Luotatko?

 Ihmeiden oppikurssissa puhutaan, että pitäisi luottaa elämään. Ilman tietenkin pitäisi sanaa. Aloin miettimään, mikä estää minua luottamasta ja mikä saa minut samaistumaan kehooni. 

Kun me elämme ihmisten maailmassa, ihmisyyden kentällä ja ihmiset inhimillisinä olentoina toisinaan toimivat impulssiensa varassa –  kehossa tapahtuu sätkyjä. Tiedän, liian pitkä lause. Yritän avata. Kun kohtaat vaikka vihaisen tilanteen, joku sanoo sinulle rumasti tai ns. hyökkää sinua vastaan yllättäen kuin puskista, keho jännittyy ja on valmiina hyökkäämään takaisin. Kun sinulle käy pari kertaa samankaltainen tilanne –  keho oppii, että on tarve puolustautua/hyökätä. Kun hyökkää, vastareaktio voi saada aikaan minkä tahansa laiset seuraukset. Silloin lopettaa luottamisen. Ja alkaa suojautuminen. Suojautumisen tila päällä, näkee joka puolella ikäänkuin uhkia ja on vaikeaa rentoutua. Alkaa muodostua kiire. Lopulta ajautuu sisäiseen oravanpyörään. Ei näe enää itseään ja omia todellisia tarpeitaan, näkeekin vain uhkia muissa. Näkee muiden tekemiä virheitä. 

Minulla on ollut yli vuoden kestävä luottamattomuus. Olen mennyt ikäänkuin negatiiviseen kuplaan, enkä edes tiedosta sen olevan negatiivinen. Mutta kun katson ympärilleni, näen vain supinaa, näen selän takana puhumista, hyökkäämistä sanallisesti toisia kohtaan. Näen vaatimuksia, uhkaa ja vihaisia ihmisiä. Nämä ovat toki laimeita versioita minulle, mutta jollekin ne voivat olla hyvinkin kuormittavia. Näen ajattelemattomuutta, empatiakyvyttömyyttä. Nämä ovat ajatuksia, jotka aiheuttavat kipua kehossa. 

Kun luen ihmeiden oppikurssia, siellä puhutaan oppaasta. Opas on Pyhä Henki, mutta sille voi antaa mieleisensä nimen. Vaikka totuus. Hänelle annetaan tilanne hoidettavaksi ja itselle jää tehtäväksi vain luottaa. Olen tätä tehnyt keväästä asti ja huomaan tarvitsevani kirjaa enemmän ja enemmän, sillä tuntuu kuin en pärjäisi itsekseni. Sisäiset mörköni, riittämättömyyden tunteeni ja mitä näitä vielä on –  nostavat päätään ja kuormittavat. Se purkautuu lopulta migreeninä. Olen päättänyt vain jatkaa kurssia. Kurssissa puhutaan, että omat pimeät alitajunnan asiat on hyvä tuoda esiin, valoon. Jotta ne voivat puhdistua. Alitajunta on kuin viemäri, johon kätketään roskia. 

Rakkaus on ainoa oikea tunne ja asia, siinä on totuus. Jätä pelko taakse ja luota. Anna pelko totuudelle. 

Maiju

"Ollakseen kirjailija on elettävä kirjailijan elämä"

"Ollakseen kirjailija, on elettävä kirjailijan elämää" Sanottiin facebookin keskusteluryhmässä. Olen miettinyt mitä se tarkoittaa. Olen elänyt kirjailijan elämän, mutta en ole kirjailija. En tiedä kohta, onko se enää edes haaveeni. Niin kauan olen sitä ajatusta itsestäni synnyttänyt, mutta se ei vain ole syntynyt. 

Miksi pelkään? Miksi pelkoja on syntynyt minulle? 

Olen elänyt vauhdikkaan elämän, vauhdikkaiden elämien keskellä. Mieheni rakastaa extremeä, tyttäreni on urheilija, minä olen halunnut kokea kaikenlaisia extreme juttuja. Polttareissani minut sytytettiin tuleen, sain 30-vuotislahjaksi laskuvarjohypyn. Häämatkalla menimme alpeille ja kiipesimme vuoren korkeimmalle kukkulalle hyvin pelottavan jyrkänteen päälle. Vaeltelimme omatoimisesti suurta vuoren rinnettä alas eksyen reitiltä. Mutta mitä löysimme korkean rinteen alapuolelta, oli vuoristolehmien jätöksien kaatopaikka. Tie päättyi aitaan ja meidän oli valittava kiipeämmekö takaisin vai otammeko vauhtia ja hyppäämme yli. Hyppäsimme yli, jonka seurauksena olimme polveen asti skeidassa. Miksi rakastan tällaista? Ehkä se on se adrenaliini, joka näissä herää. Mielihyvähormonit myös. Mutta. Pelkäsin korkeita paikkoja. Alitajuntani on aina laittanut minut kohtaamaan pelkojani. Olen lamaantunut sosiaalisissa tilanteissa, olen lamaantunut stadikan betoniportaiden yläpäässä. Aivoni vain kertoivat mitä minulle tulee tapahtumaan kun otan askeleen alaspäin. Putoan, lyön pääni ja kuolen. Lamaannuin. 

Ensimmäiset lapsemme olivat kaksoset, eikä meillä ollut hajuakaan miten lasten kanssa ollaan, eikä kenelläkään ollut järkeviä ja päteviä neuvoja, miten kahta kiljuvaa vauvaa rauhoitetaan. Tuomittin vaan. Minun oli opeteltava. Kaiken sen tuominnan läpi, minä opettelin. Miellyttäjälle tuomitseminen on rankkaa. Minä kun olin aina selviytynyt vaikeista tilanteista miellyttämisellä, söpöllä hymyllä. Tuomitsemiset tulivat muilta äideiltä, kuinka he kyllä osasivat sitä ja tätä. Kenelläkään ei ollut kokemusta kaksosista. Eikä heidän lapsillaan ollut tarkkaavaisuushäiriöitä. Koulutusta korostettiin ja kympin numeroita. Meillä kun hädin tuskin tuli kutosta. "Liimasin lapsesi kokeen sivut yhteen ja annan hänelle armosta vitosen" Tuli viestiä opettajalta. 

Isäni rakensi meille veneen, kun olin 3-vuotias, veljeni ensin moukaroitua vanha vene atomeiksi ja osti meille tilalle troolarin kun olin 9-vuotias. Troolari kuitenkin upposi ensimmäisenä päivänä. Se oli 15 metriä pitkä. Se räjäytettiin lopulta Suomenlinnan sotilassaaren edustalta. En muista kävinkö kertaakaan kannella edes. Pompin vain valtavien pallukoiden päälle, kun venettä nostettiin. Tiedän, nämä kuulostaa keksityiltä. Vähän lapin lisää, sanotaan. Mutta ei ole. Vanha vene jäi meille kuitenkin minun ilokseni. Sillä olisin katkeroitunut troolarista. Isä kuitenkin pettyi, rahaa upposi sukeltajiin ja veneeseen ja se vaikutti meidän perheen rahatilanteeseen. Kun isäni kuoli ja vene oli myyty, siskoni vei lapsensa katsomaan Risto Räppääjä ja viileä Venla. Siinä oli heti elokuvan alussa isän rakentama vene laiturissa. Lähdimme koko porukka elokuviin. Menimme koko suku tiloihin. Vene edusti meille jotain suurempaa. Se edusti perhettä, kuolemattomuutta, taitoa. Kun vene tallennettiin elokuvaan, meihin astui jonkinlainen syvä tunne maailmankaikkeudelta. Isä elää. 

Sukuni on pienentynyt reippaasti, isovanhempani ovat kaikki kuolleet. Isäni, molemmat enoni ovat kuolleet. Minulla on vain tarinat jäljellä. Enoni hukkui Hakaniemen altaaseen. Sitä epäiltiin rikokseksi, mutta suku ei halunnut asiaa selvittää. Toinen enoni lähti Australiaan 70-luvulla, hän kävi viimeisinä hetkinään täällä, kunnes kuoli siellä. Hän kaivoi puoli jalokiviä Australian kaivoksilla ja toi mukanaan 2 minigrip pussillista kiviä minulle kun olin noin 9-vuotias. Hän toi loput kivet tänne viimeisellä matkallaan, zirkonit, opaalit, saphiirit. Kaikki raakapaloja. Ne ovat aarteitani. Rakastan muuten kiviä. Vasta myöhemmin kuulin kivien henkisistä merkityksistä. Nykyään kiviä on paljon. Ametisteja, pyriittejä, ruusukvartsia, seleniittiä, spekroliitti, onyx, morion ja mitä kaikkea. 

Minä olen ollut usein ihmisille liikaa. Moni ei kestä tarinoitani. Mutta haittaako se? Joskus olen turhan ankara itseäni kohtaan. Annan liikaa valtaa ihmisille minusta. Valta kuuluu minulle minusta ja tunteistani.

Mutta mikä saa kirjoittamaan? Tylsä elämä. Kun koen tylsyyttä – kirjoitan. Käsittelen ja prosessoin. Kirjoitan. 

Nuorena oli oltava cool, kuuluttava porukkaan. Kuuluinkin. Meitä oli paljon, toistakymmentä. Mutta äitinä en kuulunut enää porukkaan, se aiheutti minulle kriisin. Olin ulkopuolinen. Yhtäkkiä en sopeutunut enää joukkoon, minua jätettiin ulkopuolelle ja juuri kun minulla oli yksinäisyyden haava aktivoitunut –  jäin yksin. 

Ollakseen kirjailija  on elettävä kirjailijan elämä vai olisiko niin, että ollakseen kirjailija on osattava tarjota uudenlainen näkökulma. Nykyihminen meinaan tylsistyy helposti. Älyaikana ihminen ei jaksa lukea, kuunnella, katsoa loppuun. Näin olen kuullut. Ja varsinkin tekoälyn aikana. Ihminen ei enää kirjoita, vaan tekoäly kirjoittaa. Se on vähän kuin valmisruokaa. Se helpottaa työtä. Helpottaa elämää, mutta aitous jää pois ja siihen ihminen tottuu nopeasti. 

Mutta vaikka minä tässä todistelen, että on minulla ollut vauhdikas elämä –  saattaa olla ettei se kiinnosta. Kohdalleni voi osua lukija jonka mielipidettä arvostetaan ja hän ei ole kiinnostunut, hän voi kriitikoida minut tylsäksi, huonoksi –  miksi vaan. Mutta mikä kamalinta, sen jälkeen minä voin uskoa heitä. Ja silloin peli on menetetty. Jos minä uskon kritiikkiä, hehku voi sammua. 

Minä taisin jo kokea sen markkinoinnissa. Ensimmäisen jännittävän markkinointipostauksen ensimmäinen reaktio kun kysyin mielipiteen oli "ihan kamala, mitä sä ajattelit! " Siitä lähti minun itsekriittinen alamäki. Nyt keräilen rippeitä, enkä kysele enää mielipiteitä, sillä saatan antaa niille liikaa valtaa. Minä jään aina näitä negatiivisia juttuja kantamaan. 

Kenen tahansa elämä voi olla kirjailijan elämä. Omassa työssäni saan olla onnekas ja kuulla erilaisia tarinoita. Jos kuuntelen. Ei kaikki kerro, ei kaikkiin saa yhteyttä, mutta ne joihin saa. Oijoi.

Ehkä isoin asia jota olen käsitellyt suhteessa kirjoittajaminääni on vastuu sanoistani. Mitä kirjoitan ja kenestä. Itselläni on aina ollut lähtökohta auttaa muita. Jotenkin koen sen turhankin tarpeelliseksi ajatukseksi. Ja tällä ajatuksella olen monesti mennyt metsään. Sillä autettavia on maailma pullollaan ja jos aina vain ajattelen auttavani, uppoan itse ensin. Eli erottelukyky on ollut tärkeänä roolina itselläni. En voi pelastaa ketään, se ei ole tarkoitus. Mutta voin seistä rinnalla, kun toinen pelastaa itse itsensä. Näin en vie hänen voimaa, enkä menetä omaani. 

