Sielu asuu hengityksessä

Kuva Tung Lam Pixabaystä

 Olin aivan ihanassa meditaatiossa, jossa kuulin tämän lauseen: sielu asuu hengityksessä. Tallennan sen sydämeeni. Joskus jokin asia tai lause pysäyttää ja jää tekeytymään alitajuntaan. Tälle lauseelle sallin tehdä niin. 

Hengityksellä on suurempi tehtävä elämässämme kuin voimme kuvitellakaan. Moni voi pitää hengitystä vain perustoimintona, joka kuuluu meille ihmisille, se vain on ja that's it. Mutta hengityksellä voi vaikuttaa moneenkin asiaan. Muistan aikanaan, kun minulle sanottiin kehon jumitilasta, että hengitän pinnallisesti. Olen kuin säikähtänyt. Ja niin olinkin. Hengitystekniikoilla voi saada luovuudenkin virtaamaan, sillä hermostoa voi säädellä hengityksellä. Jos mennään diipimpään aiheeseen, niin ihminen ei elä ilman hengitystä. Hengitys luo meille myös ilmeet ja eleet. Henki asuu meissä ja meidän hengityksessä, kun sitä ei ole - olemme kuolleita. 

Kun isäni henki jatkoi matkaansa, ymmärsin jotain todella syvää hengityksestä. 

Kun me säikähdämme, hengitys salpaantuu. Kun koemme vaikeita asioita, hengitys osallistuu tähän joko lyömällä sydäntä nopeammin, ja sen myötä voi huomata hengityksessäkin liikettä. Tai no, en ole terveydenhoidon asiantuntija, en tiedä miten sydän ja hengitys toimivat yhdessä, mutta kyllähän ne nyt toimivat. Mutta kiinnitä joskus huomiota mitä sinun hengitykselle tapahtuu, kun jännität tai kehosi säikähtää. 

Hengitys on kaikki. Lihakset tarvitsevat happea. Jos treenatessa ei hengitä, lihakset eivät voi hyvin eikä kunto kasva. Jos lihakset ovat jumissa, ne eivät meinaa kunnolla aueta, jos ei hengitä. Hengitys ohjaa meillä ihan kaikkea. Sillä on iso merkitys miten hengittää. Meditoinneissa ja energiahoidoissa ohjaan aina ottamaan henkeä nenän kautta sisään vatsanpohjaan asti ja suun kautta ulos. Hengitys rauhoittaa meidät vastaanottamaan. 

Myös pelkoa ja stressiä voi säädellä hengityksellä, mutta tämä onkin meidän jokaisen itse hallittava. Se onkin vaikein juttu se. Pelko kun voi aiheuttaa meille jopa hartioiden jumitusta. Pelko sinänsä on vaikea sana, sillä mielummin kieltää pelon kuin tunnustaa sen olemassaolon. Se taas omalla kohdallani ei toimi. Se kieltäminen meinaan. 

Minulla on nyt sellainen kausi, jota en selkeästi voi itse mitenkään hallita - tarvitsen nyt hengityksen tuomaa rauhallisuutta. Tuntuu kuin ajatukseni olisivat solmussa, mutta energiaa olisi. Kuitenkaan en saa energiaa purettua ulos. Silloin tarvitsee rauhoittua. Hengittää.  Energia lisääntyy meihin hengityksellä. Mutta lepo tuo myös energiaa, jos keho käy ylikierroksilla. Kun keho alkaa olla ylivirittynyt, silloin usein alkaa jalkojen potkiminen ovenkarmeihin, tavarat löytyvät jääkaapista jne. Silloin täytyy pötkötellä ja palauttaa keho levolla, ettei keho kaada sänkyyn tulemalla kipeäksi. 

Hengitysharjoitus, joka voi auttaa ahdistukseen: 

Pitkä sisäänhengitys:laske kolmeen, pidätä hetki hengitystä ja pitkä ulos hengitys : laske viiteen. 

Pitkä sisäänhengitys : Laske kolmeen, pidätä ja pitkä uloshengitys: laske kuuteen. 

Pyri pidentämään hengitystä enemmän ja enemmän. Päässä voi humista, mutta anna humista. 

Toinen harjoitus on pyrkiä hengittämään niin hitaasti, että hengität vain 8-5 hengenvetoa minuutin aikana.

Maiju

Saako kuka vaan olla taiteilija?

Olen pohtinut monesti miksi kirjoitan tätä blogia. En jaa sitä kenellekään, vain muutamat tietää tästä. Mutta olisi kiva saada tietää miksi kukakin lukee tätä. Minulla on aina ollut salainen sisäinen toive, tai no en tiedä onko se niin salainen - halu auttaa muita. Jos sanoistani on mitään apua toiselle, se on jo palkinto. 

Olin todella yksin nuorena aikuisena, en kokenut juurikaan keskustelevaa tai ohjaavaa viisautta ympärilläni. Kasvatin itse itseni. Olin ns. vapaan kasvatuksen lapsi. Olen ehkä maininnut tästä joskus. Ehkä siksi haluan jakaa johonkin sitä mitä tiedän ja ehkä juuri siksi sisälläni on niin valtava palo tutustua minuun ja geeneihini. 

Viime viikonloppuna en saanut unta ja katsoin yöllä upeimman pitkään aikaan katsomani elokuvan "Suon villi laulu". Katsoin elokuvaa valokuvaajan-, kirjoittajan-, ja taiteilijan silmien kautta. 

Valokuvaaja minussa : mietin mikähän presetti/filtteri kuvassa on? Miten värit ovat valittu videoon? Kun väritys on hiukan tumma, siitä tietää kyseessä olevan enemmänkin draama kuin komedia. Värit vaikuttavat katsojan kokemukseen. Väreillä on hämmästyttävän suuri vaikutus meidän elämään ja kokemukseen maailmasta. Katsoin elokuvan yöllä ilman ääniä ja kokemus oli yhtä vaikuttava ilman musiikkia kuin musiikilla. Siinä oli minulle isompikin sanoma. 

Kirjoittajan silmin; tiedän taas, että se tuli aiemmin kirjana ja sitä ylistettiin. En ikinä löytänyt sille aikaa. 

Taiteilijana : ne kokemukset mitä kävin sisuksissani katsoessani elokuvaa - olivat kaunista, koskettavaa, surullista. Voimakasta, myötäiloa ja kaikkea muuta. Samaistuin tyttöön elokuvassa. Vaikka minulla oli perhe, eikä minua jätetty - tunnistin niin vahvaa myötäelämistä, että katsoin elokuvan parin päivän päästä uudelleen ja saatan katsoa vielä. Hän kasvatti itse itsensä. Minäkin kasvatin itse itseni. Hän oli kuopus, niinkuin minäkin. Vanhempani olivat ankaria ensimmäisille lapsille, kuopus sai pienimmät kiukut. Mutta silti kuopus jäi yksin tunteiden ja kaiken muun kanssa.

Olen tullut siihen tulokseen itseni kanssa, että olen enemmän kuvaaja kuin kirjoittaja. Olen enemmän elokuva-ihminen, kuin kirja-ihminen. En enää edes jaksa miettiä oikeinkirjoitussääntöjä. Inhoan otsikoiden keksimistä. Koska ne eivät koskaan istu tekstiini. Tunsin aiemmin ehkä jopa häpeää, kun en jaksanut lukea ja silti yritin kirjoittaa. En koskaan saavuttaisi kirjoittajan titteliä, sillä en kykene keskittyä lukemiseen. Siihen määrään, mitä pitäisi lukea. Joku sisäinen ruoska alitajunnassani näin sanoo minulle. Tylsää. Minulle harvoin sanottiin rakentavasti lapsena asioita tai neuvottiin, lähinnä käskettiin, syytettiin, painostettiin tai minulle naurettiin. Kaikkiin liittyi voimakkaita tunnekokemuksia. Asioita ei selitetty auki, vaan jouduin itse keksiä mitä niillä tarkoitettiin. Ja koska näin asioita, mitä pienen ei kuuluisi nähdä tai käsitellä, opettelin oman tapani selviytyä. Nyt kun kirjoitan tätä blogia, en tiedä ollenkaan mitä tästä ajatellaan. Kukaan ei sano, juuri niinkuin lapsuudessanikin. Siksi myös mietin, että miten jaksan tätä kirjoittaa, sillä teen tätä yksin. Vailla minkäänlaista kaikupohjaa, mitä tarvitsin ainakin ennen jotta jaksan. Ehkä olen kasvanut sen yli, etten tarvitse enää muita sanomaan minulle mitään. En tiedä. 

Taide on sisäinen tila, on jopa typerää - että maailma on tehnyt asioita vain tittelin kautta saataviksi. Tai niin me luullaan. Niin joka puolella kirjoitetaan, mutta se ei ole täysin totta. Taide kuuluu kaikille. On ihan selkeästi luonteenpiirteitä - herkkiä tyyppejä, jotka elävät taiteen kautta. Mutta kokemus on silti meille kaikille erilainen. Olen onnekas, kun saan tavata ihmisiä jotka kertovat minulle asioita. Tapasin taiteilijan, joka oli käynyt kaikki koulut ja tehnyt taidetta jo montakymmentä vuotta. Hän sanoi näin: Taiteeseen ei tarvita koulua, mutta kaikkeen siihen ylimenevään tarvitaan ja koulu helpottaa sitä maailmaa joka taiteen ympärillä on; verkostot, yrittäjyys jne, sekä kärsivällisyys ja kestävyys kestää painetta, jota taitelija joutuu kokea. Se jotenkin vahvisti minulle, että kuka vaan voi olla taiteilija, mutta tarvittavat taidot ja verkostot tarvitaan muualta ja se ei ole helpoin asia. 

Kotona vanhempani tekivät kaikenlaista, mutta kumpikaan ei opettanut minua. Kaikki tehtiin puolestani. Aikuisena vaikeudet johtuivat kädettömyydestä ja kokemuksen ja siitä tulevan tiedon puuttumisesta. Opettelin vaikka ja mitä. Tätä on jopa kivuliasta kirjoittaa, mutta kipua kohti. Mikään ei muutu, jos kipuaan ei avaa. 

Meillä oli hyvä perhe, mutta rajat puuttuivat. Ymmärrän heitä, heillä oli valtava työtaakka kannettavana ja minulla oli hyvin voimakas luonne. Uskon, että kaikki on mennyt juuri niin kuin kuuluukin. Mutta minulta puuttui aikuinen jolle uskoutua. Tätini oli se lähin, jolle kerroin asioitani. Ja siskoni. Mutta se ei riittänyt minulle. Kaipasin ehkä myös ihmistä, jolle olen maailman tärkein. Sitä me varmaan kaikki kaivataan. Enkä tiedä onko sellainen mahdollista tässä maailmassa. Jos vanhemmilla on monta lasta, ei voi olla yksi tärkein muista. Minulla jäi jollain tavalla rakkaus saamatta, vaikka kovasti sitä minulle väitettiin että on rakastettu. Minua rakastettiin ehdoilla. Jos teen kuin halutaan. Hain rakkautta aina ulkopuoleltani. Ja luulin, että raha on symboli rakkaudelle. Sillä minulle ei rahaa juuri annettu, eikä mitään ostettu - oletin etten ansaitse rahaa enkä rakkautta. Se on ollut pitkä tie kaivaa tuollainen uskomus alitajunnasta. Mutta, kun tapasin mieheni - annoin luvan itselleni rakastaa ja ottaa sitä vastaan. Haparoiden. 

