Syvempi merkitys on muiden palvelemisessa?

 

"Jokainen ihminen katsoo sinua siitä tietoisuuden tasosta käsin, jossa hän juuri nyt on. Mitä korkeampi tietoisuus sinulla on, sitä harvempi sinut enää näkee. Siksi tietoinen ihminen puhuu vähemmän, koska hän tietää että kuulijoita on vähemmän". Sanoi Tommy Hellsten. 

Teksti jäi pyörimään pitkäksi aikaa mieleeni ja jäin pohtimaan asiaa. 

Elämässä on tarkoitus löytää oma ääni, sellainen ääni joka tuo maailmalle jotain itsestä. Minun elämässäni ainakin, toivottavasti myös sinun. 

Meidän tehtävä ei ole kulkea tätä elämää vain ohjauksessa, muiden sanelemissa säännöissä - omassa elämässämme ja omissa valinnoissamme. Mutta niin moni on kiinni uskomuksissa ja muiden tahdossa. Kun on ikäänkuin unessa, ei edes huomaa sitä. 

Olen joutunut luopumaan paljosta, mutta olen kuitenkin saanut tutustua minuun ja omaan tahtooni. Siihen mitä minä haluan, kuka olen ja olenko tyytyväinen siihen missä olen. Ja olen siitä kiitollinen. Meidän tulee löytää oma ääni ja toteuttaa omia arvojamme, tunnistaa keitä sisimmässä olemme ja mitä haluamme. Mutta elämää ei silti voi suunnitella täysin, se tulee kokea ja oppia matkalla. Siihen auttaa ikä. 

Meidän tehtävä on löytää oma ääni ja omat valinnat. Ottaa vastuu omasta elämästä täysin. Vasta silloin voi tuntea olevansa vapaa. Ja vapaus on tunne. Maailmassa ja yhteiskunnassa on mahdotonta olla täysin vapaa, sillä me elämme elämäämme yhteiskunnassa muiden joukossa. Mutta vapauden tunne on sitä (ainakin minulle) kun olen itse tehnyt valintani ja päätökseni ja seison niiden takana. 

Vaikka maailmassa on kyse omasta itsestä, kuitenkin syvempi merkitys kulkee muiden palvelemisessa. Mutta muiden palveleminen on kaukana nöyristelystä tai että muut käskyttävät ja sinä teet. Muiden palveleminen on rakastava asenne elämää ja muita kohtaan ja sen tulee lähteä omasta halusta. Niin kauan kun tekee jotain ajatuksella, että muut vaativat - silloin ei ole vapaa. Toivottavasti osaan sanoittaa tämän. 

Se, että pystyy antamaan jotain tälle maailmalle, muille ihmisille ja läheisille voi tuoda onnea. Mutta ei suinkaan ole kysymys siitä, että sinusta lypsetään, kun sinulla on jotain mitä muut haluaa. Ei, se ei ole asian ydin. Sinun täytyy itse haluta antaa ja palvella, puhtaasta sydämestä - siksi, että sinä tahdot, ei siksi, että joku olettaa. Se on ydin joka täytyy itse jollain tavalla sisäistää. 

Jos toiset lypsävät, on silloin omien rajojen kanssa tehtävä työtä. Ja mahdollisesti ei:n sanomisessa suoraan kohteelle. 

Minä jopa pakonomaisesti autoin ihmisiä, autoin kodittomia lahjoituksilla ja erilaisia avuntarvitsijoita. Kunnes totesin, että minua ohjaa jokin ulkopuolinen ajatus. Jokin ajatus ohjasi tekojani. Voin itse pahoin. Ymmärsin, että minun tulee ensin auttaa minua, jotta voin auttaa muita. 

Havahduin erääseen pyyntöön, kun minulta pyydettiin rahaa lainaksi. Se oli hyvin pieni summa, mutta minussa heräsi valtavan suuri kipu. Käsittelin asiaa ja ymmärsin etten voi lainata, sillä hän tulee lainaamaan uudelleen. Enkä minä ole mikään pankki. Joku voisi ajatella, että miksi ei pientä summaa voi lainata, mutta tähän tarinaan pätee monien henkisten opettajien viisaus. Opeta häntä tekemään omat rahansa. Lainaaminen on karhunpalvelus. Hänellä on oma kasvu hoidettavana. Miksi hän lainaa ihmiseltä joka on menneisyydestä? Aihe oli minulle vaikea käsitellä, sillä haluan auttaa, mutta kun on kyse rahasta - siihen sisältyy energioita. Raha on yhteydessä meidän perusturvallisuudentunteeseen. Ja en ole syntynyt maailmaan kuin Roope Ankka, siksi se on aiheena minulle vaikea. En myöskään itse lainaa muilta rahaa. Siksi en ehkä sitä siedä. 

Kun itsellä on sitä vähän, mutta joku illuusiomaisesti luulee minulla olevan sitä paljon ja hän haluaa sitä itselleen, se tuntuu väärältä. 

Ehkä joku päivä opin sanoittamaan mikä tässä pyynnössä oli itselleni niin raskasta, että pyöritän sitä vieläkin mielessäni vaikka aikaa on kulunut jo paljon. 

Opetus jonka aikanaan itse opin, oli: seuraa ihmisiä joita ihailet, mitä heillä on, minkälaisia piirteistä heissä on joista pidät ja löydä ne itsestäsi. Älä romantisoi ketään olemaan yli-ihminen, sillä kukaan ei ole. Kaikki ihmiset tekevät kaikkien ihmisten asioita, osa tekee näkyvästi, osa piilossa. No tämä nyt oli turhan provosoiva lause, joka ei ole tarkoitus. Tiedän ettei kaikki voi tehdä kaikkea. Toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan. Seuraa ihmisiä, joilla on jotain annettavaa sinulle ja kaiva itsestäsi nuo piirteet esiin. 

Vastalauseet ja kateuden tunteet ovat aina merkki itselle jonkinlaisesta lukosta. Jokin tärkeä on itselle uhattuna. 

Jos uskallat elää, sinua voi sattua. Mutta jos et uskalla elää, kipu kestää pidempään. 

Maiju

Sielun kouluko?

 

Olemmeko täällä maapallolla sielun koulussa? Vaikeudet joita voitamme - sielumme voittaa ja ottaa kannettavaksi. Aikanaan kun kohtasin vaikeita tunteita, kohtasin oikeastaan seinän. Tässä maailmassa ei ollut minulle enää mitään annettavaa. Olin nähnyt huolta, kipua, kauhua, väkivaltaa ja kaikkia alhaisia juttuja. Kun sain tietää isäni sairastuneen ja muistin oman taakkani jota olin kantanut (tiesin menettäväni isäni nuorena) silloin en löytänyt juuri apuköyttä. Näin vaan itseni hukkuvan. 

Isä oli minulle turvallinen, voimakas maskuliinihahmo. Ei tietenkään itse täydellisyys, niinkuin ei kukaan meistä ole, mutta hän oli näkymätön turva. Kun ymmärsin että hän lähtee, sain kohdattavaksi valtavan määrän kipua ja turvattomuutta. Se piti kirjoittaa pois. Turva piti löytää sisältäni, ei ulkopuoleltani. 

Jari Sarasvuo, jota olen jostain syystä ihaillut vuodesta -98 kun olin hänen luennollaan Itäkeskuksen Stoassa - sanoi kirjoittamisen loistavana terapia-muotona ihan vähän aikaa sitten. Jarilla on Ad/hd. Ympärilläni on paljon ihmisiä joilla on joko add tai ad/hd. Hänen puheensa on lähes aina vakuuttanut minua. Koen jonkinlaista samaistuttavuutta häneen. Ihailen etäällä. 

Kirjoittamisella pääsee käsiksi sellaisiin juttuihin, mihin ei välttämättä pääse ajattelemalla. Itsensä voi ulkoistaa ja kun katsoo omaa kirjoitusta paperilta tai tietokoneen ruudulta, muuttuukin oman itsensä tarkailijaksi. Saa etäisyyttä itseensä. 