Maiju

Täydellinen on tylsää

 Olen pohtinut ja harjoitellut kirjoittamista jo aika pitkään. Mutta olen tehnyt sitä yksin. Kun tekee asioita yksin saamatta vastakaikua, silloin ei voi tietää omaa tasoaan. Esimerkiksi kuinka kiinnostava kirjoittajana on. En ole kirjoittajana ja ihmisenä sama asia. Kirjoittaminen on kuin ns. taide, se en ole minä. 

Silloin kun lataa energiaa paljon asiaan kuin asiaan, herkkä on niin sanotusti altis kaikelle kritiikille. Kritiikki voi kääntyä itseään vastaan. Erottelukyky on siis hyvä asia, vaikkakin todella vaikeaa joskus. 

Mietin tällaisia pohdintoja tällä hetkellä suhteessa valokuvaamiseen tai kirjoittamiseen. Mihin pyrin niillä? Miksi teen niitä? 

Täydellisyys tuntuisi meidän maailmassa olevan vaatimustaso vähän kaikkeen tekemiseen. Mutta tosiasia on, ettei ole olemassa täydellistä. 

Kävin lyhyen keskustelun erään henkilön kanssa koruntekijöistä. Kerroin tekeväni tai harjoittelevani itsekin korujen tekoa, johon hän sanoi ettei tykkää yhtään epätäydellisistä koruista, eikä ymmärrä miten niitä voi myydä täydellä hinnalla. Lause oli ohimenevä heitto keskelle keskustelua, johon hän ei muuten osallistunut. Katsoi minun koruja korvissa joita joku toinen kehui. Ne olivat hyväntekeväisyysmyynnistä ostettu. Eikä virheettömät. Maksoin niistä 25 euroa. Eikä ne todella ollut kalliit. Mutta ne ovat super kauniit. 

Aina on olemassa tuo ajatus, että vain täydellinen kelpaa. Mutta onko henkilö itse täydellinen? Tekeekö hän täydellistä työtä? Onko hän virheetön. Jos koruntekijä tekee sitä työkseen ja hänet arvotetaan ettei ole täydellistä, eikä siksi osta. Se tuntuu minusta jopa julmalta. Maailma on hyvin vaativa ja kilpailunhenkinen. Enkä tarkoita, että tarvitsee ostaa, mutta voi jättää asioita sanomatta. Se on hienotunteista. On toki eri asia jos tyrkytetään, silloin täytyykin sanoa ei. Asioilla on monta eri puolta, niin monta kuin on silmiäkin. Mutta me olemme inhimillisiä ihmisiä suusta päästettyjen sammakoidemme kanssa. Siksi myös armoa siinäkin suhteessa kommentoijille. 

Tästä päästääkin siihen meidän ihmisten eroihin kuluttamisessa. Olen viime vuosina ostanut käsityötä. Osittain siksi, että tiedän mitä käsityö vaatii, tiedän miten paljon materiaalit maksaa ja tiedän miten paljon ne vie aikaa. Mutta pidän myös tunteesta jota myyjä minussa herättää. Olen arvo-ostaja. En kuitenkaan perusta merkeistä. Minulle brändi ei ole yhtä tärkeä kuin pienyrittäjä. Brändillä tarkoitan isoja yrityksiä, joilla ei enää ole juuri kasvoja, pelkkä nimi. Minä ostan ihmiseltä. Mutta tämä ei ole mikään ehdoton, en voi kaikessa kuluttamisessa olla arvo-ostaja, rahani loppuisivat muuten. 

Lisään tähän vielä esimerkin kurkuista kaupassa (joka ei liity aiheeseen kuin täydellisyydessä). Meidät on opetettu liian täydelliseen meidät ihmiset. Edes vinoja kurkkuja ei voitu laittaa kauppaan, koska ne eivät ole täydellisiä. Joten kun vinot kurkut tulivat myyntiin, ne myytiin halvemmalla. Ne ovat ilmeisesti sitä ennen heitetty roskiin. Kuinka sanotaanko.. ajattelematonta. Vain siksi, ettei ne ole täydellisiä. Meidät on opetettu siihen. Ulkonäköihanteen kanssa sama juttu. 

Joskus mietin, että ihmiset puhuvat toisinaan liian paljon ja liian nopeasti ja ajattelemattomasti mielipiteitään – se voi taas saada aikaan melkoiset myllerrykset toisen ihmisen mielessä. Tiedän, että tuo lause osui minuun syvästi, koska minun äitini on ompelija. Häntä ei arvostettu rahallisesti, vaan hän raatoi kotona ompelukoneen edessä, hoiti meidät 4 lasta, erityishoitolapset ja kodin. Isä oli töissä iltaan asti. 

Tiedän soluissani kulkevan kiukkua ihmisiä kohtaan jotka arvottavat käsityötä ja vaativat täydellistä. Se on minun kipuni. Ostan "epätäydellisiä" koruja ja käsitöitä. Ehkä juuri siksi. Äitini osaa ommella hienoja juttuja. Ja hän oli itse täydellisyyden vaatija. Tavallaan käyn ristiriitaa sisälläni molemmista vanhemmistani. Toinen vaati täydellistä ja toinen teki siitä huolimatta. Äiti päällysti sohvia myöten kotimme. Isä rakensi meille ison veneen. Me nukuimme pienessä kerrostaloasunnossa, jossa he nukkuivat isäni kanssa parvella olohuoneessa ja ompeluhuone oli parven alla. Minä nukuin sängynaluslaatikossa – siskoni tai veljeni sai sängyn. Huoneita vaihdeltiin. Kun muutimme, sain sängyn vanhempieni huoneesta. 

Me emme saaneet rahaa juurikaan, mutta äiti saattoi piilottaa suklaapaloja olohuoneeseen meille löydettäväksi. Tilasimme pizzaa kaksi kertaa koko aikana, kun asuimme kotona. 

Ihmiset myös käyttivät äitini hyväntahtoisuutta hyväksi. Eivät maksaneet työstä rahalla, vaan äiti sai kankaiden jämät itselleen. 

Tuollaisen ajattelemattoman kommentin alta voi nousta valtavat tunteet. Joita en edes itse tunnista, kunnes istun kirjoittamaan tunnetta auki. Siksi siis kirjoitan. Se on yhteyteni alitajuntaani, omiin tunteisiin. En purkaa sitä ihmisiin, vaan purkaan sen itseni kautta kirjoittaen. Ehkei siksi blogiani kuulu lukea muut kuin minä. Nauran. Salaa toivoisin, että luetaan, mutta ei tätä enää kukaan löydä. 

Olen kiukkuinen äitini puolesta, se on minun soluissani kulkeva trauma. Siksi minun on jatkuvasti luotava jotain käsin. Minun on oltava onnellinen jotta voin luoda. Siksi myös arvostan käsityöläisiä. Ajattelen myös, että kun koneet tulevat viemään meiltä kaiken ja kaikki taidot, mitä me ihmiset sitten osaamme enää. Ehkä siksi olen onnellinen meidän kodista, että teemme täällä kaiken itse. Trimmaan koirankin itse. Minulle on monesti toitotettu, että voisin maksaa jostain palvelusta esimerkiksi koirani hoidosta, mutta siinä kohdassa asuu lukko, en kykene. Jos voin tehdä sen itse, teen sen. Mutta todellisuudessa –  minulla ei ole ollut tuloja. Siksi myös teen kaiken itse. 

Kun viime vuosi kadotti luovuuteni, mieleni oli lähdössä mukaan, se oli tekemässä minusta alavireistä. Nyt sain idean korujen teosta, kun kirjoittaminen ja valokuvaaminen ei ota tulta alleen. Tai ottaa ne, mutta odotan niiltä enemmän. 

En tuomitse kommentoijia, mutta tiedän että ihmiset jotka eivät arvosta muita, eivät arvosta myöskään itseään ja kierre jatkuu. On hyvä ymmärtää, että täydellistä ei ole. Ja kun jälkeenpäin arvostellaan, tiedetään etteivät arvostelijat osaa itsekään, mutta vaativat sitä muilta. 

Kun taas puhutaan rahasta. Raha nostetaan jonkinlaiseksi jumalaksi, jolla ihmisiä tai käsityöläisiä arvotetaan. Oli se palveluammatti tai käsityöammatti jossa henkilö tekee persoonallaan töitä. Rahan voi antaa kiitollisuudella käsityöläiselle tukeakseen hänen työtä. Palveluammatti on sama asia. 

Siellä on oikea ihminen joka tekee sen. Ja jos vaaditaan aina täydellistä, me emme tule ikinä riittämään ja lopulta palamme loppuun. 

Ajatella kun tekoäly tulee valtaamaan maailmamme, epätäydellisyys väistyy, sekä uniikit yksilölliset jutut. Maailmasta tulee tylsä. 

Kuljetamme mieheni kanssa lausetta mukanamme: "Kun tekee itse, sitä tulee mitä sattuu tulemaan"

Ja on se tietynlainen ilon tunne, että osaa jotain. Sanoo tyttö, joka ei osannut keittää edes vettä mennessä ammattikouluun. 

Maiju

Elämän projekti

 

Olen sellainen luonne, että en voi vain olla. Haluan kyllä. On toisinaan ristiriitaista jopa, että pitäisi antaa itselleen luovia taukoja, istua vain ja olla. Oli myös aika kun kaipasin lepoa ja otin sitä, mutta muut eivät antaneet lupaa. 

Meditointi on hyvä tapa saada luovuus liikkeelle. Mutta kohdallani se ei aina riitä. Se on jokin kipinä, jonka purkaan ja sytytän. 

Oma luovuuteni, jota on hyvin vaikeaa sanoittaa oli nyt vuoden jäähyllä. Mutta joskus se saa olla jäähyllä. Kun on paljon kaikkea, on vaikeaa olla ja silloin mieli on kovilla, stressitasot tapissa. 

Olen nähtävästi luonne jonka täytyy tuottaa itsestäni. Oli kyse sitten kirjoittaminen, valokuvaus, maalaaminen, virkkaaminen, savityöt tai korvakorut. Myös remontit. 

Yllä oleva valokuva oli itselleni melkoisen iso hetki. Olin etsinyt hämähäkinseittejä vesipisaroilla pitkään, kunnes näin kuusen oksan alla kauniisti punotun seitin. Onneksi kamera oli mukana, eikä tehnyt myöskään minulle temppujaan. Sekin on mahdollista, että akku on loppu tai tarkennus ei toimi. Nyt toimi. Olen kuvasta ylpeä. 

Tyttäreni aloitti taidekoulun ja hän on onnellinen, olen itsekin. Huh se on ollut pitkä polku. Toinen aloitti ammattikoulun kolmosen ja hänkin tuntuisi kasvavan, vaikka joskus hirvittää. Viimeinen siirtyi yläasteelle ja koulu näyttää menevän hyvin ja jalkapallo tekee onnelliseksi. Minä sain työtä. Koira näyttää tällä hetkellä terveeltä ja mieheni selkä on pysynyt vahvana. Valtakunnassa siis kaikki hyvin. Meidän kodin remontit jotka ovat kestäneet nyt jo monta vuotta alkaa näyttää pian siltä, että rauha laskeutuu taloon. Se tekee onnelliseksi. Työt ja asiat jotka ovat olleet tiellä, on estänyt luovuutta ja ne ovat väistyneet vihdoin. 