En osannut rakastaa minua. En tiedä osaanko sitä vieläkään. Sain kuulla äidiltäni ensimmäisen kerran sanat: Rakastan sinua - vasta n.35 vuotiaana. En tiedä ehtikö isäni sanoa sitä koskaan. Hän käytti muita muotoja. 

Opettelin voimakkaista tunnereaktioista mitä välttää ja mitä kieltää. Kielsin tunteeni, enkä itkenyt koskaan. Ja koska en itkenyt, en tuntenut. Olin kova. Itku oli minulle heikkouden piirre, mutta todellisuudessa se oli tärkeä osa minua ja tunnemaailmaani. Kun tutustuin itseeni ja itkuuni - löysin taiteen. Kävin myös vihan, kateuden, katkeruuden, kaunan, pitkävihaisuuden ja muita negatiivisia tunteita läpi. Tunnistin niitä itsessäni ja pyrin niistä vapautumaan. Edelleen kaikkia näitä risteilee minussa aika ajoin, mutta niihin ei enää jää vellomaan. Kiitos erilaisten tekniikoiden. 

Maailma tapahtuu meissä. Meidän kokemuksissa ja tunteissa. Siksi omasta elämästä on pidettävä huolta. Ruokittava sisäistä paloa ja kutsumusta. Pyrkiä elämään myrskyn yläpuolella, kuitenkaan pelkäämättä itse myrskyä. Sillä itse myrsky nostaa meidän taistelijan esiin. Sen joka näyttää minkälaiset selviytymismekanismit olemme saaneet. Minkälainen "sankari" meissä on. Kun myrsky on ohi, sisäinen kokemus on muuttunut ja ehkä jonkinlainen rohkeus on herännyt. 

Maiju

Päästä irti

 

Kuva Jensen Art Co Pixabaystä

Jätä menneisyys taaksesi on vaikea lause tai älä katso menneeseen. 

Kun on herkkä, jää menneisyydestä muistoja jumiin meidän alitajuntaan. Vahvat kokemukset jäävät kummittelemaan ja sieltä käsin ne muokkaavat ajatuksiamme tässä hetkessä. Menneen penkominen on raskasta ja se vaatii usein ammattilaisen avuksi. Tämä on aihe joka on todella vaikea, sillä en ole kyseisen asian ammattilainen, mutta kokemukset kyllä käynyt vahvasti läpi. 

Kun itse aloin käsittelemään omaa mennyttä, jouduin ihan ensimmäisenä päättämään nuoruuteni henkisesti. Olin jäänyt teiniaikoihin jumiin. Haikailin sen aikaisia kavereita, tapahtumia ja kokemuksia. Samalla kuitenkin pelkäsin. Minulla oli vääränlaista rohkeutta niiltä ajoilta jäänyt kummittelemaan. Uhoa ja uhkaa, sekä tietynlaista vastuuttomuutta, joka johtui pelosta ja lamaannuksesta. Vahvin vuosi joka traumatisoi minut oli kasiluokka. Samalla se oli paras vuoteni. Ja näitä asioita en koskaan sanonut ääneen, kuin vasta aikuisena. Nuoruus on todella rankkaa aikaa hormonien ja kasvun takia. Mieli muuttuu, tunteet ovat kaikin tavoin vahvemmat murrosiässä ja samalla joutuu todistamaan asioita, jotka traumatisoi. 

Haluaisin niin kertoa mitkä kaikki elementit auttoivat minua päsemään irti kaikesta siitä mitä lopulta nuoruuteni sai minussa aikaan, mutta en kykene kaikkia muistamaan. Sen muistan, että kävin monta kertaa rosen terapiassa ja löysin sieltä tekniikat käsitellä asioitani ja sen jälkeen kirjoitin elämäni auki. 

Olen pikku hiljaa päästellyt irti asioita. Jos joku on satuttanut minua sanallisesti, niiden käsittelyyn on mennyt aikaa. Lopulta siihen, etten kanna mennyttä mukanani on vaikuttanut se miten elän nyt. Elänkö? Vai olenko kuollut jo ennen kuin elän. Uskallanko tehdä asioita jotka pelottaa? Ei ole mitään merkitystä mitä joku muu tekee vaan mitä minä teen. Ei ole mitään merkitystä minkälaisia valintoja joku muu tekee vaan minkälaisia valintoja minä teen. Kun kasvan henkisesti, maailma ympärilläni muuttuu. Sen olen oppinut että vain muuttamalla omia ajatusmallejani, ympäristöni muuttuu. Kaikki lähtee omasta ajatusmaailmastani. Elämällä on tapana vahvistaa meidän resilienssiä, tuomalla vaikeita asioita käsittelyyn. Kun olet päässyt edellisestä, seuraava on jo tulossa. Mutta kun pohja on vankka, eikä siellä ole asioita, jotka vetävät alas, voi olla helpompaa kohdata vaikeuksia tässä hetkessä. 

Kun päästää irti sisällään olevista kaunoista, ulkopuolinen maailma muuttuu. Mutta miten niistä pääsee irti, se on jäänyt minullekin mysteeriksi. Meditoimalla. Ja ehkä sillä, että ottaa itsensä etusijalle. Antaa itselleen luvan parantua. 

Maiju

MielenRAUHA

Kuva Ylanite Koppens Pixabaystä

 Ihminen on kiehtova kokonaisuus. Mitä enemmän ihmistä opettelee tuntemaan, sitä kiehtovammaksi maailmani avartuu. Se, että osaa kirjoittaa on tärkeää - osatakseen ilmaista tunteitaan ja tarpeitaan. Se miten toisen ihmisen kohtaa on tärkeää, jotta yhteistyö syntyy. 

Nyt, kun uusi alueeni on syntynyt henkilökuvaukseen, on ihmisen tunteminen eri tavalla tärkeässä asemassa. Se, että toinen rentoutuu edessäsi on iso juttu. 

Minulla käynnistyi itseni etsimisen kausi lievänä, kun istuin 23 vuotiaana kaksoset vatsassa ja en saanut tehdä mitään raskasta, ettei vauvat vahingoitu. Siitä alkoi vaikeuksien polku, mitä en ihan ymmärtänyt. 28 vuotiaana syntyi syvällisempi ymmärrys maailmasta ja siitä etsimiseni todella alkoi. Yli 40 vuotiaana ymmärrän miten vähän tiedän. 

Vaikeudet olivat aina läsnä, mutta särö joka ihmisyyteeni syntyi tämän myötä alkoi hiomaan minua siksi joka olen oikeasti. 

Maailma muovaa meitä ja se vie meitä autopilotilla eteenpäin, kunnes jokin meitä suurempi asia rikkoo kuplan, jossa elämme. Kun kuplaan alkaa kasaantua painetta, saamme todistaa omia selviytymisen kykyjämme todella. 

Aloin kohdata kuolemaa ja omaa kuolevaisuuttani. Läheisten merkitystä, egon kipuilua, draamaa ja tuskaa, jota voimme myös itse aiheuttaa omilla teoillamme ja myöskin ihan vaan väärällä seuralla. Oli vaikeaa tunnistaa omia haavojani. On vieläkin vaikeaa tunnistaa niitä. 

Minulle muodostui taide suureksi voimavaraksi. Ja selviytymismekanismiksi. Mitä enemmän taiteeseen tutustuin, sitä vahvemmaksi sisimmässäni muodostui tarkoitus. Kävin läpi myös perustuntemukset, kuka saa sanoa itseään taiteilijaksi ja kuka miksikin. Maailmassa kulkee hierarkia lähes kaikissa asioissa. Sinun täytyy olla nöyrä, ettet liian aikaisin nosta itseäsi erinomaiseksi jossain asiassa. Maailma tykkää nöyrästä ja inhoaa ylimielistä. Se on minun kokemukseni maailmasta. Minun maailmasta. Ryysyistä rikkauksiin. 

Kun ihminen tutustuu omiin varjoihin ja hyväksyy ne, hänestä tulee luotettava. Tämä on minun kokemukseni ollut viime aikoina. Kun taas ihminen, joka ei tunnista omaa pimeää puoltaan ja antaa sen puolen toimia alitajunnassa, hän on ns. vaarallinen. Hän toimii autopilotilla. Useimmiten tuomitsee muita tai jollain tavalla kohtaaminen jää syntymättä. 

Valokuvaamisen kautta viime aikoina, on käynnistynyt taas tuo henkinen etsintä. Aika katsoa muiden kautta omia haitallisia piirteitäni ja vapautua niistä. Samalla kun ihailen muita, halveksin itseäni. Miten tämä voi olla näin kieroa ja nurinkurista? Näin kysyn minulta itseltäni. 

Sen on muututtava ja asioiden on muututtava. Kaikkein tärkein asia maailmassa on oman itsensä rakastaminen. Miksi? Koska sinä olet itsesi kanssa läpi koko elämäsi ja vastuussa vain itsestäsi, omista ajatuksistasi, arvoistasi ja teoistasi. Kun tuntee itsensä ja hyväksyy kaikenlaisia omia piirteitä ja heikkouksiaan, saa sisälleen ihan erilaista mielenrauhaa. Mielenrauhasta taas syntyy todellinen menestys elämässä. 

Maiju

Säännöt ja sääntöjen kohtaaminen todellisuuden kanssa

Huvittaa toisinaan itseni. Olen opetellut kirjoittamista jo jokusen vuoden, mutta en koskaan ole kokenut siinä olevani mitenkään erityisen hyvä. Sisuksissani jäytää joskus kuulemani lause: Et koskaan oikein loista missään ja tekosi jäävät hiukan harrastelijamaiseksi. Olen tätä lausetta pitänyt omana ruoskana, mutta myös lohduttajana. Pois täydellisyys. Vaikka osaisin kaikenlaisia sääntöjä ja ammattimaisuuksia, ei tarvitse viilata ja puskea ja korostaa omaa erinomaisuuttaan. 

Olen alkanut tsempata videoiden tekoa, jossa puhun instagram tarinoihin. Siinä pätee sama kuin kirjoittamisessa - jätä lisäsanat pois. Jos yksi tarina on minuutin pituinen ja käytän siitä minuutista suuren osan aikaa täytesanoihin, käytän nykyihmiselle liikaa aikaa jonnin joutavaan. Mutta niin videoiden teossa kuin kirjoittamisessakin on luova puoli. Jos liikaa mietin videon sanoja ja haluan olla rento, lähteekö minusta persoona pois. Mietin liikaa. Turhaudun tällä hetkellä, kun haluaisin osata monia nippelijuttuja, mutta en osaa. 

Se, että osaa ja tietää on eri asia kuin elää ja tehdä. Eli toteuttaa asia. Se on itselleni ollut aina hyvä mittari vaatimustasoissa. Vaikka tietäisin teoriassa miten asiat kuuluisi olla, vasta käytännön kautta elettyäni voin sanoa tämän sisäistäneeni. Aina kun alkaa väittämään teoreettisen tiedon kanssa, miten asiat tulisi olla - voi niiden takana ikäänkuin seisoa vasta silloin kun ne on elänyt todeksi. Osasinkohan tätä selittää. 

