Kuva Bansi Patel Pixabaystä
"Ole ihmisten kanssa, jotka tykkäävät sinusta sinuna, ei sinusta sellaisena kuin hän itse on. "
Tämän ristiriitaisen lauseen olen kuullut joskus. Se kuulosti aluksi todella hyvältä, mutta ajateltuani asiaa syvemmin, siitä tuli ristiriitainen. Sillä me hakeudumme samankaltaisten seuraan ja tunnemme olomme kotoisammaksi heidän kanssa jotka ovat enemmän kaltaisiamme. Mutta samalla se tuo minulle tietynlaista lohtua; Minun ei tarvitse olla ihmisten kanssa, jotka ovat vastakohtiani. En jaksa mielipideväittelyitä, enkä pyöreän muuttamista neliöksi keskusteluja. En kaipaa tunteiden ylikuumenemista. Oikeastaan inhoan sitä. Maailmaan mahtuu mielipiteitä, mutta joskus ne eivät mahdu samaan keskusteluun.
Värähtely. Oletko kuullut koskaan sellaista sanaa? Tai samalla henkisellä taajuudella olemisesta?
Pohdin näitä paljon ja yritän sanoittaa niitä itselleni. Näin kirjoittamalla se toisinaan onnistuu, toisinaan ei.
Koska kommunikoiminen ja ihmisten väliset suhteet on itselleni se oma kiinnostuksen kohde, olen pohtinut paljon aihetta. Miksi jonkun sanoma suoruus voi viiltää selkäytimistä, kun taas jonkun samat sanat oleva suoruus ei tunnu miltään?
Oli aika, kun olin niin sanotusti altavastaaja eräässä työtilanteessa, henkilö ei pitänyt minusta. Tavallaan en usko, että kyse olisi ollut pitämisestä, mutta hän ei arvostanut minua vaikka olisin seisonut päälläni. Sellaiset jutut ja tunteet vaan tuntee nahoissa. Hänen sanomana suorat sanat ulkoisesta olemuksestani satutti minua. Se aiheutti niin outoja kipuja minussa, että oli pakko käydä keskustelemassa työterveydessä asiasta ja pohtia ihan pitkään miten pääsen tilanteesta eroon. On toisinaan haastavaa olla herkkä työmaailmassa, siksi olenkin oikeassa työssä nyt, herkkyys kun on siellä supervoima.
Tiedostan, että kun henkilö ei arvosta itseään – ei arvosta muitakaan.
Kun taas henkilö joka arvosti minua, piti minusta ja hän sanoi täsmälleen samalla tavalla suorasti minulle ulkoisesta olemuksestani ja se ei tuntunut missään, eikä ole mitään tarvetta purkaa asiaa enempää.
1. Miksi tunnen onnea kun itselläni menee huonosti ja joku saa itselleen hyvää, onnistuu, voittaa lotossa, saa työpaikan, ison perinnön, pääsee linnan juhliin tai muihin isoihin näyttäviin juhliin, ostaa ison talon tai mitä vain isoa tai matkustelee hienoihin kohteisiin ym. Miksi minun energiat nousevat pilviin ja koen onnistumisen iloa hänen puolestaan. Olen aidosti iloinen hänen puolestaan. Vaikka minulla ei olisikaan samoja mahdollisuuksia, se ei minua haittaisi, enkä välttämättä haluaisi samoja juttuja.
Ykkösen ja kakkosen ero henkilöissä on, että ensimmäinen on positiivinen ihminen. Arvostaa itseään ja elämää, arvostaa ympäristöään ja kehuu selän takana. Hän jättää muiden ihmisten tuomitsemisen sanavarastostaan pois. Vaikka hänen elämässään on tragedioita paljon, hän silti jaksaa uskoa hyvään ja siihen, että elämä tuo vielä hyvää.
Kun taas kakkonen ei näe sitä kaikkea hyvää mitä hänellä on. Se on hänelle itsestäänselvää. Hän valittaa aina miten muut tekevät huonosti, tai miten kukaan ei koskaan tee mitään. Hän nolaa ihmisiä. Hän osallistuu sosiaalisen median keskustelupalsoille mollaamaan ihmisiä, joista se moninkertaistuu, sillä yleisö on suurempi kuin yhdelle kasvotusten kertoen. Hän myös ojentaa muita ja kertoo miten muilla asiat ovat väärin. Mutta hänellä on asiat hyvin tai huonosti. Hän ei ymmärrä myrkyttävänsä ympäristöään ja levittävänsä pahaa henkeä. Tällaista ihmistä empaatikot suojelevat sanomalla, että no kun sillä on niin vaikeaa. Mutta ykkösellä on vielä vaikeampaa, hän on silti valinnut asenteekseen sen positiivisen. Kakkonen on valinnut katkeruuden. Katkeruus lopulta nakertaa empaatikoiden energiat ja imee heidät kuiviin. Heille ei jää mitään ja he katkeroituvat myös. Kuitenkin ykkönen ja kakkonen voivat molemmat olla itsekin empaatikoita ja herkkiä. Kakkosesta on kuitenkin enemmän kirjoitettavaa. Hän on jättänyt jäljen, jota tekee mieli purkaa pitkään.
Näissä hetkissä kun tuntee epämääräisiä tunteita esimerkiksi kakkosta kohtaan, se voidaan sekoittaa kateudeksi häntä kohtaan. Mutta miksi olla kateellinen ihmiselle, jonka elämä on katkeraa? Joka ei arvosta sitä mitä hänellä on. En näe sitä kateutena, mutta en tiedä minkä sanan sille silloin antaa. On helppoa käyttää sanaa kateus moneen asiaan, mutta aina kyseessä ei ole kateus.
Olen onnekas, että suurin osa ihmisistä elämässäni on ykkösen kaltaisia ja olen pyrkinyt välttelemään kakkosen kaltaisia. Miksi? Koska kuulun empaatikoihin, jotka valuvat tyhjiksi kakkosen katkeruuden edessä. Jaksan tiettyyn pisteeseen, kunnes en enää jaksa.
Elämä ei kuitenkaan mene aina niin, ettei koskaan itsekään olisi katkera. Joskus kaikilla meillä voi olla vaihe, että olo on alavireinen ja valittaa ja ruikuttaa elämästään. Mutta jos se jää elämäntavaksi, niin siitä tulee rasite ympäristölle. Ainakin minun maailmassa.
Maiju