Kirjailijaystäväni sanoi aikanaan, 'sinut täytyy saada onnelliseksi jotta voit kirjoittaa.' Onnellisuus on erikoinen käsite, kun olen pohtinut tätä lausetta nyt monta vuotta. Onnellisuus ikäänkuin piilee tässä hetkessä. Olen oppinut olemaan onnellinen kaaoksen keskellä. En odota suuria, mutta annan elämälle luvan yllättää. Jos ajattelee jo ihan sitä miten ihminen kasvaa kivun kautta aikuiseksi. Kuinka oppii arvostamaan asioita joita ei osaa aina sanoittaa. Minulle on alkanut syntyä hiukan jo seuraavaa tarinaa, jota kirjoittaa. Mutta se on vasta alitajunnan tasolla muhimassa, en uskalla sitä hehkuttaa. Kun ensimmäinen pitkä tarinani syntyi minusta, synnytin ensin oivallusta alitajunnastani. Se oli kieltämättä henkinen kokemus, jota olen kuullut myös muilta jotka ovat kokeneet samoin oivalluksista. 

Oivallus voi tuntua järjen mielestä jopa "tyhmältä". Minun alitajunnastani tuli vain sana: Sanat. Tämä sana pyöri mielessäni pitkään. Näin myös unen ja valveen rajamailla 'unta', kun kirjaimia sataisi päälleni. Se oli kuin kirjainsade. Sen jälkeen istuin koneelle ja tarina tuli todella kovaa tahtia ulos. Sitä tuli 99 sivua, enkä ymmärrä mistä se tuli. En tunne sellaisia henkilöitä, enkä tiedä miten se tarina eli mielessäni. Mutta siellä oli kuitenkin tuttuja asioita menneestäni. Ettei se nyt ihan täysin tuulesta ollut temmottu. Se oli vuonna 2017. Samaan aikaan tuli muitakin tarinoita. Niitä on paljon. Mutta kesken. Olin innoissani. 

Ei ole mitenkään helppoa tuo asioiden sanoitus, vaikka kirjoitankin todella paljon. Joskus jo ihan puhuessani asiakkaille, aivoni ikäänkuin tyhjenevät ja en tiedä miten sanoittaisin asiani. Sen jälkeen nauran. Tiedän se olevan vikani ja vaikeuteni, en jaksa enää sitäkään hävetä. 

Kun tyttärellä todettiin keväällä tarkkaavaisuushäiriö, lukihäiriö ja matematiikkavaikeus ja suositeltiin hakeutumaan add testeihin, -pohdin itseäni. Onko se periytynyt minulta?

Elämä on tällainen projekti. Ikuinen sellainen. Välillä tulee suunnatonta surua pitkän aikaa, sitten tulee iloa jota ei meinaa ymmärtää ja sitten tulee tasaisia jaksoja. Kuitenkin kaikkein onnellisin olen, kun saan olla ihmisten kanssa ja saan tehdä myös jotain omaa juttua. Mutta äitiminälle on silti tärkeintä, että lapset löytävät suunnan. Ei se, että he tuhlaavat rahaa taksiin ja lojuvat sängyssä, vaan se, että löytää kipinänsä.

Maiju 

Henkistä kasvua – menneisyyden näkemistä

 

Aikanaan, nuorena aikuisena elämä asetti minulle valtavia henkisiä haasteita, jotka pikku hiljaa kasaantuivat päälleni hyvin ahdistavasti. Sen seurauksena lähdin miettimään mistä löydän hyvää elämääni. 

Olin kasvanut aikuiseksi, mutta henkisesti en ollut siirtynyt aikuisen rooliin. Roikuin menneessä, teiniajoissa. Muistoissa. Vanhoissa kavereissa. 

Menneisyyteen oli jäänyt paljon selvittämättömiä tunteita ja kokemuksia. Olin ihan konkreettisesti jättänyt asioita kesken ja se esti minua etenemästä eteenpäin tässä hetkessä. Kaverisuhteet olivat ollut raastavia ja moni tunne oli jäänyt kesken. Kun minusta tuli äiti kaksosille, oli sisälleni tullut vahva vastuun tunne, jota en tunnistanut vastuuttomasta nuoruudesta johtuen. Oli opittava erottelukykyä ja oppia tekemään rajoja. En kasvanut pumpulissa, vaikka moni niin väittikin. Jopa moni joka oli itse kasvanut enemmän pumpulissa kuin minä, näki minut niin. Kunnes aloin avautumaan. Olin todella taitava "näyttelemään" onnellista. Se oli selviytymiskeinoni. Kehoni oli ns. suojamuurin sisällä.

Empatiakykyni on ollut turhankin suurta nuoruudessani. Sitä käytettiin myös hyväksi. Muistan kun ensimmäisessä työpaikassani oli nainen, joka kärsi vaikeasta isäsuhteesta, söi vahvoja mielialalääkkeitä ja minä tunsin häntä kohtaan empatiaa, mutta en voinut ymmärtää, että myös minä voisin syödä lääkkeitä omasta historiastani johtuen. Silloin ymmärsin ensimmäisen kerran, että nuoruuteni oli vaikea. En ole koskaan syönyt mielialalääkkeitä, vaikka todella olisin niitä tarvinut jossain vaiheessa. Olisin voinut päästää itseni hiukan helpommalla. 

Se, että lähdin tekemään rajoja oli vuosien projekti. Se, että ymmärsin jotain asiaa, kesti tolkuttoman kauan. Lähdin purkamaan omaa elämääni atomeiksi. Mikä lopulta oli viimeinen piste minulle, oli isäni sairastuminen ja kuoleminen. Kun menettää vanhempansa, joka on erittäin läheinen –  se voi traumatisoida. En enää sure. Mutta suru puhdisti sieluani sen verran, että tutustuin omiin toimintamalleihin, minkälaisia ihmisiä vedän puoleeni ja minkälaisia uskomuksia minulla on. Kun kasvaa perheessä ja ympäristössä, eikä niin sanotusti tiedä muusta –  on syntynyt uskomus tietynlaisesta elämisen mallista. Kun perheeseen tulee särö, voi joutua kriisin keskelle miettimään mistä kaikessa on kysymys, kuka olen tämän kaiken keskellä. Uskonko näihin asioihin joita minulle on syötetty. 

Meihin kaikkiin vaikuttaa oma sukulinja, edellliset sukupolvetkin –  siihen keitä me ollaan. Myös ympäristö ja kaverit ja kiinnostuksen kohteet vaikuttaa meihin.  Siksi onkin hyvä tutkia itsensä lisäksi omaa sukuaan ja muita tekijöitä. Aina sieltä suvustakaan ei löydy pelkkää pumpulia. Harvoin siellä on vain pumpulia. 

Olen joutunut rajata läheisiä ihmissuhteita todella pieneen tilaan, jotta kukaan ns. pahantahtoinen tai ajattelematon ei pääse lähelleni. 

Olen silti edelleen todella avoin ihmisille. 

Ajattelematon kommentti toisen kivun edessä voi tehdä syvän viillon sellaiseen kohtaan, jota ei koskaan tulla kertomaan ääneen ja se elämässä onkin jännittävää kommunikoinnin suhteen, että hienotunteisena saat syvempiä ihmissuhteita. Töräyttelijänä, ihmiset kaikkoavat. Minun mielestäni maailmassa henkinen materia on arvokkaampaa kuin fyysinen. Vaikka rakastankin 'harakkana' kaikkea kaunista. 

Kun kipu on kovin, ei kestä ajattelemattomia huomautuksia, ajattelemattomia sanaoksennuksia. 

Henkiseen kasvuun kuuluu yhtenä osiona elämään luottaminen, go with the flow. Käsittelyyn tulee hyvin vahvasti myös ego. Egoismi. 

Se voi olla itselle vieras asia, sitä ei ehkä ole koskaan edes tiedostanut. Minä en tiennyt siitä mitään. Ja mitä olen vierestä seurannut, moni sitä kavahtaa. Sitä ajattelee egon kuuluvan vain voimakkaille egoisteille, tai narsismiin taipuvaisille. 

Kun alkaa tulla tietoisemmaksi ympäristöstään, voi alkaa analysoida paljon ympäristöään. Alkaa tietynlainen elämän kyseenalaistaminen. Oma ego tulee näkyväksi. Ego meinaan löytyy meiltä joka ikiseltä hengittävältä ihmiseltä. Henkisessä kasvussa puhutaan myös dualismista, joka tarkoittaa yhden kokonaisen osan kaksi eri puolta / vastakohtaa. Eli jing ja jang, musta ja valkoinen, surullinen ja iloinen ym. Egossa on myös nämä kaksi puolta, mutta ne ovat molemmat silti egoa ja molemmat samanarvoisia. 

Kukaan ei varmasti halua olla ilkeä tai paha, vaan moni on sitä tiedostamattaan. Joka kerta kun syyttää sormella toista, joku syyttää sormella sinua. Se on ikäänkuin oravanpyörä. Loputon oravanpyörä. Voisi myös sanoittaa tunteiden siirroksi. 

Energia on totta. Se ei valehtele. Sanat eivät ole aina totta ja sanat voivat valehdella. Intuitiota kehittämällä oppii tunnistamaan itselleen haitalliset asiat. 

Oma ego piilottaa hienosti omat viat ja näkee viat muissa, ei itsessä. Se juttu onkin tutkia omaa sisimpäänsä, jotta ei enää vetäisi puoleensa tietynlaisia juttuja. 

Kun henkinen kasvu käynnistyy, useimmiten kriisin kautta : Sitä alkaa puhdistamaan mennyttä. Alkaa tutkimaan omaa sukuaan, vanhempiaan, kasvuympäristöään. Tulee katkeriakin tunteita, syyttämistä ja syyllisyyttä. Jos suinkin voi ja kykenee, niistä kannattaa nopeasti päästää irti, etsiä juurisyy ja lähettää tunteet taivaan tuuliin. Molemmat tunteista nakertaa ilon pikku hiljaa. Mutta tiedän omasta kokemuksesta, ettei elämä toimi nappia painamalla. Joskus asioiden käsittelyyn menee tolkuttoman paljon aikaa.

Tommy Hellsten sanoi hienosti parikin lausetta: "Sen sijaan, että tutkit muiden vikoja, tutki mielummin omia reaktioitasi muiden vikoihin. Itseä tutkimalla syntyy tietoisuutta. Muita tutkimalla ei."

"Kun ihmisen omanarvontunto on hauras, hän kokee muut helposti itselleen uhkana. Hän näkee ympärillään vain kilpailijoita jotka pitää kukistaa. Tällainen johtaa helposti pahantahtoisuuteen. Jopa siihen että aletaan toimia, jotta toinen ei onnistuisi. Juoruilu, selän takana puhuminen ja oman merkityksen korostaminen ovat juuri tätä pahantahtoisuuden kulttuuria. Hyväntahtoisuuden kulttuuri syntyy siitä, että on varaa tahtoa toiselle hyvää ja jopa toimia onnistumisen eteen. Hyväntahtoisuus synnyttää turvaa. Siellä missä on turvaa, ihminen vapautuu olemaan inhimillinen, keskeneräinen ja haavoittuva. Tämä puolestaan johtaa luovuuden lisääntymiseen sekä innovatiivisuuden elpymiseen. " 

Allekirjoitan. Niin hienoa tekstiä. 

Maiju

Unia ja tunteita

 Olen nähnyt todella erikoisia unia viime päivinä. Unet ovat joskus niin hämmentäviä etten edes tiedä miten niistä kertoa. Nyt kun olen pitkällä tai kaukana kirjoittamisesta, enkä ole enää saanut tulta alle romaani–  tai novellikirjoittamiseen, on jopa vaikeaa löytää sanoja oikeassa järjestyksessä. Kirjoittamista pitää todella pitää yllä jatkuvasti. Voisin kokeilla harjoitella ihan vain kirjoittaa tunteitani. 

