Kun tekee jotain asiaa pitkään, sitä jossain vaiheessa muuttuu ikäänkuin auomaattiohjaukselle. Tietää mitä tekee ja ei ikäänkuin edes kyseensalaista asiaa. Itselläni on aika ajoin tullut erilaisia ns. kriisejä omassa työssäni, kirjoittamisessa ja taiteessa. Se useimmiten kostautuu itseäni kohtaan. Jokin iso tunnemöykky haluaa pintautua. Viime aikoina omaan käsittelyyni on tullut kehon ja mielen yhteys.
Olen pitkään, jo noin 15 vuotta opetellut kehon ja mielen yhteyttä. Mutta tämä on kyllä aihe, josta voin humpsahtaa väärille raiteille helpostikin. Kun keho ja mieli eivät kohtaa - mieli voi pulputtaa kaikenlaisia valheita kehosta. Esimerkiksi vanha kunnon "Minulle kuuluu hyvää". Keho on kipeä, väsyttää, sattuu ja mitä nyt kaikkea. Mieli sanoo, että kaikki on hyvin. Mielen tehtävä on myös suojella kehoa. Sillä esimerkiksi surun voima voi kaataa kehon, eikä sille aina ole tilaa. Joskus on vaan parempi tukahduttaa. Lapsesta asti oma selviytymisen malli on tukahduttaa ja olla vähät välittämättä mitä kehoni on mieltä.
Viime syksynä kun sain diagnoosini KLL. (Pahoittelut että jankkaan asiasta). Mieleni hyväksyi asian melkoisen nopeasti. Sanoin, että kaikki on hyvin. Tämähän on vain pieni takaisku ja voin elää sen kanssa 20 vuotta. Kehoni kuitenkin aloitti hienoisen tärinän. Onnistuin saamaan migreenini kuriin ruokavaliolla. Jätin sokerin ja hiilarit pois. Mutta sisälläni oli outo tärinä. Uutena vuotena kehoni lähti purkamaan stressitilaa tulemalla kipeäksi. Se ei auttanut, vaan tulin 3 viikon päästä kipeäksi uudestaan. Mieleni alkoi hiljenemään. Luovuuteni katosi. Olin tehnyt koruja melkoisella innolla koko syksyn, ikäänkuin työnsin syrjään koko ajatuksen omasta sairaudesta. Mieleni ei halunnut hyväksyä, että pysähtyisin. Samalla luovuuteni ja innostukseni tyrehtyi. Työni alkoi maistua tylsältä, en tuntenut yhteyttä asiakkaisiin. Oloni oli kuin olisin roboottina mennyt töihin ja kotiin. Minulle on tärkeää, että työssäni on sydän mukana, sillä teen töitä ihmisen kanssa. Nyt yhtäkkiä sydän ikäänkuin irtosi ja olin hämmentynyt.
Työkaverini jotka ovat 2 kuukautta minua vanhempia, täyttivät 43 ja kun kuulin tämän luvun - sisuksissani heräsi kauhun tunne. Enkä ymmärtänyt miksi. Koska tähän mennessä en ollut kokenut yhtäkään tietoista ikäkriisiä. Lähdin kampaajalle ja lävistäjälle, halusin muokata ulkoista olemustani.
On normaalia, että naiselle (myös miehelle) tulee ikäkriisi. Mutta työskentelen itse ihon kanssa, enkä ole koskaan pelännyt näyttää vanhalta. Tämä oli nyt jotain muuta.
Eilen alitajunnastani lähti nousemaan kipua. Kun olin nuori nainen, 19 vuotias. Silloin 43 vuotias henkilö teki minua kohtaan törkeän tempun. Illalla kun muistin tämän purskahdin itkuun. Kehoni pintautti tämän muiston, jonka olin unohtanut täysin. Muistin sen edellisen kerran mahdollisesti 10 vuotta sitten. Silloin yritin käsitellä aihetta, ilmeisesti en kuitenkaan täysin osannut. Keho kätkee tunteita ja tilanteita sisälleen ja työntää ne alitajuntaan. Kun niitä ei kohtaa ja ne vain tukahduttaa, niin jonain päivänä ne nousevat esille. Silloin mieli miettii onko hyvä hetki kohdata vai ei. Keho voi alkaa vääristää ajatuksia ja muokata mieltä ellei juurisyytä käsittele pois. Siihen toimii loistavasti energiahoidot, rosenterapia, tunnelukkotyöskentely tai mikä tahansa joka saa tunteen nousemaan pintaan. Se, että uskaltaa nostaa vanhan tunteen esiin on rohkeaa.
Kehoni selviytymiskeino (huono sellainen) on lopettaa hengittämästä. Huomaan siis pidättäväni hengitystä, enkä edes itse tiedosta sitä. Lihakset eivät saa happea ja menen jumiin koko nainen. Kävin ihanalla hierojalla, joka pyysi minua huokailemaan. Hän sanoi, että entisajan naiset ovat huokailleet kertoakseen keholle, että kaikki on hyvin. Sen jälkeen aloin tietoisesti huokailemaan, johon kehoni tarttui välittömästi. Se alkoi rauhoittua ja huokailla ihan itsekseen.
Mutta mieleeni nousi myös uskomus. Huokailu on merkki turhautumisesta, tylsistymisestä tai vihaisuudesta. Enkä ole löytänyt yhteyttä omaan vihaani. Siksi olen sen itseltäni myös kieltänyt. Vihahan on mahtava voima, mutta meille monille se on pelottavaa.
Olin nuorena hyvin ankara itseäni kohtaan. Sätin ja haukuin itseäni ja ulkonäköäni, vaikka siinä ei ollut vikaa. Nyt aikuisena olen opetellut olemaan lempeämpi. Vaikka ylipainoa onkin tunteideni suojana, niin siitä huolimatta pyrin olemaan itseäni kohtaan armollisempi. Se ei ole helpointa, mutta päivä kerrallaan.
Leukemia taas tuli keholleni shokkina, kun mieleni vaan hymyili ja sanoi että kaikki on hyvin. Nyt kun asiasta on mennyt puoli vuotta ja olen vielä elossa - rauhotun. Kokemukseni syövistä on joko 2 kuukautta tai puolitoista vuotta ja se on menoa. Se ei helpottanut minun oloani, kun tehtävää täällä on vielä aika paljon. En ole valmis vielä. Eikä tähän leukemiaan kuole, mutta kerropa se keholle.
Kehon ja mielen yhteys on tärkeää, mutta niin on sanojen ja tekojenkin. Ihminen on uskottava ja aito, kun teot ja sanat kulkevat linjassa. Tässäpä sitä opeteltavaa.
Maiju
