Miksi, oi miksi?

 

Kiitos kuvasta Pexels Pixabay

Miksi kirjoitan, kysyn itseltäni joka kerta, kun avaan tämän blogin. Jollain tavalla todistelen itselleni asioita, jollain tavalla ehkä haluan tallentaa itselleni asioita. Joskus ajattelin, että jätän näin lapsilleni perintöä. Kun kirjoitan heille minusta ja minun sukulinjasta, ajatuksista ja muista elämän tärkeistä aiheista, ehkä he ymmärtävät joskus itseään. Varsinkin tässä vaiheessa, kun heitä ei juuri kiinnosta muu kuin oma minä ja kaverit, on hyvä olla jotain infoa meistä muistakin. En kuitenkaan näin julkisesti kirjoita kaikkia yksityiskohtia ja henkilökohtaisia asioita, ne ovat salaisissa päiväkirjoissa kaapissa. Mutta ajatuksia voi aina kirjoittaa. Tykkään kuitenkin jakaa asioita itsestäni. Koen, että olen näin osa ihmiskokemusta/ sosiaalista ympäristöäni. 

Samalla kun kirjoitan näin, voivat muutkin lukea ajatuksiani. Jotka toisinaan ovat korkealentoisia. Eikä ajatuksiani aina ymmärrä. Joskus en itsekään ymmärrä. 

Tätini jäämistöstä löytyi aarteita, meinaan valokuvia 1900-luvun alusta. Minun mummini vanhemmista. Silloin, kun elämästä katoaa sukulaisia ja ikää kertyy –  kiinnostus omia juuria kohtaan kasvaa. Kun jäljellä ei ole kuin rikkinäisen puhelimen jäämistöä, on saatava todisteita omasta historiasta. Minun sukuuni kuuluu paljonkin tragediaa. Vaikeita juttuja. Niille on täytynyt nauraa ja niistä on täytynyt tehdä vitsiä, jotta se vakavuus asioista ei ole lamauttanut. Mutta nyt riittävästi ikää saavuttaneena ymmärrän paljonkin. 

Pelkäsin yrittäjyyttä ihan kuollakseni. Mutta molemmat isovanhempani olivat yrittäjiä. Yrittäjyydestä on lietsottu ja peloteltu niin kauan kuin muistan. Nyt olen itse yrittäjä. Se on yksi sukuni, molempien puolien teema joka on pitänyt hyväksyä.

Kun kävin isointa henkisen pyörityksen, varjojeni kohtaamisen aikaa – kirjoitin ja opettelin kirjoittamista. Niskani olivat aina jumissa paineesta. En tiennyt mitä alitajuntani pintautti. Se aiheutti stressin nousua ja löi hartiani kivenkoviksi. Se myös madalsi mieltäni, olin jatkuvassa alavireessä. Mutta työ kannatti. Enää ei ole tarve tonkia kipujani. Vain niitä jotka tähän hetkeen nousee. Kirjoittamalla olen saanut selkeyttä epäselkeään elämääni. Minulla ei ole oikein koskaan ollut rytmiä tai kaavoja, en ole järjestelmällinen enkä selkeä. Mutta osaan toimia (ainakin joskus) kaaoksessa. Maailma on toisinaan yksi kaaos. Ja siinä joutuu joskus suunnistaa vailla mitään ohjekirjaa. Ehkä siksi olen uskaltautunut hypätä tyhjän päälle niin monia kertoja. 

Aina kun on paljon ihmisiä, on myös paljon tunteita, kieltoja, egoa, mielipiteitä ja haasteita. Näiden teemojen seassa kun kahlaa –  oppii itsestään ja omista selviytymismekanismeistaan. Se on kiehtovaa. Tiedän, ettei tässä hetkessä tarvitse penkoa menneisyyden haasteita esiin, mutta niissä hetkissä kun tarpoo haasteiden suossa, voi menneisyyden kokemuksista saada paljonkin apua. Tämä blogi auttoi minua vaikeuksien keskellä yli vuosi sitten. Ehkä se auttaa tulevassakin. Joskus minulla nousee häpeää omista teksteistä, silloin tekee mieli poistaa niitä. Samalla kuitenkin tyynnyttelen itseäni ja yritän sulkea silmäni. Ja käsken itseni lopettaa häpeämisen. 

Maiju

Höpinää

 

Minusta on jännää, kun olen opetellut kirjoittamista vuosia, unohdan silti jotkut perusjutut jotka olen tai olin sisäistänyt. Esimerkiksi tällaisessa blogitekstissä jos alan kirjoittamaan sinulle tekstiä aiheesta jonka haluan sinun kuulla tai minun muistavan myöhemmin, on hyvä selittää auki mitä haen. Jos kirjoitan tavalla jolla luulen sinun lukevan ajatuksiani, et jaksa silloin lukea –  koska et pysy perässä. Eikö?

Olen myös jättänyt nähtävästi kaikki kielioppisäännöt pois ja lisäilen että, jotta, mutta, kun sanoja aivan villisti sanojen sekaan. Pah. Tai oikeastaan en tainnut koskaan ymmärtää koko kielioppia. Ehkäpä olen nyt vain oma autenttinen itseni.

Siksi kirjoittaminen on haastavaa ja ihanaa, sillä minun on ajateltava kuitenkin sinua paljon kirjoittaessani. 

Voi olla, että elän nyt aikaa jossa kirjoittamisen tarve ei ole kuitenkaan niin kova. Silloin kun minulla oli haastavaa, yksinäisen vaikeaa –  tarve oli valtava. Kirjoittaminen on terapiatyökalu. 

Tämän minä haluan kuitenkin nyt kertoa: 

Kohtasin tällä viikolla niin kauniin sielun, että hämmennyin. Jos minulla on vaikeaa ja olen kokenut menetyksiä paljon, sai vaikeuteni perspektiiviä hänen kokemuksista. Hän oli kohdannut niin rankkoja asioita, joita kukaan ei joutaisi kokea ja siinä hän istui lempeänä. Kun minun kaltainen ihminen saa kohdata ihmisen, jolla on paljon yhteistä kanssani, mutta hänen vaikeutensa on mittaluokkaa sata, verrattuna minun viiteenkymmeneen ja hän kertoo omaa asiaansa rauhallisesti ja on olemukseltaan lempeä minua kohtaan, minun hattu nousee päästä. Kunnioitukseni on hänen. Sillä hän antaa minulle valon pilkahduksen, ja vaikeuteni asettuvat toisenlaiseen perspektiiviin. Kohtaamiset elämässä ovat tärkeitä. Voimme tavata ihmisen vaikka vain kerran elämässä, mutta se kerta voi olla käänteentekevä omassa elämässämme. Meillä oli hänen kanssaan yhteistä se, että olisi ihanaa elää tavallista tylsää elämää.  Olimme kasvaneet myös samalla alueella ja molemmat tiesivät elämästä sen raadollisen puolensa. Ja tavoitella suuria ei ole se unelma. Vaan rauha. Meitä yhdisti myös kirjoittaminen. 

Mutta haluan selventää, että minun tavallinen ja tylsä elämä tarkoittaa sitä etten halua draamaa, enkä negatiivista painolastia enempää. Haluan kuitenkin jännitystä, joka syntyy uusista asioista ja asioista jotka kiinnostaa. Kuitenkin rauhaa kasvaa niitä kohti. 

Tosin minulla on suuria unelmia. Unelmoin lasteni onnellisesta tulevaisuudesta, unelmoin omasta valokuvaustudiosta ja unelmoin taidekuvien ottamisesta. Tällä hetkellä haaveilen saavani kahdesta tatuoidusta ystävästä taidekuvat. Annan ajatusten muhia ja haluan päästä harjoittelemaan. Huomaan, että valokuvauksessa on tullut melkoisen vahvasti esiin, etten tiedä nautinko siitä työnä. Koska työ tuo siihen jonkin tason stressitilan, ja se vapaus josta taide syntyy jää sen alle. 

Minusta taide syntyy siitä mikä on itselle intohimoa. Työ voi saada taiteellisen perspektiivin tekijältään. Luin hyvin voimakkaan mielipiteen ettei esimerkiksi ruoanlaitto ole taidetta. Jos katsoo ihmistä, jonka intohimo on ruoanlaitto ja hän hioo annostaan tunteella, se on taidetta. Taiteessa ei saisi olla raameja, että joku kertoo mikä on ja mikä ei ole taidetta. Koska taide tulee luovuudesta, tuolta meidän yläpuolella olevasta näkymättömästä, silloin siinä on pala mystisyyttä ja taidetta. Taide pitäisi olla sellaista, jota jokainen saisi kokea ja tuntea. Sen pitäisi olla myös arvostelusta vapaa oleva alue. 

 Mutta tiedän, että sitä se ei todellakaan ole kuin minun vaaleanpunaisessa maailmassani.

Flow syntyy virtauksesta, jonka pysäyttää omalla kohdallani negatiivinen katku.  

On hyvä erotella työ ja taide niin, että tiedostaa kumpi on kumpaa. Koska silloin kun on luovassa prosessissa voi olla myös hyvin kuluttavassa prosessissa. Kun taas on työmoodissa jonka osaa, se taas voi olla hyvin helppoa ja ei vie niin voimia. 

Maiju

Ihmiset ympärillämme

Kuva Bansi Patel Pixabaystä

 "Ole ihmisten kanssa, jotka tykkäävät sinusta sinuna, ei sinusta sellaisena kuin hän itse on. " 

Tämän ristiriitaisen lauseen olen kuullut joskus. Se kuulosti aluksi todella hyvältä, mutta ajateltuani asiaa syvemmin, siitä tuli ristiriitainen. Sillä me hakeudumme samankaltaisten seuraan ja tunnemme olomme kotoisammaksi heidän kanssa jotka ovat enemmän kaltaisiamme. Mutta samalla se tuo minulle tietynlaista lohtua; Minun ei tarvitse olla ihmisten kanssa, jotka ovat vastakohtiani. En jaksa mielipideväittelyitä, enkä pyöreän muuttamista neliöksi keskusteluja. En kaipaa tunteiden ylikuumenemista. Oikeastaan inhoan sitä.  Maailmaan mahtuu mielipiteitä, mutta joskus ne eivät mahdu samaan keskusteluun. 

Värähtely. Oletko kuullut koskaan sellaista sanaa? Tai samalla henkisellä taajuudella olemisesta? 

Pohdin näitä paljon ja yritän sanoittaa niitä itselleni. Näin kirjoittamalla se toisinaan onnistuu, toisinaan ei. 

Koska kommunikoiminen ja ihmisten väliset suhteet on itselleni se oma kiinnostuksen kohde, olen pohtinut paljon aihetta. Miksi jonkun sanoma suoruus voi viiltää selkäytimistä, kun taas jonkun samat sanat oleva suoruus ei tunnu miltään? 

Oli aika, kun olin niin sanotusti altavastaaja eräässä työtilanteessa, henkilö ei pitänyt minusta. Tavallaan en usko, että kyse olisi ollut pitämisestä, mutta hän ei arvostanut minua vaikka olisin seisonut päälläni. Sellaiset jutut ja tunteet vaan tuntee nahoissa. Hänen sanomana suorat sanat ulkoisesta olemuksestani satutti minua. Se aiheutti niin outoja kipuja minussa, että oli pakko käydä keskustelemassa työterveydessä asiasta ja pohtia ihan pitkään miten pääsen tilanteesta eroon. On toisinaan haastavaa olla herkkä työmaailmassa, siksi olenkin oikeassa työssä nyt, herkkyys kun on siellä supervoima. 