Sain toissapäivänä melkoisen migreenikohtauksen.  Se aiheutti melkoisen vyöryn olossani. Oksetti ja pyörrytti. Olin lähdössä työkaverini läksiäisiin, mutta ennen junaa alkoi paniikinomainen pyörrytys valtaamaan päätäni. En vaan voinut nousta junaan. Istuin 20 minuuttia hengittelemässä ja käännyin kotiin. 

Seuraavana päivänä tunteeni olivat jotenkin erikoiset, teki mieli vetäytyä. Tiedostan minussa olevan erityisherkkää, joka aika ajoin haluaa vetäytyä piiloon. Sosiaalisessa työssä se taas ei ole mahdollista. Minussa aktivoitui eilen epävarmuus ja kun sellainen tunne tulee, voin tuntea kaikista ihmisistä outoja viboja. Miksi tuo katsoi minua noin tai miksi hän ei ollenkaan puhunut minulle tai katsonut silmiin. Mitä tein väärin? ajattelen. Minuun on sisäänrakennettu miellyttäjä. Olen kasvanut siihen, että tunnustelen ilmapiiriä, ettei kukaan vain ole vihainen. Jos on, teen asioita jotta heillä on parempi olla. Minulla on silloin parempi olla. Jostain syystä minun on luotava parantava ympäristö, jotta voin itse hengittää. 

 Eilen tapahtui paljon sellaisia pieniä vaikeita juttuja, tunteissa. Kun on eläväinen työ, toisinaan jopa todella haastava, jossa persoonani on työkalu –  on haastavaa antaa tunteiden viedä. On osattava pitää tietynlainen näytelmä ulospäin. Jos kohdalleni sattuu eri suunnasta oleva ihminen, eli joka käsittää minut omalla tavallaan, eikä meillä ole tietynlaista sielujen yhteyttä –  minusta voi saada jopa oudon kuvan. 

Lisään tähän väliin, että outo on ihanaa, mutta aina en sitä meinaa hyväksyä. Olen kuitenkin yrittänyt lapsesta asti istuttaa itseäni muottiin, jossa olisin kuin muut. Ja kun joku ärähtää (Tunnen sen ärähtelynä, jos herkkyyteni on huipussa)Voin alkaa sättiä itseäni. Nykyään vähemmän kuitenkin. 

Eilen oli hyvin hauska tilanne asiakkaan kanssa, jossa sanoin jonkun lauseen (unohdin jo minkä). Jonka voi käsittää niin positiivisesti kuin negatiivisesti. Hän käsitti sen positiivisesti, mutta minua alkoi naurattaa ja pyysin anteeksi. Hän ymmärsi minut täysin, eikä edes ajatellut asiaa. Näin kirjoittamisessa olen todennut tuollaisen haasteeksi. Muistan, että kirjoittaen kommunikoinnissa suurin tuskani ja päänvaivani oli se, että Suomessa ja suomalaisessa kulttuurissa samoja sanoja käytetään eri yhteyksissä. Toinen haasteeni on, kun mielestäni tavallisille asioille on erikoisia sanoja ja niitä pitäisi osata. 

Kun kirjoitan, lukija voi olla hyvin yksityiskohtainen ja hän ei näe ilmeitäni, kuule ääntäni ja ole läsnä. On helpompaa siksi kommunikoida kasvotusten. Kun taas kirjoittaa, se riippuu suurelta osilta lukijan olotilasta miten hän lukee. Koska hän ei näe minua, hän lukee tekstiä ja tuntee tunteita, jotka ovat häneen vahvasti sidoksissa. En tiedä osasinko tätä ilmaista niin kuin yritän. Siksi kirjoittaminen on vaikeaa ja toisinaan lukeminen voi olla tylsää, koska ei aina ymmärrä lukemaansa. Tietyntyyppinen jargoni on väsyttävää. 

Jos saisin nauhurin unilleni, ei varmasti olisi kenelläkään tylsää. Mutta ei kukaan sitä ymmärtäisikään. 

Uneni:

Olin toissayönä unessani tutustumassa hienoon vanhaan vaaleanpunaiseen taloon, jossa oli iso sauna ja siellä oli kolme kiuasta. Kylpyhuone oli niin iso, että siitä olisi saanut kolme kylppäriä. Viime yönä unessani oli juna, johon hypättiin kyytiin. Juna muuttui välillä hissiksi ja se juttu oli jatkuvaa tässä. Juna/hissi, juna/hissi. Seuraavaksi olimme tien päässä porukalla ja muut halusivat alkaa ilkeillä, tehdä tuhoja. Ahdistuin ja suutuin, poistuin paikalta. Poistuin niin, etten kertonut poistuvani. Tunteeni olivat unessa todellisia ja vihaisia. Jopa "minä hylkään nuo, enkä enää ikinä vietä aikaa heidän kanssaan" tunteita. Mitä enemmän kirjoitan unesta, uni palaa pienin pienin vivahtein mieleeni, en silti saa kokonaisuudesta kiinni. 

En ehkä ole kirjoittaja, jota ihmiset jaksavat lukea. Olen pomppiva ja sekava ja mieleni on kuin pyörremyrsky, sieltä tulee asiaa sekaisin ristiin rastiin. 

Ihminen tarvitsee toistoa, toistoa, toistoa ja toistoa. Jos joku hyppii sinne, tänne ja tuonne, on vaikeaa pysyä mukana. En ehkä siksi jaa blogiani missään yleisesti. Koska oletan, ettei kukaan jaksa lukea. Hah. Oma sisäinen latistava kriitikkoni huutelee siellä. 

Maiju

Ole aito sinä!

 

Viime aikoina olen käsitellyt erilaisuutta. Kuinka nuorena halusin kuulua joukkoon, olla kuin muut. Ne muut olivat koulun takapihalla tupakkaa polttavia teinejä. Kuuluakseen porukkaan piti opetella tupakoimaan. Kuinka tylsää. Niin se on tänäkin päivänä. 

Kukaan nuori ei haluaisi olla erilainen vaan kuulua joukkoon, olla pidetty ja saada kavereita. 

Joskus tunteet vyöryvät hyökyaallon lailla yli, kun omat pelot ja lasten huolet tulevat kerralla käsittelyyn. 

Miksi me emme mahdu kaikki tähän maailmaan ihan vain tällaisina kuin olemme. Outoina ja vähemmän outoina. 

Koulumaailmassa jos olet outo, olet kiusattu. En edes lähde tähän miettimään syitä mistä se johtuu. 

Joskus vuosia sitten kun yritin kaivaa itsestäni outoja piirteitä esiin, läheisissäni heräsi kontrolloivaa energiaa –  häpeää. Älä nolaa itseäsi. Joskus jos laitan instagramiin heittäytyvän videon, saan viestin: "Kuinka paljon on mennyt viiniä? "

Jos poikkeaa normaalista, on heti kännissä tai jokin mielenterveyden häiriö. Kuinka tylsä ajattelutapa. Luovuus tarvitsee hiukan hulluutta ja rohkeutta kokeilla asioita jotka ovat noloja. Jos ei kokeile, sitä saattaa olla tylsässä laatikossa koko elämänsä. Ja mihin laatikkoon itsensä on laittanut, sitä laatikkoa myös muut katsovat ja ovat oppineet tuntemaan. Kun alkaa raottaa laatikon reunoja, muut voivat äräistä ja sanoa " olet muuttunut". Jos itsensä on ahdannut miellyttämisen laatikkoon, pitääkin reunoja raottaa. Ei voi tuntea itseään, jos sulloo itsensä liian ahtaisiin tai ahdasmielisiin raameihin. 

Kun muutimme omaan kotiimme, päätimme maalata seinät hyvin kirkkaiksi ja värikkäiksi. Tämä aiheutti heissä jotka eivät meillä asuneet voimakkaita reaktioita. Vasta kun jossain muualla oli samanlaiset seinät, meidän seinät olivat hyväksyttävät. 

Minulla on aina ollut tarve tulla hyväksytyksi. Jossain alitajunnassa se asuu vieläkin. 

Kehuja kun lapsena ei saatu, lähes mistään. Lähdin niitä kalastamaan aikuisena. 

Nuorena minua sanottiin aidoksi, enkä oikeastaan ymmärtänyt mitä sillä tarkoitettiin –  se kun oli minulle itsestäänselvää. En ole esittänyt muuta kuin olen, mutta olen kyllä ollut arka liiallisuuksiin asti ja hävennyt itseäni. Kun pääsin laatikon reunoja availemaan ja tunteeni vuolaasti vapauttamaan –  luovuus pintautui. 

Kuitenkin tämä luovuuteni pintautuminen sai muut varpailleen tai sanomaan minulle minua alaspäin sanovia sanoja. "No oletpa dramaattinen" jne. Sillä hetkellä kun minusta syntyi voimakkaita tunnevirtoja, tuollainen lause tuntui veitsen iskulta rintaan. Loukkaannuin ja käperryin. Kasvua ei kuitenkaan tapahdu ilman veitseniskuja. Kuitenkin ulkoiseen olemukseen puuttuminen on alhaista. Kaikilta jotka niin tekee. 

Mitä olen tässä lukenut ihmisten kirjoituksia, tänä päivänä kun moni mielipide on somessa: On kiellettyä olla sitä ja tätä. Minulle ehkä isoin uhka tässä elämässä on epäaito ihminen. Miksi? Koska epäaito on valheellinen ja lopulta kun kaikki on valheellista emme enää tiedä keitä me olemme, kierrämme kehää kuin oravanpyörässä. 

Muista myös se, että laatu korvaa määrän. Kaikessa. Niin ihmissuhteissa kuin asioissakin. Kun sinulla on vähän itseäsi kannustavia ihmisiä ympärilläsi versus tusina pahantahtoista, kannattaa valita se laatu ja kannustavat ihmiset. Pahantahtoisessa seurassa katoaa aitous ja muuttuu itseään suojelevaksi. 

Tai mieti omaa oloasi, kun olet seurassa jossa aina arvostellaan muita – tuletko onnelliseksi? Vai jääkö kierre päälle ja tekee valittaa vähän kaikista ja kaikesta. 

Jos olet löytänyt blogini ja jaksanut sitä lukea, kiitän sinua. 

Maiju

Toiset ihmiset ovat opettajia meille

 

Kävelin tänään aamulla metsässä koirani kanssa ja pohdin yhteyttäni luontoon ja yhteyttä itseeni luonnon kautta. Kun koin elämäni yksinäisimpiä hetkiä ja sisälläni oli möykky, joka halusi tulla nähdyksi –  turvauduin luontoon. Kun lapset olivat pieniä, heräsi minussa valtavia tunnevirtoja, joita en tunnistanut. En ollutkaan enää "kaikkivoipa". Sillä silloin kun ei kanna muista kuin itsestään vastuuta, sitä ikäänkuin kulkee silmät kiinni –  ei tarvitse katsoa ympärilleen. Muut vaan ovat nipottajia. Hah. 

Äitiys toi minuun valtavan särön. Aloin nähdä ympärilleni, en tosin selvästi vaan egoni pullahti pintaan. Kirjoittajat puhuvat myös sisäisestä sensorista. Minä luulin tietäväni miten tämä homma hoidetaan. Mutta jatkuvasti ylitseni vyöryi jonkinlainen hyökyaalto, joka pyyhkäisi luulot pois. Minulla oli sisäiset nyrkit pystyssä valmiina oikaisemaan asioita, kuitenkaan sitä tekemättä, sillä toinen puoli minussa oli suunnaton arkuus ja itseni vähättey. En voi olla mitenkään oikeassa. Muiden mielestä. Muiden tahto on ollut aikanaan paljon vahvempi kuin minun. Mutta. Sitten minussa alkoi tapahtumaan jotain. Aloin kasvattaa voimaani. Aloin puimaan nyrkkiä ja muutuinkin yhtäkkiä vahvaksi. 