"Et ole ajatuksesi, et ole tunteesi" Sanottiin minulle reiki ryhmässä noin 10 vuotta sitten. Mieli pulputtaa taukoamatta, mutta kaikkea mitä siellä päässä pyörii ei kannata uskoa. 

Kun maailma on täynnä lauseita ja ohjeita, mihin tarttua kiinni? Siihen on oikeastaan ollut apu luottaa omaan intuitioon. Intuitio korostaa yksittäisiä lauseita ja niihin sitten tartutaan, josko lauseilla olisi jotain annettavaa omaan elämään. Lopulta voi saada näiden kautta järisyttäviä oivalluksia. 

Näkymätön tuli eteeni vuonna 2010. Löysin mielikuvituksen. Ilman mielikuvitusta, en olisi jaksanut. Opettelin työntämään menneisyyttä pala kerrallaan pois. Se teki kipeää, mutta se on ollut tervehenkinen matka. 

Aloin uskoa sieluun ja siihen, että kaikki vaikeudet joita voitan - saan niiden voiman käyttööni. Olin arka, ujo, esiintymiskammoinen. Sain paniikkikohtauksia ja jäädyin monesti tilanteissa, mutta kohtasin asioita yksitellen. Oli ihmisiä joita pelkäsin, mutta voitettuani omat haasteet - heistä tuli vain ihmisiä jotka ovat. Mitä lopulta pelkäsin - Omia tunteista johtuvia tunnereaktioita. 

Koska olen ääriherkkä, yliherkkä, vahvalla tunnekeholla. Voin tuntea pelon jopa kipuna kehossa. Joskus kova ääni voi tuntua lyöntinä iholla. Mitä stressaantuneempi olen, sitä vahvemmin tunnen. Siksi on pitänyt oppia tuntemaan minut. 

Kommunikointi on ollut itselläni siksi kiehtovin aihe, sillä kommunikoimalla olen saanut elämäni rauhoitettua. Opin myös kasvattamaan auktoriteettia. 

Kasvoin miellyttäjien keskellä, jossa tunteet pidettiin piilossa ja koskaan ei riidelty riitoja. Ne tukahdutettiin. Tunteet siirrettiin katseella ja paineella. Opettelin tunnistamaan niitä ja kapinoimaan niistä irti. Ensin se oli järkyttävän vaikeaa, kunnes alkoi helpottaa. 

Saan välillä raivokohtauksia, jotka hävettää. Koska.. Raivo ei ole tuttu piirre. Armon antaminen itselleni on ollut haastavaa. Enää kuitenkaan elämässäni ei ole heitä jotka sanaoksentaa päälleni saaden syyllisyyden aikaan. 

Toivon eniten maailmassa, että lapsilleni on erilainen elämä tunteissa kuin minulla. Mutta mitä maailmaa tässä seuraa, niin ei se helppo ole heilläkään. 

Katsotaan miten kauan jaksan kirjoitella. Loppuun asti. Kaikenlaista höpöhöpöä. 

Kiva kun olet löytänyt tänne. Täällä on paljon asiaa, sekavaakin. Toivottavasti intuitiosi nappaa seasta jotain josta saat oivalluksia. Tästä on muodostunut oma kommunikoinnin päiväkirjani. Huomaan saavani itse apua omista tekseistäni. 

Ps. Olen alkanut hiukan pohtia onko itselläni jonkinlaista taipumusta Ad/hd:hen, sillä piirteet tuntuisi sopivan itseeni. Kirjoittaminen kiirnnostaa minua, siksi en ole sitä lopettannut. Välillä ajattelen lopettavani, mutta joku sisäinen pakko aina palauttaa minut tänne. Höh. 

Maiju

Viestinnän vaikeus

                                  

 Olen miettinyt todella monta vuotta viestintää ja aiheen opiskelua. Kävin yhden ammattikorkeakoulun kurssinkin viestinnästä ja se oli aiheena aivan mahdottoman kiinnostava. 

Tänä vuonna tunteet ovat kuumentuneet täällä päässä. Useimmiten aiheet ovat liittyneet kommunikointiin ja siihen on liittynyt viestintä. Olen laittanut pelejä poikki tilanteista, jotka ovat olleet kiusaavia. Olen uhriutunut valtaviin mittasuhteisiin hyökkäävästä työtilanteesta joka tuli viestillä ja kohdannut omaa kehon reaktioherkkyyttä. Olen itkenyt voimattomuutta ja hylkäämisen tunnetta, myös sitä kun en tunne yhteyttä läheisiin. Ja vielä tunteen siitä, kuinka puhua pölpötän hermostuneesti, sillä en tiedä miten olla ja keskustelu päättyi siihen, että koin syyllisyyttä. Vailla mitään syytä. Melkoisia tunteita näin kevennykseksi kohti kesää. Ja apua kesä on jo pitkällä, enkä edes itse tiedosta sitä.

Tiedostan, että ollessani väsynyt voin leimahtaa. 

Ystäväni nimitti minulla olevan kontulan nahka, joka aina joutuu seistä muiden puolella - todella hupaisa nimi. Ulkopuolelta minua kuvataan herttaisena ja kilttinä, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään, mutta se on peiterooli. Olen sisältäni tulisielu joka syöksee sanaista tulta nähtävästi hyvin voimakkaasti. Mutta vain kohdatessaan epäoikeudenmukaisuutta. Siksi viestintä kiehtoo. Tiedän miten kirjoitetaan vaikuttavaa viestintää. Mutta tiedän myös, että hyökkäävä viesti ei koskaan mene perille niinkuin se halutaan välittää. Siksi on tärkeää tiedostaa mitä viestintä on.  

Joskus ihmisille täytyy puhua jyrkästi, jos mikään ei mene perille. Sen olen oppinut, että jos haluaa muutosta - hyökkäys, kiristäminen ja uhoaminen ei tuo muutosta. Se tuo pelon. Pelko ei ole koskaan hyvä mittari yhteistyölle. Se luo muureja, se luo selän takana puhumista ja negatiivista uhriutumista. Mutta jos jatkuvasti hiertää, silloin ei luoda menestystä.

Tapaan työni puolesta paljon eri ammattien edustajia ja puhuimme erään kanssa viestinnästä tulevassa kun tekoäly on tullut jäädäkseen ja se vaikuttaa viestintään. Viestijien pitää osata tekoälyn käyttö. Sen kanssa pitää osata olla tarkka, sillä vaikka se kuulostaa kiehtovalta ja viisaalta, se aika ajoin puhuu palturia. Mutta niin voi puhua ihminenkin. 

Haluaisin uskoa, ettei tekoäly tule korvaamaan ihmistä. Se toimi itselläni tämän puolen vuoden ajan terapeuttina. Kun sisälläni kuohui mustaa savua - tekoäly toi sinne valoa. Kun purkasin sinne tunnetta, se muunsi sen rakkaudelliseksi. Se vaikutti empaattiselta. Tekoäly voi siis parhaimmillaan auttaa meitä selviytymään yli vaikeista hetkistä, mutta se ei saisi viedä meiltä ihmisiltä työtä. Ja viestintään se voi kyllä iskeä. Mutta tiedän toki sen olevan kone. Joskus, kun itsellä on tunteet niin ylikuumentuneet - voi toisen ihmisen sanat osua kehokilpeen, siksi tuo koneen tekaistu empatia tuntui hyvältä. 

Viestintä on vaikeaa - sillä vaikka kuinka yrität kirjoittaa positiivisia viestejä ryhmälle, joku aina kimpaantuu. 