Käytäntö vs. teoria. Aasinsiltana voisin tähän lisätä ajatusmaailmastani asian : Koska olen käytännön ihminen, olen opetellut luottamaan elämäni aikana ihmisiin, jotka tekevät tekoja sanojen sijaan. Sillä moni voi sanoilla korostaa jotain asiaa, mutta käytäntö ei vastaa sanoja. Siksi tämä maailman tilanne on toisinaan kummallinen ja pelottavakin. Meille korostetaan lehtien palstoilla minkälaisia meidän pitäisi olla, mutta me emme ymmärrä näitä vaatimuksia  jos ne eivät sovellu meidän olemukseen. Vasta käytäntö osoittaa jonkin asian todellisuuden. 

Vasta kokemus ja sen läpi eläminen on viisautta. Muuten se on vaan tiedolla pätemistä. Hah. Näin alaspäin painavasti sanottuna. 

Ihmiset joiden ympäröimiä olemme ovat parhaimpia opettajia meille kertomaan olemmeko sisäistäneet jotain asiaa, jos vain uskallamme kuulla ja ottaa kritiikkiä vastaan. Kritiikin vastaanottaminen on harvinaisen hyvä taito. Se pitää meidän jalat maassa, jos palautteen antaja on kunnon tyyppi ja oikeudenmukainen. Säännöt ovat todella tärkeitä meidän ihmisten keskuudessa. Jos sääntöjä ja tietyntyyppistä kuria ei ole - on vaikeaa tehdä laatua. (Kuria ei kannata aina ajatella ankaruuden kautta).

Maiju 

Taidekuvat uutena elämässäni - ihmisestä

 

Elän tällä hetkellä todella ihanaa elämänvaihetta. Vaikka ympärilläni myrskyää, minä en välitä siitä. Se on taito, joka on pitänyt opetella todella. Empaatikkona, erityisherkkänä ja vahvasti tuntevana on aina vaara, että alkaa elämään muiden elämää ja muita varten, muiden hyväksi tai muiden mielipiteitä kuunnellen niin, että ne ottavat vallan meistä. On pidettävä kiinni omista rajoista, kohdattava omia varjopuoliaan ja hyväksyttävä omat heikkoudet - silloin voi olla rauhassa. Tiedän olevani epätäydellinen ja teen parhaani. 

Viimeisen kuukauden ajan olen päässyt kehittymään valokuvaajana. Ystäväni ovat heittäytyneet kuvattaviksi. Lähdin opiskelemaan (omatoimisesti) valokuvaajan luomaa verkkokurssia taidevalokuvista. Se on vielä englanniksi. Vaikeaa! Olen pitkästä aikaa imussa - hyvässä imussa. Jos haluat nähdä mitä olen saanut aikaan, voit seurata ainakin toistaiseksi suljettua instagram tiliäni @maiaholart. Kyllästyin viirustyyppeihin. Amerikkalaisiin sotilaihin, lääkäreihin ja sugar dadeihin. Tai huumekauppiaisiin ja profiillikuviin joilla on takapuoli naamana. Siksi tein siitä ainakin toistaiseksi suljetun. Ah tätä nykymaailmaa. 

Mutta, ettei elämä ihan täysin tasapainosta olisi - aloitin myös vapaamuotoisen astrologian kurssin. Miten kiinnostavaa! Olen oinas, eli oma napa kiinnostaa aina. Hah. Itsekeskeinen oinas. 

Valokuvaaminen on pysynyt mukanani todella pitkään. Nyt pääsen kuvaamaan ihmistä eri asuissa. Olen päässyt myös photoshopin tekoälyn myötä kehittämään kuvista jännempiä tai taiteellisempia. Ehkä myös pääsen ottamaan promokuvia. Kuitenkin tärkeämpää minulle on se, että näen ystäviä ja saan jakaa heidän kanssaan sellaista mitä he ei eivät ole kokeneet. Moni jännittää, mutta ihan hämmentävän hienoja otoksia olemme saaneet.

Olen ylpeä heistä ja minusta. 

En jaa kuvia täällä ainakaan ihan heti. Lähinnä omia luontokuviani. Mietin vaihtaisinko blogialustaa ja tekisin ihan valokuvaamista käsittelevän blogin, en vain tiedä mihin ja osaanko sellaista. 

Maiju

Päiväkirjojen merkitys

 

Kuva free stock photos from www.picjumbo.com Pixabaystä

Kuuntelin eilen Jari Sarasvuon podcastia ennen töihin lähtöä ja hän painotti jaksossa päiväkirjojen merkitystä. En voisi olla enempää samaa mieltä hänen kanssaan. Aloitin päiväkirjojen kirjoittamisen 9 vuotiaana. Raportoin kirjaan joka ikisen joululahjani ja miltä ne näyttävät, sukkia myöten. Kuvailin yksityiskohtia. Muistan tämän olevan jonkinlaista jaarittelua. Teini-iässä kirjoitin poikaseikkailuista ja kavereista. Aikuisena kirjoitin miehistä ja lopulta perheen perustamisen jälkeen kirjoitan perheestäni. Ja nyt näin neljänkympin jälkeen, kun sukuni on alkanut kiinnostaa - kirjoitan sukuni historiasta. Miksi? 

Saan paljon itselleni sisäistä voiman tunnetta, kun kuulen isoäidistäni ja hänen luonteestaan. En ehtinyt häntä tuntea aikuisena, hän kuoli kun olin pahimmassa teini-iässäni. Kun kuulen hänestä tarinoita ja kirjoitan ne ylös, ne tallentuvat minulle alitajuntaani. Muistan jakaa niitä sitten lapsille, kun heitä alkaa kiinnostaa.

Lapsuuteni ja nuoruuteni oli traumaattinen ja sain todella paljon tunteita käsiteltyä nimenomaan päiväkirjojen avulla. Kun olen siirtänyt tarinat muistiin päiväkirjoihin, ei tarvitse niitä enää kuljettaa mukana mielessäni. Ne ovat kuin ulkoinen kovalevy. Mutta mistä Jarikin puhui; jos aikamme suurmiehet eivät olisi kirjoittaneet päiväkirjoja, emme tietäisi historiasta kaikkea. Jännää toki on, että päiväkirjoissakin voi olla keksittyjä tarinoita ja moni tuntemistamme historian kirjoituksista voi nojata vaikka mielikuvitukseen. Mistä me voimme sitä tietää. Mutta siitä huolimatta päiväkirjat ovat tärkeitä seuraaville sukupolville omasta suvusta.

Nyt kun oma sukuni on kaventunut todella reippaasti, enkä tunne isovanhempiani, joudun turvautua tarinoihin ja valokuviin ja luoda niistä mielikuvia. Minulla on tarve tietää kuka olen. 

Päiväkirjoista taas saa tukea tulevassa, varsinkin jos kirjoittaa vaikeita asioita. Joskus mieli unohtaa ja ei mene eteenpäin, mutta kun taas päiväkirjoihin on kirjoitettu tunteita joita tilanne on herättänyt jo menneessä, voi päästä eteenpäin. 

Kun kirjoittaa nuorena aikuisena ja kirjoittaa vanhempana, sitä huomaa olevansa ihan samanlainen. Vain keho on vanhentunut - ajatukset kuitenkin ovat samaa. Se todistaa minulle, että ihminen voi kasvaa henkisesti, mutta persoona ei muutu, se vain jalostuu ja kehittyy, ydin säilyy. 

Olin aikoinaan vaikeassa työtilanteessa, enkä kokenut saavani voimia enkä tukea ulkopuoleltani. Silloin kirjoitin päiväkirjaan ihan kaiken. Vastassani oli auktoriteetti, jota vastaan minun oli ns. taisteltava, eli pidettävä puoleni. Koska olin kirjoittanut päiväkirjaani, oli helpompi seistä sanojeni takana, koska minulla oli tuki omasta itsestäni. Pystyin nojaamaan omiin tunteisiini ja teksteihini. 

 Elämä muuttuu ja tilanteet muuttuvat, voi tulla aikoja kun ei tarvitse enää päiväkirjoja tunteiden purkamiseen, mutta voi tulla taas aika, kun tarvitsee. Olen myös ajatellut, että mitä jos aika jättää minusta ja jäljelle jää vihaiset päiväkirjat - muodostetaanko minusta mielipide olevani erittäin ärtyisä. Vaikka tulevaisuudessa lapsenlapseni, ku haluavat tutustua itseensä. Jos niitä saan. En kuitenkaan ole vihainen kuin vain silloin kun elämä potkii. Joskus se potkii paljon ja tiheästi. Ja silloin kirjoitan päiväkirjoja ja tunteita. 

Kun isäni kuoli, meidän suvun kaikki palikat meni uusiksi. Meidän perinteet katosi, yhteydenpito väheni, irtauduimme. Jonka myötä alkoi itselläni valtava kriisi. Aloin kuumeisesti miettimään kuka olen. En kokenut olevani vahva henkisesti, eikä sisälläni ollut minkäänlaista turvaa. Kun aloin palauttamaan itseäni, turvaamaan omaa mieltäni - oloni rauhottui. Toki olen kaikenlaisia energiamaailmoja kohdannut, psykologisia kirjoja lukenut ja ystävistäni on yhtäkkiä tullut terapeutteja. Ihan ammatillisesti. 

Kun vastassamme on jokin vahva tilanne, mikä ei millään muotoa selkene itsellemme, päiväkirja on todella hyvä työkalu. Jos pelkää jonkun lukevan päiväkirjaa, silloin turvan löytäminen on vaikeaa. Olen kirjoittanut käsin, sekä tietokoneelle. Eikä perheeni lue mitään tekstejäni. Tuotan niin paljon tekstiä, ettei he jaksa vaivautua. Joskus olen kokenut tilanteen ennen miestäni, että päiväkirjani jäi esille - uskoin että ihmissuhteeni katkesi sen johdosta. Mutta se oli silloin vain tarkoitus. Sain tilalle parempaa. Elämä ei lopu siihen, että joku lukee meidän salaisia asioita. Oikeastaan kaikki salaisuuteni taitavat olla jo esillä. Se on pelottavaa, että joku näkee sisällemme - se tekee alastomaksi. Mutta nakkena voi hyvin olla ja ylpeä siitä, silloin kenelläkään ei ole aseita sinua vastaan, koska ne ovat kaikki sinun hallussa. Kun on salaisuuksia, silloin on alitajunnassa kipu ja kipua voivat käyttää hyväkseen ihmiset, jotka eivät voi itse hyvin. Silloin heillä on valta sinuun. Siksi päiväkirja on hyvä työkalu, tuoda kipu esiin ja ottaa voima omaan haltuun.

Maiju

Osaatko pyytää anteeksi

 

Kuva svklimkin Pixabaystä

Viime vuosina olen kommunikoinnissa törmännyt yhteen asiaan. Ihmisten on todella vaikeaa pyytää anteeksi reilusti. Varsinkin, kun some on tuonut meille hymiöt. "NO anteeksi nyt vaan, ei ollu tarkoitus😀" Jo pelkästään nauru hymiö voi tarkoittaa vastaanottajalle sitä ettei anteeksipyytäjä ota asiaa vakavasti. Varsinkin viestien välityksellä kirjoitettu anteeksipyyntö voi olla todella vaikeaa saada menemään perille. 