Luin kirjoituksen tahtotulesta. Näkijä Niina-Matilda Kuusisto käyttää tätä sanaa. Ymmärsin, ettei minulla tainnut niin paljoa sitä olla kun lapset olivat pieniä. Olin saanut 3 hyvin vahvaa ja päättäväistä lasta kasvatettavaksi ja minun tuli olla vahva, jotta sain heidät ymmärtämään elämästä asioita. En voi sanoa olevani hyvä äiti minun maailman asettamien kaavojen mukaan, jos kuuntelen mielipiteitä. Mutta olen sitä silti. Äidille maailma on täynnä uhkia. Tehtäväni on valistaa lapsiani. Antaa tarpeeksi eväitä kohdata maailma. 

Jos maailmaa katsoo, kaaosta ei pysty hallita. On vain uskallettava luottaa ja se onkin pelottavaa joskus se.

Maailma on täynnä vääryyksiä joita oiotaan. Mielenrauha on tavoiteltava piirre. Mielenrauha voi kadota paineen alle. Kiukku kasvaa ja vaatimustasot heiluttaa päätä. 

Mutta mikään ei ole ihanempi kuin tunne ettei välitä enää siitä teenkö oikein vai väärin. Sillä moni muukaan ei tee oikein. On vain tehtävä. Pelosta huolimatta. 

Ihminen joka ojentaa muita, hän tulee kohtaamaan vielä jossain vaiheessa vastustajansa. Sen olen oppinut ja joskus vaikeudetkin helpottaa. Vaikeat ihmiset ovat loistavia opettajia. He eivät opeta sitä mitä he luulevat opettavansa, vaan he opettavat löytämään meistä tahtotulen. Jokaisen meidän on löydettävä itse meidän oma kipinä. Me emme voi sitä muiden puolesta tehdä. 

Maiju

Kirjoita siitä mitä pelkäät

 

Kirjoitusharjoituksissa suositellaan menemään tilanteisiin jotka pelottaa. Kirjoita omat pelot auki. 

Samalla kun kirjoittaa omia pelkojaan, on tavallaan auki maailmalle. Herkkä arvostelulle. Kun sisimmästään kaivaa syviä kipujaan tai nolouksiaan, mitkä itse on painanut pinnan alle –  on äärimmäisen pelottavaa joutua naurunalaiseksi. Kun seuraan ihmisiä ympärilläni, huomioin monien heränneen. Heränneen niin sanotusti itselleen, omille tarpeilleen, haluilleen ja toiveilleen. Samalla pieni lapsi, joka aikanaan on tukahdutettu ison maailman alle, nostaa päätään. Pieni lapsi meissä on yhteydessä mielikuvitukseen. Siihen luovaan, herkkään voimaan, jonka iso maailma polkisi ja vaientaisi. Kun kirjoitat pelkosi auki, saat niiden voiman takaisin itsellesi. Kun todistat itsesi itsellesi –  peloilla ei ole vaikutusta sinuun. 

Kun siitä huolimatta kirjoittaa vaikka pelottaa, pääsee käsiksi omiin tunnevirtoihin. Mutta mieli on kuitenkin melkoinen epeli toisinaan. Meitä voi sattua ihan tavallisten asioiden kirjoittaminen. Kirjoittaessa voi tuntea häpeää, tukahdutettua vihaa ja raivoa tai valtavaa rakkautta. Mutta useimmin kirjoitukset ovat yhteydessä synkkiin tunteisiin. Ainakin minulla. En silti ole synkkä. Mutta minussa asuu synkkä leidi, joka käsittelee maailman nurjaa puolta kirjoittaen. 

Kun aloitin kirjoittamaan, en elänyt omaa elämääni kuin halusin. Kohtasin paljon kipua ja ongelmia ja kirjoittaminen oli keinoni tuoda itselleni helpotusta. Pääsin aina vain syvemmälle alitajuntaani kirjoittamalla sitä auki. 

Mitä enemmän tutustuin itseeni ja omiin reagointitapoihin, sitä helpommaksi maailmani muuttui. Sillä minun ei tarvinnut enää pohtia mitä muut ajattelevat. Minun piti selvittää mitä itse ajattelen. Mitkä näistä mielessäni olevista ajatuksista on omiani ja mitkä muiden. Kun olin työntänyt muiden ajatukset pois, alkoi itseeni tutustuminen. Kuka minä olen? 

Jos sanoo, ettei pelkää mitään –  voi tuon lauseen takana olla valtava määrä asioita joita ei ole koskaan katsonut tai antanut itselleen näyttäytyä.

Maiju

Kirjoitan sinulle

En muuten ole päättänyt kenelle kirjoitan, tai oikeastaan en ole selkeyttänyt kenelle kirjoitan. Mutta kirjoitan sinulle. Sanotaan, että kirjoittaessa aina valitaan kohde kenelle kirjoitetaan. Se voi olla oma itse tai isä, äiti tai lapsi. Kuka vaan.

Minä kirjoitan vähän kaikille. Mutta lopulta kuitenkin kirjoitan sinulle. Joskus kirjoitin isälle. Mutta harvoin kirjoitan vaikka omalle perheelleni. Joskus kirjoitin kiukun kohteelle. Mutta se oli raskasta.

Joskus purkaan sinulle elämääni kuin olisit ystäväni. Joskus ajattelen blogia päiväkirjana. Mutta en tiedä. Haluan vain kirjoittaa, sillä se on keino jäsennellä ajatuksiani.  

Rakastan kertoa tarinoita. Kirjoitan niitäkin sinulle. Maailman pitäisi kuunnella oikeita tarinoita ja oppia niistä. Varsinkin silloin kun se parantaa maailmaa. 

Ei mulla muuta. 

Maiju

Pahansuopuus

 

Minulla on ollut melkoisen hurjat pari viikkoa työni puolesta. Hyvällä tavalla. En osaa sanoittaa kuinka hyvä on ollut olla uudessa työssäni, joka on oikeastaan vanha työ. Palasin vanhaan, mutta silti uuteen työhön. Uusiin tiloihin. 

Koska oma energia on ollut niin lennokasta, olen nauranut ja tuntenut iloa ja innostumista – oli vaikea kuulla tai oikeastaan tuntea hiukan toisenlaista energiaa. En oikeastaan tiedä miten avaisin sanaa pahansuopa. Mutta olin pahansuovassa energiassa viimeisen vuoden. Minun selkäni takana puhuttiin minusta ja asioistani. 

Energia ei valehtele. 

Ihmiset eivät välttämättä ole tarkoituksellisesti pahansuopia, mutta jos ei ole itseään ja mieltään hoitanut, tehnyt työtä itsensä ja henkisen kehityksensä kanssa voi olla kuin tuuliviiri. Eikä oikein ole moraalia. Silloin on helposti vietävissä ja luovuttaa voimansa muille. Varsinkin sellaisille, joilla ei itselläkään ole hajua missä mennään. Ihmiset jotka ovat heiluvia, mukavia ja kuitenkin räjähtäviä ovat yleensä kilttejä, eikä pidä puoliaan, mutta ovat myös itse hyökkääviä ja arvaamattomia. Tällaisen seurassa on raskasta olla. He ovat vuoroin uhreja ja vuoroin syyllisiä. Heiluva persoona on pelottava, sillä häneen ei voi oikein luottaa. Jos luotat hänelle salaisuuden tai puhut luottamuksellisesti asioitasi – hän voi heikolla hetkellään viedä tietosi eteenpäin. Jos tunsit piston rinnassasi, älä huoli. Se on hyvin tavallista, kunnes alkaa kasvu. 

Itseään ei voi kasvattaa, jos ei ole tietoisuutta missä mennään. 

Kuka meistä haluaisi olla pahansuopa? Kuitenkin moni on tahtomattaan tai tiedostamattaan. Ettei ole, on tehtävä tietoisesti työtä itsensä kanssa. Kieltäytyä lähtemästä juoruilun tielle. Kieltäytyä puhumasta muiden asioita heidän selän takana. Olla suoraselkäinen ja kysyä suoraan jos jokin vaivaa. Mutta tiedän senkin, että se on pelottavaa. Ihmiset voivat olla pelottavia. Jos uskallat puhua suoraan ja toinen reagoi, ei pelottavaa ole ehkä se miten hän reagoi, vaan miten itse reagoi ja käsittelee omat tunteensa.

Minua hetki sitten muistutettiin pahansuovasta energiasta. Sain tuntea sen taas nahoissani ja todettua, että se on energia josta kannattaa pysyä kaukana. On hetkiä, kun energia ympärillä nostaa meissä asioita pintaan. Tänään se taitaa olla henkisissä piireissä kutsuttu porttipäivä 7.7. Sekä maanantaina olllut täysikuu. Tänään on perjantai kun kirjoitan tätä. 

Tänään on ollut mielenkiintoista energiaa. Töissä sain itse asiakkaalta energiahoidon, melkoisen jännää ja ihanaa. Mutta samaan aikaan lähialueellani tapahtui riitoja. Energia riehaannuttaa ja puhdistaa. Se nostaa aika ajoin ihmisten kipuja pintaan käsiteltäväksi. Meidän omaksi valinnaksi jää, miten energian kanssa toimimme, miten valitsemme reagoida. Reagointi ei aina ole valinta, se voi olla salamannopeaa, eikä sitä huomaa. Mutta henkisen kasvun ja itsetyöskentelyn myötä, siihen voi päästä vaikuttamaan. Kun saa juurisyyt reagoinnin takana puhdistettua, voi reagointi muuttua täysin ja jopa kadota. Aika ihanaa. 

Maiju

En keksi otsikkoa.

 Olen pari päivää ollut herkillä, en tiedä miksi tai tiedän nyt. Olen ollut herkistynyt ja itku tullut helposti. Asiakkaiden kanssa keskustellessa, huomasin kuinka silmäni kostuivat kyynelistä, mutta tein sen ikäänkuin piilossa näyttämättä. Maanantaina, eli toissapäivänä ystäväni koira lopetti elämisen. Koska elän niin vahvasti ystäväni mukana, hämmennyin omista reaktioistani. Miten olen, miten puhun, miten ystäväni ottaa asian. 

Eilen töissä kerroin työkaverilleni oudosta olostani, kuinka haluan vetäytyä yksin syömään. En halua liittyä mihinkään porukkaan vaan piiloutua, se oli outo tunne, mutta laitoin väsymyksen ja hormonien piikkiin. 

Illalla lähdin töistä ja avasin facebookin, siellä oli kirjoitus Miki Liukkosen kuolemasta, se pysäytti. Minulla on todella vähän esikuvia kirjoittajana. Mikin tekstejä en ole juuri lukenut, kuin somessa ja olen kuunnellut häntä. Hänen persoonaansa. Hän oli pahoinvoiva, mutta silti hauska. Tragikoominen. Kun minulla alkoi tämä innokas kirjoittajan vimma kursseilla, aloitin ensin Kirsi Rauduskosken luovan kirjoittamisen intensiivikurssilla loppuvuodesta 2018. Seuraava luovan kirjoittamisen kurssi oli Miki Liukkosen nettikurssi kirjoittajaklubista. En tuntenut häntä, enkä ollut kuullut hänestä mitään aiemmin. Hän piti lyhyitä videoita aiheista, joita en enää muista, mutta sen muistan –  että paljoa ei tarvinnut kuunnella, kun inspiroiduin ja kirjoitin. Kävin kurssia hitaasti ja kirjoitin paljon. Siitä asti olen seurannut hänen juttujaan, kuunnellut ohjelmia ja ollut kiinnostunut hänestä. Viime aikoina vähemmän. Eilen kun luin hänen kuolemasta, se pysäytti. Pidättelin itkuani matkalla autoon. Mutta miksi hän vaikutti minuun niin vahvasti? Hänestä ja hänen pahasta olostaan näki kauas. En löydä sanoja, enkä osaa sanoittaa, mutta tulin surulliseksi, hän oli vasta 33 vuotias. Hänellä oli erittäin paha olla. Hänellä oli hauska ja aito huumori, hän sai jäätelön syömisen kuulostamaan hauskalta. Hän sai paljon kritiikkiä. Voi kun maailma ymmärtäisi, että mielenterveyden kanssa kamppailevat eivät tarvitsisi yhtään enempää kritiikkiä, kuin mitä he saavat jo itseltään. 

