottaen kirjoittajien tarttumista niihin. Yksi kirjoittaja saa idean ja ahaa elämyksen ja ottaa sen talteen, mutta jättää ajatuksen hautomaan. Seuraava kirjoittaja saa saman idean ja tarttuu siihen. Humps. sinne meni tarina. Noh ei se nyt aivan noin mene, mutta sinne päin.
Minulla oli työkaveri, joka kertoi hänen saavan paljon liikeideoita, mutta aina joku toinen toteutti ne.
Oma kirjoittamisen kulta-aikani taisi mennä jo. Nyt menen siellä automaatiolla. Jatkuvasti luovuttamassa. Se on puuduttavaa. Tehtäväni on tällä hetkellä somettaa joka päivä. Keksiä viikossa 5– 6 aihetta ja jakaa. Tee näin ja noin, niin ja näin. Tiedän, että se voi olla ihanaa, mutta nyt se tuntuu tahmealta, kuin sitkeältä puurolta - joka ei irtoa lusikasta. Ja kun teet niin ja näin, joku tulee huomauttamaan sinun tekevän väärin. Argh. Turhauttavaa.
Sääntöjä on paljon, ideoita on paljon – itse olen lukossa kuin jähmeä rautainen haarniska. Tosi vaikeaa edetä ilon kautta. Oh miten masentava teksti. Ja kirjoitin tämän itse!
Neuvoja on paljon: Pidä mieli kevyenä, älä ota paineita, kyllä se siitä. Pidä itsesi innostuneena.
Oma kompastuskiveni on, että saan inspiraation muista ihmisistä. Muiden kannustuksesta ja kehuista, muuten menen lukkoon. Se on hölmöä. Tiedän. Joskus ajattelin, että olen jotenkin niin omahyväinen, että tarvitsen kehuja tai olen jollain tavalla heikko. Uskon jälkimmäiseen, mutta se on se marttyyrin ääni sisälläni joka haluaa latistaa. Se sisäinen sensori. Nyt tiedän, etten jaksa yksin puurtaa ja kirjoittaminen on sitä. Yksin puurtamista.
Kirjoittajalle kuuluu tunteet, voimakkaat tunteet. Intohimo, viha, pettymys ja raivo, rakkaus, kauneudentaju, ilo ja onni. En ole kirjoittajana kaavamainen, en ole elämässäkään sitä. Hallittu kaaos, se kuvaa itseäni. Hallittu onnellinen kaaos. Kaikki ulkopuoleltani tai sisäiseltä sensorilta tulevat " et voi kirjoittaa noin, koska.." latistaa villin ja vapaan kirjoittajan minussa. Hmph ja ugh. Kyllä tämä vielä lentoon lähtee.
Luen toistuvasti saman keskustelun, kerta toisensa jälkeen. "Kuka saa kutsua itseään kirjailijaksi" Ihmisten egot siellä kyselee. Jos joku jaksaa kirjoittaa kirjan, niin eikö se ole silloin kirjailija? Kun tätä iänikuista keskustelua luen, en haluakaan olla ihmisten kanssa tekemisissä kirjoittamiseen liittyen.
Maiju