Tiedostan, että kun henkilö ei arvosta itseään – ei arvosta muitakaan. 

Kun taas henkilö joka arvosti minua, piti minusta ja hän sanoi täsmälleen samalla tavalla suorasti minulle ulkoisesta olemuksestani ja se ei tuntunut missään, eikä ole mitään tarvetta purkaa asiaa enempää. 

1. Miksi tunnen onnea kun itselläni menee huonosti ja joku saa itselleen hyvää, onnistuu, voittaa lotossa, saa työpaikan, ison perinnön, pääsee linnan juhliin tai muihin isoihin näyttäviin juhliin, ostaa ison talon tai mitä vain isoa tai matkustelee hienoihin kohteisiin ym. Miksi minun energiat nousevat pilviin ja koen onnistumisen iloa hänen puolestaan. Olen aidosti iloinen hänen puolestaan. Vaikka minulla ei olisikaan samoja mahdollisuuksia, se ei minua haittaisi, enkä välttämättä haluaisi samoja juttuja. 

Kuva Kei Pixabaystä

2. Kun taas tunnen halveksimista, kun henkilö joka on etuoikeutettu ja raportoi somessa omista onnistumisistaan, talon rakennuspuuhistaan, ulkomaanmatkoistaan ja löytöeläinten pelastusretkistä, kuinka hän auttaa ihmisiä, pääsee kutsuvierasnäytöksiin elokuviin, ostaa hienon auton ja niin edelleen. 

Kuva: Bucarama-TLM

Ykkösen ja kakkosen ero henkilöissä on, että ensimmäinen on positiivinen ihminen. Arvostaa itseään ja elämää, arvostaa ympäristöään ja kehuu selän takana. Hän jättää muiden ihmisten tuomitsemisen sanavarastostaan pois. Vaikka hänen elämässään on tragedioita paljon, hän silti jaksaa uskoa hyvään ja siihen, että elämä tuo vielä hyvää. 

Kun taas kakkonen ei näe sitä kaikkea hyvää mitä hänellä on. Se on hänelle itsestäänselvää. Hän valittaa aina miten muut tekevät huonosti, tai miten kukaan ei koskaan tee mitään. Hän nolaa ihmisiä. Hän osallistuu sosiaalisen median keskustelupalsoille mollaamaan ihmisiä, joista se moninkertaistuu, sillä yleisö on suurempi kuin yhdelle kasvotusten kertoen. Hän myös ojentaa muita ja kertoo miten muilla asiat ovat väärin. Mutta hänellä on asiat hyvin tai huonosti. Hän ei ymmärrä myrkyttävänsä ympäristöään ja levittävänsä pahaa henkeä. Tällaista ihmistä empaatikot suojelevat sanomalla, että no kun sillä on niin vaikeaa. Mutta ykkösellä on vielä vaikeampaa, hän on silti valinnut asenteekseen sen positiivisen. Kakkonen on valinnut katkeruuden. Katkeruus lopulta nakertaa empaatikoiden energiat ja imee heidät kuiviin. Heille ei jää mitään ja he katkeroituvat myös. Kuitenkin ykkönen ja kakkonen voivat molemmat olla itsekin empaatikoita ja herkkiä. Kakkosesta on kuitenkin enemmän kirjoitettavaa. Hän on jättänyt jäljen, jota tekee mieli purkaa pitkään. 

Näissä hetkissä kun tuntee epämääräisiä tunteita esimerkiksi kakkosta kohtaan, se voidaan sekoittaa kateudeksi häntä kohtaan. Mutta miksi olla kateellinen ihmiselle, jonka elämä on katkeraa? Joka ei arvosta sitä mitä hänellä on. En näe sitä kateutena, mutta en tiedä minkä sanan sille silloin antaa. On helppoa käyttää sanaa kateus moneen asiaan, mutta aina kyseessä ei ole kateus. 

Olen onnekas, että suurin osa ihmisistä elämässäni on ykkösen kaltaisia ja olen pyrkinyt välttelemään kakkosen kaltaisia. Miksi? Koska kuulun empaatikoihin, jotka valuvat tyhjiksi kakkosen katkeruuden edessä. Jaksan tiettyyn pisteeseen, kunnes en enää jaksa. 

Elämä ei kuitenkaan mene aina niin, ettei koskaan itsekään olisi katkera. Joskus kaikilla meillä voi olla vaihe, että olo on alavireinen ja valittaa ja ruikuttaa elämästään. Mutta jos se jää elämäntavaksi, niin siitä tulee rasite ympäristölle. Ainakin minun maailmassa. 

Maiju

Arvostava kohtaaminen

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä

Kuinka kohtaat toisen ihmisen? Kysytkö mitä kuuluu ja kuuntelet vastauksen, vai alatko suoraan paapattamaan omasta elämästäsi? Tai vietkö huomion kokonaan muulla tavalla johonkin mihin ei pitäisi? Kohtelias ihminen ymmärtää jossain vaiheessa kysyä myös toiselta mitä kuuluu, jos on käyttänyt tilan itseensä, mutta huonosti käyttäytyvä ei edes ymmärrä kysyä. Hän usein kaataa roskansa toisen päälle, pyyhkii suupielet ja jatkaa matkaa. Hänen kanssaan täytyy aina olla varpaillaan. "Mitä nyt taas" Olen tätä joutunut harjoitella, sillä toisinaan paapatan omista asioista turhankin reilusti. 

Olen jo lapsuudesta saanut äidinmaidossa oppia toisen kohtaamisesta. Tosin teini-iässä en ole varma miten kohtasin ympärillä olevia. Varmaan teinimäisen huonosti. Ja muistan hyvin, kuinka minulle sanottiin "Ainiin, unohdin että te olette se huonokäytöksinen perhe". Olen tästä asti pohtinut hyvän ja huonon käytöksen merkkejä. Onko tärkeämpää hienot tavat, oikeanlaiset lautasliinat ja kattaukset vai sydämen lämpö, kohtelias ja kunnioittava ihmisen kohtaaminen? 

Miellyttäjänä arvoni olivat lähes aina: "muut ensin". Annoin myös polkea itseäni, edes sitä tietämättä. 

Muistan 19-vuotiaana, kuinka odotin talvipakkasilla bussia lähellä etuovia ja itselleni tuntematon työkaveri odotti bussia bussin takaosan kohdalla. Kun bussi tuli, hän kirjaimellisesti ryntäsi eteeni, jotta pääsi itse ensin kyytiin. Kun tuli aika jäädä pois –  hän teki saman. Hän kiilasi minut. Olin noussut jo seisomaan, mutta hän tuli eteeni. Kun kävelimme peräkanaa töihin, hän käveli noin 5 metriä edelläni –  avasi työpaikan oven juuri ja juuri niin, että mahtui sisään ja ovi meni perästä kiinni. Ovi oli avaimella avattava, joten minä jäin kaivamaan avaimia taskusta. En koskaan tutustunut häneen. Samalla viikolla sain päinvastaisen tilanteen kohdattavaksi. Kävelin noin 20 metrin päässä ja toinen työpaikallani oleva henkilö jäi pitämään ovea auki, niin että kiirehdin vauhdilla. Hän sanoi ettei ole kiirettä ja ei tarvitse juosta. Hänestä tuli ystävä. Nämä kaksi kohtaamista olivat itselleni hyvin käänteentekeviä. Se, että minulle pidettiin ovea tuntui hyvältä –  päätin jatkaa samaa tapaa. Tee muille hyvää. Kun taas tuo toinen kohtaaminen sai itselleni hämmentyneen ja epämiellyttävän olon. "Älä käyttäydy noin".

Jossain vaiheessa huomasin, että ihmiset ottavat kyllä tilan. Eli jos annat vaikka jonkun mennä metrossa ennen sinua, sieltä tuleekin jono ja sinä et meinaa enää mahtua kyytiin. Joskus täytyy olla itsekäs, ettei aina jää jalkoihin.

Tuntuu myös todella hyvältä kävelijänä, kun auto antaa tietä odottaessani suojatiellä –  joten aina kun se on mahdollista annan kävelijän mennä. Kun olen itse kävelijänä, kiitän autoilijaa nostamalla käden. Kun tekee hyviä tekoja, saa itselleen hyviä tekoja. 

Meille on syntynyt pieni naapuririita yhden naapurimme kanssa. Hän tuli eilen ovemme taakse pimpottamaan. Tyttäreni oli jättänyt auton väärään paikkaan. Kun avasin oven, ketään ei näkynyt missään. Hän oli juossut jo talon kulmalle ja huusi minulle vihaisesti tyttäreni auton siirrosta. Huusin takaisin "Miten sä oikein puhut mulle!?" Hämmennyin miten hän ilmaisee itseään heti huutaen. 

Olen käsitellyt kommunikointiteemaa vuosia. Olen tehnyt työtä itseni kanssa, että olisin parempi kommunikoinnissa ja kohtaisin ihmiset kunnioittavasti. Katsonut silmiin kun puhun. Mutta miten tällaisessa tilanteessa, kun toinen on raivona ja huutaa sinulle? Tiedän, että hyväkäytöksinen ihminen ei huuda toiselle ja osaa lähestyä positiivisen kautta. Tässä tilanteessa olen ehkä jopa väsynyt, että hänelle pitäisi antaa vielä positiivisuutta. Tiedän, tiedän hänellä on vaikeaa plaa plaa. Hän ei osaa, vaikka onkin opettanut aikanaan minulle psykologisia temppuja. 

Arvostava kohtaaminen on sitä, että keskusteluyhteys on hyvä. Puhut toiselle samalla tasolla, et katso muualle kun puhut, et huuda epämääräisiä vihaisia sanoja nurkan takana. Ja kunnioitat ihmistä edessäsi. Mutta kuuntelijalla on toki myös osansa. Jos nauraa tai on muuten epäkunnioittava kuunnellessa, saahan se nyt raivon huulille.

Tämä naapuri oli puhunut meidän yhteisestä iäkkäämmästä naapurista hyvin ala-aarvoisesti hänen ikkunansa alla miehelleni. Uskon näissä tilanteissa, että elämä kyllä maksaa hänelle. 

Minulle on tärkeää kommunikoida ihmisten kanssa kohteliaasti. Enää en koe ehdottomaksi, että minusta on tykättävä toisin kuin nuorempana. 

Huonoa kohtaamista on olla kuuntelematta toisen lausetta loppuun, kun hän puhuu. Huutaa päälle tai ei anna suunvuoroa. Puhua vain itsestään, eikä ole kiinnostunut toisesta yhtään. Tai jos joka kerran tavatessa joutuu kuunnella valitusta oli aihe mikä vaan. 

En todella ole itsekään aina maailman paras kommunikoimaan, varsinkaan tällaisessa tilanteessa, kun toinen huutaa. Mutta tällä kertaa en ollut hiljaa, yleensä olen hämmentynyt ja se on jäänyt vaivaamaan. Tällä kertaa hämmennyin siitä, että huusin ja lähdin hänen perään, mutta hän ehti piiloon. Outoa. 