Onko ihmisyys oikeasti noin julmaa? Että julkinen maailma on tragediaa. Ja tiedän sen olevan, mutta miten saamme nuoret pahoinvoivat kääntämään suuntaa, löytämään rakkauden? Mielestäni aihe on pelottava ja vaikea, sillä kirjoittaminen on itselläni yhteydessä vaikeisiin tunteisiin. Kirjoittamisessa voi mennä sellaisille tietoisuuden tasoille, jotka voivat olla hyvinkin masentavia ja mustia. 

Mutta, kaikki kritiikki ei ole vain rikkovaa se voi olla myös erittäin rakentavaa ja kasvattavaa. 

Kauniit tekstit syntyvät rumista asioista, rikotuista mielistä.

Olen kasvanut ympäristössä, jota ei voi kaunistella. Kirjoittaminen auttoi minut siitä eroon. Kirjoitin asiat itsestäni ulos, jotta niiden ei tarvitse kulkea muistoissani. Ne kulkevat silti kehoni muistissa, mutta laimeampana ja laimeampana. 

Näin unen viime yönä, jossa poika makasi lattialla kuihtuneena. Hänen käsi oli syöpynyt ja jalat olivat muodottomat. Minulle kerrottiin unessa, että hän oli Miki. En osaa sanoa mikä sen oli aiheuttanut, suru tai viha tai tuska, joka oli vienyt raajat. Enkä tiedä miksi hän tuli uniini. Hän oli minulle siis tärkeä. Siksi suren, vaikka hän ei minua edes tiennyt. Ihailin hiljaa. 

Toivon rauhaa sinun sielulle ja hyvää ja kaunista taivasmatkaa. Uskon, että sinä paransit ihmisiä ja suren, että elämäsi päättyi. Toivon, että sinulla on nyt hyvä olla taivaskodissa, sillä sinne sinä pääset. Kiitos, että olet ollut osana minun kirjoittajamatkaani. Suren poismenoasi. Se tuntuu syvällä. Maailma on rikki, mutta sen kurominen yhteen on vielä mahdollista. Jatkan sinun podcastien kuuntelua, jostain syystä sinun hidas äänenpaino sai minussa kirjoittajan liikkeelle. Kiitos siitä 💜

Hyvää taivasmatkaa Miki

Maiju

Elämä on ihmeellinen opettaja

 

Elämä. Voihan elämä. 

Energiamaailma on opettanut minulle sen, etten odota liikoja ja annan elämän yllättää. Joskus yritän liikaa, pääni ikäänkuin kiehuu puskiessani eteenpäin, eikä mitään tapahdu. Kun päästän irti – alkaa tapahtua. 

Stressi kertoo kehoni kautta, milloin olen tehnyt liikaa ja vääriä asioita. Mistä tiedän mikä on väärin? Herkkänä aistin ympäristöäni ja vaikka muiden mielestä asiat olisivat hyvin, minä saatan kipuilla –  silloin minulla ei ole kaikki hyvin. 

Kun olin väärässä paikassa itselleni, sormeni olivat kipeät –  kun vaihdoin paikkaa kivut katosivat. Kun yritän olla jotain mitä en ole, asettua jonkinlaiseen muottiin mihin en sovi, ainakaan sillä hetkellä –  kehoni on kipeä. Nyt migreenit vaivaavat, kun otan kantaakseni liikaa muiden huolia. Henkisellä polulla muita auttaessa on tärkeää tunnistaa omat rajat ja omat toimintatavat. On tarkoituksellista, että jaksat hoitaa itseäsi. 

Tunnistatko itsessäsi herkän piirteitä? Herkällä on taipumusta joskus ylitulkita, mutta toisinaan ylitulkitsemisessa on myös perää. Jos jokin asia häiritsee todella kovasti herkkää, silloin siinä on jotain perää. Älä siis anna maailman uskotella sinulle olevasi väärässä. 

Kävin vuonna 2011 reikikurssin ja siitä lähti minun elämän tulkitseminen. Epäilijöille joutuu usein todistella reikiä, mutta ei siitä tarvitse kinastella. Reiki vain on, se on rakkautta. Tiedättekö sellaisen tilanteen esimerkiksi keväällä, kun koti näyttää yhtäkkiä todella likaiselta. Tekee mieli siivota. Reiki tuo valoa pimeään huoneeseen. Kun likaa korostetaan, se ikäänkuin sattuu. Rakkaus voi sattua. Tai oikeastaan rakkaus ei satu, vaan ego sattuu. Sillä rakkaus paljastaa meissä asuvan egon. Rakkaus alkaa karsia meistä egoa irti tai se alkaa näyttää meille egon piirteitä, jotta opimme kasvamaan henkisesti. Muuttamaan elämäämme enemmän sellaiseksi, joka meille sopii. 

Sen ei kuulu sattua, mutta harva meistä herkkiksistä osaa ottaa elämän vastaan kivutta. 

Vuonna 2013 alkuvuonna aloimme pienessä ryhmässä tehdä Kaija Juurikkalan Askeleita kirjan oppien mukaan kehomatkoja. Silloin sain tietää itsessäni olevan piirteitä, jotka eivät ole ihan tavallisia. Tunsin muiden kipuja ja näin muiden elämää. Ja tämä tapahtui niin, etten nähnyt ihmistä ketä tulkitsin. Minulla oli vain henkilön nimi. Tein tulkintoja myös sellaisille, jotka ovat täältä jo poistuneet ja jouduin käsitellä rajan toista puolta melkoisen paljon. Suru ja kipu joka liittyy siihen, mitä ihmiset eivät helposti halua nähdä voi sattua paljon. Sain olla siltana välissä. Itseltäni se vaatii aikamoista sisäisen maailman käsittelyä ja nöyryyttä. 

Kun tämä kehomatkailu vei paljon voimiani, eikä reiki riittänyt lähdin oppimaan lisää energiasta. Aloitin intuitiivisen energiahoitajan opiskelut. Tästäkään asiasta en jaksa kertoa egolle mitä se on, mutta sen tuntee jos on tunteakseen. Energia meinaan on mieletön voima. Jos sen sallii itselleen. Ego meissä tekee usein kaikkensa, ettei se usko. Minun oma egoni oli melkoinen tyranni, mutta sen kanssa joudumme jokainen tehdä työtä. Siis sinä teet töitä oman egosi kanssa, minä omani. Ne toisinaan kietoutuvat toisiinsa ja silloin voi salamat kimpoilla. 

Mutta, jos uskallat ottaa energian vastaan –  voit kokea ihmeitä. Jo pelkästään tämän kirjoituksen lukeminen voi avata sinua. Jos sallit. Energiahoitoa ei koskaan saa tehdä toiselle ilman lupaa, sillä silloin se ei ole puhdasta rakkautta, vaan manipulointia. Energia opettaa meitä manipuloinnista irti. Se auttaa meitä yksilöinä, tekemään omasta elämästä kauniin – samalla se parantaa myös ympäristöämme ja näin voimme vaikuttaa parantavasti ympäristöön. Energia ei kuitenkaan opeta miten muuttaa muita, meidän on muututtava itse, jotta muut ympärillämme muuttuvat mukana. Alku on aina vaikein. 

Maiju

Pohdiskelua ja rönsyilyä

Olen kirjoittanut muistiinpanoihini näin: 

    –Kirjoittamisessa vaikeinta on saada lukija kiinnostumaan sinusta. 

Jos haluat, että lukija kiinnostuu sinusta –  et voi suorittaa yksinpuhelua, missä ei tiedä mitä asialla tarkoitetaan. Tänä aikakautena, kun ylitarjontaa on kaikesta liikaa, ei voi leikkiä pelejä ja jättää lukijaa arvailemaan, että mistähän mahtaa olla kyse. Hän ei osaa lukea sinun ajatuksia, ole siis selkeä. Mitä tarkoitan tällä? 

Joskus kun luen vaikka facebookissa kirjoitusta, joka johtaa blogiin – väsyn, jos kohtaan arvausleikkejä. Sellaisia, joissa ei ole avattu kirjoitusta, vaan kirjoittaja ikäänkuin olettaa, että lukija tietää mistä hän puhuu. Miksi? Koska oma elämäni on ruuhkavuosiani elävä suurperheen äiti, joka haluaa olla perillä asioista. Jos lähden lukemaan tekstiä joka johtaa siihen, että minun pitää osata lukea kirjoittajan ajatuksia ja jään hämmentyneenä lukemaan, lopetan. Tässä kohdassa minulle voisi sanoa, että voit ohjata häntä kertomalla mielipiteesi. Minä kohtasin kirjoittajan, hän hyökkäsi –  enkä sanonut juuri mitään ihmeellistä. Edes palautetta. Mutta arvaa miksi juuri tämän aiheen nostin esiin? Koska olen ollut itse aivan samanlainen. Oletin muiden tietävän mistä puhun. Ja taidan tehdä sitä vieläkin. 

Älä siis ole ylimielinen lukijaasi kohtaan. Innosta. Kuvittele ikäänkuin silmänne olisi samalla korkeudella eli katso lukijaa silmiin ja tarkenna. Mielikuvaleikkiä. 

Älä ole lukijan alapuolellakaan. Älä uhriudu ja syyllistä, älä myöskään syyllisty. 

Olen empaatikko, joskus aistin asioita mitä ei ole nähtävissä selkeästi ja kaikessa tekemisessäni, vaikka en aina edes jaksaisi tai tahtoisi –  parannan ympäristöäni. Tänä päivänä, vaihdan suuntaa aika nopeasti jos koen väsymistä. 

Miksi maailmasta on tullut sellainen paikka, että väsymme helposti? Onko se ylitarjonta? Kaikkea on niin paljon. Sisällämme on vaatimuksia paremmasta ja paremmasta?

Minulla on omia kiinnostuksen kohteita paljon. Rakastan aivoja. Kaikkia kirjoja ja kirjoituksia aivoista ja niiden toiminnasta. Älykkyydestä, herkkyydestä, taiteesta, sosiaalisuudesta. Lopulta moni kiinnostuksen kohteeni liittyy lopulta työhöni. Olen kosmetologi. En ole kuitenkaan tieteellisesti ja matemaattisesti lahjakas. Mutta hahmotan oman alueeni hyvin. Minulle ei riitä pelkkä pintapuolen ihon hoitaminen, vaan syvälliset keskustelut ja vuoropuhelut. Minua kiinnostaa ihminen, kommunikointi ja mikä saa meidät kohtaamaan ihmisen niin kuin kohtaamme. Mutta heti kun täytyy selittää asia tutkimusten kautta, ikäänkuin sammun. Älä käsitä väärin, rakastan tiedettä, mutta puhekieleen tiede tuo tunteettomuuden. Ihmiset ikäänkuin tarvitsee faktaa, jotta uskovat ja se on joskus mielestäni.. Tylsää. Ehkä se johtuu luovasta persoonastani. Olen siinä mielessä erilainen kauneusalalla, etten ole kiinnostunut pikatrendeistä vaan siitä, että ihminen kiinnostuu itsestään. Hoitaa itseään pysyvästi, eikä osta miljoonaa purkkia kylpyhuoneeseen siksi, että ne oli alessa. Mutta harva meistä kosmetologeista sitä ajattelee. Lähes kaikilla tuntemillani kosmetologilla on samanlainen ajatusmaailma kuin minulla. Se on aika ihanaa. 

