Kuva Gerd Altmann Pixabaystä
Maailmaa ravistelee hylkäämisen pelko. Ainakin nähtävästi minua ja paria muutakin.
Olen vuoden ollut ihmeellisten tunteiden pyörityksessä. Vuosikausia työstetty itsetunto on ollut kovilla, kun minä sekä tyttäreni kohtasimme samankaltaisen teeman.
En osaa sanoittaa tätä hyvin, mutta yritän.
Minut nostettiin jonkinlaiselle korokkeelle, näin koin (en sinne kuitenkaan halunnut). Mutta otin sen vastaan luullen sen tuovan minulle hyvää. Kun olin siellä hetken viettänyt aikaa, koroke potkaistiin altani pois. Ihmettelin eriskummallista oloani.
Ihmettelin kun vapaa-aika ei tuntunut enää hyvältä, en oikeastaan enää tuntenut hyvää oloa, en tuntenut enää intohimoa omaa tekemistä kohtaan. En kokenut enää luovuutta. Luovuus ja intohimo ovat teemoja, joita olen itsessäni nostanut esiin ja en tarkoita tällä seksuaalisuutta vaan taidetta ja omaa tarkoitustani.
Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Olen kuullut tällaisen termin sanoittavan, vaikka se ei kuulu omaan sanavarastooni.
Juttelin terapeuttisia palveluita tuottavan ystäväni kanssa ja hän sai minut ymmärtämään itsestäni pari teemaa. Hylkäämisen tunnelukko on aktivoitunut minussa ja miten lähdin työstämään tätä – mietin ensimmäisenä miten auttaisin tällä muita.
Se on toki ihan ok tapa käsitellä, mutta minua se ei auta.
Minun selviytymismekanismini käynnistyi aivan totaalisen huomaamattani, en minä ole tärkeä, mutta muut ovat. Hylkäsin heti itseni, auttaakseni muita. Työnsin minut syrjään auttaakseni muita. Voi apua. Miten ikinä voin parantua jos yritän repiä muita omaan parantumisprosessiini?
En tarkoita parantumisella että olisin sairas. Mutta tunnelukot tekevät meidät toisinaan kipeiksi.
Minulla on viimeisen vuoden aikana aktivoitunut erittäin vaikeita omia selviytymismekanismeja pintaan. Niitä ns. heikkouksia. Heikkoudet ovat heikkouksia vain jos annamme niiden hallita meitä, mutta niistä tulee meidän voima jos kohtaamme ja hyväksymme ne osaksi omaa itseämme.
Minussa on aktivoitunut lapsuuden aikaiset selviytymismekanismit. Mikään ei tunnu miltään. Ei ole iloa, ei ole surua vaan kaikki ovat niin sanottua neutraalia. Minun oli toimittava näin, sillä en kokenut rakkautta. Koin lähinnä lamaantumista. Mutta en näyttänyt sitä päällepäin, tietenkään. Olin taitava näyttelijä. Hymyilin ja olin kohtelias, miellytin. Mutta en ollut minä, vaan tunteensa piilottava automaattiasetukselle siirtynyt robootti.
Nyt olen ollut vuoden teemoissa, joissa mietin mokaanko, vasikoinko jonkun. Ympärillä on ns. vihollisia, sinun täytyy epäillä kaikkien motiiveja. Ah miten väsyttävää.
Mutta tilasinko tämän opetuksen, jotta pääsin syvimpiin tunteisiini käsiksi? Niihin joita en muistanut.
Taistele, pakene ja jäädy. Kapinoi. Ole oikeudenmukainen ja puolusta oikeuksiasi.Huoh. Tätä ihmisyyden pelikenttää, egojen pörhöilyä.
Kun ihan oikeasti minä voisin vain kuvailla niitä sammakoita ja perhosia ja nauttia, mutta ei kun näitä egon juttuja pitää jatkuvasti puhdistella sielusta ulos. Hyväksyn tämän hylkäämisen pelon teeman ja teen sen itselleni näkyväksi. Ei en minä hylkää minua, vaikka minulle sanotaan ei.
Miten sitten tämä liittyi tyttäreeni. Hän kohtasi samanlaisen tilanteen kuin minä. Ensin nostetaan jalustalle ja yllättäen jalusta potkaistaan kivuliaasti jalkojen alta pois. Sanaa tällaisen ihmisen käytökselle en tiedä, mutta se on kuin "kulutustavara".
Ei kannata sijoittaa tällaiseen yhteistyöhön. Se vanhenee kuin maito. Todella nopeasti.
Erona näissä on, että lapsi voi oppia pois tällaisesta käytösmallista, mutta voiko aikuinen oppia?
Minä en hylkää sinua
Maiju