Ystäväni joka on astrologi kirjoitti näin: 

"Pluto tuo esiin toksiset ja epäterveet vaikutteet elämissämme. Se näyttää mitä on ollut piilossa ja saattaa saada jonkin teeman kärjistymään, jotta ymmärrämme selkeästi, että jokin asia on tullut tiensä päähän ja että on aika vapautua" 

Tämä taitaa olla juuri tähän kommunikointiin liittyvä meidän kohdalla. Pluto vaihtoi juuri paikkaa vesimieheen. Mikä on käynnistynyt vuonna 2008, päättyy nyt. Oi että, odotan näiden teemojen päättymistä mitä tässä välissä olen kokenut. 

Sydämen taajuudella on hänen instagram tili, jos haluat tietää lisää astrologiasta. 

Maiju

Patam

Kuva Alexandra_Koch Pixabaystä

 Vaikeissa hetkissä on särmää, niistä voi kehittyä kaunista taidetta. Mutta niistä voi kehittyä myös rumaa taidetta, riippuen millä mielellä sitä katsoo. 

Toisinaan elämä on yksi iso taideteos. 

Olen aina ollut allerginen ihmisille jotka jakavat mielipiteitään minun asioista, joista he eivät tiedä kokemuksella. Ehkä se johtuu siitä, että kuljen itse usein kantapään kautta ja opin näin. Ehkä jos en omaisi tällaista ylpeää piirrettä –  elämäni olisi voinut olla tunteellisesti helpompaa. Miksi tällaisen kohdan tähän laitoin, en tiedä. Viittaan tällä ehkä siihen, että otan neuvoja usein vastaan vain heiltä, joilta saa vertaistukea. Ei kylmää mielipidettä. Tiedän myös sen, että ihminen joka on itse kokenut, hän ei tuomitse, hän tietää. Tai no. Ne minun ihmiset.

Näin melkoista unta noin viikko sitten, tai näin kolme vahvaa unta:

1. Kävelin portaat ylös kerrostalon eteen pomoni kanssa. Maisema oli huikea ja halusin ikuistaa sen puhelimellani, eteen tuli kuitenkin joitain höpöttelijöitä, enkä nähnyt maisemaa. Lopulta kun näin, meitä kohti lensi lentokoneita joista ensin huusin ihastuksissani kuinka kaunis näky oli, kunnes ne tiputteli pommeja maahan. Ne olivat ohjuksia. 

2. Katsoin taivaalle oikealle puolelle minusta. Taivaalla korkealla näkyi lintuparvi, joka tarkemmin katsottuna olikin kasa itseään. Lantaa. Huusin, että hypätään maahan, ettei se satu niin paljon. Lanta kökkäreet hakkasi selkääni osuessa melkoisina iskuina, mutta mutamaalla maatessa se ei kaatanut maahan ja ei tullut siitä vahinkoja. 

3. Heräsin siihen että oikealle olkapäälleni tippui veritippa. 

Unet ovat melkoinen suora yhteys omaan elämääni. 

Minulla on ollut melkoinen vuoden loppu, sekä alku. Haluaisin sanoa olevani onnea täynnä, mutta sinnittelen. Tätini kuoli, sen jälkeen läheinen sai infarktin, nyt kolmas läheinen joutuu kiireelliseen leikkaukseen. Tyttäreni ei puhu minulle, hän varasteli kaupasta, meille tuli kotiin lastensuojeluilmoitus ja nyt menemme poliisiasemalle keskustelemaan. Tyttäreni on sitä mieltä, että olen syypää tähän soittoon jakeskusteluun. Nämä ovat minun elämääni vaikuttavia asioita. Kavereillani on myös kamalia teemoja elämässään.

Naapuri lainasi meille parkkipaikkaansa, toinen naapuri suuttui siitä ja jätti oman autonsa meidän kiusaksi paikalle vielä niin ettei päästä kunnolla ulos omasta paikasta. Mieheni peruutti hänen auton taakse, ettei hän pääse ulos. Naapuri itse ei tullut pyytämään siirtoa vaan laittoi yli kahdeksankymppisen rouvan asialle, jolloin hän itse oli talon takana piilossa. Mieheni raivosi naapurille niin, että metsä raikui. Ei rouvalle, vaan piileskelijälle. Kun hän meni pyytämään rouvalta anteeksi, toinen naapuri oli vieressä ja jatkoi riitaa. Heidän riitely jatkui vielä pihalla. Nyt riidellään tontin rajasta. Olen kuullut hänen riitelevän myös mökillään tontin rajasta. 

Eilinen päivä meni raivon tunteisiin.

Tytär asia on minulle erittäin vaikea, mutta tässä naapuriasiassa taas aikuiset olisivat hoitaneet tämän niin, että meille olisi sanottu, ettei paikkaa saakaan lainata. Se olisi ollut ok. 

Hän teki valinnan aloittaa riidan tekemällä kiusaa meille. Tämä osui meillä molemmilla johonkin todella syvälle. Tässä on nyt vastakkain 2 erilaista perhettä, jotka eivät puhu toisilleen, mutta teot kertovat halveksimisesta. Olen luullut itse, että välimme ovat hyvät tai kulissin hyvät. Näissä tilanteissa riitely ei auta, sen tiedän ja sanoin sen miehellenikin. Jos me lähdemme sotajalalle, me saamme itsellemme vain huonomman olon. 

Tämä tilanne kuitenkin osoitti taas sen, että kiusaaja on heikko henkisesti. Ei tervejärkinen olisi noin käyttäytynyt. 

Mitä ikinä tästä tuleekaan, me joudumme nähtävästi valmistautua haastaviin aikoihin. Taas. Niinkuin elämäni koskaan olisi helppoa. 

Samalla mietin, että niinkö tässä on tämän kodin osalta elämä jo eletty. Kun muutimme tähän, rakastuin taloon niin, että ajattelin asuvani tässä todella kauan. Uskon, että tässä kodissa olemme jaksaneet kaiket nämä iskut ottaa vastaan, joita elämässä aika ajoin tulee. 

Tuntuu välillä vaan niin väärältä. Minulla on hyvin leiskuvat tunteet, samoin miehelläni. Se purkautuu raivona. Koen lopullisuutta tällaisissa hetkissä. 

Viime vuonna luin eri tahoilta, että tämä vuosi on numerologisesti karman vuosi. Kaikki pinnan alta tulevat jutut tulevat esiin. No, en kerro tässä niitä henkilökohtaisimpia juttuja, mutta melkoisia traumojakin olen saanut käsittelyyn. Kun trauma aktivoituu, se aiheuttaa minussa raivoa ja pelkoa. 

Taide on ollut terapiakeinoni jo vuosia. Tällaiset hetket usein pusertavat minusta jotain käsityötä ulos. Jos minussa syntyy raivoa, kanavoin sen taiteeseen. 

Tämä naapurisota on mieheni ja naapurin välinen kitka, joka on kestänyt vuosia.  Tällaiset pienet jutut kasvattaa ison myrskyn ja lopulta se on se ruutitynnyri ja palava lanka ja patam. Räjähdys. Räjähdyksen jälkeen tapahtuu aina muutos ja muutokset ovat hienoja tai huonoja. Niistä ei tiedä. Sen olen oppinut, että ihmiset ovat niin ylpeitä halutessaan olevansa oikeassa, että jos kumpikaan heistä ei myönny kohtaamaan toistaan, ei siitä synny kuin lisää tunnetaakkaa. 

Senkin olen oppinut, että ihmiset jotka kirjoittavat kommenttipalstalle negatiivisia halveksumisia, heitä kannattaa varoa. Ei pelätä vaan pysyä heistä erossa. Hyväkäytöksiset aikuiset ihmiset eivät kirjoita kommenttipalstoille negatiivisia solvauksia ihmisistä. Toivottavasti en ikinä saa mielenterveyden haasteita, joissa käyttäydyn näin. 

Hyväkäytöksiset aikuiset ihmiset katsovat silmiin, eikä piiloudu kenenkään selän taakse. Eivät kiertele ja kaartele vaan ovat rehtejä ja suoraselkäisiä. Joskus mietin, että onko sellainen ihminen vain taruolento. Mielenterveys on asia johon meidän kannattaa kaikkien panostaa. Ja kiitän siitä, että olen jollain tasolla vielä selväjärkinen, vaikkakin ehkä vähän hullu. 

Mutta kaikesta tästä henkisestä kasvusta oppineena, tiedän vielä tämän. Tämä on meille kaikille osapuolille kasvun paikka. Kaikille joilla tunteet leimahti. 

Maiju

Harhaa

 

(Sudenkorennosta on tarina lohikäärmeenä. Sudenkorento ei usko enää voimiinsa lohikäärmeenä, joten hän kutistui sudenkorennoksi) 

Aloitimme ystäväni kanssa tämän vuoden ihmeiden oppikurssin tehtävillä. Itse tipuin jo kärryiltä ja tipahdin jälkeen. Ihme kyllä vasta eilen unohdin tehdä päivän tehtävän. No se oli sunnuntai. (Blogini aikamäärite on sekaisin, näyttää että tänään on sunnuntai, vaikka on maanantai aamu. Mutta näköjään blogin sijaintikin osoitti Australiaan. Nyt se osoittaa johonkin merelle, enkä tiedä miten sen saa pois. Mutta toisaalta, se kuvaa hyvin otsikkoa. Sijaintikin on harhaa.) Harvoin asiat ovat sitä miltä ne näyttää. Asioiden pitäisi olla mielestämme jotenkin, mutta ne ovatkin oikeasti näin. Siitä syntyy yksi aivopieru ja harhaanjohtava esimerkki.

Kirjassa on vuoden jokaiselle päivälle tehtävä. Tänään tehtävänä on nähdä menneisyys kaikessa. 

Kirja on niin viisas. Se saa ajattelemaan maailmaa niin eri tavalla. Kaikki mitä tiedämme on menneisyyttä. Kaikki mitä ajattelemme on menneisyyttä. Tämä voi tehdä ajatuksista jopa kieroja. Siis ei negatiivisesti painotettuna, vaan aivot voi mennä solmuun ajattelusta. Kun lapset olivat pieniä ja he suuttuivat jostain, he unohtivat yhtä nopeasti kuin suuttuivat. Mutta itselläni kesti toipua hitaammin. Miksi? Koska minä tiesin niin paljon. Historiaa oli kertynyt vuosien ajalta. Luuloni olivat harhaa. Lapsilta puuttui kokemus. Kun meille sattuu jotain ja siitä vaikka säikähtää, se jää meidän tunnekehoon painamaan. Kun tulevaisuudessa jokin samankaltainen tilanne aktivoi tämän kivun (joka on harhaa) –  me reagoimme siitä menneisyyden tunnekokemuksesta voimakkaasti tässä hetkessä. Osasinkohan tämän kertoa. 

Isoin juttu onkin yhdistää, mistä tämä tunnereaktio johtuu. Mikä menneisyyden kipu saa minut reagoimaan näin. Se on ollut itselleni ehkä isoin juttuni oivaltaa vanhoja opittuja kaavoja. Varsinkin, kun olen vielä vahvasti tunteva ja herkkä. 

Toisinaan menneisyyteni toteutui tulevaisuudessa, mutta toisinaan ei. Tulevaisuus on aina päättelyä menneestä. 

Todellinen aivosolmu tulee siitä kun sanoo "etten tiedä, enkä ymmärrä tästä asiasta yhtään mitään ja ymmärrän tämän menneisyyden takia, joka ei ole totta. Tulevaisuus ei ole menneisyyttä" Hah. Melkoinen solmu. Mutta menneisyys voi toistua tulevassa, jos emme muutu. 