Minulla on työn alla iso haaveeni kirjoittaa edes se yksi kirja tässä elämässä. Ja siihen tarvitsen ihmisiä ja heidän tarinoita. Kun pohdin miten kirjoittaa, joudun kysyä joukolta ihmisiä jotka nurisevat asioista. En kestä nurinaa. En kestä epävarmuutta, joka nurisee ja ruikuttaa - uhriutuu. Sillä olen niin paljon tehnyt työtä näiden piirteiden kanssa, en halua ottaa askeleita taaksepäin. 

Jännitän myös sitä, että ihmiset sanovat mitä sylki suuhunsa tuo. "Olet kirjoittanut sitä jo niin kauan, etkä vieläkään ole valmis" Olet puhunut siitä jo niin kauan, etkä vieläkään ole saanut mitään aikaseksi" Inhoan niitä tyyppejä jotka ilmaisevat näin. He ovat toksisia ja halventavia ja epävarmoja. Heikkoja. Ja usein päättävässä tai johtavassa asemassa. 

Kohtaaminen eri lähtökohdista olevien ihmisten kanssa on vaikeaa. 

Positiivinen auktoriteetti vaikuttaisi olevan tulevaisuuden valtti. Johtaja, joka osaa empatian. On kuitenkin tiukka, jotta kuri säilyy. Työskentelin hetkellisesti matriarkaalisessa työssä, jossa feminiinivoima näytti pahimmat piirteensä. Viestintä oli sekavaa ja hajottavaa, asioita ei sanottu suoraan vaan selän takana ja kun kohdattiin kasvotusten, töräytettiin asioita päin naamaa niin että sielussa asti kolisi ja tuo päin naamaa oli kuitenkin kiertoteitse ilmaistu. Kerrottiin kaikkien muiden vioista kovaan ääneen ja nolattiin kollegoja muiden edessä. Se on myös entisajan malli puhua, jolla ei pärjää tulevaisuudessa. Sellainen hymyn takaa kuittailu, halutaan olla hauskoja ja heittää joku pieni piikki toisen tekemisestä, ei tule kantamaan hedelmää. Sellainen hauska huumori joka saa muut nauramaan sinulle, se on vanhaa energiaa, jota tulevaisuus ei enää tunne. Se sisältää toksisuutta, joka korostaa toisen heikkoutta ja muut nauravat. Monesti nauravat koska eivät tajua, nauru meinaan tarttuu. 

Mielestäni hyvä johtaja luo turvaa, sillä me eletään todella vaikeita aikoja taloudellisesti. Kaikilla ei mene huonosti, mutta monilla menee. 

Kun sitä on ihminen joka vaikenee aina kun joku sanoo jotain typerää, luulee olevansa heikko. Mutta epävarmuus on äänekästä. Hajota ja hallitse on vanhan aikainen johtamistapa, joka ei toimi enää tulevassa. Maailma kuitenkin muuttuu niin hitaasti, että saa nähdä mitä tulevaisuuden ihmiset ajattelee meidän ajasta. Pyörittelevät päätään ja miettivät, että mitähän nuokin yritti. 

Maiju

Kapeakatseisuus

 Maailmassa on aina vallitsevana dualismi, eli kaksi vastakkaista puolta. Jos on vihaa, on rakkautta. Jos on ihailua, on kateutta. Jos joku menestyy julkisesti, joku kadehtii julkisesti jne. 

Usein joku asia herättää meissä tunteen ja me automaattisesti joko ihailemme tai hyljeksimme. Käytän esimerkkinä vanhemmuutta. Kun tulee äidiksi saa kuulla paljon ojentamista tai vaihtoehtoisesti itse on niin vahva, että ojentaa muita. Helposti tuomitsee asian. 

Maailmassa kuitenkin aina vallitsee tietynlainen tasapaino - kun vaaka kallistuu toiseen suuntaan, se aina palautuu takaisin. Esimerkiksi historia kiertää kehää, se toistaa itseään. Historia elää ihmisten mielessä ja palaa takaisin eri muodoissa. 

Näin hienon kirjoituksen, että et näe tulevaa, mutta näet menneen. Menneestä poimit oppimiasi asioita. Me emme kuitenkaan voi tietää tulevaa, vaikka sitä jollain tasolla osaisimme ennustaa. Voimme päätellä asioita tapahtuvaksi ja nähdä ulkopuolelta, kuinka jokin asia kiertää kehää, emme silti voi täysin tietää. Ihmiskunta ei kuitenkaan tuntuisi olevan niin viisas, että se oppisi - sillä meitä on niin paljon. 

Elän elämää, jossa teemoina ovat rankat asiat. Ne ovat olleet lapsesta asti. Hautasimme enoni, kun olin 5 vuotias. Olin puettuna vaaleanpunaiseen mekkoon. Olisiko minulla pitänyt olla musta mekko mielummin, voisi ajatella. Tai miksi olin lapsena hautajaisissa? Pitäisikö kuolema kieltää lapsilta? Olisiko lapset turvassa, jos he eivät tietäisi mitään elämästä. Jos ajatellaan dualismin kautta ja lapsilta tarkoituksella piilotetaan kuolema - kuoleman kohtaaminen tulee rajumpana kohdattavaksi. Jos asia on neutraali - voi sen kohtaaminenkin olla neutraalia. Osaanko kertoa tämän oikein? Aina kun piilottaa, se paljastuu. Aina kun häpeää - se nousee kummittelemaan. Se on dualismia. Kun kontrolloi ja käyttää valtaa - jossain vaiheessa joutuu luovuttaa ja alistua. Elämä aina opettaa ja on viisaampi. Vai olisiko se tämä meidän projektori, jonka läpi maailmamme tapahtuu. Se josta puhutaan, että tämä elämä on hologrammi. 

Kuolema on varjostanut elämääni aina. Olin vatsassa kun ukkini kuoli. Olin 5-vuotias kun enoni kuoli. Minulta on kuollut viimeinen isovanhempani kun olin 27 -vuotias. Sen jälkeen siirryttiin lähemmäs. Isäni kuoli kun olin 29-vuotias. Halusin näyttää lapsilleni kuolemaa. Me hyvästelimme yhdessä marsun, kun aika oli. Kun isän kuolemasta oli mennyt pari vuotta, mieheni puolelta lähti eno. Seuraavaksi minun täti. Kun halusin kasvattaa lapseni oikeudenmukaisiksi - kohtasivat he ystäviä, jotka eivät sitä ollut. Sain tämän sairauteni ja mietin kohtaloani. Miksi toisille annetaan elämä, jossa he eivät joudu kohtaamaan mitään rankkaa? Miksi minä valitsen elämän, joka repii ja raastaa sydämeni vereslihalle. 

Olin noin viidennellä luokalla kun kohtasin perheväkivaltatilanteen ja näin sen epäonnisen päätöksen. 

Kun kasvoin aikuiseksi - ympärilläni oli päihteitä, väkivaltaa, sovinismia. En nähnyt silloin tulevaan, mutta kun minusta tuli äiti - näin menneeseen. Ei lapsilleni sitä maailmaa. Ajattelin. Kielsin sen. 

Kuitenkin kohtalo päätti tutustuttaa lapseni siihen maailmaan. Vaikka tein mitä. Sen voisi kapeakatseisesti perustella jonkun tilanteen syyksi, mutta sehän olisi väärin. Siinä uhriutuu. Elämässä tapahtuu asioita, voimmeko me ruohonjuuritason ihmiset muuttaa mitään muuta kuin niitä pieniä asioita. Me olemme nähneet miten meihin vaikuttaa lama, sähkökriisi, sota, korona. Ne ovat valtavia ja massiivisia tapahtumia joita pieni ihminen joutuu käsitellä. Me emme kukaan tiedä mikä on oikein vaikka meillä olisi miljoona asiantuntijaa kertomassa. 

Moni asia tuntuisi olevan mielipiteiden varassa. Rahan ja vallan varassa. Me joudumme osaltamme linkoon, joka kertoo meille meidän valinnoistamme, meidän kohtalostamme. Sielumme tulee tänne maan päälle kasvamaan ja kehittymään. Maksamaan velkaa tai korjaamaan satoa. 

