Nykypäivän ihmiseltä vaaditaan paljon suhteessa ympärilleen viestimisessä.
Jos ajatellaan meidän esiäitejä, jotka asuivat maalla 13 henkisessä perheessä. Lapset lähetettiin kaupunkiin töihin ja muihin perheisiin asumaan. Työ oli työtä, se oli fyysistä, eikä tunteille juuri ollut tilaa. Viestintä pitkän matkan päähän hoidettiin sähkein, radiossa tai kirjeellä. Odotusajat olivat pitkiä ja puheluita tuli, mutta ei usein. Silloin viestiminen oli erilaista.
Sitten minun lapsuus, puhelin oli kehittynyt näppäinpuhelimeksi, tietokone oli juuri tullut ja faksi oli käytössä. Faksit ovat jo historiaa sillä edistynyt teknologia on sen korvannut sähköpostilla. Kirjoitettiin kirjeitä, joita lähetettiin postissa.
Nyt kaikki tieto löytyy taskussa kannettavasta puhelimesta.
Nykypäivän ihmisestä sanotaan että se on liian herkkä ja ennen kaikki oli paremmin. Mutta nykypäivän ihmisen elämä on raadollisempi, sillä meillä on jatkuva uhka päällä. Jos ei ole sodan tai koronan uhkaa, meillä on viestimisestä tuleva median uhka. Tai tiktokin kauhu. Meidän nykymaailma on sekava. Aikana ennen älylaitteita maailma oli hieman selkeämpi.
Viestintä on vastuuta.
Emme koskaan voi ennustaa miten viestit tulevat menemään perille.
On tärkeää, että kaikenlainen tiedottaminen on puhdasta, ei pelottelevaa, kauhistelevaa tai muutenkaan yliampuvaa. Mutta tietenkin jos on vaara, se kirjoitetaan vaara.
Jos on tekemisissä ihmisten kanssa, niin hyvin moni ihminen on intuitiivinen. Viestimättä jättäminen sanallisesti on viestintää ja tekojen tekeminen ilman kertomista on viestintää, se voi olla hyvinkin negatiivista viestintää. Mutta se on hyvin tavallista nykymaailmassa, missä passiivisagressiivisuus kukoistaa.
Me kaikki viestimme. Viestimme eleillä, katseilla, hiljaisuudella. Vastaamattomuudella, vastaamisella. Kaikenlainen kommunikointi on viestimistä. Mutta se joka hoitaa pääviestinnän esimerkiksi työpaikoilla, yhteisöissä - sillä on suurin merkitys. Mutta viestiminen liikkuu kahteen suuntaan. Ja keskustelu rehellisesti on paras suunta.
Ihminen ei kuitenkaan ole tyhmä, vaikka toisin sanotaan. Meillä on aistit, energian tunto. Keho tietää ennen kuin mieli edes ymmärtää ja hajottava viestintä voi sekoittaa intuitiota. Siksi on tärkeää oppia itsestään ja omasta tavastaan viestiä ja omasta tavastaan ottaa viestit vastaan. Usein tyhmäksi toista sanova on vain itse heikko kommunikoinnissaan ja tunnetaidoissaan.
Eikä ole tarve olla täydellinen. Ihmiset supisevat aina ja yksilöillä on myös vastuu hoitaa oma työnsä. Mutta pahinta vietinnässä on, kun sen jättää tekemättä ja pamauttaa yks kaks päin naamaa, kun toinen ei tiedä tekevänsä väärin. Tai olet venyttänyt itseäsi niin äärimmilleen, että olet aivan puhki ja tämän seurauksena saat viestin mitä kaikkea olet jättänyt tekemättä.
Viestinnässä pitäisi kiittää ja kysyä. Ei hyökätä ja rankaista. On luonnollista että kun ärsyttää, silloin tekee mieli pamauttaa päin pläsiä, mutta sen sijaan voisi kysyä onko kaikki hyvin?
Silloin kun egomieli lähtee syyttämään tyhmäksi, kyllä nyt nämä pitäisi jo tietää. Mutta. Ei pidä, vaan se joka päättää asioista, sen vastuu on viestiä niistä. Jos viestintä puuttuu - huono ilmapiiri kasaantuu, ihmiset kuormittuu ja pahantahtoisuus kasvaa.
Meidän sukupolvi ei ole voinut uskoa sodan olemassaoloon, mutta tänään aamulla heräsin siihen kun hornetit lensivät meidän yllä monta tuntia etsien droonia. Kun pohdin viestimistä, googlesta ei löytynyt mitään. Ystävien watsap ketjussa tiedettiin kertoa, että 112 sovelluksesta löytyy tietoa. En kuitenkaan saanut sieltä ilmoitusta. Lopulta jouduin muuttaa asetuksia, että sain tiedot. Kehotettiin pysymään sisällä. Lopulta facebooksissa oli tieto. Miten nykypäivänä, kun tieto hajoaa miljoonaan eri suuntaan se saavuttaisi kaikki? Kuitenkin viestintä oli lyhyttä ja niin se tulee olla. Silloin kun on tiedotettavaa, sen on oltava ytimekästä. Kun tulee jonkinlainen vaarailmoitus, kaikkien pitäisi tietää miten toimia.
Tällainen tieto kun tulee, se herättää meissä erilaisia tunteita. Kun hätätila syntyy, ihminen ei voi tietää miten se reagoi - varsinkaan jos ei ole kokemusta hätätilanteista. viestintä tulee olla lyhyttä ja ytimekästä, ei lietsovaa eikä missään nimessä CAPS LOOK kieltä. Ei kauhistelevaa.
112 sovelluksessa se oli lyhyttä ja ytimekästä. Se oli hyvä.
Mediaa kun seuraa, niin joka päivä meitä kohtaa joku vaara, joku rikos, hyökkäys, sairaus ja uhka. Koska raflaavat asiat myy. Näin sanottiin minulle noin 15 vuotta sitten kun puhuimme positiivisten uutisten sanomista. "Ei se myy. Ei ketään kiinnosta positiiviset uutiset"
Kun raha pyörittää maailmaa, raflaava myy. Pelko ja hätä myy. Ei moraalilla sen väliä. Kunhan saadaan klikkejä. Ärsyttää.
Siksi on tärkeää keskittyä rauhaan ja pyrkiä selkeyttämään omaa elämää, mihin kiinnittää huomioita ja mikä on tärkeää. Pelko käsitellä, sillä eiköhän näitä lietsovia juttuja tässä ole jo melkoisesti. Tosipaikka aina sanelee sen miten kukakin meistä reagoi. Tosipaikka tuo meissä esiin meidän kehitettävät piirteet.
Maiju