Viime viikolla törmäsin yhteen harhaan, joka on erittäin hyvä oppi. En ollut lukenut uutisointia eräästä aiheesta ja kuuntelin sen mielipiteen kautta. Eli minulle kerrottiin mitä uutisessa sanottiin. Se ilmaistiin vihaisesti ja ihmisiä joita uutinen koski haukuttiin. Haukuttiin siis ajattelemattomiksi ja vastuuttomiksi ja mitä vielä. Erittäin vahvoja painosanoja. Minun mielikuvani asiasta oli siis negatiivinen. Kun luin uutisen myöhemmin, oli jopa vaikeaa olla neutraali, sillä minulle oli ikäänkuin myyty aihe jo negatiivisesti lietsoten. Kun aloin lukemaan, minussa heräsi myötätunto ja ajatukseni kääntyivät pois negatiivisesta. 

Sama tilanne on kulkenut läpi elämäni, kun puhutaan muiden asioita selän takana. En muista yksittäisiä esimerkkejä, mutta tässä keksitty. Esimerkiksi kouluun tulee uusi oppilas ja hänestä kerrotaan tarinoita jo ennen kuin hän ehtii itse tuoda mitään itsestään esiin. Usein negatiivisen kautta. Uusi tyyppi voi olla ihana oikeasti, mutta hänet on leimattu jo ennen kuin hän on ehtinyt sanoa pöö. Tämän ajatusmallin purkamiseen menee aikaa. Tämä sama kaava toteutuu myös aikuisten kesken. Lapset koulussa voivat käyttää eri sanoja, kuin aikuiset työpaikalla –  tunteet ja reaktiot ovat silti samat. 

Olen yrittänyt pitää mielessäni tämän: Kun uusi ihminen astuu elämään, älä kuuntele muiden puheita hänestä vaan luo itse aina arvio tilanteesta. Muuten olet johdateltavissa, etkä voi nähdä totuutta. Älä anna muiden puheiden vaikuttaa sinun mielipiteeseen muista ihmisistä. Kun opettelee erottelukykyä ihmisten puheiden seasta, huomaakin olevansa itse tilanteen hallinnassa. Kun antaa muiden puheiden vaikuttaa, on narun perässä vedettävänä. Narun perässä ei ole kiva kulkea, sillä silloin oma ajattelu vääristyy ja voi muuttua kiukkuiseksi. Ainakin minä muutun. 

Suusta suuhun kerrottu tarina on usein rikkinäinen puhelin. Siihen on sekoittunut kertojan omaa tunnekuonaa ja tieto vääristyy hyvin helposti. 

Ihmisyys onkin toisinaan iso harhainen lastenleikkikenttä.

Maiju

Suojaa sydäntä

"Egon tehtävä on suojella sydäntä. Ole tietoinen tästä, sillä kun ego suojelee –  tieto vääristyy. 

Hengitä, rauhoitu. Kaikki on hyvin"

Henkisissä puheissa puhutaan paljon egosta ja sen keinoista vääristellä meidän ajatuksia. Kun on herkkä, vahvasti tunteva persoona, olisi vahingollista ottaa maailma vastaan sellaisena kuin se on. Se meinaan on melkoisen julma aika ajoin. Asiakaspalvelutyössä saa kokea kaikenlaisia kokemuksia kommunikoinnissa ja joskus on todella vaikeaa olla antamatta egon astua esiin. Ihmisiä tosin olemme kaikki. Olen tietoisesti sulkenut uutiset pois, enkä katso mitään mikä saa elämäni vaikeammaksi. Otan vastaan asiat kuin ne tulee. Eilen törmäsin paljon pelokkaisiin ihmisiin ja ymmärsin päivän päätteeksi, miten erilaisia pelkotiloja juuri tässä ajassa ihmisillä on. Yksi pelkää sotaa, toinen vihaa muita äitejä, kolmas säikähtää ja yhdistää kuolemaan asioita joita ei itse näe samoin. Kun me elämme ihmisten keskellä ihmisten maailmassa, meillä on pelkoja ja angsteja ympärillä paljon. Jotta ei itse saisi näitä imettyä itseensä on hyvä suojautua. 

Huomasin eilen itsessäni yhden piirteen joka on otettava haltuun. Minulla on taipumus rauhoittaa ihmistä antamalla toisen suoltaa suustaan negaatioitaan ja syytöksiä elämää kohtaan, annan niiden tunteiden ikäänkuin nousta taivaan tuuliin osumatta minuun. Mutta. Kun sama henkilö kohdistaa syytökset minuun, voimani lähtevät valumaan. Huomaan olevani sen jälkeen hitaampi ja olo tyhjä. Tämä on asia jonka kanssa on tehtävä töitä. 

Aikanaan käytin paljon mielikuvia suojautumiseen, varsinkin kun elämäni oli jatkuvaa kamppailua tunteideni kanssa. Kuvittelin ympärilleni valokuvun, joka päästää sisään vain rakkautta ja minusta pääsee ulos kuvusta vain rakkautta. En halunnut omaa vihaani tartuttaa muihin. Olin meinaan todella vihainen. Meditoin todella paljon ja puhdistelin ajatuksiani. 

Mielikuvaharjoitukset ovat todella voimakkaita, niillä saa paljon hyvää aikaan itselleen. Joskus kun päälle kerääntyy paljon kipua ja matalalentoa, prosessointia tunteista –  on esimerkiksi voimalauseet, meditaatiot, erilaiset hoidot hyväksi mielelle. 

Vaikka meillä on paljon erilaisia tekniikoita ja keinoja hoitaa itseämme, on kuitenkin valta omasta hiilaamisesta aina itsellä. Eli vain itse pystyy itseään auttaa. Me tarvitsemme siihen muita ihmisiä, mutta me voimme ainoastaan itse tehdä asialle joitain. Se on ollut itselleni haastava oppi, varsinkin silloin kun olisin halunnut jonkun ottavan taakkani. Muut eivät valitettavasti voi taakkaamme ottaa, koska heillä on omansa. Mutta niin minä kuin sinäkin, voimme keventää toisen matkaa. 

Kun ego puhuu egolle, syntyy riita. Kun sydän puhuu sydämelle, syntyy yhteisymmärrys. Kun ego kuuntelee sydäntä, ego rauhoittuu. 

Kivaa loppiaista. Joulukuusi on karsittu, mutta siinä se edelleen seisoo. Katsotaan saanko sen ennen maaliskuuta siitä purettua. Hah. 

Maiju

Kiitollisuutta päivittäinkö?

 

Kirjoittamisessa puhutaan usein autenttisuudesta ja kyvystä kirjoittaa omista peloistaan. Toisissa lähteissä taas puhutaan siitä, ettei pelkoihin kannata kiinnittää huomiota, sillä ne toteutuvat. Mikä sitten onkaan se oikea väylä? Mistä kannattaa kirjoittaa. Olisi ihanaa tietää saako kukaan elää tasaista elämää niin, ettei mitään ihmeellisiä hetkahduksia käy, jotka aiheuttavat pelkoa. Olen usein sanonut, että pelkoihin katsomalla ja ne kohtaamalla saa pelon voiman itselleen. Eli pelko ei enää hallitse. Minulle on monesti käynyt niin. Kun katsoo pelkoa silmiin, muuttuu vähän kuin turraksi(joka on ehkä väärä sana kuvaamaan tunnetta) tai kyky sietää elämää ja sen hankaluuksia kasvaa. 

Olen usein vuoden lopussa kirjoittanut somekanaviin tervetuloa onnen vuosi. Tai jonkin muun positiivisen lauseen tulevasta vuodesta. Ja usein vuosi on alkanut vaikeuksilla. Tänä vuonna en usko onneen, mutta salaa toivon parempaa elämää. Uskaltaako sellaista kuitenkaan liikoja toivoa.

Eilen laitoin ystävälleni viestillä linkin toimittajan ja hänen ystävänsä pitämästä kiitollisuusharjoituksesta.  He olivat kaksi vuotta tehnyt kiitollisuusharjoitusta, joka ilta kirjoitetaan päivän kiitollisuuden aiheet. Kirjoitus oli maksumuurin takana, mutta otsikko riitti. Tein meille watsappiin ryhmän ja illalla kun pohdin kiitollisuuden aiheitani päivästä, niitä oli vaikeaa löytää. Todella vaikeaa. Voisin sanoa, että olen kiitollinen saadessani tehdä hoitoja asiakkaille jotka kiittävät vuolaasti kun lähtevät huoneesta, mutta sitten saan asiakaspalautteen, kuinka tein liian lyhyen (15 minuuttia lyhyemmän) hoidon. Koska hän katsoi kelloa joka on 5 minuuttia väärässä. Hoitoon sisältyi paljon muista johtuvaa säätöä vielä ennen hoitoa, joka ei asiakkaalle näkynyt. Olen surullinen hänen puolestaan, että hänelle jäi paha mieli. Mutta myös siitä, että minä sain tämän palautteen vaikka tein juuri niin kuin kuului. Jostain syystä ne monet suulliset palautteet eivät silloin riitä, kun saa yhdenkin kirjallisen negatiivisen palautteen. Vaikka sillä ei pitäisi olla väliä, niin miellyttäjälle sillä on. Kirjallisesta palautteesta jää jälki. 

Kun saa kritiikkiä, se tuntuu pahalta. Myös siksi, ettei niitä positiivisia useinkaan saa. Harvoin saa. Samalla kuitenkaan kritiikki ei ollut päivän ainoa huono asia. Sinne sisältyi paljon viestien välityksellä tulevaa huolta. Epämääräisiä päätöksiä. Paljon tunnetta. Vouhkaamista. 

Mutta kiitollisuuden aihe tulee siitä, että sain purkaa sydämeni aamulla ystävälle. Tiedän, ettei se ole itsestäänselvää. Ettei kaikilla ole mahdollisuutta saada jakaa tunteitaan. Vanhempana ja muista lapsista vastuullisena aikuisena myös kuulen jatkuvasti huolta muista lapsista ja mietin miten reagoida. Mietin miten yksin olisin, jos kukaan ei tukisi minua ajatuksissani ja sanoisi joskus minun tekevän ylilyöntejä tunteissani tai korjaavan jonkun toisen tekevän sellaisia. Silloin kun itse meinaan mennä suoraan metsään. 

Elämä on välillä yksi sekava leikkikenttä. Aikuiset ihmiset muuttuvat lapsiksi, vastuulliset ihmiset teineiksi, lapset taas muuttuvat aikuisiksi. 

Mutta riskeistähän tämä elämä koostuu. Ja vastuun kantamisesta. Nöyryydestä ja ympäristön kunnioittamisesta.

Katsotaan mitä tästä vuodesta tulee. Uskaltaako sitä edes iloita. 

Maiju

Vuosi 2024

 Kuva FETHI BOUHAOUCHINE Pixabaystä

Vuonna 2024 tavoitteeni on kehittyä valokuvaajana. Valokuvaaminen on vaikuttavaa, samoin kuvankäsittely. Valokuvaajana tavoitteeni on kehittyä nyt muussa kuin luonnon kuvaamisessa. Jos saan kuvan jostain hienosta petoeläimestä, niin se on ehdottomasti yksi palkkio, mutta ei ne pedot minua lähesty. Enkä taida mennä ostamaan maastokuvioisia verkkoasuja ja asumaan metsään ja odottamaan. Näin menestyneet luontokuvaajat tekevät. Ehkä en luontokuvissa nyt kehittynyt. 