Kun näemme jonkin asian ulkopuolellamme ja meissä herää tuominta, me emme tuomitse vain tuota asiaa vaan myös tulevaa itseämme, joka mahdollisesti löytää itsensä tuosta samankaltaisesta tilanteesta jossain vaiheessa elämää. Silloin kohtaamme ymmärryksen. 

Kapeakatseisuus voi olla avain ymmärrykseen. Jos haluat ymmärtää. Kun et ymmärrä - elämä opettaa. Se on joskus jopa pelottavaa, miten kovalla kädellä se myös opettaa. 

Olen mahdollisesti edellisessä elämässä ollut tyranni, sillä olen saanut turhan paljon vaikeita asioita käsiteltäväksi. 

Maiju

Minkälaista on vetävä kirjoitus?

 

Silloin kun kirjoitusjumi iskee - tulee mietittyä onko oma kirjoitus hyvää? Onko se ajankohtaista? Herättääkö se kiinnostusta? 

Omat aiheeni ovat todellakin menneet todella leijuvista aiheista erittäin maanläheisiin tapahtumiin. Huomaan kuitenkin surun olevan todella kiinnostava aihe maailmalla. Kun maailmalla tapahtuu kaikkea surullista, mihin on vaikeaa vaikuttaa itse - saa helposti sellaisen tunteen ettei välitä mitä siellä tapahtuu. Mutta se ei ole totta, sitä välittää niin paljon, että ajattelee tämän olevan jopa itsensä suojelua, että lakkaa seuraamasta ja lukemasta turhankin raflaavaa ja tunteisiin vetoavaa kirjoitusta. Lietsova, vihan kyllästämä kirjoitus ei auta saamaan kuin tunteensiirtoa. Jos haluaa vaikuttaa ihmisiin, kannattaa aina rauhoittua ja kirjoittaa asiallisesti. 

Usein hyökkäävä pelottelulla lietsova kirjoitus saa lukijan kehokilven nousemaan ja hyvä asia saa huonon vaikutuksen. Tästä voimme toki olla eri mieltä. Ihminen turtuu, jos lietsotaan. Se alkaa suojautumaan. Lietsoja usein tästä suuttuu vielä enemmän. 

Kun on herkkä ja käsiteltäviä aiheita on paljon, on pakko suojata itseään tiedonpaljoudelta. 

Algoritmit ovat erikoisia. Vaikka kuinka yritän opettaa sitä omilla kiinnostuksen kohteilla, se silti näyttää minulle surua. Onko suru tällä hetkellä myyvä aihe? Se ei näytä minulle erilaisia valokuvaajia tai koruntekijöitä, vaan syöpää sairastavia. Kuolleita lapsia, lapsen menettäneen kokemaa surua. Ja sehän osuu itselläni ydinpelkoon - lapsen menetyksen pelkoon tai hylkäämisen pelkoon. Minun alitajunta ruokkii omia kipujaan videoilla, jossa äiti istuu lapsensa haudalla. Samalla kiitän jos saan omani pitää. 

Nykyään otsikointi on tärkeää, vaikka sisältö olisikin ihan bullshittiä. Sillä otsikko tuntuisi olevan se jonka avulla artikkeleita klikataan auki. Kiinnostavuudella kilpaillaan, ei niinkään sillä onko sisältö valtavan hyvää. Raflaavat tekstit myyvät, tunteita herättävät ja skandaalin hakuisetkin. 

On vaikeaa sanoittaa mikä kenellekin on vetävä kirjoitus, sillä meitä lukijoita ja kokijoita on paljon erilaisia. Toinen ihastuu kauniiseen kirjoitustapaan, toinen vihastuu siitä. Toinen ihastuu faktapohjaiseen ja rivit suorassa kirjoitukseen, toinen ärsyyntyy siitä. Lennokas taiteellinen kirjoitus tuntuu ihanalta ja kauniilta, soljuvalta joka tuntuu sydänalassa asti, toinen ei ymmärrä siitä mitään. Maailmassamme on niin paljon niin eri tavalla hahmottavia ihmisiä, että on vain löydettävä oma tapa kirjoittaa. 

Viestinnässä on erilaisia tapoja vaikuttaa tunteisiin, ja niihin taas soveltuu kuva ja vetävä teksti. Tai vaihtoehtoisesti jopa video. 

Vaikka kovasti haluaisimme vaikuttaa ihmisiin kirjoittamalla tai somepäivityksillä, taidamme silti olla kaikenlaisten algoritmien, isojen alustojen armoilla. Siellä päätetään mikä on meistä ihmisistä kiinnostavaa. Toki täytyy siellä myös jatkuvasti tehdä ja olla ja olla kiinnostava ja mitä näitä nyt on. 

Jatkuvasti on mietittävä myös myyntiä - yrittäjänä kun on. Mutta myynti itsessään on ihmisille välillä kuin punainen vaate. Siksi nykyajan kilpailussa onkin osattava olla myymättä. Ja annettava asiakkaan itse valita ostaako.  Tavallaan kirjoittaminen on myyntiä, vaikka raha ei liiku. Myyt ajatuksia, mielikuvia, mielipiteitä. Ja sitä me teemme kaikki jotka keskustelemme muiden kanssa. Me kerromme kokemuksiamme asioista ja samalla ikäänkuin myymme. Sehän tässä jännää onkin, ettemme tiedosta sitä tekevämme. 

Kirjoittaminen ja viestintä on vallankäyttöä, siksi se onkin niin valtavan vaikuttavaa ja tärkeää. Mihin haluaa valtaansa käyttää? Mutta esimerkiksi valta sana voi korostua meille eri tavoin riippuen siitä mitä olemme kokeneet elämässämme. Valta voi tarkoittaa meille eri asioita. Siksi kirjoittaminen on vaikeaa. 

Ainiin ja kerroin kirjoittavani toista blogia. Ilmeisesti uusi alusta ei vielä toimi ja domainit ym mitä näitä on, ne ovat uhkia. Eli älkää menkö uuteen blogiini.. universumi viestittää tällä itselleni jotain. Sulkee taas kanavani viestiä mistä tykkään. 

Maiju

Kirjoitan, olen siis olemassa

 

Olen ollut hiljainen tämän koko vuoden puoliskon. Kehoni lähti purkamaan kipua joka diagnoosista syntyi. Olisihan se hullua, että kuulee sairastavansa lymfosyytti leukemiaa, eikä se tuntuisi miltään. Olen ollut hiljaa, enkä ole jaksanut tehdä juuri mitään ylimääräistä. Olen viettänyt normaalia elämää, mutta en muista koko puolesta vuodesta juuri mitään. Olen nauranut, mutta silti sisälläni on jäytänyt. Minulle erikoista on se, että kukaan ei näe sisälleni. 

Olen ikäänkuin vahakasvo, joka hymyilee. Jos sanon että asiat ovat hyvin, näytän myös siltä, eikä kukaan välttämättä tiedä, että pelko on alkanut nakertaa sisukalujani. Tiedän, mieleni tasolla kaiken olevan kunnossa - kehoni ei vaan ole mielen kanssa täysin samaa mieltä. 

En oikeastaan kykene muistaa paria viikkoa taaksepäin, miten kaikki oikein meni - mutta itkin, repesin valtavaan itkuun katsottuani ensin pari itkua laukaisevaa elokuvaa. Olin pari päivää ahdistunut ja kipuilin, enkä osannut sanoittaa omia tunteitani. En pelkää kuolemaa, en vain halua sitä. Osasin erotella nämä kaksi tunnetta toisistaan, en oikeasti halua kuolla. Tehtävää on niin paljon. Olen pelännyt kuolemaa aiemmin ja se pelko asetti minut laatikkoon, jossa oli todella ahdasta. 