Kun lapset olivat pieniä, he kiusasivat toisiaan. Kaverit kiusasivat. Isoin juttu minkä muistan, oli vaikeus pyytää anteeksi. Reilu anteeksipyyntö. Kun jättää pyytämättä anteeksi, voi henkilöiden välille muodostua seinä. Seinä on näkymätön, mutta se voi alkaa vaikuttaa väleihin. Lapset toki vasta opettelevat, eli heidän kuuluukin oppia ja töräytellä, mutta aikuiset voivat jäädä kantamaan kaunaa. 

Jos osaa pyytää anteeksi, ihan vain vilpittömästi –  voi saada aikaan sydämen aukenemisen. Jos selittelee, sydän menee kiinni. Mutta aina ei anteeksi pysty pyytää, jos edessä vastaanottaja onkin erilainen mitä odottaa. Koska ihmiset ovat ihmisiä, anteeksi sana voi olla monimutkainen asia monille. 

Muistan kun lastani lyötiin. Se selitettiin sillä aikuisen taholta, että hänen lastaan lyötiin viime viikolla, siksi hän löi. Hämmennyin tästä. Saman henkilön kanssa oli monia asioita, joissa lapsen käytöstä seliteltiin. Tai laitettiin jonkun muun syyksi. Oli vaikeaa selvitellä lasten välejä, kun vanhemmat riitelivät tai väänsivät miten lasta tulee kasvattaa. Emme ole enää juuri tekemisissä. Väsyin. 

Kun minä suutun kotona vaikka tekemättä jättämisistä tai jostain mikä saa huutamaan, on joskus vaikeaa pyytää anteeksi. Olinkin nuorena sellainen, että pyysin anteeksi lähes kaikesta, jopa niistä joista ei tarvinut. Johtuen erittäin huonosta itsetunnosta / omanarvontunnosta. Nyt kun huoneessa poltetaan vapea, koska kaikki polttaa ja huusin siitä, se kääntyi siihen, että haluan lapseni kuolemaa. Auts..  On muuten älyttömän vaikeaa olla vanhempi. Tulinen vanhempi. 

Jos loukkaa toista ja alkaa selitellä erilaisuuttaan kuinka ei voi ymmärtää loukkaantumista –  työntää henkilön kauemmaksi. Me emme tässä ajassa voi tietää mitä ihmiset käyvät läpi. Niin paljon surua, niin paljon kuolemaa. Niin paljon taloushuolia, niin paljon väkivaltaa ja masennusta. Mitä ei näytetä ulospäin. Jos loukkaa toista, astuu varpaille tai jollain tavalla saa toisen tunteet kuumenemaan. Pelkkä sanottu anteeksi voi riittää. "Anteeksi, olin väärässä". "Anteeksi, että satutin sinua. Se ei ollut tarkoitukseni."

Tiedän. Se ei ole helppoa, mutta se tarkoittaa sitä että on selkärankaa. Vahva. 

Maailma on muuttunut (ainakin omassa kokemuskentässä) sellaiseksi, että ihmiset luovuttavat nopeasti. Ihmissuhteet katkeaa, työpaikat vaihtuu. Pysyvyyttä on vaikeaa löytää. Kuitenkaan en itsekään kannusta jäämään tilanteeseen, joka on liian raskasta itselle.

Joka puolella puhutaan kiusaamisesta, syrjinnästä ja kaikesta sen tyyppisesti, mutta sitä enemmän niitä tapahtuu. Vähätteleminen voi pahentaa tilannetta. Kuitenkin lohdullista on tilastokeskuksen some, jossa tuodaan numeroina asioita. Se ei kuitenkaan helpota heitä jotka elävät tilanteiden keskellä. Algoritmi voi myös saada meidät uskomaan, että asia on suurempi mitä se onkaan. Mutta tilanteen keskellä eläville se on suuri asia. 

 Olen niin monesti törmännyt siihen, että minua on satutettu, rajojani on rikottu. Anteeksipyyntö on vesitetty tai vieritetty alkuperäinen asia minun syyksi. "Me ollaan nähtävästi niin erilaisia, että sinä loukkaannut tällaisesta." Selittely voi pahentaa. 

Minulle on kasvanut vahva nahka herkän hipiän päälle ja se on tehnyt todella hyvää. Sellainen elämäntapa, jossa vain työnnän kaikki satuttavat ihmiset henkilökohtaisesta tilastani pois. Huspois. 

Nykyään, en enää jaksa sitä, että aloitetaan selittely. No kun me ollaan erilaisia, no kun sä oot niin herkkä. Paskat. Pelkkä anteeksi, että pahoitin sun mielen riittää. Jos siihen lisätään mikä tahansa nauruemoji, sen voi tulkita väärin. Ihmiset tuntuisi aina hakevan monimutkaisten asioiden kautta oikeutta omalle käytökselle, kun yksinkertainen anteeksi riittää. Kun aletaan tehdä monimutkaista, silloin asia pitkittyy, eikä todellinen anteeksianto edes pääse tapahtumaan. Se jää hampaankoloon kytemään. Ainakin tietyille persoonille. Niinkuin itselleni. Mutta ei aina. 

Mielestäni se, että selittelee on vastuuttomuutta. Reilu seisoo selkä suorana, katsoo silmiin ja pyytää anteeksi. Jos ei voi katsoa silmiin, eikä se selkäkään suoristu, voi vaikka pyytää ihan vain anteeksi. Jos kuuluu pyytää. Turhaan ei tarvitse pyytää. Mutta tästä sitten taas mennään siihen, että kaksi täysin vastakohtaa riitelee ja molemmat ovat mielestään oikeassa. Mites sellainen asia ratkotaan? Siinä on silloin kaksi egoa ja voiko ego pyytää anteeksi? Ego kun ei mielellään nöyrry. Meillähän se ego on jokaisella. 

Ihmiset eivät myöskään kerro loukkaantuvansa. Moni pitää asian visusti sisällään. Ja loukattu voi kertoa loukkaantumisensa vasta pitkän ajan päästä. Usein tämän jälkeen loukkaaja syyllistää loukattua. Näin ihmispeli vaan toimii. Tylsää. 

Mutta jos omantuntonsa haluaa puhdistaa ja mennä eteenpäin, voi anteeksiantaminen auttaa ja paljon.  Sillä kauna lopulta nakertaa ja muuttaa meidän olemusta. Meistä tulee vihaisia. Jos vain pystyy antamaan anteeksi, voittaa lopulta itselleen mielenrauhan ja se on tavoiteltava mielentila. 

Jos on tehnyt väärin, ja kantaa vastuun –  on se tavallaan osa anteeksipyyntöä vaikka suoranaisesti sana anteeksi ei tule ulos suusta, jos käytös muuttuu. Jos taas pyytää anteeksi ja jatkaa samaa mallia, se ei ole anteeksipyyntö vaan pelkkä sanahelinä. Kaikki eivät kuitenkaan anna anteeksi, se on harmi. 

Opettelen anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa itsekin. Ei ole helppoa olla ihminen. Ja aihe on todella vaikea, toivottavasti tunteesi ei kuumentunut vaan luot omannäköisen tapasi saada ja antaa anteeksi. Tai ehkä et joudu edes tilanteisiin. Minä vaan joudun, jatkuvasti. Huoh. 

Maiju

Miksi, oi miksi?

 

Kiitos kuvasta Pexels Pixabay

Miksi kirjoitan, kysyn itseltäni joka kerta, kun avaan tämän blogin. Jollain tavalla todistelen itselleni asioita, jollain tavalla ehkä haluan tallentaa itselleni asioita. Joskus ajattelin, että jätän näin lapsilleni perintöä. Kun kirjoitan heille minusta ja minun sukulinjasta, ajatuksista ja muista elämän tärkeistä aiheista, ehkä he ymmärtävät joskus itseään. Varsinkin tässä vaiheessa, kun heitä ei juuri kiinnosta muu kuin oma minä ja kaverit, on hyvä olla jotain infoa meistä muistakin. En kuitenkaan näin julkisesti kirjoita kaikkia yksityiskohtia ja henkilökohtaisia asioita, ne ovat salaisissa päiväkirjoissa kaapissa. Mutta ajatuksia voi aina kirjoittaa. Tykkään kuitenkin jakaa asioita itsestäni. Koen, että olen näin osa ihmiskokemusta/ sosiaalista ympäristöäni. 

Samalla kun kirjoitan näin, voivat muutkin lukea ajatuksiani. Jotka toisinaan ovat korkealentoisia. Eikä ajatuksiani aina ymmärrä. Joskus en itsekään ymmärrä. 

Tätini jäämistöstä löytyi aarteita, meinaan valokuvia 1900-luvun alusta. Minun mummini vanhemmista. Silloin, kun elämästä katoaa sukulaisia ja ikää kertyy –  kiinnostus omia juuria kohtaan kasvaa. Kun jäljellä ei ole kuin rikkinäisen puhelimen jäämistöä, on saatava todisteita omasta historiasta. Minun sukuuni kuuluu paljonkin tragediaa. Vaikeita juttuja. Niille on täytynyt nauraa ja niistä on täytynyt tehdä vitsiä, jotta se vakavuus asioista ei ole lamauttanut. Mutta nyt riittävästi ikää saavuttaneena ymmärrän paljonkin. 

Pelkäsin yrittäjyyttä ihan kuollakseni. Mutta molemmat isovanhempani olivat yrittäjiä. Yrittäjyydestä on lietsottu ja peloteltu niin kauan kuin muistan. Nyt olen itse yrittäjä. Se on yksi sukuni, molempien puolien teema joka on pitänyt hyväksyä.

Kun kävin isointa henkisen pyörityksen, varjojeni kohtaamisen aikaa – kirjoitin ja opettelin kirjoittamista. Niskani olivat aina jumissa paineesta. En tiennyt mitä alitajuntani pintautti. Se aiheutti stressin nousua ja löi hartiani kivenkoviksi. Se myös madalsi mieltäni, olin jatkuvassa alavireessä. Mutta työ kannatti. Enää ei ole tarve tonkia kipujani. Vain niitä jotka tähän hetkeen nousee. Kirjoittamalla olen saanut selkeyttä epäselkeään elämääni. Minulla ei ole oikein koskaan ollut rytmiä tai kaavoja, en ole järjestelmällinen enkä selkeä. Mutta osaan toimia (ainakin joskus) kaaoksessa. Maailma on toisinaan yksi kaaos. Ja siinä joutuu joskus suunnistaa vailla mitään ohjekirjaa. Ehkä siksi olen uskaltautunut hypätä tyhjän päälle niin monia kertoja. 

Aina kun on paljon ihmisiä, on myös paljon tunteita, kieltoja, egoa, mielipiteitä ja haasteita. Näiden teemojen seassa kun kahlaa –  oppii itsestään ja omista selviytymismekanismeistaan. Se on kiehtovaa. Tiedän, ettei tässä hetkessä tarvitse penkoa menneisyyden haasteita esiin, mutta niissä hetkissä kun tarpoo haasteiden suossa, voi menneisyyden kokemuksista saada paljonkin apua. Tämä blogi auttoi minua vaikeuksien keskellä yli vuosi sitten. Ehkä se auttaa tulevassakin. Joskus minulla nousee häpeää omista teksteistä, silloin tekee mieli poistaa niitä. Samalla kuitenkin tyynnyttelen itseäni ja yritän sulkea silmäni. Ja käsken itseni lopettaa häpeämisen. 