Pääsin loppuvuodesta ottamaan ruokakuvia, henkilökuvia ja taidekuvia ihmisistä. Kesällä otin yhden hienoimmista kuvistani. Olisin iloinen, jos oppisin valoista, kuvankäsittelyohjelmista, sekä tietokoneohjelmista, joita kuvaaja tarvitsee. Haaveilen myös studiokuvaamisesta, sekä rekvisiitan käytöstä. 

Luulen aina etten olisi tehnyt mitään tänä vuonna, mutta olen saanut hyvinkin paljon aikaan. Erilaisia asioita mitä edes olisin itsestäni uskonut. Ehkä suurimmat jutut mitä sain aikaan, oli suhteet ihmisiin. Niihin jotka ovat elämässäni. Kamera on toiminut minun välineenä löytää yhteys ihmisiin työni ohella, mutta myös vapaa-ajalla. Yhteys jonka kuvaajana sain henkilöihin joista kuvia otin, oli mielestäni todella koskettavaa. En löydä tarpeeksi osuvaa sanaa. Mutta se oli kaunista. 

Minulla on parantajan taipumusta, eli haistan ilmapiirin kaukaa ja jos se on huono, muokkaan sitä paremmaksi. Se on välillä todella rankkaa, mutta se on osa persoonaani ja olen ilmeisesti sellaiseen itseni kanssa sitoutunut. Olkoot se vaikka valintani sieluna. 

Vuonna 2024 tavoitteeni on saada perhe puhumaan enemmän samaa kieltä. Elämme varmasti viimeisiä vaikeimpia teinivuosia, kun viimeinenkin lapsi on aloittanut yläasteen. En odota ajasta tulevan helppoa, sillä se olisi naivia. Opettelen kasvattamaan resilienssiäni realismiin, ainaisten vaaleanpunaisten linssien tilalle.

Vuonna 2024 kiinnitän huomion terveyteeni, selvitän miksi saan näin paljon migreeneitä. Painoa täytyy myös tiputtaa, tekemättä siitä myöskään ongelmaa. Minun on saatava vatsan tuki kuntoon. Edes jollain tasolla. En pudota painoa, jotta olisin hoikka –  eli ulkonäöllisistä syistä, vaan jotta oloni olisi kevyempi ja olisin terveempi. 

Vuonna 2024 haluan mennä mieheni kanssa treffeille, edes kerran. Ja olisi se järvisydän ihan kiva kokemus. Tässä on siitä vaan muutama vuosi puhuttu.

Vuonna 2024 annan itselleni luvan ottaa rakkautta vastaan niin paljon kuin sitä minulle voidaan antaa. Olen väsynyt katkeriin ajatuksiin, yksinäisyyteen ja surullisuuteen. Annan luvan elämälle tuoda niin paljon hyvää kuin voin saada, tuntematta siitä mitään huonoa oloa tai syyllisyyttä. 

Vuonna 2024 opettelen hengittämään.

Vuonna 2024 haluan nauttia työnteosta.

Sanon hyvästit kiitollisena vuodelle 2023. Se opetti minua paljon, kaikenlaisesta. Nyt toivon voivani kääntää ihan uudenlaisen lehden elämässäni.

Maiju

Vuosi loppuu

 

Kuva Dariusz Sankowski Pixabaystä

Uutena vuotena käydään aina läpi edellinen vuosi, mitä on tehnyt ja mitä jätetään taakse. Olen jo vuosia jättänyt lupaukset tekemättä, sillä ne ovat kaatuneet mahdottomuuksiinsa. Kuitenkin tavoitteet ovat menneet lähelle. Kun olin lapsi, äitini piti meille uudenvuoden juhlat, jossa pienien posliinikuppien alle piilotettiin esineitä ja niistä valittiin muistaakseni kolme, jotka ennustivat tulevan vuoden. Harmittaa etten muista kyseistä leikkiä enää, mutta olen tehnyt jo jokusen vuoden oman tyylisen taian. Olen kirjoittanut paperille haasteitani, ikäviä asioita ja sellaisia joita haluan unohtaa –  laittanut takan päälle ja polttanut paperin takassa. Sen jälkeen kirjoittanut uuden, mitä toivon tilalle. Jos ei ole takkaa tai tulta, paperin voi silputa vaikka saksilla. 

Tuntuu, että joka vuosi olen kertonut kuinka vaikea vuosi oli, mutta nyt vaikka se on ollut vaikea –  en silti koe että on vaikeaa. Ensimmäiset puoli vuotta oli kyllä minulle erittäin vaikeaa tänä vuonna työni puolesta. Sinnittelin rahattomana ja aloin pikku hiljaa luovuttaa, tietämättä yhtään mitä alan tekemään. Sain oppia kantapään kautta taas jälleen asioita, työskentelin lakimiehen ja viranomaisten kanssa pyytäen apua. Sain tuntea miltä tuntuu, kun haukutaan selän takana ja piikitellään kasvotusten. Jopa kostin räjähtämällä oikein olan takaa. Se ei ollut kivaa. Mutta, joskus sellainen on vaan pakko itsensä kannalta tehdä. Ei se ilmaa puhdistanut, kuin vasta myöhemmin. 

Suunnittelin ajatuksissani uudelleen koulutusta. Minulla kävi paljon asiakkaita joilta kysellä aloista joita ajattelin tehdä. Hain työtä josta olin varma, että pääsen haastatteluun, mutta en päässyt. Siitä tuleva pettymys sai minut vajoamaan hetkellisesti. Työn haku on muuten todella vaikeaa. Joidenkin kohdalla se onnistuu täydellisesti, mutta minun kohdallani.. En ymmärrä, mitä epäonnea. Minulla oli siitä huolimatta, että koin todella vaikeita tunteita –  paljon tukea. Sekä päätös sisälläni, joka auttoi minua. Olin päättänyt tehdä ison muutoksen huhtikuussa. En todella tiennyt mitä tulen huhtikuussa tekemään, mutta niin se sieltä tuli maaliskuun lopussa. Työpaikan sijainnin vaihto. Oloni lähti helpottamaan pikku hiljaa, mutta vain hetkellisesti. Sillä paikka mihin menin sulki kesällä ovensa. Silti sinne siirtyminen toi olooni muutosta. Hyvää muutosta. Olin vihainen siitä mitä olin kokenut. Negatiivisia energioita oikein kattilakaupalla. Minussa on sellainen hölmö ja naiivi puoli, joka uskoo ihmisistä tai työelämästä hyvää. Mutta aina kun on kyse rahasta ja työstä, on oltava varovainen. Raha saa aikaan erilaisia vallankäytön elementtejä. Kuitenkin kompastun tähän kuoppaan joka kerta. Kukaan ei halua maksaa, jos ei tarvi. Ei työnantaja, ei yhteistyökumppani, ei asiakas. Kaikki haluaisivat halvemmalla. Mutta jos lähtee siihen että itseään antaa polkea, sinne kengän alle jää. 

Liian hyvää ollakseen totta, usein on liian hyvää ollakseen totta. Ehkä jonain päivänä sen opin. 

Kesällä tein hyvin väkevän päätöksen, ettei ala anna minulle enää mitään. Lopetan. Sieltä pilkahtikin uusi ovi vanhaan työhön. Uudella asenteella. Ja se on tuntunut tässä hetkessä oikealta. Nautin siitä niin kauan kuin voin.

Syksyllä elämääni astui huoli läheisestä. Suljin huolen pois, sillä mitä olen menettämisestä oppinut, en voi vaikuttaa siihen. Jos jonkun menettää, sen menettää. Kuolema tuli aika nopeasti. Pidin instagramissa joulukalenteria kavereille. Kuvasin joka päivä videoita päivästäni. Kuolema tuli keskellä kalenterin tekoa. Pysyin silti aitona ja näytin elämääni. Se teki hyvää. Samaan aikaan toinen läheinen joutui äkillisesti sairaalaan ja leikkaukseen, silloin mietin että nyt alkaa tämä tyttö vajoamaan. Mutta kalenteri piti minut liikkeessä. Ja elämäni ihmiset osallistuivat siihen, heittäytyivät mitä hauskempiin juttuihin. Minulla oli tunne, etten ole yksin. Menin syömään ja ravintolassa eteeni tuli istumaan pappi, jolla oli saappaan kuva selässä. Hän vihelteli onnellisena koko ajan, kun istui edessäni. Saapas muistutti minua nuoruudesta. En tiennyt että saapas-työtä tehdään enää. He olivat iso juttu nuorille 90-luvulla, poimivat kyytiin nuoria pakkasilla ja veivät kirkon kahvilaan. Kun näin papin, tiesin että läheiseni selviää leikkauksesta ja niin hän selvisi. 

En voi tietää mitä tuleva tuo, enkä voi siihen kovinkaan isosti vaikuttaa, mutta voin yrittää nyt nauttia siitä mitä on. Ihmissuhteet voivat olla todella satuttavia ja riipiviä. Mutta ne voivat olla myös todella ihania ja onnistuneita. Uskon, että voimme siihen vaikuttaa päästämällä ihmiset lähellemme, mutta myös sulkemalla niitä ovia, jotka meitä satuttavat. 

Linkkari varmaankin pitäisi opetella. Työelämän some. Siellä olen ollut jo vuosikausia, mutta en ole nähnyt vaivaa oppia sitä. 

Valokuvaaminen on seuraava askeleeni. Oppia käsittelemään kuvia myös tekoälyn avulla. Siihen toivottavasti löydän apukeinoja. Mietin jopa koulua. Kuvaaminen meni tänä syksynä ihan eri leveleille. Kun näin sen valtavan mainoksen, jossa oli ottamani kuva –  olin lähinnä turta. Se oli iso ja hieno ja en oikein ymmärtänyt sen olevan omani, mutta silti se jollain tavalla oli hämmentävä hetki minulle. Se täytyy laittaa portfoliooni. Jos vain osaan sellaisen tehdä. Elämä opettaa. 

Maiju

Tilinpäätös

 

Et milloinkaan voi tietää milloin toinen katoaa, siks muista rakastaa ja kunnioittaa. 

Kun menettää ihmisen, menettää toisen –  suru väistämättä laittaa pohtimaan elämän tärkeitä asioita. 

Niitä joille ei ole ollut mitään tarvetta. 

Niitä, joista ei itse ole ollut edes tietoinen. 

Ei kuolemaa pelätä kannata - siitä kannattaa kirjoittaa, käsitellä ja kohdata tunteet, joita kuolema meissä saa aikaan. Aika ajoin kuolema korjaa, eri muodoissa vain. 

Kuolema korjaa syksyllä luonnon, puista putoavat lehdet, jotka maatuvat mullaksi vuosien aikana. Seuraavana keväänä puut synnyttävät täysin uudenlaisen luonnon. Muutos tapahtuu aina, väistämättä. 

Muutos on kuin kuolema, joskus todella lopullista. Jos olet kääntänyt sivun, voit käsitellä tunteet ja mennä vain eteenpäin. Aina meihin jää jonkinlainen jälki tekemistämme asioista, mutta turha mennyttä on täysin tulevaan siirtää, sillä se on harhaa. Se sekoittaa vaan pelolla päätä. Helppo sanoa, vai mitä. Kun näitä tunteita me kannetaan ja mielemme pyörittää erilaisia teemoja päämme sisällä. 

