Kirjoittamisessa puhutaan usein autenttisuudesta ja kyvystä kirjoittaa omista peloistaan. Toisissa lähteissä taas puhutaan siitä, ettei pelkoihin kannata kiinnittää huomiota, sillä ne toteutuvat. Mikä sitten onkaan se oikea väylä? Mistä kannattaa kirjoittaa. Olisi ihanaa tietää saako kukaan elää tasaista elämää niin, ettei mitään ihmeellisiä hetkahduksia käy, jotka aiheuttavat pelkoa. Olen usein sanonut, että pelkoihin katsomalla ja ne kohtaamalla saa pelon voiman itselleen. Eli pelko ei enää hallitse. Minulle on monesti käynyt niin. Kun katsoo pelkoa silmiin, muuttuu vähän kuin turraksi(joka on ehkä väärä sana kuvaamaan tunnetta) tai kyky sietää elämää ja sen hankaluuksia kasvaa.
Olen usein vuoden lopussa kirjoittanut somekanaviin tervetuloa onnen vuosi. Tai jonkin muun positiivisen lauseen tulevasta vuodesta. Ja usein vuosi on alkanut vaikeuksilla. Tänä vuonna en usko onneen, mutta salaa toivon parempaa elämää. Uskaltaako sellaista kuitenkaan liikoja toivoa.
Eilen laitoin ystävälleni viestillä linkin toimittajan ja hänen ystävänsä pitämästä kiitollisuusharjoituksesta. He olivat kaksi vuotta tehnyt kiitollisuusharjoitusta, joka ilta kirjoitetaan päivän kiitollisuuden aiheet. Kirjoitus oli maksumuurin takana, mutta otsikko riitti. Tein meille watsappiin ryhmän ja illalla kun pohdin kiitollisuuden aiheitani päivästä, niitä oli vaikeaa löytää. Todella vaikeaa. Voisin sanoa, että olen kiitollinen saadessani tehdä hoitoja asiakkaille jotka kiittävät vuolaasti kun lähtevät huoneesta, mutta sitten saan asiakaspalautteen, kuinka tein liian lyhyen (15 minuuttia lyhyemmän) hoidon. Koska hän katsoi kelloa joka on 5 minuuttia väärässä. Hoitoon sisältyi paljon muista johtuvaa säätöä vielä ennen hoitoa, joka ei asiakkaalle näkynyt. Olen surullinen hänen puolestaan, että hänelle jäi paha mieli. Mutta myös siitä, että minä sain tämän palautteen vaikka tein juuri niin kuin kuului. Jostain syystä ne monet suulliset palautteet eivät silloin riitä, kun saa yhdenkin kirjallisen negatiivisen palautteen. Vaikka sillä ei pitäisi olla väliä, niin miellyttäjälle sillä on. Kirjallisesta palautteesta jää jälki.
Kun saa kritiikkiä, se tuntuu pahalta. Myös siksi, ettei niitä positiivisia useinkaan saa. Harvoin saa. Samalla kuitenkaan kritiikki ei ollut päivän ainoa huono asia. Sinne sisältyi paljon viestien välityksellä tulevaa huolta. Epämääräisiä päätöksiä. Paljon tunnetta. Vouhkaamista.
Mutta kiitollisuuden aihe tulee siitä, että sain purkaa sydämeni aamulla ystävälle. Tiedän, ettei se ole itsestäänselvää. Ettei kaikilla ole mahdollisuutta saada jakaa tunteitaan. Vanhempana ja muista lapsista vastuullisena aikuisena myös kuulen jatkuvasti huolta muista lapsista ja mietin miten reagoida. Mietin miten yksin olisin, jos kukaan ei tukisi minua ajatuksissani ja sanoisi joskus minun tekevän ylilyöntejä tunteissani tai korjaavan jonkun toisen tekevän sellaisia. Silloin kun itse meinaan mennä suoraan metsään.
Elämä on välillä yksi sekava leikkikenttä. Aikuiset ihmiset muuttuvat lapsiksi, vastuulliset ihmiset teineiksi, lapset taas muuttuvat aikuisiksi.
Mutta riskeistähän tämä elämä koostuu. Ja vastuun kantamisesta. Nöyryydestä ja ympäristön kunnioittamisesta.
Katsotaan mitä tästä vuodesta tulee. Uskaltaako sitä edes iloita.
Maiju
