Kuva Dariusz Sankowski Pixabaystä
Uutena vuotena käydään aina läpi edellinen vuosi, mitä on tehnyt ja mitä jätetään taakse. Olen jo vuosia jättänyt lupaukset tekemättä, sillä ne ovat kaatuneet mahdottomuuksiinsa. Kuitenkin tavoitteet ovat menneet lähelle. Kun olin lapsi, äitini piti meille uudenvuoden juhlat, jossa pienien posliinikuppien alle piilotettiin esineitä ja niistä valittiin muistaakseni kolme, jotka ennustivat tulevan vuoden. Harmittaa etten muista kyseistä leikkiä enää, mutta olen tehnyt jo jokusen vuoden oman tyylisen taian. Olen kirjoittanut paperille haasteitani, ikäviä asioita ja sellaisia joita haluan unohtaa – laittanut takan päälle ja polttanut paperin takassa. Sen jälkeen kirjoittanut uuden, mitä toivon tilalle. Jos ei ole takkaa tai tulta, paperin voi silputa vaikka saksilla.
Tuntuu, että joka vuosi olen kertonut kuinka vaikea vuosi oli, mutta nyt vaikka se on ollut vaikea – en silti koe että on vaikeaa. Ensimmäiset puoli vuotta oli kyllä minulle erittäin vaikeaa tänä vuonna työni puolesta. Sinnittelin rahattomana ja aloin pikku hiljaa luovuttaa, tietämättä yhtään mitä alan tekemään. Sain oppia kantapään kautta taas jälleen asioita, työskentelin lakimiehen ja viranomaisten kanssa pyytäen apua. Sain tuntea miltä tuntuu, kun haukutaan selän takana ja piikitellään kasvotusten. Jopa kostin räjähtämällä oikein olan takaa. Se ei ollut kivaa. Mutta, joskus sellainen on vaan pakko itsensä kannalta tehdä. Ei se ilmaa puhdistanut, kuin vasta myöhemmin.
Suunnittelin ajatuksissani uudelleen koulutusta. Minulla kävi paljon asiakkaita joilta kysellä aloista joita ajattelin tehdä. Hain työtä josta olin varma, että pääsen haastatteluun, mutta en päässyt. Siitä tuleva pettymys sai minut vajoamaan hetkellisesti. Työn haku on muuten todella vaikeaa. Joidenkin kohdalla se onnistuu täydellisesti, mutta minun kohdallani.. En ymmärrä, mitä epäonnea. Minulla oli siitä huolimatta, että koin todella vaikeita tunteita – paljon tukea. Sekä päätös sisälläni, joka auttoi minua. Olin päättänyt tehdä ison muutoksen huhtikuussa. En todella tiennyt mitä tulen huhtikuussa tekemään, mutta niin se sieltä tuli maaliskuun lopussa. Työpaikan sijainnin vaihto. Oloni lähti helpottamaan pikku hiljaa, mutta vain hetkellisesti. Sillä paikka mihin menin sulki kesällä ovensa. Silti sinne siirtyminen toi olooni muutosta. Hyvää muutosta. Olin vihainen siitä mitä olin kokenut. Negatiivisia energioita oikein kattilakaupalla. Minussa on sellainen hölmö ja naiivi puoli, joka uskoo ihmisistä tai työelämästä hyvää. Mutta aina kun on kyse rahasta ja työstä, on oltava varovainen. Raha saa aikaan erilaisia vallankäytön elementtejä. Kuitenkin kompastun tähän kuoppaan joka kerta. Kukaan ei halua maksaa, jos ei tarvi. Ei työnantaja, ei yhteistyökumppani, ei asiakas. Kaikki haluaisivat halvemmalla. Mutta jos lähtee siihen että itseään antaa polkea, sinne kengän alle jää.
Liian hyvää ollakseen totta, usein on liian hyvää ollakseen totta. Ehkä jonain päivänä sen opin.
Kesällä tein hyvin väkevän päätöksen, ettei ala anna minulle enää mitään. Lopetan. Sieltä pilkahtikin uusi ovi vanhaan työhön. Uudella asenteella. Ja se on tuntunut tässä hetkessä oikealta. Nautin siitä niin kauan kuin voin.
Syksyllä elämääni astui huoli läheisestä. Suljin huolen pois, sillä mitä olen menettämisestä oppinut, en voi vaikuttaa siihen. Jos jonkun menettää, sen menettää. Kuolema tuli aika nopeasti. Pidin instagramissa joulukalenteria kavereille. Kuvasin joka päivä videoita päivästäni. Kuolema tuli keskellä kalenterin tekoa. Pysyin silti aitona ja näytin elämääni. Se teki hyvää. Samaan aikaan toinen läheinen joutui äkillisesti sairaalaan ja leikkaukseen, silloin mietin että nyt alkaa tämä tyttö vajoamaan. Mutta kalenteri piti minut liikkeessä. Ja elämäni ihmiset osallistuivat siihen, heittäytyivät mitä hauskempiin juttuihin. Minulla oli tunne, etten ole yksin. Menin syömään ja ravintolassa eteeni tuli istumaan pappi, jolla oli saappaan kuva selässä. Hän vihelteli onnellisena koko ajan, kun istui edessäni. Saapas muistutti minua nuoruudesta. En tiennyt että saapas-työtä tehdään enää. He olivat iso juttu nuorille 90-luvulla, poimivat kyytiin nuoria pakkasilla ja veivät kirkon kahvilaan. Kun näin papin, tiesin että läheiseni selviää leikkauksesta ja niin hän selvisi.
En voi tietää mitä tuleva tuo, enkä voi siihen kovinkaan isosti vaikuttaa, mutta voin yrittää nyt nauttia siitä mitä on. Ihmissuhteet voivat olla todella satuttavia ja riipiviä. Mutta ne voivat olla myös todella ihania ja onnistuneita. Uskon, että voimme siihen vaikuttaa päästämällä ihmiset lähellemme, mutta myös sulkemalla niitä ovia, jotka meitä satuttavat.
Linkkari varmaankin pitäisi opetella. Työelämän some. Siellä olen ollut jo vuosikausia, mutta en ole nähnyt vaivaa oppia sitä.
Valokuvaaminen on seuraava askeleeni. Oppia käsittelemään kuvia myös tekoälyn avulla. Siihen toivottavasti löydän apukeinoja. Mietin jopa koulua. Kuvaaminen meni tänä syksynä ihan eri leveleille. Kun näin sen valtavan mainoksen, jossa oli ottamani kuva – olin lähinnä turta. Se oli iso ja hieno ja en oikein ymmärtänyt sen olevan omani, mutta silti se jollain tavalla oli hämmentävä hetki minulle. Se täytyy laittaa portfoliooni. Jos vain osaan sellaisen tehdä. Elämä opettaa.
Maiju