Omista selviytymismekanismeistani olen oppinut paljon. Tunnistan ne, kun ovat päällä ja voin niitä lempeästi hoitaa. 

Taloudellinen ahdinko osuu suoraan perusturvallisuuden tunteeseen ja tämä on ollut kova koulu. Toivon kovasti, että pääsen jo tässä suhteessa eteenpäin. 

Vuosi lähenee loppuaan ja joulu on jo pian. Aina vuoden lopussa tulee tehtyä tilinpäätös menneestä. 

Tänä vuonna kiitän itseäni rohkeasta hypystä tuntemattomaan, sieltä löytyikin ne palaset jotka veivät minut takaisin tuttuun paikkaan paremmalla mielellä. 

Tänä vuonna olen saanut kokea niin pahansuopuuden, kuin äärettömän hyväntahtoisuuden. Valitsen aina hyvän, jos vain voin. En kykene kaikkeen ja opettelen jatkuvasti. 

Muistutan itselleni, että myös hyväntahtoiset ihmiset voivat olla pahansuopia –  käsittelen näitä tunteita itsessäni etten sellainen olisi itse. Ja vaihdan seuraa, jos tällaiseen ajaudun. Valinta on aina itselläni. 

Lopulta voin vaikuttaa vain itseeni ja omiin asenteisiin. Jos jokin todella ahdistaa – on hyvä osata myös päästää irti, eikä jäädä liian pitkäksi aikaa paikalleen. Tunnistaa oma tahto ja voima. 

Maiju

Kiitos lukijani

 

Kuva Dariusz Sankowski Pixabaystä

Kiitos sinä lukijani, kun olet nähnyt vaivaa ja lukenut tekstejäni. 

Toisinaan väitän kirjoittavani sinulle, mutta sitten sanon myös kirjoittavani itselleni. Saan itse omista teksteistäni lohtua, kun palaan lukemaan niitä uudelleen ja uudelleen. Mutta, saan siitä taas inspiraation, kun näen jonkun lukevan kirjoituksiani. En voi tietää kuka lukija siellä lukee, mutta minä inspiroidun. Ja se on aika ihanaa. Kiitos sinulle, jos olet jaksanut lukea. 

Voin olla vähän hassu ja erilainen ajatuksieni kanssa, mutta alan jo tässä iässä olla sinut sen piirteeni kanssa. 

Maiju

Hyvää matkaa täti

Elämääni astui syksyllä suru. Tieto tulevasta kuolemasta. Jätin toivon, sillä tiesin ettei tästä selvitä. Hän alkoi kärsiä kivuistaan ja piti itsensä piilossa. Tällä viikolla pääsin hyvästelemään ja eilen rukoilin hänen pääsevän taivaskotiin. Niin hän lähti. Jatkoi matkaansa yöllä. Sisälleni astui rauha. Illalla hermostoni oli kierroksilla, mietin miten saan itseni rauhoitettua. Aamulla heräsin viestiin poislähdöstä. Kiitos rakas ja rakkain tätini. Sinä olit aina minun tukena. Nuorena kun kohtasin vaikeuksia, olit ainoa aikuinen jolle niistä kerroin. Suru osuu minuun aika kovaa. Mutta tällä kertaa en halua pysähtyä. Isäni kohdalla pysähdyin ja sammuin, nyt aion elää ja ottaa kaiken minkä irti elämästä saan. Kiitos, että luit blogiani aina. Tuit minua aina, kun sitä pyysin. Sinä iloitsit, kun muut eivät iloinneet minun jutuistani. 

Minä rakastan sinua aina 💚 Aina kun näen vihreää tai tämän perhosen, ajattelen sinua. Kuva on otettu sinun mökin pihasta 

Hyvää taivasmatkaa rakas täti 

Maijusi

Elämä voi tehdä täyskäännöksen

 

Kun viime vuoteni oli henkilökohtaisesti yksi kovimmista vuosistani aikoihin, tämä puolivuotinen polku on ollut sen todellinen vastakohta. Kirjoittaminen ei koskaan ottanut tulta alleen, vaikka sitä tein todella paljon ja intensiivisesti. Yritin kehittää itseäni kirjoittajana, mutta en vaan siinä nähtävästi onnistunut. Tällä tarkoitan lähinnä tarinointia. Tiedän sen, että se voi palata ja säästän kyllä tekstini mitä olen jo tehnyt.

Valokuvaaminen taas on lähtenyt itselläni lentoon aika sanotaanko upeasti. Saan kokea yhden varmasti tähän astisen työurani hienoimmista hetkistä pian, kun yksi ottamani valokuva tulee kauppakeskuksen valtavaan valomainokseen. En malta odottaa. Osa kuvistani pyörii jo mainoksissa ja ensi viikolla kuvataan lisää. 

Olen siitä hämilläni. Olen työstänyt omaa taiteilijaminääni vuosikausia. Pohtinut värejä ja miettinyt niiden vaikutuksia. Valoja ja varjoja olen miettinyt ymmärtämättä niitä. Muistan jo vuosia sitten kun eräs taiteilija sanoi minulle vinkin lyijykynästä, kuinka minun tulisi sitä katsoa ja pohtia mihin kohtiin valo osuu. Sitten piirtää kynä. 

Nyt kun saan tilaisuuden pohtia mihin sijoitan lamput ottaessani valokuvia, muistan näitä minulle kerrottuja vinkkejä (jotka tosin ovat lähinnä piirtämiseen tai maalaamiseen liittyviä). 

Lopulta kuitenkin kun mietin elämää, niin hyvinkin monet asiat puhuvat samaa kieltä. Oli kyseessä taide tai valokuvaus tai muu luova toiminta. 

Minulta on kysytty viime aikoina olenko kuvannut kauan. Mietin, että kyllä olen. Teini-iästä asti. Innostuin siitä ala-asteella viidennellä luokalla, kun meillä oli koulutehtävä jossa käytiin kuvan tarkoitusta läpi. Valokuva-albumeita on kaappi pullollaan. Sain jopa sukuni miehestä kuvan, en muista kuka hän oli, mutta muotokuva on 1800-luvulta. Rakastan vanhaa ja romanttista. Myös valokuvissa. Rakastan myös vanhoja kirjoja ja vanhoja huonekaluja. Olenkohan sen jo kertonut, että olohuoneessani on  puolen metrin pitkä rivi vanhoja kirjoja, vanhin on vuodelta 1870.

Olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, että ihmiset haluavat minun ottavan kuvan heistä. Tai pyytävät ottamaan kuvia. Olen kokenut jopa sen, että muistikorttini varastettiin ja tuhottiin, koska otin kuvia. Silloin ei vielä ollut somea ja tietoisuutta, että ihmiset suuttuvat kuvista.

Elämä teki siis kohdallani täysikäännöksen. Tasan vuosi sitten olin henkisesti vajoamassa niin sanotusti alamäkeen. Tuloni katosivat, tein hartiavoimin töitä, valokuvaus tyssäsi. Otin kuvia jakamatta niitä mihinkään. Tavallaan se oli opiskelua koko vuosi. Vielä alkuvuosi oli kamalaa henkisesti, sietokykyäni koeteltiin kovasti. Heitin hanskat tiskiin ja päätin lopettaa työni ja vaihtaa alaa. Syy oli etten siihen mennessä ollut elantoa työstäni saanut ja olin loputtoman kyllästynyt negatiiviseen ilmapiiriin. Nyt puoli vuotta myöhemmin saan elantoni hoitotyössä ja saan tehdä lisäksi kuvaamista työkseni. Koska kuvaamisessa on niin paljon nippelitietoa, on ihanaa päästä oppimaan työn kautta. Se on aika hieno mahdollisuus ja melkoinen luottamuksen osoitus.

Mutta melkoinen luottamuksen osoitus on myös saada ottaa kuvia ihmisistä. Minulle tällaiset asiat ovat aina jotenkin suuria hetkiä. Mutta kaikkein isoin juttu itselleni on, että löydän yhteyden ihmisiin ja elämään, varsinkin omaan elämään. Silloin voi löytää balanssin. 

Maiju

Perfektionismi, alaspäin vetävä ajatusmaailma

 

On karu fakta, ettemme ole kukaan täydellisiä. Tässä maailmassa jossa elämme, ei ole olemassa täydellistä. Ai miksi? Koska kuka määrittelee täydellisen? Kenellä tässä maailmassa on sellainen valta ja auktoriteetti, että saa päättää mikä on täydellistä?

Meillä on kyllä sääntöjä, joita on luotu aikanaan. Sääntöjä, joihin olemme kasvaneet. Näitä raameja ja rakenteita, joihin meidän pitää istua. Meillä on laki, jonka ovat luoneet tietty määrä ihmisiä. Meillä on perhe ja perheen säännöt, kulttuurien tavat, uskontojen tavat/säännöt jne. Ja meillä on ihmisten erilaisia persoonallisuuksia, jotka tulkitsevat elämää eri näkökulmista.  

Siksi perfektionismi on negatiivinen tunne, sekä harhaa, koska maailma on täynnä niin erilaisia tapoja tulkita elämää. Vapauttavaa?  Kun odottaa täydellistä, perfectoa – tulee saamaan aina mukanaan myös vastakohdan. Ääripään. Perfektionismi on kontrollointia ja kontrollointi estää luovuuden, sekä flow:n mitä tänä päivänä kovasti tavoitellaan. 

Jos ihminen, joka ei tee esimerkiksi itse käsillään mitään, eikä oma työnteko ja elämäntapa ole priimaa –  tuntuu todella kurjalta ja nurjalta, että sellainen henkilö vaatii täydellisyyttä ympäriltään. Sellaista henkilöä on myöskin aivan mahdoton miellyttää. Ei edes kannata yrittää.  

Moni ei edes tiedosta täydellisyyden tavoitteluaan. Sitä, miten perfektionismi satuttaa ympäristöään. Olen tainnut aiemminkin kirjoittaa tänne "Perfektionismi on pelkoa valepuvussa" Sanoi Julia Cameron.

Eli do not be the perfectinos tyyppi, vaan ole vaan se joka olet. Sillä silloin kun uskaltaa vähän tiputtautua alaspäin vaatimuksissaan, voi löytääkin itsestään piirteitä miksi ylipäätänsä vaatii täydellistä. Mitä itse olen oppinut, täydellisyys tuntuisi olevan egon suojakeino. Jotta ei vaan paljastuisi muille, kuinka heikko sitä on. Kun taas uskaltaa kohdata heikkoutensa, se menettää voimansa ja kadottaa tarpeen täydellisyyteen. Me olemme aivan tavallisia kuolevaisia koko sakki, vaikka toiset luuleekin olevansa jotain muuta. 

Maiju

Et ole ajatuksesi

Oletko kuullut sanontaa: Et ole tunteesi, et ole ajatuksesi? Meillä on se "ihana" apinamieli, joka pulputtaa päämme sisällä kaikkea negatiivista sontaa. Se häiritsee toisinaan ajatuksiamme arvostelevalla puheella. Kiukulla ja peloilla. Mutta siinä vaiheessa kun sanomme ajatuksemme ääneen, niistä tulee ikäänkuin osa identiteettiämme. 

Meillä on mahdollisuus kasvaa viisaammiksi kuitenkin suusta tulevien sanojemme jälkeen. Jos emme salli apinan pulputtaa ulos sontaa, jota siellä pään sisällä on – meillä ei ole mahdollisuutta myöskään kasvaa paremmaksi ihmiseksi. Me kaikki tuomitsemme jotain, vaikka kieltäisimmekin asian. Toisinaan vain näemme sen ulkopuolellamme. Ulkoistamme sen muihin. Jos maailmaa ajattelee liikaa, me huomaamme kiertävämme kehää. 