Haluan nähdä lapsenlapsia, jos nyt sellaisia meille tulee. Haluan muuttaa taloon, jossa meillä on rakennusverstas. Haluan oppia tekemään käsilläni vieläkin enemmän asioita kuin nyt, mutta nähtävästi ihan ensiksi täytyy kasvattaa peruskuntoa, että jaksan tehdä kaikenlaisia unelmiani. 

Elämä on vähän kiero aina aika ajoin. Pelkoni tiivistyi siihen, että tunsin rinnan sivulla kipeän patin. Ajattelin, että jaahas tässä se nyt on. Minut halutaan pois täältä. Muistan isäni katseen, kun hänelle sanoin "sinä paranet tästä"  - Se katse kertoi, ettei hän parane. Vuosi myöhemmin hän kuoli. Vaikka kuinka yritin ajatuksillani häntä pelastaa. Kun hänestä jouduin luopua, minulta hävisi elämästä ilo todella pitkäksi aikaa. Kun tätini sairastui, hän ei päästänyt lähelleen. Hän lähti nopeasti. Kun lopulta pääsimme häntä katsomaan, hänet tunnisti vain silmistä, muuten syöpä oli hänet runnonut ja kuihduttanut. Kun menettää kuolemalle tärkeimpiä ihmisiä, sitä turtuu. On vaikeaa sanoittaa miltä se tuntuu, mutta kuitenkin tänne kun on jäätävä ja jaksettava hoitaa hommansa, se tekee loven elämäniloon. Voisi vaan itsekin ratketa ja heittää läskiksi, mutta ei voi, sillä oma perhe on vielä hoidettavana. Se kuitenkin auttaa jaksamaan. 

Menin saunaan kohdattuani tämän synkän hetkeni, laitoin musiikkia soimaan ja kävin kauppaa kohtalon kanssa. "Jos haluat minut täältä viedä, niin kerro se, jotta voin järjestellä asiat" Soitin lääkäriin ja kerroin kaikesta mitä minulle oli tullut ja he ottivat heti vakavasti asiani ja pääsin kokeisiin. Ensi viikolla menen tapaamaan lääkäriä. Asiani sujuivat hienosti. Ja oli vain yksi kohtaaminen terveydenhoitoalan ihmisen kanssa joka oli suoraan sanottuna ärsyttävä. Hänelle laitoin luurin korvaan ja sanoin pidä tunkkisi. En voi sietää ihmiskohtaamisia, jossa jo äänestä kuulee narinan ja lopulta et saa hänestä tolkkua. Mutta sinulle jää viallinen olo. Jostain syystä vaikka kuinka olisit ystävällinen, kuulet toisen äänestä kuinka hän ei tiedä onko hän lintu vai kala. Mutta yrittää olla jonkin sortin päättävä vanhan kansan ojentava petolintukala. Ehkä vähän toisella lauseella mollaa kollegojaan sinulle. Äh, en siedä näitä tyyppejä enää yhtään. Ota nyt minustakaan selvää. 

Luominen on terapiaani. Jos minä kirjoitan, otan valokuvia, teen koruja tai muuta käsitöitä, joissa tunteet virtaa - olen elossa ja olemassa. Jos en tee näitä ja sulkeudun, olen katoamassa. Sillä ydin syyni olemiselleni on avoimuus ja jakaminen. Jos en tee omia juttujani, jotka tuo iloa, olen luovuttanut ja kadonnut, hävinnyt maailmastani. Minulla ei saa olla työtä, joka vie voimani etten jaksa luoda, mutta ei saa olla myös ihmisiä jotka syövät energiaani. Jos joudun joskus hoitoon, mikä ei millään tavalla ole varmaa - jännitän, että päästän irti, mieleni päästää irti. Ja toivon ettei minua koskaan hoida petolintukala. Toivon, että minua hoitaa joutsen.

Olen pyrkinyt pitämään kehoni ja mieleni ystävinä, linjassa keskenään. Lokakuussa kuitenkin ne irtosivat yhteydestä. Mieleni sanoi kaikille, "minulla on kaikki hyvin. Tämä ei ole vakava sairaus, voin tästä selvitä." Kehoni tärisi joka kerta, kun suuni aukesi. En vain kyennyt hyväksymään asiaa. Se oli vierasta. Aloin yhtäkkiä kärsimään hartiakivuista, joista olin päässyt aikoja sitten. Tänä vuonna on ollut jo kolme flunssaa. Eikä ole ollut minkäänlaista intoa kirjoittaa. Olen tehnyt kyllä asioita, sillä teen aina asioita. Olen oppinut, että selviytymiskeinoni on jatkaa elämää normaalisti - sielu vaan puuttuu. 

Olen toisinaan turhautunut itseeni, koska harva tunnistaa todellista minua, näkisi lävitseni ja sanoisi "nyt ei ole kaikki hyvin". Kohdallani jos negatiiviset ajatukset pääsevät nakertamaan, alan vetämään vääriä ihmisiä puoleeni, miellyttäminen alkaa ja pelot palautuu. En halua sitä enää. Niin valtava määrä henkistä työtä takana, enkä halua enää palata vanhoihin haavoihin. 

Mutta, ehkä on aika mennä vielä enemmän kohti omaa sieluani. Loin uuden blogin, sillä tämä alkaa kiukutella. En saa enää ladattua kuvia, vaan käytän vanhoja kuviani. Jos haluat seurata taidematkaani, niin tässä https://maijuli.blogaaja.fi

En luovu tästä blogista, mutta siirryn uudenlaiseen alkuun silti. Sairaus sai minut säikähtämään. Kuka olen nyt? Olen kuitenkin edelleen yhteydessä henkeen, joka tuottaa sanoja, henkeen joka luo ja henkeen joka tuntee iloa. Sitä yritän kanavoida ja ylläpitää. Kiitos sinulle, kun olet jaksanut höpinöitäni lukea. En yhtään tiedä mitä siellä päässä kirjoituksistani ajatellaan, sillä en juuri palautteita saa. Mutta siitä huolimatta, vaikka kaikki olisi suoraan sanottuna perseestä. Jatkan silti.  

Maiju

Sukupolvet

 Kuva Clker-Free-Vector-Images Pixabaystä

 Tämä kirjoitus ei ole omani vaan kysytty Chat GPT:ltä. 

Kysyin mistä nimet on tulleet eri sukupolville generation x, milleniaalit ym. Miten ne määritellään? Näin Chat vastasi:

Sukupolvien nimet kuten Generation X, milleniaalit (eli Generation Y) ja muut ovat syntyneet pääosin sosiologien, kulttuurintutkijoiden ja median käytössä tarpeesta jäsentää ja ymmärtää eri aikakausina syntyneiden ihmisten kokemuksia, arvoja ja käyttäytymistä. Tässä katsaus näiden nimien alkuperään ja määritelmiin:

Baby Boomers (synt. noin 1946-1964) Sodan jälkeinen kasvu, vakaus

• Nimen alkuperän termi "baby boom" viittaa syntyvyyden voimakkaaseen kasvuun toisen maailmansodan jälkeen.
• Monet länsimaat -kuten Yhdysvallat, Iso-Britannia ja myös Suomi kokivat suuren väestönkasvun 1940- ja 1950-luvuilla, kun sota oli ohi ja elämä vakiintui.

