Löysin yksinäisen ruutupaperin romukasasta kotoani johon olin kirjoittanut näin:
"Olen pohtinut monesti, että haluan olla julkisuudessa, kuitenkaan olematta, koska en ymmärrä kokemuksellisesti mitä se tarkoittaa. Olen ajatellut sen olevan negatiivisten ajatusten oksennuspaikka ja miettinyt haluanko minä tosiaan saada negatiivista huomiota. Sukellettuani syvemmälle alitajuntaani - ymmärrän että haluan tulla nähdyksi, hyväksytyksi luonnollisesti omana itsenäni ja kun peilaan tätä ajatusta ympärilleni, ymmärrän että haluankin tulla nähdyksi itselleni ja läheisilleni. Että riitän itselleni ja näen itse itseni. Ei siihen tarvita julkisuutta. Mutta yhteyttä toisiin ihmisiin tarvitsen ja siihen tarvitaan näkyvänä oloa. Sen ei silti tarvitse olla julkista. Enkä edes tiedä mitä julkisuus enää tänä päivänä on"
Mistä tällainen ajatus tulee? Kuulun ihmisten seuraan, kuulun sinne missä nyt olen työni puolesta ja ystävieni puolesta. Mutta esiintymisen pelkoni ja siitä jonkin tason vapautuminen on saanut näitä ajatuksia mieleeni. Pelko lukki minut ja pulputti korvaani kaikenlaisia negatiivisia ajatuksia. Se toi julkisuudesta myös negatiivisia kuvia.
Mutta sellaisen salaisen haaveeni haluan kyllä sanoa ääneen. Olimme viime keväänä Kroatiassa, Dubrovnikissä ja otin kuvia vanhassa kaupungissa. Olin niin omassa taivaassani kameran kanssa. Valokuvaus on minulle iso asia. Kamera ja kuvankäsittely on minulle yksi luomisen väline ja ajattelin suuria. Haluaisin olla kuuluisa taidevalokuvaaja maailmanlaajuisesti. Haluaisin toki olla myös taideartesaani. Ja hassua miten uskallan edes sanoa tällaista ääneen.
Haluan luoda uutta, haluan tehdä taidetta ja koruja ja haluan tuntea yhteyttä ihmisiin. Viimeiset 3-4 kuukautta olen tuntenut outoa tyytymättömyyttä työtäni ja hoitamista kohtaan ja se on hämmentänyt paljon. Olen tykännyt työstäni ja erityisesti hieronta osiosta, mutta viime aikoina se on alkanut tuntua puuduttavalta, eikä se ole hyvä merkki. Edellisessä postauksessa kerroin kehon ja mielen yhteydestä ja se on selkeästi ollut yksi osa tätä puutumista. En ole tuntenut yhteyttä minuun.
Olen jokaisen asiakkaani kohdalla välittänyt rakkautta, tehnyt työtäni sydämestä ja nauttinut tietyn tyyppisestä flow tilasta.
Mutta työni on silti ihanaa ja työyhteisöni on todella rakkaudellinen. Meille on tullut uusi nuori nainen töihin ja olen jopa hämmentynyt miten hänen kohdallaan keskustelut ovat niin puhtaita, että näen hänet jo ystävänäni. Hän on niin tietoinen itsestään, että minäkin tulen tietoiseksi itsestäni. Haluan näkyä ja löytää yhteyden ihmisiin, aitoihin ihmisiin. En ole kiinnostunut pinnallisesta imagosta.
Aloitin uuden blogin https://maijuli.blogaaja.fi, ajatuksena että sinne kirjoitan kaikenlaista luovaa. Tänne kun kirjoitan tunteista. En sulje tätä blogia, sillä täällä on niin paljon itselleni toisinaan osuvaa tekstiä ja oma muisti välillä pettää. Haluan myös lasteni lukevan tätä joskus. Haluan näkyä heille ja haluan että he tietävät, että näen heidät. Tämä alusta on ollut ihana kirjoittamisen harjoittelu paikka. En tiedä olenko oppinut mitään. Mutta olen saanut kanavoitua tunteitani ja olen opettanut itseäni. Tämä sairaus jollain tavalla sai aikaan jotain outoa ajatuksissani, että haluan tehdä jotain uutta. Iso haaveeni on ollut aina hoitaa muita, auttaa muita ja tehdä hyvää muille. Olen sitä tehnyt jo paljon, mutta on aika tehdä jotain eri tavalla. Olen myös itse nyt hoidon ja kannattelun tarpeessa.
Kirjoitan kyllä vielä tänne, tämä on ikäänkuin turvasatamani. Mutta yritän siirtää huomioni muualle. Oli iso juttu, kun uskalsin tämän blogin aloittaa vuosia sitten. Muistan, kuinka olin flowssa. Kuitenkaan en tavoittanut sitä mitä halusin ja blogit ei juuri kiinnosta enää. Ei kiinnostanut silloinkaan. Mutta siitä huolimatta olen kirjoittanut. Se on tehnyt hyvää. Haluan näkyä minulle, perheelleni ja ystävilleni. Mutta miksi joudun tällaista edes pohtia. En ole näkynyt perheelleni. Lapsena en saanut sitä turvaa mitä lapsi tarvitsi, se teki aikuisuudesta vaikeaa. Minun lapsuudessani aikuiset eivät olleet aikuisia, moni oli alkoholisteja ja tunteet tukahduttavia esikuvia. Aikuiset tarjosivat lapsille aikuisten asioita. Minä en oppinut rajoja. Ystäväni päätyivät päihdekäyttäjiksi, minusta tuli perheenäiti. Tein rajat itse itselleni aikuisena. Mutta vaikea tausta nimenomaan sai minut luomaan taidetta. Joka on itselleni henkireikä. Ja en halua eritellä omaa taidettani mihinkään omaan kategoriaan, vaan taide on minulle kuin henki joka aktivoituu ja minä lähden sitä toteuttamaan. Oli se sitten mitä tahansa. En aina siinä loista, mutta sen ei ole niin väliä.
Maiju