Olen pitänyt päiväkirjaa elämästäni ja huomaan olevani samanlainen kuin nuorempanakin, käyväni toisinaan samankaltaisia teemoja läpi, mutta opin teemoista aina jotain hiukan enemmän. Henkisessä kasvussa puhutaan "sipulin kuoresta" Kerroksia ikäänkuin puhdistetaan, jotta pääsee ytimeen käsiksi. 

Aikanaan minulle sanottiin näin: Muista että sinä et ole ajatuksesi, etkä tunteesi. Oli vuosi 2012 ja se oli facebookin reikiryhmä, jossa oli 200 reikiläistä. Oli todella jännittävää tuoda ajatuksiani ryhmässä esiin ja tämä minulle sanottiin. 

Mutta, kun lähden tuomitsemaan ihmisten käytöstä ääneen, minusta muodostetaan silloin mielikuva tuomitsevana persoonana. Siitä huolimatta, vaikka en olisi ajatukseni tai tunteeni, on kannettava vastuu sanoista joita suustaan päästää. Muista tämä aina, kun tekee mieli mollata. Sinä mollaat tavallaan aina itseäsi. Jos me mollaamme muita, se tarkoittaa ettemme arvosta myöskään itseämme. 

Aloita siis itsestäsi. Rakasta ja hoivaa, arvosta sinua. Vasta sen jälkeen voi todella arvostaa muita. 

Maiju

Luotatko?

 Ihmeiden oppikurssissa puhutaan, että pitäisi luottaa elämään. Ilman tietenkin pitäisi sanaa. Aloin miettimään, mikä estää minua luottamasta ja mikä saa minut samaistumaan kehooni. 

Kun me elämme ihmisten maailmassa, ihmisyyden kentällä ja ihmiset inhimillisinä olentoina toisinaan toimivat impulssiensa varassa –  kehossa tapahtuu sätkyjä. Tiedän, liian pitkä lause. Yritän avata. Kun kohtaat vaikka vihaisen tilanteen, joku sanoo sinulle rumasti tai ns. hyökkää sinua vastaan yllättäen kuin puskista, keho jännittyy ja on valmiina hyökkäämään takaisin. Kun sinulle käy pari kertaa samankaltainen tilanne –  keho oppii, että on tarve puolustautua/hyökätä. Kun hyökkää, vastareaktio voi saada aikaan minkä tahansa laiset seuraukset. Silloin lopettaa luottamisen. Ja alkaa suojautuminen. Suojautumisen tila päällä, näkee joka puolella ikäänkuin uhkia ja on vaikeaa rentoutua. Alkaa muodostua kiire. Lopulta ajautuu sisäiseen oravanpyörään. Ei näe enää itseään ja omia todellisia tarpeitaan, näkeekin vain uhkia muissa. Näkee muiden tekemiä virheitä. 

Minulla on ollut yli vuoden kestävä luottamattomuus. Olen mennyt ikäänkuin negatiiviseen kuplaan, enkä edes tiedosta sen olevan negatiivinen. Mutta kun katson ympärilleni, näen vain supinaa, näen selän takana puhumista, hyökkäämistä sanallisesti toisia kohtaan. Näen vaatimuksia, uhkaa ja vihaisia ihmisiä. Nämä ovat toki laimeita versioita minulle, mutta jollekin ne voivat olla hyvinkin kuormittavia. Näen ajattelemattomuutta, empatiakyvyttömyyttä. Nämä ovat ajatuksia, jotka aiheuttavat kipua kehossa. 

Kun luen ihmeiden oppikurssia, siellä puhutaan oppaasta. Opas on Pyhä Henki, mutta sille voi antaa mieleisensä nimen. Vaikka totuus. Hänelle annetaan tilanne hoidettavaksi ja itselle jää tehtäväksi vain luottaa. Olen tätä tehnyt keväästä asti ja huomaan tarvitsevani kirjaa enemmän ja enemmän, sillä tuntuu kuin en pärjäisi itsekseni. Sisäiset mörköni, riittämättömyyden tunteeni ja mitä näitä vielä on –  nostavat päätään ja kuormittavat. Se purkautuu lopulta migreeninä. Olen päättänyt vain jatkaa kurssia. Kurssissa puhutaan, että omat pimeät alitajunnan asiat on hyvä tuoda esiin, valoon. Jotta ne voivat puhdistua. Alitajunta on kuin viemäri, johon kätketään roskia. 

Rakkaus on ainoa oikea tunne ja asia, siinä on totuus. Jätä pelko taakse ja luota. Anna pelko totuudelle. 

Maiju

"Ollakseen kirjailija on elettävä kirjailijan elämä"

"Ollakseen kirjailija, on elettävä kirjailijan elämää" Sanottiin facebookin keskusteluryhmässä. Olen miettinyt mitä se tarkoittaa. Olen elänyt kirjailijan elämän, mutta en ole kirjailija. En tiedä kohta, onko se enää edes haaveeni. Niin kauan olen sitä ajatusta itsestäni synnyttänyt, mutta se ei vain ole syntynyt. 

Miksi pelkään? Miksi pelkoja on syntynyt minulle? 

Olen elänyt vauhdikkaan elämän, vauhdikkaiden elämien keskellä. Mieheni rakastaa extremeä, tyttäreni on urheilija, minä olen halunnut kokea kaikenlaisia extreme juttuja. Polttareissani minut sytytettiin tuleen, sain 30-vuotislahjaksi laskuvarjohypyn. Häämatkalla menimme alpeille ja kiipesimme vuoren korkeimmalle kukkulalle hyvin pelottavan jyrkänteen päälle. Vaeltelimme omatoimisesti suurta vuoren rinnettä alas eksyen reitiltä. Mutta mitä löysimme korkean rinteen alapuolelta, oli vuoristolehmien jätöksien kaatopaikka. Tie päättyi aitaan ja meidän oli valittava kiipeämmekö takaisin vai otammeko vauhtia ja hyppäämme yli. Hyppäsimme yli, jonka seurauksena olimme polveen asti skeidassa. Miksi rakastan tällaista? Ehkä se on se adrenaliini, joka näissä herää. Mielihyvähormonit myös. Mutta. Pelkäsin korkeita paikkoja. Alitajuntani on aina laittanut minut kohtaamaan pelkojani. Olen lamaantunut sosiaalisissa tilanteissa, olen lamaantunut stadikan betoniportaiden yläpäässä. Aivoni vain kertoivat mitä minulle tulee tapahtumaan kun otan askeleen alaspäin. Putoan, lyön pääni ja kuolen. Lamaannuin. 

Ensimmäiset lapsemme olivat kaksoset, eikä meillä ollut hajuakaan miten lasten kanssa ollaan, eikä kenelläkään ollut järkeviä ja päteviä neuvoja, miten kahta kiljuvaa vauvaa rauhoitetaan. Tuomittin vaan. Minun oli opeteltava. Kaiken sen tuominnan läpi, minä opettelin. Miellyttäjälle tuomitseminen on rankkaa. Minä kun olin aina selviytynyt vaikeista tilanteista miellyttämisellä, söpöllä hymyllä. Tuomitsemiset tulivat muilta äideiltä, kuinka he kyllä osasivat sitä ja tätä. Kenelläkään ei ollut kokemusta kaksosista. Eikä heidän lapsillaan ollut tarkkaavaisuushäiriöitä. Koulutusta korostettiin ja kympin numeroita. Meillä kun hädin tuskin tuli kutosta. "Liimasin lapsesi kokeen sivut yhteen ja annan hänelle armosta vitosen" Tuli viestiä opettajalta. 

Isäni rakensi meille veneen, kun olin 3-vuotias, veljeni ensin moukaroitua vanha vene atomeiksi ja osti meille tilalle troolarin kun olin 9-vuotias. Troolari kuitenkin upposi ensimmäisenä päivänä. Se oli 15 metriä pitkä. Se räjäytettiin lopulta Suomenlinnan sotilassaaren edustalta. En muista kävinkö kertaakaan kannella edes. Pompin vain valtavien pallukoiden päälle, kun venettä nostettiin. Tiedän, nämä kuulostaa keksityiltä. Vähän lapin lisää, sanotaan. Mutta ei ole. Vanha vene jäi meille kuitenkin minun ilokseni. Sillä olisin katkeroitunut troolarista. Isä kuitenkin pettyi, rahaa upposi sukeltajiin ja veneeseen ja se vaikutti meidän perheen rahatilanteeseen. Kun isäni kuoli ja vene oli myyty, siskoni vei lapsensa katsomaan Risto Räppääjä ja viileä Venla. Siinä oli heti elokuvan alussa isän rakentama vene laiturissa. Lähdimme koko porukka elokuviin. Menimme koko suku tiloihin. Vene edusti meille jotain suurempaa. Se edusti perhettä, kuolemattomuutta, taitoa. Kun vene tallennettiin elokuvaan, meihin astui jonkinlainen syvä tunne maailmankaikkeudelta. Isä elää. 

Sukuni on pienentynyt reippaasti, isovanhempani ovat kaikki kuolleet. Isäni, molemmat enoni ovat kuolleet. Minulla on vain tarinat jäljellä. Enoni hukkui Hakaniemen altaaseen. Sitä epäiltiin rikokseksi, mutta suku ei halunnut asiaa selvittää. Toinen enoni lähti Australiaan 70-luvulla, hän kävi viimeisinä hetkinään täällä, kunnes kuoli siellä. Hän kaivoi puoli jalokiviä Australian kaivoksilla ja toi mukanaan 2 minigrip pussillista kiviä minulle kun olin noin 9-vuotias. Hän toi loput kivet tänne viimeisellä matkallaan, zirkonit, opaalit, saphiirit. Kaikki raakapaloja. Ne ovat aarteitani. Rakastan muuten kiviä. Vasta myöhemmin kuulin kivien henkisistä merkityksistä. Nykyään kiviä on paljon. Ametisteja, pyriittejä, ruusukvartsia, seleniittiä, spekroliitti, onyx, morion ja mitä kaikkea. 

Minä olen ollut usein ihmisille liikaa. Moni ei kestä tarinoitani. Mutta haittaako se? Joskus olen turhan ankara itseäni kohtaan. Annan liikaa valtaa ihmisille minusta. Valta kuuluu minulle minusta ja tunteistani.

Mutta mikä saa kirjoittamaan? Tylsä elämä. Kun koen tylsyyttä – kirjoitan. Käsittelen ja prosessoin. Kirjoitan. 

Nuorena oli oltava cool, kuuluttava porukkaan. Kuuluinkin. Meitä oli paljon, toistakymmentä. Mutta äitinä en kuulunut enää porukkaan, se aiheutti minulle kriisin. Olin ulkopuolinen. Yhtäkkiä en sopeutunut enää joukkoon, minua jätettiin ulkopuolelle ja juuri kun minulla oli yksinäisyyden haava aktivoitunut –  jäin yksin. 

