Kun viime vuoteni oli henkilökohtaisesti yksi kovimmista vuosistani aikoihin, tämä puolivuotinen polku on ollut sen todellinen vastakohta. Kirjoittaminen ei koskaan ottanut tulta alleen, vaikka sitä tein todella paljon ja intensiivisesti. Yritin kehittää itseäni kirjoittajana, mutta en vaan siinä nähtävästi onnistunut. Tällä tarkoitan lähinnä tarinointia. Tiedän sen, että se voi palata ja säästän kyllä tekstini mitä olen jo tehnyt.
Valokuvaaminen taas on lähtenyt itselläni lentoon aika sanotaanko upeasti. Saan kokea yhden varmasti tähän astisen työurani hienoimmista hetkistä pian, kun yksi ottamani valokuva tulee kauppakeskuksen valtavaan valomainokseen. En malta odottaa. Osa kuvistani pyörii jo mainoksissa ja ensi viikolla kuvataan lisää.
Olen siitä hämilläni. Olen työstänyt omaa taiteilijaminääni vuosikausia. Pohtinut värejä ja miettinyt niiden vaikutuksia. Valoja ja varjoja olen miettinyt ymmärtämättä niitä. Muistan jo vuosia sitten kun eräs taiteilija sanoi minulle vinkin lyijykynästä, kuinka minun tulisi sitä katsoa ja pohtia mihin kohtiin valo osuu. Sitten piirtää kynä.
Nyt kun saan tilaisuuden pohtia mihin sijoitan lamput ottaessani valokuvia, muistan näitä minulle kerrottuja vinkkejä (jotka tosin ovat lähinnä piirtämiseen tai maalaamiseen liittyviä).
Lopulta kuitenkin kun mietin elämää, niin hyvinkin monet asiat puhuvat samaa kieltä. Oli kyseessä taide tai valokuvaus tai muu luova toiminta.
Minulta on kysytty viime aikoina olenko kuvannut kauan. Mietin, että kyllä olen. Teini-iästä asti. Innostuin siitä ala-asteella viidennellä luokalla, kun meillä oli koulutehtävä jossa käytiin kuvan tarkoitusta läpi. Valokuva-albumeita on kaappi pullollaan. Sain jopa sukuni miehestä kuvan, en muista kuka hän oli, mutta muotokuva on 1800-luvulta. Rakastan vanhaa ja romanttista. Myös valokuvissa. Rakastan myös vanhoja kirjoja ja vanhoja huonekaluja. Olenkohan sen jo kertonut, että olohuoneessani on puolen metrin pitkä rivi vanhoja kirjoja, vanhin on vuodelta 1870.
Olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, että ihmiset haluavat minun ottavan kuvan heistä. Tai pyytävät ottamaan kuvia. Olen kokenut jopa sen, että muistikorttini varastettiin ja tuhottiin, koska otin kuvia. Silloin ei vielä ollut somea ja tietoisuutta, että ihmiset suuttuvat kuvista.
Elämä teki siis kohdallani täysikäännöksen. Tasan vuosi sitten olin henkisesti vajoamassa niin sanotusti alamäkeen. Tuloni katosivat, tein hartiavoimin töitä, valokuvaus tyssäsi. Otin kuvia jakamatta niitä mihinkään. Tavallaan se oli opiskelua koko vuosi. Vielä alkuvuosi oli kamalaa henkisesti, sietokykyäni koeteltiin kovasti. Heitin hanskat tiskiin ja päätin lopettaa työni ja vaihtaa alaa. Syy oli etten siihen mennessä ollut elantoa työstäni saanut ja olin loputtoman kyllästynyt negatiiviseen ilmapiiriin. Nyt puoli vuotta myöhemmin saan elantoni hoitotyössä ja saan tehdä lisäksi kuvaamista työkseni. Koska kuvaamisessa on niin paljon nippelitietoa, on ihanaa päästä oppimaan työn kautta. Se on aika hieno mahdollisuus ja melkoinen luottamuksen osoitus.
Mutta melkoinen luottamuksen osoitus on myös saada ottaa kuvia ihmisistä. Minulle tällaiset asiat ovat aina jotenkin suuria hetkiä. Mutta kaikkein isoin juttu itselleni on, että löydän yhteyden ihmisiin ja elämään, varsinkin omaan elämään. Silloin voi löytää balanssin.
Maiju