Maiju

Höpinää

 

Minusta on jännää, kun olen opetellut kirjoittamista vuosia, unohdan silti jotkut perusjutut jotka olen tai olin sisäistänyt. Esimerkiksi tällaisessa blogitekstissä jos alan kirjoittamaan sinulle tekstiä aiheesta jonka haluan sinun kuulla tai minun muistavan myöhemmin, on hyvä selittää auki mitä haen. Jos kirjoitan tavalla jolla luulen sinun lukevan ajatuksiani, et jaksa silloin lukea –  koska et pysy perässä. Eikö?

Olen myös jättänyt nähtävästi kaikki kielioppisäännöt pois ja lisäilen että, jotta, mutta, kun sanoja aivan villisti sanojen sekaan. Pah. Tai oikeastaan en tainnut koskaan ymmärtää koko kielioppia. Ehkäpä olen nyt vain oma autenttinen itseni.

Siksi kirjoittaminen on haastavaa ja ihanaa, sillä minun on ajateltava kuitenkin sinua paljon kirjoittaessani. 

Voi olla, että elän nyt aikaa jossa kirjoittamisen tarve ei ole kuitenkaan niin kova. Silloin kun minulla oli haastavaa, yksinäisen vaikeaa –  tarve oli valtava. Kirjoittaminen on terapiatyökalu. 

Tämän minä haluan kuitenkin nyt kertoa: 

Kohtasin tällä viikolla niin kauniin sielun, että hämmennyin. Jos minulla on vaikeaa ja olen kokenut menetyksiä paljon, sai vaikeuteni perspektiiviä hänen kokemuksista. Hän oli kohdannut niin rankkoja asioita, joita kukaan ei joutaisi kokea ja siinä hän istui lempeänä. Kun minun kaltainen ihminen saa kohdata ihmisen, jolla on paljon yhteistä kanssani, mutta hänen vaikeutensa on mittaluokkaa sata, verrattuna minun viiteenkymmeneen ja hän kertoo omaa asiaansa rauhallisesti ja on olemukseltaan lempeä minua kohtaan, minun hattu nousee päästä. Kunnioitukseni on hänen. Sillä hän antaa minulle valon pilkahduksen, ja vaikeuteni asettuvat toisenlaiseen perspektiiviin. Kohtaamiset elämässä ovat tärkeitä. Voimme tavata ihmisen vaikka vain kerran elämässä, mutta se kerta voi olla käänteentekevä omassa elämässämme. Meillä oli hänen kanssaan yhteistä se, että olisi ihanaa elää tavallista tylsää elämää.  Olimme kasvaneet myös samalla alueella ja molemmat tiesivät elämästä sen raadollisen puolensa. Ja tavoitella suuria ei ole se unelma. Vaan rauha. Meitä yhdisti myös kirjoittaminen. 

Mutta haluan selventää, että minun tavallinen ja tylsä elämä tarkoittaa sitä etten halua draamaa, enkä negatiivista painolastia enempää. Haluan kuitenkin jännitystä, joka syntyy uusista asioista ja asioista jotka kiinnostaa. Kuitenkin rauhaa kasvaa niitä kohti. 

Tosin minulla on suuria unelmia. Unelmoin lasteni onnellisesta tulevaisuudesta, unelmoin omasta valokuvaustudiosta ja unelmoin taidekuvien ottamisesta. Tällä hetkellä haaveilen saavani kahdesta tatuoidusta ystävästä taidekuvat. Annan ajatusten muhia ja haluan päästä harjoittelemaan. Huomaan, että valokuvauksessa on tullut melkoisen vahvasti esiin, etten tiedä nautinko siitä työnä. Koska työ tuo siihen jonkin tason stressitilan, ja se vapaus josta taide syntyy jää sen alle. 

Minusta taide syntyy siitä mikä on itselle intohimoa. Työ voi saada taiteellisen perspektiivin tekijältään. Luin hyvin voimakkaan mielipiteen ettei esimerkiksi ruoanlaitto ole taidetta. Jos katsoo ihmistä, jonka intohimo on ruoanlaitto ja hän hioo annostaan tunteella, se on taidetta. Taiteessa ei saisi olla raameja, että joku kertoo mikä on ja mikä ei ole taidetta. Koska taide tulee luovuudesta, tuolta meidän yläpuolella olevasta näkymättömästä, silloin siinä on pala mystisyyttä ja taidetta. Taide pitäisi olla sellaista, jota jokainen saisi kokea ja tuntea. Sen pitäisi olla myös arvostelusta vapaa oleva alue. 

 Mutta tiedän, että sitä se ei todellakaan ole kuin minun vaaleanpunaisessa maailmassani.

Flow syntyy virtauksesta, jonka pysäyttää omalla kohdallani negatiivinen katku.  

On hyvä erotella työ ja taide niin, että tiedostaa kumpi on kumpaa. Koska silloin kun on luovassa prosessissa voi olla myös hyvin kuluttavassa prosessissa. Kun taas on työmoodissa jonka osaa, se taas voi olla hyvin helppoa ja ei vie niin voimia. 

Maiju

Ihmiset ympärillämme

Kuva Bansi Patel Pixabaystä

 "Ole ihmisten kanssa, jotka tykkäävät sinusta sinuna, ei sinusta sellaisena kuin hän itse on. " 

Tämän ristiriitaisen lauseen olen kuullut joskus. Se kuulosti aluksi todella hyvältä, mutta ajateltuani asiaa syvemmin, siitä tuli ristiriitainen. Sillä me hakeudumme samankaltaisten seuraan ja tunnemme olomme kotoisammaksi heidän kanssa jotka ovat enemmän kaltaisiamme. Mutta samalla se tuo minulle tietynlaista lohtua; Minun ei tarvitse olla ihmisten kanssa, jotka ovat vastakohtiani. En jaksa mielipideväittelyitä, enkä pyöreän muuttamista neliöksi keskusteluja. En kaipaa tunteiden ylikuumenemista. Oikeastaan inhoan sitä.  Maailmaan mahtuu mielipiteitä, mutta joskus ne eivät mahdu samaan keskusteluun. 

Värähtely. Oletko kuullut koskaan sellaista sanaa? Tai samalla henkisellä taajuudella olemisesta? 

Pohdin näitä paljon ja yritän sanoittaa niitä itselleni. Näin kirjoittamalla se toisinaan onnistuu, toisinaan ei. 

Koska kommunikoiminen ja ihmisten väliset suhteet on itselleni se oma kiinnostuksen kohde, olen pohtinut paljon aihetta. Miksi jonkun sanoma suoruus voi viiltää selkäytimistä, kun taas jonkun samat sanat oleva suoruus ei tunnu miltään? 

Oli aika, kun olin niin sanotusti altavastaaja eräässä työtilanteessa, henkilö ei pitänyt minusta. Tavallaan en usko, että kyse olisi ollut pitämisestä, mutta hän ei arvostanut minua vaikka olisin seisonut päälläni. Sellaiset jutut ja tunteet vaan tuntee nahoissa. Hänen sanomana suorat sanat ulkoisesta olemuksestani satutti minua. Se aiheutti niin outoja kipuja minussa, että oli pakko käydä keskustelemassa työterveydessä asiasta ja pohtia ihan pitkään miten pääsen tilanteesta eroon. On toisinaan haastavaa olla herkkä työmaailmassa, siksi olenkin oikeassa työssä nyt, herkkyys kun on siellä supervoima. 

Tiedostan, että kun henkilö ei arvosta itseään – ei arvosta muitakaan. 

Kun taas henkilö joka arvosti minua, piti minusta ja hän sanoi täsmälleen samalla tavalla suorasti minulle ulkoisesta olemuksestani ja se ei tuntunut missään, eikä ole mitään tarvetta purkaa asiaa enempää. 

1. Miksi tunnen onnea kun itselläni menee huonosti ja joku saa itselleen hyvää, onnistuu, voittaa lotossa, saa työpaikan, ison perinnön, pääsee linnan juhliin tai muihin isoihin näyttäviin juhliin, ostaa ison talon tai mitä vain isoa tai matkustelee hienoihin kohteisiin ym. Miksi minun energiat nousevat pilviin ja koen onnistumisen iloa hänen puolestaan. Olen aidosti iloinen hänen puolestaan. Vaikka minulla ei olisikaan samoja mahdollisuuksia, se ei minua haittaisi, enkä välttämättä haluaisi samoja juttuja. 

Kuva Kei Pixabaystä

2. Kun taas tunnen halveksimista, kun henkilö joka on etuoikeutettu ja raportoi somessa omista onnistumisistaan, talon rakennuspuuhistaan, ulkomaanmatkoistaan ja löytöeläinten pelastusretkistä, kuinka hän auttaa ihmisiä, pääsee kutsuvierasnäytöksiin elokuviin, ostaa hienon auton ja niin edelleen. 

Kuva: Bucarama-TLM

Ykkösen ja kakkosen ero henkilöissä on, että ensimmäinen on positiivinen ihminen. Arvostaa itseään ja elämää, arvostaa ympäristöään ja kehuu selän takana. Hän jättää muiden ihmisten tuomitsemisen sanavarastostaan pois. Vaikka hänen elämässään on tragedioita paljon, hän silti jaksaa uskoa hyvään ja siihen, että elämä tuo vielä hyvää. 

Kun taas kakkonen ei näe sitä kaikkea hyvää mitä hänellä on. Se on hänelle itsestäänselvää. Hän valittaa aina miten muut tekevät huonosti, tai miten kukaan ei koskaan tee mitään. Hän nolaa ihmisiä. Hän osallistuu sosiaalisen median keskustelupalsoille mollaamaan ihmisiä, joista se moninkertaistuu, sillä yleisö on suurempi kuin yhdelle kasvotusten kertoen. Hän myös ojentaa muita ja kertoo miten muilla asiat ovat väärin. Mutta hänellä on asiat hyvin tai huonosti. Hän ei ymmärrä myrkyttävänsä ympäristöään ja levittävänsä pahaa henkeä. Tällaista ihmistä empaatikot suojelevat sanomalla, että no kun sillä on niin vaikeaa. Mutta ykkösellä on vielä vaikeampaa, hän on silti valinnut asenteekseen sen positiivisen. Kakkonen on valinnut katkeruuden. Katkeruus lopulta nakertaa empaatikoiden energiat ja imee heidät kuiviin. Heille ei jää mitään ja he katkeroituvat myös. Kuitenkin ykkönen ja kakkonen voivat molemmat olla itsekin empaatikoita ja herkkiä. Kakkosesta on kuitenkin enemmän kirjoitettavaa. Hän on jättänyt jäljen, jota tekee mieli purkaa pitkään. 

Näissä hetkissä kun tuntee epämääräisiä tunteita esimerkiksi kakkosta kohtaan, se voidaan sekoittaa kateudeksi häntä kohtaan. Mutta miksi olla kateellinen ihmiselle, jonka elämä on katkeraa? Joka ei arvosta sitä mitä hänellä on. En näe sitä kateutena, mutta en tiedä minkä sanan sille silloin antaa. On helppoa käyttää sanaa kateus moneen asiaan, mutta aina kyseessä ei ole kateus. 