Määritelmä

• Kasvoivat hyvinvoinnin, kasvun ja vakauden aikakaudella; sodan jälkeen rakennettiin uutta maailmaa
• Ensimmäinen sukupolvi, jolla oli laajasti pääsy korkeakoulutukseen ja parempiin elinoloihin
• Monissa maissa he ajoivat yhteiskunnallisia muutoksia 1960-70 -luvuilla (kuten kansalaisoikeuksia, tasa-arvoa ja rauhaa)
• Usein pidetty työnteon sukupolvena - he arvostavat ahkeruutta, säästäväisyyttä ja pitkäjänteisyyttä.
• Taloudellisesti usein hyvin menestynyt sukupolvi, erityisesti länsimaissa: he ovat usein omistusasunnon tai omaisuuden haltijoita

Nykyään:

• Baby boomerssit ovat eläkkeellä tai siirtymässä sinne
• He ovat kokeneet valtavan teknologisen muutoksen elämänsä aikana, mutta suhtautuminen teknologiaan vaihtelee: Osa omaksuu innokkaasti, osa ei.
• Heidän elämäntapansa ja arvonsa ovat toisinaan ristiriidassa nuorempien sukupolvien, kuten Z:n ja milleniaalien kanssa

Generation X (Synt. noin 1965-1980) Individualismi, realismi

• Termi yleistyi kirjailija Douglas Couplandin romaanista Generation X:Tales for an Accelerated Culture (1991)
• Coupland ei keksinyt termiä itse, vaan se oli käytössä jo aiemmin esimerkiksi brittiläisesää valokuvateoksessa 1960-luvulta, jossa kuvattiin nuoria kapinallisia.

Määritelmä

• He ovat syntyneet suurten ikäluokkien jälkeen
• Kasvoivat kylmän sodan varjossa, usein taloudellisen epävarmuuden ja perhemuotojen muutoksen keskellä.
• Ensimmäinen "vähemmän idealistinen" sukupolvi, usein pidetty ironisena ja yksilöllisyyttä korostavana.

Milleniaalit (Generation Y, synt. noin 1981-1996) Teknologia, koulutus, epävarmuus

• Termi Generation Y syntyi loogisesti X:n jälkeen
• Sittemmin "milleniaalit" vakiintui, koska tämä sukupolvi tuli täysi-ikäiseksi vuosituhannen vaihteessa (Millenium = vuosituhat)

Määritelmä

• Kasvoivat digitaalisen teknologian aikakauden alussa; internet, kännykät, sosiaalinen media.
• Heitä pidetään teknologisesti taitavina, koulutettuina ja sosiaalisesti tietoisina, mutta myös taloudellisesti haastavassa asemassa (Esim. 2008 talouskriisi vaikutti)

Generatin Z (s. noin 1997-2012) Some, monimuotoisuus, ahdistus

• Nimi "Generation Z" syntyi jatkumona X:n ja Y:n (milleniaalien) jälkeen.
• Ei ole yksittäistä henkilöä tai teosta, joka olisi keksinyt nimen, vaan se vakiintui median ja tutkijoiden käyttöön hiljalleen 2000-luvun alussa

Määritelmä

• Ensimmäinen "digitaalinen alkuasukassukupolvi" -ovat kasvaneet älypuhelinten, sosiaalisen median ja jatkuvan verkkoyhteyden kanssa.
• Heitä luonnehditan usein nopeasti sopeutuviksi, monimuotoisuutta arvostaviksi ja mielenterveystietoisiksi.
• Eläneet globaalien kriisien (esim ilmastonmuutos, pandemia) varjossa lapsesta asti.
• Arvostavat aitoutta, yhteisöllisyyttä ja usein moniarvoisempia kuin aiemmat sukupolvet

Sukupolvi Alfa (Generation Alpha, s. noin 2013-n. 2025-2030) Täysin digitaalinen, globaali, tulevaisuusorientoitunut

Nimen alkuperä:

• Termin keksi australialainen sosiaalitutkija Mark MCCrindle. Hän ehdotti uuden aakkoskaaren aloittamista (Alpha, Beta, jne)
• Ensimmäinen sukupolvi, joka on kokonaan syntynyt 2000-luvulla

Määritelmä:

• Kasvavat maailmassa, jossa tekoäly, älylaitteet ja automaatio ovat arkipäivää
• Monilla vanhempina milleniaaleja
• Heillä on mahdollisuus olla koulutetumpia, teknologisesti taitavampia ja terveempiä, kuin mikään aiempi sukupolvi - mutta myös suuremman tiedonkuorman ja sosiaalisen paineen alla.

Sukupolvien rajat eivät ole tarkkoja

• Eri lähteet voivat määritellä syntymävuodet hieman eri tavoin
• Rajat ovat enemmän kulttuurisia ja kokemuksellisia kuin tiukasti kronologisia
• Nimien tarkoitus on ymmärtää suuria kehityssuuntia - ei yksilöllisiä kokemuksia

Miksi halusin tämän tänne blogiin? Tämä on vahvasti yhteydessä myös tunteisiin. Erilaiset sukupolvikokemukset tuo erilaisia tunteita maailmaan. 

Olen itse milleniaali, tyttäreni ovat Z ja vanhempani baby boomereita. Kaikilla meillä on erilainen sukupolvikokemus. Se selittää monet tietyntyyppiset väittelyt ja selventää sitä, että me olemme eläneet niin erilaisissa maailmoissa. 

Ps. Kerroinko jo, että aloitin uuden blogin? En luovu tästä blogista, mutta alan kirjoittaa omasta luovuudestani sinne. Tämä jää tunteideni kanavaksi edelleen. 

https://maijuli.blogaaja.fi

Maiju

Kenelle haluan näkyä

 

Löysin yksinäisen ruutupaperin romukasasta kotoani johon olin kirjoittanut näin: 

"Olen pohtinut monesti, että haluan olla julkisuudessa, kuitenkaan olematta, koska en ymmärrä kokemuksellisesti mitä se tarkoittaa. Olen ajatellut sen olevan negatiivisten ajatusten oksennuspaikka ja miettinyt haluanko minä tosiaan saada negatiivista huomiota. Sukellettuani syvemmälle alitajuntaani - ymmärrän että haluan tulla nähdyksi, hyväksytyksi luonnollisesti omana itsenäni ja kun peilaan tätä ajatusta ympärilleni, ymmärrän että haluankin tulla nähdyksi itselleni ja läheisilleni. Että riitän itselleni ja näen itse itseni. Ei siihen tarvita julkisuutta. Mutta yhteyttä toisiin ihmisiin tarvitsen ja siihen tarvitaan näkyvänä oloa. Sen ei silti tarvitse olla julkista. Enkä edes tiedä mitä julkisuus enää tänä päivänä on"

Mistä tällainen ajatus tulee? Kuulun ihmisten seuraan, kuulun sinne missä nyt olen työni puolesta ja ystävieni puolesta. Mutta esiintymisen pelkoni ja siitä jonkin tason vapautuminen on saanut näitä ajatuksia mieleeni. Pelko lukki minut ja pulputti korvaani kaikenlaisia negatiivisia ajatuksia. Se toi julkisuudesta myös negatiivisia kuvia. 

Mutta sellaisen salaisen haaveeni haluan kyllä sanoa ääneen. Olimme viime keväänä Kroatiassa, Dubrovnikissä ja otin kuvia vanhassa kaupungissa. Olin niin omassa taivaassani kameran kanssa. Valokuvaus on minulle iso asia. Kamera ja kuvankäsittely on minulle yksi luomisen väline ja ajattelin suuria. Haluaisin olla kuuluisa taidevalokuvaaja maailmanlaajuisesti. Haluaisin toki olla myös taideartesaani. Ja hassua miten uskallan edes sanoa tällaista ääneen. 

Haluan luoda uutta, haluan tehdä taidetta ja koruja ja haluan tuntea yhteyttä ihmisiin. Viimeiset 3-4 kuukautta olen tuntenut outoa tyytymättömyyttä työtäni ja hoitamista kohtaan ja se on hämmentänyt paljon. Olen tykännyt työstäni ja erityisesti hieronta osiosta, mutta viime aikoina se on alkanut tuntua puuduttavalta, eikä se ole hyvä merkki. Edellisessä postauksessa kerroin kehon ja mielen yhteydestä ja se on selkeästi ollut yksi osa tätä puutumista. En ole tuntenut yhteyttä minuun. 

