Minusta on jännää, kun olen opetellut kirjoittamista vuosia, unohdan silti jotkut perusjutut jotka olen tai olin sisäistänyt. Esimerkiksi tällaisessa blogitekstissä jos alan kirjoittamaan sinulle tekstiä aiheesta jonka haluan sinun kuulla tai minun muistavan myöhemmin, on hyvä selittää auki mitä haen. Jos kirjoitan tavalla jolla luulen sinun lukevan ajatuksiani, et jaksa silloin lukea – koska et pysy perässä. Eikö?
Olen myös jättänyt nähtävästi kaikki kielioppisäännöt pois ja lisäilen että, jotta, mutta, kun sanoja aivan villisti sanojen sekaan. Pah. Tai oikeastaan en tainnut koskaan ymmärtää koko kielioppia. Ehkäpä olen nyt vain oma autenttinen itseni.
Siksi kirjoittaminen on haastavaa ja ihanaa, sillä minun on ajateltava kuitenkin sinua paljon kirjoittaessani.
Voi olla, että elän nyt aikaa jossa kirjoittamisen tarve ei ole kuitenkaan niin kova. Silloin kun minulla oli haastavaa, yksinäisen vaikeaa – tarve oli valtava. Kirjoittaminen on terapiatyökalu.
Tämän minä haluan kuitenkin nyt kertoa:
Kohtasin tällä viikolla niin kauniin sielun, että hämmennyin. Jos minulla on vaikeaa ja olen kokenut menetyksiä paljon, sai vaikeuteni perspektiiviä hänen kokemuksista. Hän oli kohdannut niin rankkoja asioita, joita kukaan ei joutaisi kokea ja siinä hän istui lempeänä. Kun minun kaltainen ihminen saa kohdata ihmisen, jolla on paljon yhteistä kanssani, mutta hänen vaikeutensa on mittaluokkaa sata, verrattuna minun viiteenkymmeneen ja hän kertoo omaa asiaansa rauhallisesti ja on olemukseltaan lempeä minua kohtaan, minun hattu nousee päästä. Kunnioitukseni on hänen. Sillä hän antaa minulle valon pilkahduksen, ja vaikeuteni asettuvat toisenlaiseen perspektiiviin. Kohtaamiset elämässä ovat tärkeitä. Voimme tavata ihmisen vaikka vain kerran elämässä, mutta se kerta voi olla käänteentekevä omassa elämässämme. Meillä oli hänen kanssaan yhteistä se, että olisi ihanaa elää tavallista tylsää elämää. Olimme kasvaneet myös samalla alueella ja molemmat tiesivät elämästä sen raadollisen puolensa. Ja tavoitella suuria ei ole se unelma. Vaan rauha. Meitä yhdisti myös kirjoittaminen.
Mutta haluan selventää, että minun tavallinen ja tylsä elämä tarkoittaa sitä etten halua draamaa, enkä negatiivista painolastia enempää. Haluan kuitenkin jännitystä, joka syntyy uusista asioista ja asioista jotka kiinnostaa. Kuitenkin rauhaa kasvaa niitä kohti.
Tosin minulla on suuria unelmia. Unelmoin lasteni onnellisesta tulevaisuudesta, unelmoin omasta valokuvaustudiosta ja unelmoin taidekuvien ottamisesta. Tällä hetkellä haaveilen saavani kahdesta tatuoidusta ystävästä taidekuvat. Annan ajatusten muhia ja haluan päästä harjoittelemaan. Huomaan, että valokuvauksessa on tullut melkoisen vahvasti esiin, etten tiedä nautinko siitä työnä. Koska työ tuo siihen jonkin tason stressitilan, ja se vapaus josta taide syntyy jää sen alle.
Minusta taide syntyy siitä mikä on itselle intohimoa. Työ voi saada taiteellisen perspektiivin tekijältään. Luin hyvin voimakkaan mielipiteen ettei esimerkiksi ruoanlaitto ole taidetta. Jos katsoo ihmistä, jonka intohimo on ruoanlaitto ja hän hioo annostaan tunteella, se on taidetta. Taiteessa ei saisi olla raameja, että joku kertoo mikä on ja mikä ei ole taidetta. Koska taide tulee luovuudesta, tuolta meidän yläpuolella olevasta näkymättömästä, silloin siinä on pala mystisyyttä ja taidetta. Taide pitäisi olla sellaista, jota jokainen saisi kokea ja tuntea. Sen pitäisi olla myös arvostelusta vapaa oleva alue.
Mutta tiedän, että sitä se ei todellakaan ole kuin minun vaaleanpunaisessa maailmassani.
Flow syntyy virtauksesta, jonka pysäyttää omalla kohdallani negatiivinen katku.
On hyvä erotella työ ja taide niin, että tiedostaa kumpi on kumpaa. Koska silloin kun on luovassa prosessissa voi olla myös hyvin kuluttavassa prosessissa. Kun taas on työmoodissa jonka osaa, se taas voi olla hyvin helppoa ja ei vie niin voimia.
Maiju