Olen onnekas, että suurin osa ihmisistä elämässäni on ykkösen kaltaisia ja olen pyrkinyt välttelemään kakkosen kaltaisia. Miksi? Koska kuulun empaatikoihin, jotka valuvat tyhjiksi kakkosen katkeruuden edessä. Jaksan tiettyyn pisteeseen, kunnes en enää jaksa. 

Elämä ei kuitenkaan mene aina niin, ettei koskaan itsekään olisi katkera. Joskus kaikilla meillä voi olla vaihe, että olo on alavireinen ja valittaa ja ruikuttaa elämästään. Mutta jos se jää elämäntavaksi, niin siitä tulee rasite ympäristölle. Ainakin minun maailmassa. 

Maiju

Arvostava kohtaaminen

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä

Kuinka kohtaat toisen ihmisen? Kysytkö mitä kuuluu ja kuuntelet vastauksen, vai alatko suoraan paapattamaan omasta elämästäsi? Tai vietkö huomion kokonaan muulla tavalla johonkin mihin ei pitäisi? Kohtelias ihminen ymmärtää jossain vaiheessa kysyä myös toiselta mitä kuuluu, jos on käyttänyt tilan itseensä, mutta huonosti käyttäytyvä ei edes ymmärrä kysyä. Hän usein kaataa roskansa toisen päälle, pyyhkii suupielet ja jatkaa matkaa. Hänen kanssaan täytyy aina olla varpaillaan. "Mitä nyt taas" Olen tätä joutunut harjoitella, sillä toisinaan paapatan omista asioista turhankin reilusti. 

Olen jo lapsuudesta saanut äidinmaidossa oppia toisen kohtaamisesta. Tosin teini-iässä en ole varma miten kohtasin ympärillä olevia. Varmaan teinimäisen huonosti. Ja muistan hyvin, kuinka minulle sanottiin "Ainiin, unohdin että te olette se huonokäytöksinen perhe". Olen tästä asti pohtinut hyvän ja huonon käytöksen merkkejä. Onko tärkeämpää hienot tavat, oikeanlaiset lautasliinat ja kattaukset vai sydämen lämpö, kohtelias ja kunnioittava ihmisen kohtaaminen? 

Miellyttäjänä arvoni olivat lähes aina: "muut ensin". Annoin myös polkea itseäni, edes sitä tietämättä. 

Muistan 19-vuotiaana, kuinka odotin talvipakkasilla bussia lähellä etuovia ja itselleni tuntematon työkaveri odotti bussia bussin takaosan kohdalla. Kun bussi tuli, hän kirjaimellisesti ryntäsi eteeni, jotta pääsi itse ensin kyytiin. Kun tuli aika jäädä pois –  hän teki saman. Hän kiilasi minut. Olin noussut jo seisomaan, mutta hän tuli eteeni. Kun kävelimme peräkanaa töihin, hän käveli noin 5 metriä edelläni –  avasi työpaikan oven juuri ja juuri niin, että mahtui sisään ja ovi meni perästä kiinni. Ovi oli avaimella avattava, joten minä jäin kaivamaan avaimia taskusta. En koskaan tutustunut häneen. Samalla viikolla sain päinvastaisen tilanteen kohdattavaksi. Kävelin noin 20 metrin päässä ja toinen työpaikallani oleva henkilö jäi pitämään ovea auki, niin että kiirehdin vauhdilla. Hän sanoi ettei ole kiirettä ja ei tarvitse juosta. Hänestä tuli ystävä. Nämä kaksi kohtaamista olivat itselleni hyvin käänteentekeviä. Se, että minulle pidettiin ovea tuntui hyvältä –  päätin jatkaa samaa tapaa. Tee muille hyvää. Kun taas tuo toinen kohtaaminen sai itselleni hämmentyneen ja epämiellyttävän olon. "Älä käyttäydy noin".

Jossain vaiheessa huomasin, että ihmiset ottavat kyllä tilan. Eli jos annat vaikka jonkun mennä metrossa ennen sinua, sieltä tuleekin jono ja sinä et meinaa enää mahtua kyytiin. Joskus täytyy olla itsekäs, ettei aina jää jalkoihin.

Tuntuu myös todella hyvältä kävelijänä, kun auto antaa tietä odottaessani suojatiellä –  joten aina kun se on mahdollista annan kävelijän mennä. Kun olen itse kävelijänä, kiitän autoilijaa nostamalla käden. Kun tekee hyviä tekoja, saa itselleen hyviä tekoja. 

Meille on syntynyt pieni naapuririita yhden naapurimme kanssa. Hän tuli eilen ovemme taakse pimpottamaan. Tyttäreni oli jättänyt auton väärään paikkaan. Kun avasin oven, ketään ei näkynyt missään. Hän oli juossut jo talon kulmalle ja huusi minulle vihaisesti tyttäreni auton siirrosta. Huusin takaisin "Miten sä oikein puhut mulle!?" Hämmennyin miten hän ilmaisee itseään heti huutaen. 

Olen käsitellyt kommunikointiteemaa vuosia. Olen tehnyt työtä itseni kanssa, että olisin parempi kommunikoinnissa ja kohtaisin ihmiset kunnioittavasti. Katsonut silmiin kun puhun. Mutta miten tällaisessa tilanteessa, kun toinen on raivona ja huutaa sinulle? Tiedän, että hyväkäytöksinen ihminen ei huuda toiselle ja osaa lähestyä positiivisen kautta. Tässä tilanteessa olen ehkä jopa väsynyt, että hänelle pitäisi antaa vielä positiivisuutta. Tiedän, tiedän hänellä on vaikeaa plaa plaa. Hän ei osaa, vaikka onkin opettanut aikanaan minulle psykologisia temppuja. 

Arvostava kohtaaminen on sitä, että keskusteluyhteys on hyvä. Puhut toiselle samalla tasolla, et katso muualle kun puhut, et huuda epämääräisiä vihaisia sanoja nurkan takana. Ja kunnioitat ihmistä edessäsi. Mutta kuuntelijalla on toki myös osansa. Jos nauraa tai on muuten epäkunnioittava kuunnellessa, saahan se nyt raivon huulille.

Tämä naapuri oli puhunut meidän yhteisestä iäkkäämmästä naapurista hyvin ala-aarvoisesti hänen ikkunansa alla miehelleni. Uskon näissä tilanteissa, että elämä kyllä maksaa hänelle. 

Minulle on tärkeää kommunikoida ihmisten kanssa kohteliaasti. Enää en koe ehdottomaksi, että minusta on tykättävä toisin kuin nuorempana. 

Huonoa kohtaamista on olla kuuntelematta toisen lausetta loppuun, kun hän puhuu. Huutaa päälle tai ei anna suunvuoroa. Puhua vain itsestään, eikä ole kiinnostunut toisesta yhtään. Tai jos joka kerran tavatessa joutuu kuunnella valitusta oli aihe mikä vaan. 

En todella ole itsekään aina maailman paras kommunikoimaan, varsinkaan tällaisessa tilanteessa, kun toinen huutaa. Mutta tällä kertaa en ollut hiljaa, yleensä olen hämmentynyt ja se on jäänyt vaivaamaan. Tällä kertaa hämmennyin siitä, että huusin ja lähdin hänen perään, mutta hän ehti piiloon. Outoa. 

Ystäväni joka on astrologi kirjoitti näin: 

"Pluto tuo esiin toksiset ja epäterveet vaikutteet elämissämme. Se näyttää mitä on ollut piilossa ja saattaa saada jonkin teeman kärjistymään, jotta ymmärrämme selkeästi, että jokin asia on tullut tiensä päähän ja että on aika vapautua" 

Tämä taitaa olla juuri tähän kommunikointiin liittyvä meidän kohdalla. Pluto vaihtoi juuri paikkaa vesimieheen. Mikä on käynnistynyt vuonna 2008, päättyy nyt. Oi että, odotan näiden teemojen päättymistä mitä tässä välissä olen kokenut. 

Sydämen taajuudella on hänen instagram tili, jos haluat tietää lisää astrologiasta. 

Maiju

Patam

Kuva Alexandra_Koch Pixabaystä

 Vaikeissa hetkissä on särmää, niistä voi kehittyä kaunista taidetta. Mutta niistä voi kehittyä myös rumaa taidetta, riippuen millä mielellä sitä katsoo. 

Toisinaan elämä on yksi iso taideteos. 

Olen aina ollut allerginen ihmisille jotka jakavat mielipiteitään minun asioista, joista he eivät tiedä kokemuksella. Ehkä se johtuu siitä, että kuljen itse usein kantapään kautta ja opin näin. Ehkä jos en omaisi tällaista ylpeää piirrettä –  elämäni olisi voinut olla tunteellisesti helpompaa. Miksi tällaisen kohdan tähän laitoin, en tiedä. Viittaan tällä ehkä siihen, että otan neuvoja usein vastaan vain heiltä, joilta saa vertaistukea. Ei kylmää mielipidettä. Tiedän myös sen, että ihminen joka on itse kokenut, hän ei tuomitse, hän tietää. Tai no. Ne minun ihmiset.

Näin melkoista unta noin viikko sitten, tai näin kolme vahvaa unta:

1. Kävelin portaat ylös kerrostalon eteen pomoni kanssa. Maisema oli huikea ja halusin ikuistaa sen puhelimellani, eteen tuli kuitenkin joitain höpöttelijöitä, enkä nähnyt maisemaa. Lopulta kun näin, meitä kohti lensi lentokoneita joista ensin huusin ihastuksissani kuinka kaunis näky oli, kunnes ne tiputteli pommeja maahan. Ne olivat ohjuksia. 

2. Katsoin taivaalle oikealle puolelle minusta. Taivaalla korkealla näkyi lintuparvi, joka tarkemmin katsottuna olikin kasa itseään. Lantaa. Huusin, että hypätään maahan, ettei se satu niin paljon. Lanta kökkäreet hakkasi selkääni osuessa melkoisina iskuina, mutta mutamaalla maatessa se ei kaatanut maahan ja ei tullut siitä vahinkoja. 

3. Heräsin siihen että oikealle olkapäälleni tippui veritippa. 

Unet ovat melkoinen suora yhteys omaan elämääni. 

Minulla on ollut melkoinen vuoden loppu, sekä alku. Haluaisin sanoa olevani onnea täynnä, mutta sinnittelen. Tätini kuoli, sen jälkeen läheinen sai infarktin, nyt kolmas läheinen joutuu kiireelliseen leikkaukseen. Tyttäreni ei puhu minulle, hän varasteli kaupasta, meille tuli kotiin lastensuojeluilmoitus ja nyt menemme poliisiasemalle keskustelemaan. Tyttäreni on sitä mieltä, että olen syypää tähän soittoon jakeskusteluun. Nämä ovat minun elämääni vaikuttavia asioita. Kavereillani on myös kamalia teemoja elämässään.