Ollakseen kirjailija  on elettävä kirjailijan elämä vai olisiko niin, että ollakseen kirjailija on osattava tarjota uudenlainen näkökulma. Nykyihminen meinaan tylsistyy helposti. Älyaikana ihminen ei jaksa lukea, kuunnella, katsoa loppuun. Näin olen kuullut. Ja varsinkin tekoälyn aikana. Ihminen ei enää kirjoita, vaan tekoäly kirjoittaa. Se on vähän kuin valmisruokaa. Se helpottaa työtä. Helpottaa elämää, mutta aitous jää pois ja siihen ihminen tottuu nopeasti. 

Mutta vaikka minä tässä todistelen, että on minulla ollut vauhdikas elämä –  saattaa olla ettei se kiinnosta. Kohdalleni voi osua lukija jonka mielipidettä arvostetaan ja hän ei ole kiinnostunut, hän voi kriitikoida minut tylsäksi, huonoksi –  miksi vaan. Mutta mikä kamalinta, sen jälkeen minä voin uskoa heitä. Ja silloin peli on menetetty. Jos minä uskon kritiikkiä, hehku voi sammua. 

Minä taisin jo kokea sen markkinoinnissa. Ensimmäisen jännittävän markkinointipostauksen ensimmäinen reaktio kun kysyin mielipiteen oli "ihan kamala, mitä sä ajattelit! " Siitä lähti minun itsekriittinen alamäki. Nyt keräilen rippeitä, enkä kysele enää mielipiteitä, sillä saatan antaa niille liikaa valtaa. Minä jään aina näitä negatiivisia juttuja kantamaan. 

Kenen tahansa elämä voi olla kirjailijan elämä. Omassa työssäni saan olla onnekas ja kuulla erilaisia tarinoita. Jos kuuntelen. Ei kaikki kerro, ei kaikkiin saa yhteyttä, mutta ne joihin saa. Oijoi.

Ehkä isoin asia jota olen käsitellyt suhteessa kirjoittajaminääni on vastuu sanoistani. Mitä kirjoitan ja kenestä. Itselläni on aina ollut lähtökohta auttaa muita. Jotenkin koen sen turhankin tarpeelliseksi ajatukseksi. Ja tällä ajatuksella olen monesti mennyt metsään. Sillä autettavia on maailma pullollaan ja jos aina vain ajattelen auttavani, uppoan itse ensin. Eli erottelukyky on ollut tärkeänä roolina itselläni. En voi pelastaa ketään, se ei ole tarkoitus. Mutta voin seistä rinnalla, kun toinen pelastaa itse itsensä. Näin en vie hänen voimaa, enkä menetä omaani. 

Maiju

Täydellinen on tylsää

 Olen pohtinut ja harjoitellut kirjoittamista jo aika pitkään. Mutta olen tehnyt sitä yksin. Kun tekee asioita yksin saamatta vastakaikua, silloin ei voi tietää omaa tasoaan. Esimerkiksi kuinka kiinnostava kirjoittajana on. En ole kirjoittajana ja ihmisenä sama asia. Kirjoittaminen on kuin ns. taide, se en ole minä. 

Silloin kun lataa energiaa paljon asiaan kuin asiaan, herkkä on niin sanotusti altis kaikelle kritiikille. Kritiikki voi kääntyä itseään vastaan. Erottelukyky on siis hyvä asia, vaikkakin todella vaikeaa joskus. 

Mietin tällaisia pohdintoja tällä hetkellä suhteessa valokuvaamiseen tai kirjoittamiseen. Mihin pyrin niillä? Miksi teen niitä? 

Täydellisyys tuntuisi meidän maailmassa olevan vaatimustaso vähän kaikkeen tekemiseen. Mutta tosiasia on, ettei ole olemassa täydellistä. 

Kävin lyhyen keskustelun erään henkilön kanssa koruntekijöistä. Kerroin tekeväni tai harjoittelevani itsekin korujen tekoa, johon hän sanoi ettei tykkää yhtään epätäydellisistä koruista, eikä ymmärrä miten niitä voi myydä täydellä hinnalla. Lause oli ohimenevä heitto keskelle keskustelua, johon hän ei muuten osallistunut. Katsoi minun koruja korvissa joita joku toinen kehui. Ne olivat hyväntekeväisyysmyynnistä ostettu. Eikä virheettömät. Maksoin niistä 25 euroa. Eikä ne todella ollut kalliit. Mutta ne ovat super kauniit. 

Aina on olemassa tuo ajatus, että vain täydellinen kelpaa. Mutta onko henkilö itse täydellinen? Tekeekö hän täydellistä työtä? Onko hän virheetön. Jos koruntekijä tekee sitä työkseen ja hänet arvotetaan ettei ole täydellistä, eikä siksi osta. Se tuntuu minusta jopa julmalta. Maailma on hyvin vaativa ja kilpailunhenkinen. Enkä tarkoita, että tarvitsee ostaa, mutta voi jättää asioita sanomatta. Se on hienotunteista. On toki eri asia jos tyrkytetään, silloin täytyykin sanoa ei. Asioilla on monta eri puolta, niin monta kuin on silmiäkin. Mutta me olemme inhimillisiä ihmisiä suusta päästettyjen sammakoidemme kanssa. Siksi myös armoa siinäkin suhteessa kommentoijille. 

Tästä päästääkin siihen meidän ihmisten eroihin kuluttamisessa. Olen viime vuosina ostanut käsityötä. Osittain siksi, että tiedän mitä käsityö vaatii, tiedän miten paljon materiaalit maksaa ja tiedän miten paljon ne vie aikaa. Mutta pidän myös tunteesta jota myyjä minussa herättää. Olen arvo-ostaja. En kuitenkaan perusta merkeistä. Minulle brändi ei ole yhtä tärkeä kuin pienyrittäjä. Brändillä tarkoitan isoja yrityksiä, joilla ei enää ole juuri kasvoja, pelkkä nimi. Minä ostan ihmiseltä. Mutta tämä ei ole mikään ehdoton, en voi kaikessa kuluttamisessa olla arvo-ostaja, rahani loppuisivat muuten. 

Lisään tähän vielä esimerkin kurkuista kaupassa (joka ei liity aiheeseen kuin täydellisyydessä). Meidät on opetettu liian täydelliseen meidät ihmiset. Edes vinoja kurkkuja ei voitu laittaa kauppaan, koska ne eivät ole täydellisiä. Joten kun vinot kurkut tulivat myyntiin, ne myytiin halvemmalla. Ne ovat ilmeisesti sitä ennen heitetty roskiin. Kuinka sanotaanko.. ajattelematonta. Vain siksi, ettei ne ole täydellisiä. Meidät on opetettu siihen. Ulkonäköihanteen kanssa sama juttu. 

Joskus mietin, että ihmiset puhuvat toisinaan liian paljon ja liian nopeasti ja ajattelemattomasti mielipiteitään – se voi taas saada aikaan melkoiset myllerrykset toisen ihmisen mielessä. Tiedän, että tuo lause osui minuun syvästi, koska minun äitini on ompelija. Häntä ei arvostettu rahallisesti, vaan hän raatoi kotona ompelukoneen edessä, hoiti meidät 4 lasta, erityishoitolapset ja kodin. Isä oli töissä iltaan asti. 

Tiedän soluissani kulkevan kiukkua ihmisiä kohtaan jotka arvottavat käsityötä ja vaativat täydellistä. Se on minun kipuni. Ostan "epätäydellisiä" koruja ja käsitöitä. Ehkä juuri siksi. Äitini osaa ommella hienoja juttuja. Ja hän oli itse täydellisyyden vaatija. Tavallaan käyn ristiriitaa sisälläni molemmista vanhemmistani. Toinen vaati täydellistä ja toinen teki siitä huolimatta. Äiti päällysti sohvia myöten kotimme. Isä rakensi meille ison veneen. Me nukuimme pienessä kerrostaloasunnossa, jossa he nukkuivat isäni kanssa parvella olohuoneessa ja ompeluhuone oli parven alla. Minä nukuin sängynaluslaatikossa – siskoni tai veljeni sai sängyn. Huoneita vaihdeltiin. Kun muutimme, sain sängyn vanhempieni huoneesta. 

Me emme saaneet rahaa juurikaan, mutta äiti saattoi piilottaa suklaapaloja olohuoneeseen meille löydettäväksi. Tilasimme pizzaa kaksi kertaa koko aikana, kun asuimme kotona. 

Ihmiset myös käyttivät äitini hyväntahtoisuutta hyväksi. Eivät maksaneet työstä rahalla, vaan äiti sai kankaiden jämät itselleen. 

Tuollaisen ajattelemattoman kommentin alta voi nousta valtavat tunteet. Joita en edes itse tunnista, kunnes istun kirjoittamaan tunnetta auki. Siksi siis kirjoitan. Se on yhteyteni alitajuntaani, omiin tunteisiin. En purkaa sitä ihmisiin, vaan purkaan sen itseni kautta kirjoittaen. Ehkei siksi blogiani kuulu lukea muut kuin minä. Nauran. Salaa toivoisin, että luetaan, mutta ei tätä enää kukaan löydä. 

Olen kiukkuinen äitini puolesta, se on minun soluissani kulkeva trauma. Siksi minun on jatkuvasti luotava jotain käsin. Minun on oltava onnellinen jotta voin luoda. Siksi myös arvostan käsityöläisiä. Ajattelen myös, että kun koneet tulevat viemään meiltä kaiken ja kaikki taidot, mitä me ihmiset sitten osaamme enää. Ehkä siksi olen onnellinen meidän kodista, että teemme täällä kaiken itse. Trimmaan koirankin itse. Minulle on monesti toitotettu, että voisin maksaa jostain palvelusta esimerkiksi koirani hoidosta, mutta siinä kohdassa asuu lukko, en kykene. Jos voin tehdä sen itse, teen sen. Mutta todellisuudessa –  minulla ei ole ollut tuloja. Siksi myös teen kaiken itse. 

Kun viime vuosi kadotti luovuuteni, mieleni oli lähdössä mukaan, se oli tekemässä minusta alavireistä. Nyt sain idean korujen teosta, kun kirjoittaminen ja valokuvaaminen ei ota tulta alleen. Tai ottaa ne, mutta odotan niiltä enemmän. 

En tuomitse kommentoijia, mutta tiedän että ihmiset jotka eivät arvosta muita, eivät arvosta myöskään itseään ja kierre jatkuu. On hyvä ymmärtää, että täydellistä ei ole. Ja kun jälkeenpäin arvostellaan, tiedetään etteivät arvostelijat osaa itsekään, mutta vaativat sitä muilta. 

Kun taas puhutaan rahasta. Raha nostetaan jonkinlaiseksi jumalaksi, jolla ihmisiä tai käsityöläisiä arvotetaan. Oli se palveluammatti tai käsityöammatti jossa henkilö tekee persoonallaan töitä. Rahan voi antaa kiitollisuudella käsityöläiselle tukeakseen hänen työtä. Palveluammatti on sama asia. 

Siellä on oikea ihminen joka tekee sen. Ja jos vaaditaan aina täydellistä, me emme tule ikinä riittämään ja lopulta palamme loppuun. 

Ajatella kun tekoäly tulee valtaamaan maailmamme, epätäydellisyys väistyy, sekä uniikit yksilölliset jutut. Maailmasta tulee tylsä. 

Kuljetamme mieheni kanssa lausetta mukanamme: "Kun tekee itse, sitä tulee mitä sattuu tulemaan"

Ja on se tietynlainen ilon tunne, että osaa jotain. Sanoo tyttö, joka ei osannut keittää edes vettä mennessä ammattikouluun. 

Maiju