Onkohan enää mitään kirjoitettavaa, kun tuntuu siltä että kaik on sanottu. Kun katson luonnoksiani, kaikissa kirjoituksissa olen kirjoittanut menneestä. En halua roikkua menneessä kiinni. Mistä sitten haluan kirjoittaa? Onko enää kirjoitettavaa elämästä?
Tänä vuonna tunnen elämässäni virtaavan muutoksen tuulet. Tuulet osuvat kotiini. Muutos on aina tervetullut kunhan on vain jonkinlaista valmiutta siihen. Kerron teille viherkasvistani ja kuinka ne symboloivat minulle elämää:
Kun olin noin 15-vuotias sain ainakin 2 viherkasvia. Muistan, että toisen onnistuin pilaamaan, mutta toinen mummilta saamani oli sitkeä. Se alkoi pimeässä huoneessani tehdä uusia lehtiä. Muutin 18-vuotiaana kotoa ja otin kukan mukaan. Kun ostin muitakin kasveja, onnistuin ne kuihduttamaan, mutta tämä oli sitkeä. En kastellut sitä, joskus se oli niin kuiva, että juuret olivat esillä ja multa kuin kuivaa pölyä. Sain kuulla joitain vuosia siten, että kukkani on loukkaantuvaa sorttia. Se osoittaa mieltänsä jos vaihdan sen paikkaa. En tunnistanut sitä loukkaantumiseksi, se aika ajoin muutti lehtensä keltaiseksi. Ajattelin sen olevan normaalia lehtien kiertokulkua. Kumiviikuna oli hän nimeltään. Nimenkin opin vasta ihan pari vuotta sitten.
Kun lapset syntyivät asuimme talossa jossa oli valmiina mitä upein kukkapenkki, mutta muutettuamme pois - yritin sellaista luoda itse. Se oli työlästä, sillä sitkeyttä ja pitkäjänteisyyttä hylkivät aivoni eivät oppineet kasvien hoidosta. Kukat kuolivat. Vain yksi kukka jaksoi. Kuunlilja. Monia kertoja luovutin, mutta tämä oli sitkeä. Istutin sen mökin pihaan ja nyt vuosia myöhemmin joudun siitäkin luopumaan, sillä mökki myydään.
Viime marraskuussa ystäväni joka tykkää kotihortonoimisesta. En tiedä onko tuo edes sana. Hän antoi minulle juorun käteen heillä kylässä ollessa. Kysyin "oletko ihan tosissasi, että uskallat antaa tämän minulle? Minulla on tapana saada kukkani hengiltä" Hän oli varma. Toin kukan kotiin ja annoin sille mahdollisuuden. Noin kuukauden päästä katsoin kuinka kukka oli tehnyt uusia versoja, olin hämmentynyt. Innostuin tästä niin, että ostin bauhaussista heräteostoksena muorinkukan. Ja hän on myös kuulkaat hyvin viihtyvää sorttia. Uusien asukkaiden myötä, kumiviikunani oli tiensä päässä. Kerran löysin hänet kaatuneena maasta ja sen myötä pikku hiljaa hänen jokainen lehti kuoli. Kaatuminen oli myös jokin oma aivopieruni nostaa se korkeammalle tasolle. Se oli liikaa, en tiedä mikä sai sen kaatumaan. Ehkä se oli vain huonosti asetettu alustalle ja sopi hyvin tähän minun adhd jaksooni, jossa aivoistani kuminauha vaan poikkesi ja elämäni muuttui kaaottiseksi.
Kukka meni "shokkiin". Se pikku hiljaa mädätti jokaisen lehtensä. Kukka joka kulki mukanani 29 vuotta. Joka kesti jokaisen vaikean elämänvaiheeni, kuinka en huomioinut sitä. Se näki aikuistumiseni, eroni, uuden rakastumisen ja lasteni syntymän. Se näki suruni ja yksinäisyyteni menettäessä isäni ja muita läheisiäni.
