Täytyy kertoa muuten tällainen juttu omista kivuistani, jotka ovat minun kipujani.
Olen syntynyt todella työtä tekevään perheeseen. Vaikka äitini oli kotiäiti, hän ei ollut millään muotoa työtön, vaan ompeli meidän vaatteet, teki kuusihenkiselle perheelle ruoat, siivosi, ompeli veneen pressut. Päällysti sohvat. Ompeli lahjat, naapureiden vaatteet. Hän oli myös perhepäivähoitaja ja kaikki olivat erityistarpeen vaativia lapsia. Sokea, AD/HD ja kehitysvammainen. Ja ei äitiyslomaa minusta ja imetto minua 9 kuukautta. Huh.
Hän osasi artesaanin töitäkin. Isä oli töissä aina iltaan asti ja vasta minun kohdalla hän vietti enemmän aikaa perheen kanssa, kuitenkaan hän ei ollut läsnä. Isälle ei uskaltanut juuri puhua, kuin hetkittäin. Äiti taas kielsi asioita. Kerroin äidille teininä polttavani tupakkaa, hän ei uskonut.
Sain siis vapaasti kasvaa vailla kasvatusta, tehdä mitä halusin.
Äitiys aiheutti elämäni pahimman kriisin, sillä en tiennyt miten tätä hommaa hoidetaan. Sain kaksi kerralla ja järjettömän paljon kritiikkiä ja neuvoja, joilla ei ollut tietopohjaa. Vain sieltä täältä huudeltuja mielipiteitä mitä en saa missään nimessä tehdä. Empaatikkona koin ensimmäisen uupumuksen. Siitä käynnistyi allergiakierteeni.
Sisälläni on paljon vaatimuksia ja sisälläni on paljon ahdistuksia. Mitä enemmän tekee, sitä vähemmän tiedostan niitä. Mutta elämä järjestää minulle jatkuvasti työttömyyttä ja tilaa käsitellä kaikkia sukuni kipuja. Pysähdys on rajuinta jota minulla on. Sillä joudun kohdata toisinaan ihan paniikin omaista kehopainetta, josta en tiedä yhtään mistä se johtuu. Alitajuntani tukahduttaa elämästäni niin paljon sisuksiinsa ja hiljaiset hetket ovat ikäänkuin tarkistuskohtia joissa katsotaan missä mennään. Silloin paha olo valtaa sisukseni. Olen 7 vuotta ollut työelämässä tilanteissa jossa kohtaan hiljaisuutta, työttömyyttä tai osa-aikatyötä ja lomautusta. Yrittäjänä taas kohtaan hiljaisuutta, ei ole asiakkaita. Aivan liikaa aikaa. Liika aika lamaannuttaa. Näytän muiden silmissä laiskalta.
Henkinen kasvuni on kestänyt vuodesta 2010. Hiljaiset hetket ovat tuoneet alitajunnastani pintaan rankkojakin tunteita, jotka ovat toisinaan pelottanut turhankin voimakkaasti. Vieneet hulluuden äärirajoille ja yksinäisyyteen. Olen onnekas, ettei enää ole tarvinut tuntea näitä tunteita niin voimalla.
Minulla on kuitenkin empaatikon sielu, joka parantaa ympäristön olosuhteita paremmaksi. Kun ihmisillä on kipuja, minä lohdutan.
En oikein voi ajatella enää, että voi kuinka joku saisi polustani apua, sillä se ajatusmaailma uuvuttaa minut. Asettaa taas minut pelastajan rooliin, joka vie minut lopulta uhriksi. Minun on löydettävä uusi tapa toimia. Uusi tapa nousta uhriuden, pelastajan ja roiston yläpuolelle. Mutta miten? Miten minä nousen sinne?
Maiju