Olen jokaisen asiakkaani kohdalla välittänyt rakkautta, tehnyt työtäni sydämestä ja nauttinut tietyn tyyppisestä flow tilasta. 

Mutta työni on silti ihanaa ja työyhteisöni on todella rakkaudellinen. Meille on tullut uusi nuori nainen töihin ja olen jopa hämmentynyt miten hänen kohdallaan keskustelut ovat niin puhtaita, että näen hänet jo ystävänäni. Hän on niin tietoinen itsestään, että minäkin tulen tietoiseksi itsestäni. Haluan näkyä ja löytää yhteyden ihmisiin, aitoihin ihmisiin. En ole kiinnostunut pinnallisesta imagosta. 

Aloitin uuden blogin  https://maijuli.blogaaja.fi, ajatuksena että sinne kirjoitan kaikenlaista luovaa. Tänne kun kirjoitan tunteista. En sulje tätä blogia, sillä täällä on niin paljon itselleni toisinaan osuvaa tekstiä ja oma muisti välillä pettää. Haluan myös lasteni lukevan tätä joskus. Haluan näkyä heille ja haluan että he tietävät, että näen heidät. Tämä alusta on ollut ihana kirjoittamisen harjoittelu paikka. En tiedä olenko oppinut mitään. Mutta olen saanut kanavoitua tunteitani ja olen opettanut itseäni. Tämä sairaus jollain tavalla sai aikaan jotain outoa ajatuksissani, että haluan tehdä jotain uutta. Iso haaveeni on ollut aina hoitaa muita, auttaa muita ja tehdä hyvää muille. Olen sitä tehnyt jo paljon, mutta on aika tehdä jotain eri tavalla. Olen myös itse nyt hoidon ja kannattelun tarpeessa. 

 Kirjoitan kyllä vielä tänne, tämä on ikäänkuin turvasatamani. Mutta yritän siirtää huomioni muualle. Oli iso juttu, kun uskalsin tämän blogin aloittaa vuosia sitten. Muistan, kuinka olin flowssa. Kuitenkaan en tavoittanut sitä mitä halusin ja blogit ei juuri kiinnosta enää. Ei kiinnostanut silloinkaan. Mutta siitä huolimatta olen kirjoittanut. Se on tehnyt hyvää. Haluan näkyä minulle, perheelleni ja ystävilleni. Mutta miksi joudun tällaista edes pohtia. En ole näkynyt perheelleni. Lapsena en saanut sitä turvaa mitä lapsi tarvitsi, se teki aikuisuudesta vaikeaa. Minun lapsuudessani aikuiset eivät olleet aikuisia, moni oli alkoholisteja ja tunteet tukahduttavia esikuvia. Aikuiset tarjosivat lapsille aikuisten asioita. Minä en oppinut rajoja. Ystäväni päätyivät päihdekäyttäjiksi, minusta tuli perheenäiti. Tein rajat itse itselleni aikuisena. Mutta vaikea tausta nimenomaan sai minut luomaan taidetta. Joka on itselleni henkireikä. Ja en halua eritellä omaa taidettani mihinkään omaan kategoriaan, vaan taide on minulle kuin henki joka aktivoituu ja minä lähden sitä toteuttamaan. Oli se sitten mitä tahansa. En aina siinä loista,  mutta sen ei ole niin väliä. 

Maiju

Kehon ja mielen yhteys

 Kun tekee jotain asiaa pitkään, sitä jossain vaiheessa muuttuu ikäänkuin auomaattiohjaukselle. Tietää mitä tekee ja ei ikäänkuin edes kyseensalaista asiaa. Itselläni on aika ajoin tullut erilaisia ns. kriisejä omassa työssäni, kirjoittamisessa ja taiteessa. Se useimmiten kostautuu itseäni kohtaan. Jokin iso tunnemöykky haluaa pintautua. Viime aikoina omaan käsittelyyni on tullut kehon ja mielen yhteys. 

Olen pitkään, jo noin 15 vuotta opetellut kehon ja mielen yhteyttä. Mutta tämä on kyllä aihe, josta voin humpsahtaa väärille raiteille helpostikin. Kun keho ja mieli eivät kohtaa - mieli voi pulputtaa kaikenlaisia valheita kehosta. Esimerkiksi vanha kunnon "Minulle kuuluu hyvää". Keho on kipeä, väsyttää, sattuu ja mitä nyt kaikkea. Mieli sanoo, että kaikki on hyvin. Mielen tehtävä on myös suojella kehoa. Sillä esimerkiksi surun voima voi kaataa kehon, eikä sille aina ole tilaa. Joskus on vaan parempi tukahduttaa. Lapsesta asti oma selviytymisen malli on tukahduttaa ja olla vähät välittämättä mitä kehoni on mieltä. 

Viime syksynä kun sain diagnoosini KLL. (Pahoittelut että jankkaan asiasta). Mieleni hyväksyi asian melkoisen nopeasti. Sanoin, että kaikki on hyvin. Tämähän on vain pieni takaisku ja voin elää sen kanssa 20 vuotta. Kehoni kuitenkin aloitti hienoisen tärinän. Onnistuin saamaan migreenini kuriin ruokavaliolla. Jätin sokerin ja hiilarit pois. Mutta sisälläni oli outo tärinä. Uutena vuotena kehoni lähti purkamaan stressitilaa tulemalla kipeäksi. Se ei auttanut, vaan tulin 3 viikon päästä kipeäksi uudestaan. Mieleni alkoi hiljenemään. Luovuuteni katosi. Olin tehnyt koruja melkoisella innolla koko syksyn, ikäänkuin työnsin syrjään koko ajatuksen omasta sairaudesta. Mieleni ei halunnut hyväksyä, että pysähtyisin. Samalla luovuuteni ja innostukseni tyrehtyi. Työni alkoi maistua tylsältä, en tuntenut yhteyttä asiakkaisiin. Oloni oli kuin olisin roboottina mennyt töihin ja kotiin. Minulle on tärkeää, että työssäni on sydän mukana, sillä teen töitä ihmisen kanssa. Nyt yhtäkkiä sydän ikäänkuin irtosi ja olin hämmentynyt. 

Työkaverini jotka ovat 2 kuukautta minua vanhempia, täyttivät 43 ja kun kuulin tämän luvun - sisuksissani heräsi kauhun tunne. Enkä ymmärtänyt miksi. Koska tähän mennessä en ollut kokenut yhtäkään tietoista ikäkriisiä. Lähdin kampaajalle ja lävistäjälle, halusin muokata ulkoista olemustani. 

On normaalia, että naiselle (myös miehelle) tulee ikäkriisi. Mutta työskentelen itse ihon kanssa, enkä ole koskaan pelännyt näyttää vanhalta. Tämä oli nyt jotain muuta. 

Eilen alitajunnastani lähti nousemaan kipua. Kun olin nuori nainen, 19 vuotias. Silloin 43 vuotias henkilö teki minua kohtaan törkeän tempun. Illalla kun muistin tämän purskahdin itkuun. Kehoni pintautti tämän muiston, jonka olin unohtanut täysin. Muistin sen edellisen kerran mahdollisesti 10 vuotta sitten. Silloin yritin käsitellä aihetta, ilmeisesti en kuitenkaan täysin osannut. Keho kätkee tunteita ja tilanteita sisälleen ja työntää ne alitajuntaan. Kun niitä ei kohtaa ja ne vain tukahduttaa, niin jonain päivänä ne nousevat esille. Silloin mieli miettii onko hyvä hetki kohdata vai ei. Keho voi alkaa vääristää ajatuksia ja muokata mieltä ellei juurisyytä käsittele pois. Siihen toimii loistavasti energiahoidot, rosenterapia, tunnelukkotyöskentely tai mikä tahansa joka saa tunteen nousemaan pintaan. Se, että uskaltaa nostaa vanhan tunteen esiin on rohkeaa. 