Hänen tie oli valmis, mutta minä en ollut valmis. Leikkasin kaikki kuolleet pois ja kastelin ja jätin rauhaan. Sanoin antavani sille 8 viikkoa toipumisaikaa, näyttää kuitenkin siltä, että elämä päättyi. Vaikka muutos on aina tervetullutta, luopuminen on vaikeaa. Elämässä luopumisia tapahtuu aika ajoin. Tämä kukka oli muuttunut itselleni hyvin rakkaaksi, sillä kaikesta laiminlyönnistä huolimatta, hän jaksoi sitkeästi olla vierelläni. Nyt hän ei enää jaksanut.
Tämän jälkeen reaktioni oli, että nyt olen valmis uusiin kasveihin. Lähdin ikeaan ja ostin 8 kasvia, jotka toivottavasti antavat minulle mahdollisuuden. En ole enää teini, eikä elämäni ole enää niin sekavaa kuin nuorena. Jos tämä onnistuu, olen ihmeissäni. Nyt jokainen näistä on lähtenyt versomaan uutta elämää. Ajattelen tämän elämän symbolina. Yhden tilalle versosi 10 uutta. Eikö se olekin elämän runsauden symboli? Kasveissa elää merkitys. Ne vaativat hoitajaltaan taikavoimia, sillä kasvien hoitaminen ei ole mikään onnistumisen tae. Niitä voi kastella liikaa, tai liian vähän. Koti voi olla epäsopiva. Tai energiat eivät vain sovi yhteen.
Tämän elämänajan opit ovat nyt sellaisia ettei mikään ole itsestäänselvää. Nämä kukat symboloivat minulle elämää. Vaikka joudun jatkuvasti kohtaamaan rankkoja tunteita kuolemiseen liittyen, nyt toivon saavani hiukan elää ja saada lepoa jatkuvasta menettämisestä. Toivon onnistuvani. Toivon kasvien symboloivan uutta kasvua, uutta elämää. Jatkuvuutta. Vaikka tekee kipeää luopua vanhasta.
Yksi asia mistä olen valmis irtautumaan, on ajatus syyllisyydestä. Jokainen syyllisyyttä minussa lisäävä sanonta tai sanoja - katoaa elämästäni. Elämä on vaikeaa ja ihmiset jotka tuovat minulle syyllisyyttä, vievät elämänvoimaa. Kasvit tykkäävät positiivisesta energiasta, samoin me ihmiset. Jos haluat oppia aiheesta lisää, tutustu Masaru Emoto nimiseen henkilöön, joka tutki vettä. Olkoot huuhaata, mutta tee omat päätelmäsi ja kokeile.
Kerron vielä loppuun pienen esimerkin pääsiäisruohosta joka istuttettiin, kun tyttäreni oli pieni, noin 9-vuotias. Askartelimme molemmat jugurttipurkista rasiat ja päällystimme kreppipaperilla. Hän teki vaaleanpunaisen pupun jota ylistimme ja kehuimme kaikki. Minä tein vihreän norsun, joka saattoi olla sekoitus jotain muutakin. Nauroimme sille. Emme kovin ivallisesti, mutta kuitenkin. Kukaan ei kehunut tätä minun tekelettä. Annoimme ruohojen kasvaa täysin samalla tavalla hoidettuina. Ne oli istutettu samasta pussista. Minun ruoho oli laihaa ja hentoa, juuri ja juuri jaksoi kasvaa ja tyttäreni ruohosta kasvoi vahva ja tuuhea. Silloin muistin Masaru Emoton opit. Kun vettä mollaa, se muuttuu epämääräiseksi, kun taas kehuu - muodostuu mitä upeimpia kiteitä. Luin, ettei tiede tätä todista. Mutta ajattele, että me ihmiset olemme 80%vettä. Ajattele tämän kautta, miten tärkeää kehu on. Ajattele myös meidän kollektiivia, miten negatiivinen se tällä hetkellä on. Kehu ihmisiä, kehu kasveja. Rakasta. Rakkaus on ainoa lääke maailmassa parantamaan.
Hyvää pääsiäistä
Maiju