Naapuri lainasi meille parkkipaikkaansa, toinen naapuri suuttui siitä ja jätti oman autonsa meidän kiusaksi paikalle vielä niin ettei päästä kunnolla ulos omasta paikasta. Mieheni peruutti hänen auton taakse, ettei hän pääse ulos. Naapuri itse ei tullut pyytämään siirtoa vaan laittoi yli kahdeksankymppisen rouvan asialle, jolloin hän itse oli talon takana piilossa. Mieheni raivosi naapurille niin, että metsä raikui. Ei rouvalle, vaan piileskelijälle. Kun hän meni pyytämään rouvalta anteeksi, toinen naapuri oli vieressä ja jatkoi riitaa. Heidän riitely jatkui vielä pihalla. Nyt riidellään tontin rajasta. Olen kuullut hänen riitelevän myös mökillään tontin rajasta. 

Eilinen päivä meni raivon tunteisiin.

Tytär asia on minulle erittäin vaikea, mutta tässä naapuriasiassa taas aikuiset olisivat hoitaneet tämän niin, että meille olisi sanottu, ettei paikkaa saakaan lainata. Se olisi ollut ok. 

Hän teki valinnan aloittaa riidan tekemällä kiusaa meille. Tämä osui meillä molemmilla johonkin todella syvälle. Tässä on nyt vastakkain 2 erilaista perhettä, jotka eivät puhu toisilleen, mutta teot kertovat halveksimisesta. Olen luullut itse, että välimme ovat hyvät tai kulissin hyvät. Näissä tilanteissa riitely ei auta, sen tiedän ja sanoin sen miehellenikin. Jos me lähdemme sotajalalle, me saamme itsellemme vain huonomman olon. 

Tämä tilanne kuitenkin osoitti taas sen, että kiusaaja on heikko henkisesti. Ei tervejärkinen olisi noin käyttäytynyt. 

Mitä ikinä tästä tuleekaan, me joudumme nähtävästi valmistautua haastaviin aikoihin. Taas. Niinkuin elämäni koskaan olisi helppoa. 

Samalla mietin, että niinkö tässä on tämän kodin osalta elämä jo eletty. Kun muutimme tähän, rakastuin taloon niin, että ajattelin asuvani tässä todella kauan. Uskon, että tässä kodissa olemme jaksaneet kaiket nämä iskut ottaa vastaan, joita elämässä aika ajoin tulee. 

Tuntuu välillä vaan niin väärältä. Minulla on hyvin leiskuvat tunteet, samoin miehelläni. Se purkautuu raivona. Koen lopullisuutta tällaisissa hetkissä. 

Viime vuonna luin eri tahoilta, että tämä vuosi on numerologisesti karman vuosi. Kaikki pinnan alta tulevat jutut tulevat esiin. No, en kerro tässä niitä henkilökohtaisimpia juttuja, mutta melkoisia traumojakin olen saanut käsittelyyn. Kun trauma aktivoituu, se aiheuttaa minussa raivoa ja pelkoa. 

Taide on ollut terapiakeinoni jo vuosia. Tällaiset hetket usein pusertavat minusta jotain käsityötä ulos. Jos minussa syntyy raivoa, kanavoin sen taiteeseen. 

Tämä naapurisota on mieheni ja naapurin välinen kitka, joka on kestänyt vuosia.  Tällaiset pienet jutut kasvattaa ison myrskyn ja lopulta se on se ruutitynnyri ja palava lanka ja patam. Räjähdys. Räjähdyksen jälkeen tapahtuu aina muutos ja muutokset ovat hienoja tai huonoja. Niistä ei tiedä. Sen olen oppinut, että ihmiset ovat niin ylpeitä halutessaan olevansa oikeassa, että jos kumpikaan heistä ei myönny kohtaamaan toistaan, ei siitä synny kuin lisää tunnetaakkaa. 

Senkin olen oppinut, että ihmiset jotka kirjoittavat kommenttipalstalle negatiivisia halveksumisia, heitä kannattaa varoa. Ei pelätä vaan pysyä heistä erossa. Hyväkäytöksiset aikuiset ihmiset eivät kirjoita kommenttipalstoille negatiivisia solvauksia ihmisistä. Toivottavasti en ikinä saa mielenterveyden haasteita, joissa käyttäydyn näin. 

Hyväkäytöksiset aikuiset ihmiset katsovat silmiin, eikä piiloudu kenenkään selän taakse. Eivät kiertele ja kaartele vaan ovat rehtejä ja suoraselkäisiä. Joskus mietin, että onko sellainen ihminen vain taruolento. Mielenterveys on asia johon meidän kannattaa kaikkien panostaa. Ja kiitän siitä, että olen jollain tasolla vielä selväjärkinen, vaikkakin ehkä vähän hullu. 

Mutta kaikesta tästä henkisestä kasvusta oppineena, tiedän vielä tämän. Tämä on meille kaikille osapuolille kasvun paikka. Kaikille joilla tunteet leimahti. 

Maiju

Harhaa

 

(Sudenkorennosta on tarina lohikäärmeenä. Sudenkorento ei usko enää voimiinsa lohikäärmeenä, joten hän kutistui sudenkorennoksi) 

Aloitimme ystäväni kanssa tämän vuoden ihmeiden oppikurssin tehtävillä. Itse tipuin jo kärryiltä ja tipahdin jälkeen. Ihme kyllä vasta eilen unohdin tehdä päivän tehtävän. No se oli sunnuntai. (Blogini aikamäärite on sekaisin, näyttää että tänään on sunnuntai, vaikka on maanantai aamu. Mutta näköjään blogin sijaintikin osoitti Australiaan. Nyt se osoittaa johonkin merelle, enkä tiedä miten sen saa pois. Mutta toisaalta, se kuvaa hyvin otsikkoa. Sijaintikin on harhaa.) Harvoin asiat ovat sitä miltä ne näyttää. Asioiden pitäisi olla mielestämme jotenkin, mutta ne ovatkin oikeasti näin. Siitä syntyy yksi aivopieru ja harhaanjohtava esimerkki.

Kirjassa on vuoden jokaiselle päivälle tehtävä. Tänään tehtävänä on nähdä menneisyys kaikessa. 

Kirja on niin viisas. Se saa ajattelemaan maailmaa niin eri tavalla. Kaikki mitä tiedämme on menneisyyttä. Kaikki mitä ajattelemme on menneisyyttä. Tämä voi tehdä ajatuksista jopa kieroja. Siis ei negatiivisesti painotettuna, vaan aivot voi mennä solmuun ajattelusta. Kun lapset olivat pieniä ja he suuttuivat jostain, he unohtivat yhtä nopeasti kuin suuttuivat. Mutta itselläni kesti toipua hitaammin. Miksi? Koska minä tiesin niin paljon. Historiaa oli kertynyt vuosien ajalta. Luuloni olivat harhaa. Lapsilta puuttui kokemus. Kun meille sattuu jotain ja siitä vaikka säikähtää, se jää meidän tunnekehoon painamaan. Kun tulevaisuudessa jokin samankaltainen tilanne aktivoi tämän kivun (joka on harhaa) –  me reagoimme siitä menneisyyden tunnekokemuksesta voimakkaasti tässä hetkessä. Osasinkohan tämän kertoa. 

Isoin juttu onkin yhdistää, mistä tämä tunnereaktio johtuu. Mikä menneisyyden kipu saa minut reagoimaan näin. Se on ollut itselleni ehkä isoin juttuni oivaltaa vanhoja opittuja kaavoja. Varsinkin, kun olen vielä vahvasti tunteva ja herkkä. 

Toisinaan menneisyyteni toteutui tulevaisuudessa, mutta toisinaan ei. Tulevaisuus on aina päättelyä menneestä. 

Todellinen aivosolmu tulee siitä kun sanoo "etten tiedä, enkä ymmärrä tästä asiasta yhtään mitään ja ymmärrän tämän menneisyyden takia, joka ei ole totta. Tulevaisuus ei ole menneisyyttä" Hah. Melkoinen solmu. Mutta menneisyys voi toistua tulevassa, jos emme muutu. 

Viime viikolla törmäsin yhteen harhaan, joka on erittäin hyvä oppi. En ollut lukenut uutisointia eräästä aiheesta ja kuuntelin sen mielipiteen kautta. Eli minulle kerrottiin mitä uutisessa sanottiin. Se ilmaistiin vihaisesti ja ihmisiä joita uutinen koski haukuttiin. Haukuttiin siis ajattelemattomiksi ja vastuuttomiksi ja mitä vielä. Erittäin vahvoja painosanoja. Minun mielikuvani asiasta oli siis negatiivinen. Kun luin uutisen myöhemmin, oli jopa vaikeaa olla neutraali, sillä minulle oli ikäänkuin myyty aihe jo negatiivisesti lietsoten. Kun aloin lukemaan, minussa heräsi myötätunto ja ajatukseni kääntyivät pois negatiivisesta. 

Sama tilanne on kulkenut läpi elämäni, kun puhutaan muiden asioita selän takana. En muista yksittäisiä esimerkkejä, mutta tässä keksitty. Esimerkiksi kouluun tulee uusi oppilas ja hänestä kerrotaan tarinoita jo ennen kuin hän ehtii itse tuoda mitään itsestään esiin. Usein negatiivisen kautta. Uusi tyyppi voi olla ihana oikeasti, mutta hänet on leimattu jo ennen kuin hän on ehtinyt sanoa pöö. Tämän ajatusmallin purkamiseen menee aikaa. Tämä sama kaava toteutuu myös aikuisten kesken. Lapset koulussa voivat käyttää eri sanoja, kuin aikuiset työpaikalla –  tunteet ja reaktiot ovat silti samat. 

Olen yrittänyt pitää mielessäni tämän: Kun uusi ihminen astuu elämään, älä kuuntele muiden puheita hänestä vaan luo itse aina arvio tilanteesta. Muuten olet johdateltavissa, etkä voi nähdä totuutta. Älä anna muiden puheiden vaikuttaa sinun mielipiteeseen muista ihmisistä. Kun opettelee erottelukykyä ihmisten puheiden seasta, huomaakin olevansa itse tilanteen hallinnassa. Kun antaa muiden puheiden vaikuttaa, on narun perässä vedettävänä. Narun perässä ei ole kiva kulkea, sillä silloin oma ajattelu vääristyy ja voi muuttua kiukkuiseksi. Ainakin minä muutun. 

Suusta suuhun kerrottu tarina on usein rikkinäinen puhelin. Siihen on sekoittunut kertojan omaa tunnekuonaa ja tieto vääristyy hyvin helposti. 

Ihmisyys onkin toisinaan iso harhainen lastenleikkikenttä.

Maiju

Suojaa sydäntä

"Egon tehtävä on suojella sydäntä. Ole tietoinen tästä, sillä kun ego suojelee –  tieto vääristyy. 

