Herkkä, kaikkia ja kaikkien tunteita kannatteleva tyttö, joka todellisuudessa ei sietänyt yksinäisyyttä - siirsi huomion muihin ja muiden kannatteluun.
Ja vain siksi, ettei kokisi sitä kamalaa, sielua surkastuttavaa yksinäisyyden tunnetta.
Tyttö kasvoi ja kulki elämässä eteenpäin, tehden päätöksiä, työntäen oman ahdistuksen syrjään. Hän vihdoin löysi polun joka toisi hänelle onnen, mutta ei ymmärtänyt mitä oman onnen tavoittelu tarkoittaa. Hän ei ymmärtänyt, ettei muut kulje hänen rinnallaan, ettei elämässä ihmiset olekaan häntä varten - vaan yksinäisyys on se tunne joka hänen täytyy kohdata. Yksin elämässä. "Miten niin yksin, sillähän on kavereita pilvin pimein, eikä sitä koskaan näy kotona, eikä se koskaan valita. " Tyttö on pienestä asti opetellut maskaamaan, esittämään että kaikki hyvin - niin taitavasti ettei hän edes tiennyt ettei hänellä ole mikään hyvin.
Tyttö luo oman perheen, mutta hänellä ei ole minkäänlaista tietoa miten perhettä hoidetaan. Hän ei sitä kerro ääneen, sillä hän on tottunut ihmisten huolimattomiin sanoihin jotka vähättelevät. Hän ei halua tuntea sitä nöyryytystä. Hän sai niitä aikanaan, jotka repivät sielua rikki. Syyllisyys, häpeä ja oma suru - ne pintautuivat, eikä hän tiennyt miten niitä kohdata. Hän löysi kynän ja paperin. Aikakausi muuttui, kynä muuttui tietokoneen näppäimistöksi. Hän kirjoitti. Hän kirjoitti tuskaa ulos, kipuja, haavoja, surua. Hän opetteli kommunikoimaan, hän opetteli tuntemaan ihmistä. Hän oppi elämään ihmispaljouden keskellä, täyttäen omaa sisintään. Hänelle sanottiin sen olevan riippuvaisuutta. Eikä riippuvaisuus ole koskaan hyväksi - he sanoivat. Toinen sanoi; kaikilla on jokin riippuvuus, älä ole niin ankara itsellesi.
Häntä ei luotu kulkemaan yksin. Hänet luotiin kulkemaan laumassa. Laumassa tuli vallita hyväntahtoisuus ja voima, ystävällisyys ja muiden kunnioitus. Tyttöä kuljetettiin elämässä eteenpäin. Hän tiesi ja oli oppinut siihen, ettei kukaan ole häntä varten. Kaikilla on jokin oma agenda jota he toteuttavat, jopa omalla äidillä. Hän oppi siihen, että äiti ei ollut häntä varten. Hänet tuotiin elämään ja päästettiin vapaaksi. Hän yritti roikkua äidin helmassa, mutta elämä repi hänet syvään päähän jo nuorena. Hän kasvatti itsensä. Niillä rajoituksilla joita perheessä oli. Hän ei koskaan tullut todella nähdyksi. Häpeä oli keino, jolla häntä oli kasvatettu, vaiennus ja kieltäminen. Eikä sitä edes ymmärretty, sillä se oli mantra jota toistettin automaatiolla - niin sukupolvet toimivat. Ei, oli sana jonka hän kuuli jopa unissaan. Ja taas toisin hän itse pääsi elämään kiinni sanomalla kaikelle kyllä. Hän oli joustava, koska sanoi kyllä - niin kauan kunnes voimat loppui. Silloin oli sanottava ei. Mutta silloin hän oli rakentanut itselleen turvaverkon. Hän oli löytänyt ihmisiä, jotka ovat kiinostuneita mitä hänelle kuuluu. Ja hän tästä eteenpäin kulki sellaista tietä pitkin jossa hän todella tunsi tulleensa nähdyksi. Pieni ele: "Minä näen sinut" on riittävä. Mutta äiti, vaikka näin koen, silti rakastan sinua ja annan anteeksi. En halua sinun kuljettavan huonoa omaa tuntoa mukanasi, vaikka et osaa kohdata minua. Olen aikuinen. Toivon, että minun lapseni antavat anteeksi minulle, koska on asioita joita en osaa.
Yksinäisyys on kuitenkin opettaja, se voi olla tarpeen - sillä ilman yksinäisyyttä, sitä pimeää ja kipeää yksinäisyyttä hän ei olisi koskaan oppinut tuntemaan itseään. Hän tunsi itsensä vain muiden reaktioiden kautta. Nyt he suuttuivat, älä siis ole tällainen. Tästä he tykkäävät - ole tällainen. Ei hän ymmärtänyt, että näin hän vain projisoi muita. Mutta kuka hän oli, se oli mysteeri.
Maiju