Sain joululahjaksi muutama vuosi sitten kameran mieheltäni ja se sai minut kuvaamaan. Oikeastaan olin jo kuvannut puhelimellani pitkään ja kamera oli tervetullut hyvän zoomin takia. Kamera sai minut innostumaan linnuista. Miksi? Linnut ovat todella vaikeita kuvattavia. Ne ovat nopeita ja sinun täytyy olla tarkka ja nopea, sekä rauhallinen saadaksesi hyvän kuvan. Et voi käskeä lintua kuvaan. Se kehittää omaa tarkkaavaisuutta ja aisteja. Kirjoittamisessa aistit ovat melkoisessa asemassa, jotta tekstiin saa syvyyttä.

Kun täytin 40 vuotta, ystäväni ja perheeni antoivat minulle lahjaksi järjestelmäkameran. Kiinnostuin macrokuvista ja nyt ihmisistä. Minun on luotava jatkuvasti jotain. Ihmisten kuvaamisessa on myös haasteensa. On saatava kuvattava luottamaan sinuun ja tuotava hänen parhaat puolensa esiin. 

En tiedä tulenko missään koskaan super hyväksi, mutta riittävä on hyvä minulle. Esimerkiksi valokuvaamiseen liittyy niin paljon teknisiä juttuja ja hifistelyjä, että niiden hahmottamiseen menee aikaa. Mutta. En silti luovuta. Annan itselleni vain aikaa. 

Kaadoimme pihaltamme jättituijan ja innostuin oksista leikkaamaan sirkkelillä puupaloja. Meiltä löytyi dremeli varastosta (sellainen jalkaporaa muistuttava työkalu, mutta järeämpi) ja yhtäkkiä huomasin hiovani puupaloja sileämmäksi. Yhtäkkiä olin jo puuilon poranterä osastolla etsimässä pienen pieniä teriä. Löysin, mutta ei ole porakonetta. Miehelläni oli pihdit ja tein 'tee se itse' porakoneen. Tarkoitukseni oli porata reikä korvakorukoukulle. Prosessi on vaiheessa. Hyödynsimme melkein koko puun. Teimme puiden varsista katokseemme tolpat, oksista pyörittelin suitsukkeita, sirkkelöin korvakoruja ja oksia on vielä jäljelläkin. Puu tietenkin tihkuu pihkaa ja on mietittävä miten saan niistä terveysturvalliset (onko se edes sana). 

On vain tehtävä koko ajan jotain luovaa ja omannäköistä. En voi sille mitään. En tiedä miksi tämän kerroin tähän väliin. Hah. Ehkä se kuvaa pyörremyrskyistä persoonaani. Ihmiset supisevat monesti selän takana, nähden jonkin heille tärkeän piirteen epäkohtana. Minussa on epäkohtia paljon, mutta jos kuuntelen supinoita –  lopetan tekemisen. Pysähdyn ja muutun katkeraksi. Pitää uskaltaa tehdä supinoista huolimatta. Antaa supista. 

Tällä yritän kuitenkin kertoa, että minulla on oltava projekteja. Olla aktiivinen. Vaikka painotan meditointia ja lepoa, olen käynyt myös vaiheen, jossa pysähdyin totaalisesti ja muutuin hitaaksi. Masentuneeksi, valittavaksi ja todella väsyneeksi keho täynnä kipuja. Elämänilo täytyy löytää omista jutuista. Inspiroitua elämästä. 

Lopulta melkein kaikki kiinnostuksen kohteeni nivoutuvat yhteen. Liittyvät jotenkin toisiinsa. Valokuvaamisella olen tutustunut luontoon ja me ihmiset olemme osa luontoa. Kaupunkilaisena ja nuorena en juuri ollut kiinnostunut luonnosta tai metsästä, ne olivat minulle itsestäänselviä asioita. Kun asiat ovat itsestäänselviä, niitä ei kunnioita. Myös ihmissuhteet kuuluvat tähän kategoriaan. 

Ihminen elää ikäänkuin unessa, eläen vaikeaa ja sekavaa elämäänsä olematta kiinnostunut juuri mistään. Ikäänkuin automaattipilotti ohjaisi junaa lineaarisesti eteenpäin, istut kyydissä näkemättä edes ikkunasta ulos. No joo. Hassu vertaus. 

Mutta kirjoittajana, en tiedä olenko kiinnostava. Olen opetellut erilaisista ihmisistä paljon ja haluaisin osata sanoittaa niitä tarinoiden muotoon –  osata kertoa erilaisista persoonista, yhteentörmäyksistä. Ihmiset kun tuppaavat käskyttämään toisiaan ja siitä syntyy tulinoro ja patam! Miten niistä sitten selvitään. Terapeuttinen lähestyminen on juttuni, ilman sitä terapeutin pätevyyttä. Ympärilläni on vain nykyään paljon terapeuttisia ihmisiä ja tilanteita. Ei tällaiseen pieneen tilaan voi kaikkea kirjoittaa –  laittaa väsyttämän lukijaa. Mutta joo. Seuraavaan kirjoitukseen sitten. Joka tulee, kun inspiraatio iskee. 

Kiitos jos luit. 

Maiju

Taide on tärkeä voimavara

 Viime aikoina elämäni on ollut melkoisen muutoksen pyörteissä. Viime vuosi toukokuusta 2022 kesäkuuhun 2023 on ollut aikamoinen, sanotaanko omien haitallisten tunteiden kohtaamisen vuosi. Ajauduin sellaisiin mielentiloihin, että ilo katosi sisältäni. Samalla kun ilo katosi, katosi myös ilo valokuvaamisesta ja ilo työskentelystä. Koska elämä on tällaista heittelevää ja arvaamatonta, on hyvä elää elämänsä niin, että ilo on mukana. Sillä elämä on todella lyhyt siihen, että on vihainen. Miksi käyttää aikaansa vihaisuuteen ja turhautumiseen.

Eilen minulla oli nuori asiakas, joka haaveili taiteilijuudesta. Hänen kauttaan ja hänelle kertoessa muistin miten meidän taiteilija elämä alkoi. Kun kaksoset olivat vauvoja, aloin askartelemaan. Lähdin löytämään yhteyttä omaan luovuuteeni. Tein käsin kortteja joita lähettelin sukulaisille ystävänpäivänä ja jouluna. Kun kaksoset olivat noin puolitoista tai ehkä 2 vuotiaita, ostin sormivärit ja taulupohjat tiimarista ja laitoin heidät kylpyhuoneen lattialle pelkät vaipat päällä maalaamaan ensimmäiset taulunsa. Taulut ripustettiin seinälle.

En tiennyt taiteesta mitään. En tiennyt askartelustakaan juuri mitään. Keksin kaiken inspiraatioiden avulla. En juuri nuorena ollut tietoinen omista luovista kyvyistä tai en juuri tuntenut itseäni, kukaan ei ollut koskaan sanonut "sinulle voisi sopia tällainen ja tällainen". 

Kun sain inspiraationi tehdä ensimmäisen tauluni, muistan kuinka työkaverini soitti ja kysyi mitä teen. Vastasin ylpeänä maalaavani taulua. Taulusta tuli mielestäni ruma, suutuin sille lopulta niin, että revin taulun. Jälkeenpäin tunsin syyllisyyttä, sillä rahaa meni hukkaan, sekä maaleja. Taulusta olisi pitänyt tulla kerralla hyvä ja täydellinen. Koska siitä ei tullut, tunteet olivat melkoisia. Hah. Niinkuin ikinä ensimmäinen kokeilu olisi täydellinen. 

Ostin massaa ja rakensin hassut nuket vanhemmilleni, ne olivat rosoiset kasvoiltaan ja ompelin vaatteet huopakankaasta käsin, hiukset tein paperinarusta. Äiti asetti nuket kaappikellon päälle ja kutsuin niitä ajan hengeksi. Isäni oli sairastunut ja kello pysähtyi. Eikä enää toiminut. Nuket eivät painaneet juuri mitään, että ne olisi voineet rikkoa kellon. Ajattelimme, että ajan kuului pysähtyä viimeisiksi hetkiksi. 

Kuoleman myötä taide tuli entistä lähemmäksi minua. Maalasin tunteitani. Ystäväni järjesti meille vedic art kurssin ja siitä maalaaminen käynnistyi. Maalasin vuosia. Aina kun surun aalto lähestyi, kaivoin taulupohjan esiin ja aloitin. Otin tyttäreni mukaan ja ostin heille aina silloin tällöin taulupohjia myös. Tänä päivänä meillä ei seinällä taida olla ostettuja tauluja, kaikki on meidän maalaamia. Kaikkien muiden paitsi mieheni. Hän ei maalaile kuin lautoja tai aitoja. Hänen taiteensa näkyy takapihan aidassa ja terassissa ja katoksessa. Hän on kyllä super taitava niissä jutuissa. Olemme molemmat käsityöläisperheestä. 

Kun maalaamiseni oli ohi, siirryin kameraan. Tyttäreni taas jatkaa työskentelyä. 

Alla kuvia maalauksistamme. Kuvat on otettu kännykällä huonossa valossa :

Yllä olevat taulut ovat minun maalaukset.

Nuorimman tyttäreni maalaus. Jossa ideana oli värit. Pouring tekniikalla tehty. Värit tylsästi vääristyy ja kuvakin vino. Mutta ei se minua haittaa. Kaiken julkaistun kun aina pitäisi olla täydellistä. 

Nämä ovat keskimmäisen tyttäreni maalaamia, myös alla oleva, jonka hän teki minulle 40-vuotis lahjaksi.

Kuva on otettu hassusti ylhäältä päin. Tyttäreni töitä löytyy instagram tililtä @artworkbymonaa ja tiktokista @moalis2 

Tässä meidän koira hänen maalaamanaan. Olisin voinut rajata kuvan siistimmin, mutta olkoon. 

Tässä siskosten yhteinen yläasteen päättötyö. Kuvaamataidon numero painettiin päättötodistukseen 6 ja 7, suutuin. Numero oli sitten vahinko ja muutettiin 8, molemmilla. 

Tämä on ainoa kuvani jonka olen laittanut tauluksi seinälle. Tekstitkin tulostui liian alas, mutta ei minua haittaa, koska se on meidän koti. Meidän koti on meidän koti, jossa on meidän näköistä taidetta. Kriitikoita en päästä kotiini vaikka nämä nyt täällä jostain syystä on täällä kriitikoitavana (en tiedä mikä minulle tuli, että näitä jaan täällä). 

Alla vielä pari kuvaa rummuistani. Niitäkin ehdin tehdä noin 7. 

Kaikenlaista olemme tehneet perheeni kanssa. Nämä ovat tuoneet meille hyvää, mutta myös muille. Rummuilla voi tehdä energiahoitoja. Taulut ja taide tuo tunteita esiin. Taide parantaa. Se on todella harmi, miten vähän taidetta arvostetaan rahallisesti. Sillä taide on myös yhtä lailla kovaa työtä, niinkuin mikä tahansa työ. Siksi teemmekin taidetta sydämestä ja meille kotiin. 

Minulle on kaikessa tekemisessä aina lähtökohtana parantaminen ja auttaminen. Kuitenkin olen tässä 13 vuoden aikana oppinut, että kaikkia ei voi auttaa eikä parantaa. En voi luovuttaa voimiani muille, en ota vastaan ihmisiltä p.tä, enkä todellakaan kuuntele selän takana mollaajia. Elämä on liian lyhyt epäaitoihin teeskentelijöihin, eikä kaikkia tarvitse ymmärtää. Tämä vuosi opetti sen, että jos minulta katoaa kaikki ilo ja luovuus tekemisestä, olen silloin täysin väärässä paikassa. Kun luovuus ja inspiraatio iskee, olen taas back! 

Hiukan erilainen postaus tällä kertaa, mutta ehkä se oli ihan ok. 

Maiju

Onko sinulle sanottu ei?