Hengitä, rauhoitu. Kaikki on hyvin"

Henkisissä puheissa puhutaan paljon egosta ja sen keinoista vääristellä meidän ajatuksia. Kun on herkkä, vahvasti tunteva persoona, olisi vahingollista ottaa maailma vastaan sellaisena kuin se on. Se meinaan on melkoisen julma aika ajoin. Asiakaspalvelutyössä saa kokea kaikenlaisia kokemuksia kommunikoinnissa ja joskus on todella vaikeaa olla antamatta egon astua esiin. Ihmisiä tosin olemme kaikki. Olen tietoisesti sulkenut uutiset pois, enkä katso mitään mikä saa elämäni vaikeammaksi. Otan vastaan asiat kuin ne tulee. Eilen törmäsin paljon pelokkaisiin ihmisiin ja ymmärsin päivän päätteeksi, miten erilaisia pelkotiloja juuri tässä ajassa ihmisillä on. Yksi pelkää sotaa, toinen vihaa muita äitejä, kolmas säikähtää ja yhdistää kuolemaan asioita joita ei itse näe samoin. Kun me elämme ihmisten keskellä ihmisten maailmassa, meillä on pelkoja ja angsteja ympärillä paljon. Jotta ei itse saisi näitä imettyä itseensä on hyvä suojautua. 

Huomasin eilen itsessäni yhden piirteen joka on otettava haltuun. Minulla on taipumus rauhoittaa ihmistä antamalla toisen suoltaa suustaan negaatioitaan ja syytöksiä elämää kohtaan, annan niiden tunteiden ikäänkuin nousta taivaan tuuliin osumatta minuun. Mutta. Kun sama henkilö kohdistaa syytökset minuun, voimani lähtevät valumaan. Huomaan olevani sen jälkeen hitaampi ja olo tyhjä. Tämä on asia jonka kanssa on tehtävä töitä. 

Aikanaan käytin paljon mielikuvia suojautumiseen, varsinkin kun elämäni oli jatkuvaa kamppailua tunteideni kanssa. Kuvittelin ympärilleni valokuvun, joka päästää sisään vain rakkautta ja minusta pääsee ulos kuvusta vain rakkautta. En halunnut omaa vihaani tartuttaa muihin. Olin meinaan todella vihainen. Meditoin todella paljon ja puhdistelin ajatuksiani. 

Mielikuvaharjoitukset ovat todella voimakkaita, niillä saa paljon hyvää aikaan itselleen. Joskus kun päälle kerääntyy paljon kipua ja matalalentoa, prosessointia tunteista –  on esimerkiksi voimalauseet, meditaatiot, erilaiset hoidot hyväksi mielelle. 

Vaikka meillä on paljon erilaisia tekniikoita ja keinoja hoitaa itseämme, on kuitenkin valta omasta hiilaamisesta aina itsellä. Eli vain itse pystyy itseään auttaa. Me tarvitsemme siihen muita ihmisiä, mutta me voimme ainoastaan itse tehdä asialle joitain. Se on ollut itselleni haastava oppi, varsinkin silloin kun olisin halunnut jonkun ottavan taakkani. Muut eivät valitettavasti voi taakkaamme ottaa, koska heillä on omansa. Mutta niin minä kuin sinäkin, voimme keventää toisen matkaa. 

Kun ego puhuu egolle, syntyy riita. Kun sydän puhuu sydämelle, syntyy yhteisymmärrys. Kun ego kuuntelee sydäntä, ego rauhoittuu. 

Kivaa loppiaista. Joulukuusi on karsittu, mutta siinä se edelleen seisoo. Katsotaan saanko sen ennen maaliskuuta siitä purettua. Hah. 

Maiju

Kiitollisuutta päivittäinkö?

 

Kirjoittamisessa puhutaan usein autenttisuudesta ja kyvystä kirjoittaa omista peloistaan. Toisissa lähteissä taas puhutaan siitä, ettei pelkoihin kannata kiinnittää huomiota, sillä ne toteutuvat. Mikä sitten onkaan se oikea väylä? Mistä kannattaa kirjoittaa. Olisi ihanaa tietää saako kukaan elää tasaista elämää niin, ettei mitään ihmeellisiä hetkahduksia käy, jotka aiheuttavat pelkoa. Olen usein sanonut, että pelkoihin katsomalla ja ne kohtaamalla saa pelon voiman itselleen. Eli pelko ei enää hallitse. Minulle on monesti käynyt niin. Kun katsoo pelkoa silmiin, muuttuu vähän kuin turraksi(joka on ehkä väärä sana kuvaamaan tunnetta) tai kyky sietää elämää ja sen hankaluuksia kasvaa. 

Olen usein vuoden lopussa kirjoittanut somekanaviin tervetuloa onnen vuosi. Tai jonkin muun positiivisen lauseen tulevasta vuodesta. Ja usein vuosi on alkanut vaikeuksilla. Tänä vuonna en usko onneen, mutta salaa toivon parempaa elämää. Uskaltaako sellaista kuitenkaan liikoja toivoa.

Eilen laitoin ystävälleni viestillä linkin toimittajan ja hänen ystävänsä pitämästä kiitollisuusharjoituksesta.  He olivat kaksi vuotta tehnyt kiitollisuusharjoitusta, joka ilta kirjoitetaan päivän kiitollisuuden aiheet. Kirjoitus oli maksumuurin takana, mutta otsikko riitti. Tein meille watsappiin ryhmän ja illalla kun pohdin kiitollisuuden aiheitani päivästä, niitä oli vaikeaa löytää. Todella vaikeaa. Voisin sanoa, että olen kiitollinen saadessani tehdä hoitoja asiakkaille jotka kiittävät vuolaasti kun lähtevät huoneesta, mutta sitten saan asiakaspalautteen, kuinka tein liian lyhyen (15 minuuttia lyhyemmän) hoidon. Koska hän katsoi kelloa joka on 5 minuuttia väärässä. Hoitoon sisältyi paljon muista johtuvaa säätöä vielä ennen hoitoa, joka ei asiakkaalle näkynyt. Olen surullinen hänen puolestaan, että hänelle jäi paha mieli. Mutta myös siitä, että minä sain tämän palautteen vaikka tein juuri niin kuin kuului. Jostain syystä ne monet suulliset palautteet eivät silloin riitä, kun saa yhdenkin kirjallisen negatiivisen palautteen. Vaikka sillä ei pitäisi olla väliä, niin miellyttäjälle sillä on. Kirjallisesta palautteesta jää jälki. 

Kun saa kritiikkiä, se tuntuu pahalta. Myös siksi, ettei niitä positiivisia useinkaan saa. Harvoin saa. Samalla kuitenkaan kritiikki ei ollut päivän ainoa huono asia. Sinne sisältyi paljon viestien välityksellä tulevaa huolta. Epämääräisiä päätöksiä. Paljon tunnetta. Vouhkaamista. 

Mutta kiitollisuuden aihe tulee siitä, että sain purkaa sydämeni aamulla ystävälle. Tiedän, ettei se ole itsestäänselvää. Ettei kaikilla ole mahdollisuutta saada jakaa tunteitaan. Vanhempana ja muista lapsista vastuullisena aikuisena myös kuulen jatkuvasti huolta muista lapsista ja mietin miten reagoida. Mietin miten yksin olisin, jos kukaan ei tukisi minua ajatuksissani ja sanoisi joskus minun tekevän ylilyöntejä tunteissani tai korjaavan jonkun toisen tekevän sellaisia. Silloin kun itse meinaan mennä suoraan metsään. 

Elämä on välillä yksi sekava leikkikenttä. Aikuiset ihmiset muuttuvat lapsiksi, vastuulliset ihmiset teineiksi, lapset taas muuttuvat aikuisiksi. 

Mutta riskeistähän tämä elämä koostuu. Ja vastuun kantamisesta. Nöyryydestä ja ympäristön kunnioittamisesta.

Katsotaan mitä tästä vuodesta tulee. Uskaltaako sitä edes iloita. 

Maiju

Vuosi 2024

 Kuva FETHI BOUHAOUCHINE Pixabaystä

Vuonna 2024 tavoitteeni on kehittyä valokuvaajana. Valokuvaaminen on vaikuttavaa, samoin kuvankäsittely. Valokuvaajana tavoitteeni on kehittyä nyt muussa kuin luonnon kuvaamisessa. Jos saan kuvan jostain hienosta petoeläimestä, niin se on ehdottomasti yksi palkkio, mutta ei ne pedot minua lähesty. Enkä taida mennä ostamaan maastokuvioisia verkkoasuja ja asumaan metsään ja odottamaan. Näin menestyneet luontokuvaajat tekevät. Ehkä en luontokuvissa nyt kehittynyt. 

Pääsin loppuvuodesta ottamaan ruokakuvia, henkilökuvia ja taidekuvia ihmisistä. Kesällä otin yhden hienoimmista kuvistani. Olisin iloinen, jos oppisin valoista, kuvankäsittelyohjelmista, sekä tietokoneohjelmista, joita kuvaaja tarvitsee. Haaveilen myös studiokuvaamisesta, sekä rekvisiitan käytöstä. 

Luulen aina etten olisi tehnyt mitään tänä vuonna, mutta olen saanut hyvinkin paljon aikaan. Erilaisia asioita mitä edes olisin itsestäni uskonut. Ehkä suurimmat jutut mitä sain aikaan, oli suhteet ihmisiin. Niihin jotka ovat elämässäni. Kamera on toiminut minun välineenä löytää yhteys ihmisiin työni ohella, mutta myös vapaa-ajalla. Yhteys jonka kuvaajana sain henkilöihin joista kuvia otin, oli mielestäni todella koskettavaa. En löydä tarpeeksi osuvaa sanaa. Mutta se oli kaunista. 

Minulla on parantajan taipumusta, eli haistan ilmapiirin kaukaa ja jos se on huono, muokkaan sitä paremmaksi. Se on välillä todella rankkaa, mutta se on osa persoonaani ja olen ilmeisesti sellaiseen itseni kanssa sitoutunut. Olkoot se vaikka valintani sieluna. 

Vuonna 2024 tavoitteeni on saada perhe puhumaan enemmän samaa kieltä. Elämme varmasti viimeisiä vaikeimpia teinivuosia, kun viimeinenkin lapsi on aloittanut yläasteen. En odota ajasta tulevan helppoa, sillä se olisi naivia. Opettelen kasvattamaan resilienssiäni realismiin, ainaisten vaaleanpunaisten linssien tilalle.

Vuonna 2024 kiinnitän huomion terveyteeni, selvitän miksi saan näin paljon migreeneitä. Painoa täytyy myös tiputtaa, tekemättä siitä myöskään ongelmaa. Minun on saatava vatsan tuki kuntoon. Edes jollain tasolla. En pudota painoa, jotta olisin hoikka –  eli ulkonäöllisistä syistä, vaan jotta oloni olisi kevyempi ja olisin terveempi. 

Vuonna 2024 haluan mennä mieheni kanssa treffeille, edes kerran. Ja olisi se järvisydän ihan kiva kokemus. Tässä on siitä vaan muutama vuosi puhuttu.

Vuonna 2024 annan itselleni luvan ottaa rakkautta vastaan niin paljon kuin sitä minulle voidaan antaa. Olen väsynyt katkeriin ajatuksiin, yksinäisyyteen ja surullisuuteen. Annan luvan elämälle tuoda niin paljon hyvää kuin voin saada, tuntematta siitä mitään huonoa oloa tai syyllisyyttä. 

Vuonna 2024 opettelen hengittämään.

Vuonna 2024 haluan nauttia työnteosta.

Sanon hyvästit kiitollisena vuodelle 2023. Se opetti minua paljon, kaikenlaisesta. Nyt toivon voivani kääntää ihan uudenlaisen lehden elämässäni.

Maiju