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä 

 On jopa suositeltavaa yleisessä keskustelussa sanoa ei. Sano ei asioille jotka eivät ole sinulle, lopeta miellyttäminen. Lopeta asioille sanominen kyllä, jotka eivät tee sinulle hyvää. 

Kun sanoo työyhteisössä ei, tiimityöstä voi tulla hankalaa. Kun sanoo kyllä vaikeillekin asioille, huomaa sopeutuvan ja oppivan. Aina kannattaa toki olla erottelukykyä, mihin haluaa sopeutua. 

Kun olin nuori, minulle sanottiin usein kyllä kavereiden puolesta. Kun kuulet kyllä sanan se voi nostaa sinut eloon, lentoon ja siitä saa voimaa. Kun sinulle sanotaan ei, miten silloin reagoit? 

Minulle sanottiin yhteen aikaan ei jatkuvasti, se lamaannutti, söi innostustani ja aiheutti kipuja. Isoja kipuja sisälläni. Huomasin olevani jollain tavalla riippuvainen siitä, että minun takana seistiin isossa maailmassa. Kun huomasin tukiverkkoni olevan erittäin rikkinäinen, en jaksanut aina yrittää. 

Kävin hyvin, hyvin pitkän jakson läpi, kun minulle sanottiin jatkuvalla syötöllä ei. Huomasin itse sanovani silti kyllä. Äitini sanoi aina ensimmäisenä EI moniin hänelle ehdottamiini asioihin. Kun menin ensimmäiseen "unelmatyöhöni" ja sain kuulla jatkuvalla toistolla "ei" aloin nahistua. Kun hain työpaikkoja, sain lukemattomia kirjeitä "valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun tällä kertaa".

Jäin monesti miettimään, että mitä tämä tarkoittaa. Pitääkö vain vahvistaa itseäni. Olen ollut erittäin arka. Ja kun sisältäni puuttui kannustava ääni, jota olisin tarvinut ihan pienestä asti (herkkyyteni takia), muutuin ankaraksi itseäni kohtaan ja lopetin yrittämisen. Alisuoritin kaikkea. En mennyt juuri sille kuuluisalle epämukavuusalueelle, sillä olin ollut siellä jo liian kauan. 

Kun tiivistän lapsuuteni pariin sanaan tai lauseeseen, sanoisin, että minulle naurettiin ja naureskeltiin 90% ajasta. Mutta, osasin hakeutua suojaan. Seuraavaksi minua suojeltiin. En koskaan uskaltanut miettiä kuka Maiju todella on. Kun aloin miettiä, kuulin valtavaa vastustusta ajatuksissani. Paine oli kova, tein mitä vain –  kuulin toistuvasti ajatuksissani "et onnistu". Joskus uskoin, joskus en. Se ei ollut pelkkä ajatus, vaan se oli valtava tunteiden vyöry. Olen meinaan hyvin kehollinen. Siksi ajatusta oli helpompaa uskoa. 

Kun kirjoitin itselleni voimakortit ja kerroin niistä ääneen näyttämättä niitä . Sain kuulla "jos haluat ne julkaista, tekstin täytyy olla sitten isoa, muuten kukaan ei osta." Mitä olisin toivonut kuulevani: "Oi hienoa, saanko lukea"

Kun olin kirjoittanut ensimmäiset runoni kirjan muotoon, kuulin ennen kuin niitä oli edes katsottu / luettu : "Muista sitten, että kustantajaa on vaikea löytää". 

Nämä tarkoittivat minulle, ettet kuitenkaan onnistu. Sillä olin aina kuullut tällaista puhetta. Kyllähän minä nyt tiedän heidän egonsa latistamisen, mutta silloin se sattui. Ja sai minut luovuttamaan heti. 

Kirjoitin romaania ja kirjailija lähetti sen puolestani Otavalle, sain automaattivastauksen 4 kuukauden päästä "valitettavasti ...". Lopetin yrittämisen. 

Mutta, en ole silti lopettanut kirjoittamista. 😅 (yritän välttää blogissani hymiöitä, nyt haluan lisätä ironisen naurun itseäni kohtaan)

    On myös sanontoja, "jos sinulle sanotaan ei, se ei ole sinun ovi vaan tilalle tulee jotain vielä parempaa". Jeah right. Nyt on rynkytetty liikaa vääriä ovia. 

Voimakorttini. Kirjoitin ne vuonna 2017. Tulostin niitä monet kappaleet ja leikkasin ne eri kokoisiksi paperilappusiksi ja jaoin niitä noin kymmenelle. Siskoni liimasi omansa pahville ja nostelee niitä edelleen.   Toisinaan häpeän niitä, toisinaan pidän niistä. Ne aiheuttavat valtavaa tunnetta itsessäni. Sillä odotan ensimmäisenä, että joku kertoo jonkinlaisen negatiivisen mielipiteen niistä. Saivartelee. Tiedän, tyhmää. Mutta niissä tosiaan on se pieni fontti. Ei niitä kukaan ostaisi. Hah.     

Olen siinä pisteessä elämää, että olen kuullut niin paljon ei:n sanomista, minun tyrmäämistä, hylkäämistä, manipuloimista ja mitä sanoja voisin vielä käyttää, että olen ikäänkuin turta. Ja silloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa siivet alleen ja lähteä lentoon. Eikö? Jatkan edelleen koputtelemista vääriin oviin. Joku ovi silti aina aukeaa. Jos se on väärä ovi joka aukeaa, niinkuin usein on ollut – jatkan matkaani. 

Olen kuitenkin ehkä ollut itse isoin ei:n sanoja itselleni, sillä pelkäsin tuomitsemista, nöyryyttämistä ja naureskelua. Kun sain kohdata nitä aikuisena, huomasin ne hyvin naurettaviksi itsekin. Ei niillä ole voimaa, jos en anna niille voimaa. Opettelen itse sanomaan kyllä elämälle ja tilaisuuksille. Mutta vain niille jotka antavat minulle hyvää. Sillä voit hyvin sanoa kyllä asioille jotka vievät sinua alamäkeä kohti mutakuoppaa. 

Maiju

Miksi haluan kirjoittaa

 

Miksi haluan kirjoittaa? Koska haluan osaltani parantaa maailmaa. Minulla on omanlainen tapa nähdä maailma. Asiakastyössäni saan kuulla paljon erilaisia elämäntarinoita. Olen empaatikko ja erityisherkkyyttäkin löytyy. Huomasin myös, että kun elämäni oli todella raskasta – herkkyydet olivat tapissa. Mutta olin kasvanut jo hyvin raskaassa ilmapiirissä, joten en tiennyt sen olevan mitenkään epätavallista. 

Me ihmiset olemme erilaisia, eikä meitä voi verrata toisiimme. Ulkopuolinen ei voi sanoa, että kyllä sinä kestät kun minäkin. Mutta jos itse ajattelen itsestäni, että minun on kestettävä kun tuokin – voin voimaantua. Kun toinen sanoo –  voin lamaantua. 

 Olen lukenut paljonkin sanojen voimasta ja mitä ne aiheuttavat meidän hermostolle. Olen itse saanut tuta hyvin rumista sanoista ja kun sanon ääneen niitä minulle sanottuja sanoja ja yleisö tyrmää ne, tiedän mitä kehossani tapahtuu. Se menee hälyytystilaan. 

Kirjoittaminen ja valokuvaaminen ovat voimaantumisen keinoja. Tiedän, ettei monilla ole kykyä eläytyä toisen kipuun, mutta toiset taas kantavat muiden kipuja. Haaveeni olisi osata kirjoittaa näistä tarinoita. 

En haluaisi kirjoittaa mustista aiheista, mutta jostain syystä kuulen jatkuvasti ja koen sieltä suunnalta asioita. Pyrin aina parantamaan ympäristöäni, joten olisiko musta aihe sittenkin parantava aihe? valkoista sekoitettuna mustaan, tulee harmaata. Kun sekoittaa lisää valkoista, harmaa muuttuu vielä vaaleammaksi. Niin käy ihmiselle myös, kun hän parantuu. Voiko kirjoittaja parantaa? 

Samalla yritän irrottaa itseäni vastuusta, mitä kannoin pienestä asti. En voi ottaa vastuuta lukijan tunteista.  

 Lapsena otin kannettavaksi kavereiden huolet, vaikeudet ja traumat. En ymmärtänyt kerääväni niillä itselleni samoja juttuja. Aikuisena opin irrottautumaan. Ja se tarkoitti sitä, että itsensä pitää tuntea. 

Maiju

Kun sanat satuttaa

Tämä on vaikea aihe kirjoittaa, sillä sanat voivat olla kuin veitsiä. Niillä voi iskeä ja lujaa, eikä haava  välttämättä koskaan tule paranemaan tai ainakin se siltä tuntuu. On tehty tutkimuksiakin, että satuttavat sanat osuvat aivoissa samaan osioon kuin oikea fyysinen kipu. Valitettavasti ei ole antaa tähän linkkiä tutkimukseen, niinkuin kuuluisi. Siksi se olkoon nyt disinformaatiota. Toiset satuttavat tahattomasti, he eivät edes ymmärrä satuttavansa. Toiset tekevät sitä täysin tietoisesti. 

Oma mielipiteeni on, että aina ei tarvitse neuvoa, aina ei tarvitse antaa vinkkejä miten elää omaa elämää paremmin. Ellei sitä kysytä.

Tämä olkoon lyhyt postaus. Joskus sanoja on vaikea kaivaa alitajunnan syövereistä. Tavallaan sitä tietäisi mitä ja miten jonkin asian haluaa ilmaista –  ei vain löydä niitä oikeita sanoja. Mutta. Jos haluaa jonkin asian sanoa, on otettava omista sanoistaan vastuu. Eikö? Jos ne satuttaa vastapuolta, eikö olekin vain reilua pyytää anteeksi. Ei kierrellä ja kaarrella, vähätellä ja syytellä vastaanottaja. 

Rehellisesti vain pyytää anteeksi. Simple is that! Piste. Anteeksipyyntö toki voi jäädä sanahelinäksi, jos sama käytös jatkuu. Silloin merkitys koko sanasta leijuu taivaan tuuliin. 

Mutta, jos ei olekaan sanonut pahasti vaan vastaanottaja on ottanut sanan ns. väärin vastaan, pitääkö silloin pyytää anteeksi? Nämä on vaikeita ja tiukkoja aiheita, niin lasten kasvatuksessa kuin työelämässä / harrastemaailmassa ta vapaa-ajallakin. Mitä enemmän ihmisiä, voi olla myös isompi soppa. 

Kun olemme ihmisten kanssa tekemisissä,  jotka sanovat vihaisia satuttavia sanoja. Loukkaavia. Arvostelevia. Hyökkääviä. Mitä ne tekevät ihmisen sielulle? Kun olet ympäristössä, jossa on vain rumaa, likaista ja inhottavaa puhetta, se on kuin aivopesua. Jos kuuntelet mollaamista, joko itsesi tai muiden –  se on kuin joku heittäisi roskia sieluusi. Mätäneviä roskia. Jos et saa torjuttua niitä, alat muuttua samanlaiseksi. Kuka meistä haluaa sitä?

Miksi alunperin aloin kirjoittaa? Siksi, että halusin muuntaa sisäisen puheeni kauniimmaksi, että tulisin näkyvemmäksi itselleni. Tiedostaisin mikä on oikein ja mikä väärin. Lapsi joka kasvaa ympäristössä, jossa   puhe on negatiivista ja tunteet tukahdutetaan, palaute omasta käytöksestä on vain negatiivista ilman positiivista tai rakentavaa palautetta, kasvattaa lapsen epävarmuuteen. Se millainen minä olin, avoin ja suora oli aikanani halveksittavaa. Opin kuitenkin miellyttämään. Nyt opettelen siitä pois, mutta samalla haluan siitä kertoa. 

Maiju