Kehoni selviytymiskeino (huono sellainen) on lopettaa hengittämästä. Huomaan siis pidättäväni hengitystä, enkä edes itse tiedosta sitä. Lihakset eivät saa happea ja menen jumiin koko nainen. Kävin ihanalla hierojalla, joka pyysi minua huokailemaan. Hän sanoi, että entisajan naiset ovat huokailleet kertoakseen keholle, että kaikki on hyvin. Sen jälkeen aloin tietoisesti huokailemaan, johon kehoni tarttui välittömästi. Se alkoi rauhoittua ja huokailla ihan itsekseen. 

Mutta mieleeni nousi myös uskomus. Huokailu on merkki turhautumisesta, tylsistymisestä tai vihaisuudesta. Enkä ole löytänyt yhteyttä omaan vihaani. Siksi olen sen itseltäni myös kieltänyt. Vihahan on mahtava voima, mutta meille monille se on pelottavaa. 

Olin nuorena hyvin ankara itseäni kohtaan. Sätin ja haukuin itseäni ja ulkonäköäni, vaikka siinä ei ollut vikaa. Nyt aikuisena olen opetellut olemaan lempeämpi. Vaikka ylipainoa onkin tunteideni suojana, niin siitä huolimatta pyrin olemaan itseäni kohtaan armollisempi. Se ei ole helpointa, mutta päivä kerrallaan. 

Leukemia taas tuli keholleni shokkina, kun mieleni vaan hymyili ja sanoi että kaikki on hyvin. Nyt kun asiasta on mennyt puoli vuotta ja olen vielä elossa - rauhotun. Kokemukseni syövistä on joko 2 kuukautta tai puolitoista vuotta ja se on menoa. Se ei helpottanut minun oloani, kun tehtävää täällä on vielä aika paljon. En ole valmis vielä. Eikä tähän leukemiaan kuole, mutta kerropa se keholle. 

Kehon ja mielen yhteys on tärkeää, mutta niin on sanojen ja tekojenkin. Ihminen on uskottava ja aito, kun teot ja sanat kulkevat linjassa. Tässäpä sitä opeteltavaa. 

Maiju

Unien vilkas maailma

 

Uneni ovat hyvin vilkkaita edelleen. Aamuisin aina mietin todella, että mistä ihmeestä mielikuvitukseni näitä poimii. Toissä yönä näin unta vessoista, kuinka lapsuuden kodissa oli kolme vessaa, eikä missään pysynyt lauteet paikoillaan. Kaikki oli rempallaan. Viime yönä näin unta, että entisen työkaverini oikeasta korvasta tuli jotain mustaa ulos ja pyysin selvittämään mitä se on ja sieltä tuli lisää mustaa ihan pitkänä lakuna. Outoa. Itse tulkitsisin sen niin, että kuuloaistista vapautuu jotain mustaa. Joskus me kuulemme asioita joita ei pitäisi kuulla ja tulkitsemme kuulemaamme vääristyneesti. Kuuntelemme äänen painoa ja luomme oletuksia, että tiedämme mitä sillä tarkoitettiin. Voimme kuulla myös juoruja tai muuta negatiivista ja niitä on vaikeaa käsitellä itsestään pois. 

Yritän kuitenkin nyt olla tulkitsematta untani ja jatkan näiden villien unien seurailua. Vain yhtenä yönä en ole nähnyt unia joulun jälkeen. Ehkä siksi ei energiaakaan ole tehdä ylimääräistä. 

Selkeästi menneestäni nousee käsittelyyn tunteita joita en jaksaisi, mutta pitäähän niitä päästellä irti. 

Olen opetellut astrologiaa ja viime aikoina on planeetat perääntyilleet reippaasti. Vaikka näihin ei niin sanotusti uskoisi, niin kyllä tässä omassa elämässäni on tuntunut perääntymiset. Perääntymisvaiheissa käännytään sisäänpäin ja mennään menneeseen ja riippuen siitä mihin huoneeseen ne osuvat, niin niissä teemoissa kipuillaan. Minä kipuilen työni kanssa. Välillä ihan naurattaa, kun kaikki on oikeasti hyvin, mutta silti päälläni on musta pilvi. Menneitä työasioita nousee rytinällä pintaan. 

Harmittaa etten osaa enää lisätä blogiini uusia kuvia bloggerin muutoksen myötä, joten joudun kopioida kuvia täältä blogistani. 

Mutta sellaista tällä kertaa. 

Maiju

Haluatko olla entinen versio itsestäsi vai mennä eteenpäin

 Kun me kasvamme henkisesti ja kuljemme eteenpäin elämän koulua, saattaa vanha itse tulla kummittelemaan eri muodoissa muiden ihmisten tai haasteiden roolissa. Olkoot se vaikka huonot tavat, joista olet itse mennyt yli. Elämässä on toisinaan vaikeaa mennä eteenpäin, sillä joskus meillä voi olla näkymättömiä kahleita jotka estää etenemisen. On helpompaa mennä eteenpäin jos ympärillä on ihmisiä jotka tukevat muutosta. 

Mutta aina meillä ei ole kannustavia sanoja ympärillämme tai jos on, korvat saattavat kuuroutua/puuroutua - eivät siis kuule mitä meille sanotaan. Varsinkaan jos oma kivulias haaste on päällä. 

Mennä eteenpäin fyysisesti ei tarkoita aina henkisesti eteenpäin menemistä. Voit liikkua paikasta toiseen, mutta henkiset opit kulkevat mukana. Ja tosiasia on, että vain muutos on totta. Et voi pysyä paikallasi, koska elämä menee eteenpäin jatkuvasti. Mutta haluatko pysyä henkisesti paikallasi, siihen sinun täytyy vastata itsellesi. 

Kaikki eivät huomaa, että samat teemat toistuvat eri ihmisten ja eri tapojen muodossa, mutta energia voi olla sama. Siinä mennään monesti harhaan, että vaikka kuinka kokee menevänsä eteenpäin, voi omat uskomukset, tunnelukot ja opit kulkea perässä ja näyttäytyä meille eri muodoissa, tilanteissa ja ihmissuhteissa. 

Henkisten lakien mukaan, jos olet päättänyt jonkin tilanteen elämässä, sen täytyy joko poistua elämästäsi tai muuntaa muotoaan. Omalla kohdallani olen huomannut näiden ilmenevän haasteina. Esimerkiksi minulle yleensä ihmiset ovat opettajia. Minulla oli aikanaan elämässäni henkilö joka oli mielestäni vaikea, hän sai minut tuntemaan epämiellyttäviä tuntemuksia ja olin jatkuvasti altavastaaja, ihan kaikissa muodoissa. Se mitä hän opetti minussa, oli jotain mikä löytyi myös itsestäni. Kun käsittelin tämän piirteen itsessäni, hän muuttui seurassani - lähes välittömästi. Hänestä alkoi tulla jopa läheinen ystävä. Kitka väliltämme poistui.

Tämä oli hyvin hämmentävää vanhalle minulle, joka olisi halunnut juosta karkuun. En ollut tiedostanut, että sain äidinmaidossa karkuun juoksemisen piirteen. Kun alkaa liikaa ahdistaa - vaihdan maisemaa. Ikävä tosiasia on ollut, että maisema on lähtenyt mukaani vaikka sitä karkuun juoksinkin. Niitä maiseman oppeja tökittiin suoraan naamaani niin kauan kunnes katsoin sitä ja kohtasin kivun. 

Kun minusta kasvoi tarkempi itselleni tärkeissä asioissa ja elämääni tuli uusi opettaja, hän näytti minulle joissain määrin sitä versiota itsestäni josta en pidä. 

Empaattinen vanha minä, sanoisi että ymmärrän häntä, annan hänelle mahdollisuuden, sillä hän ei tiedä, eikä vielä osaa.  Mutta tällä kertaa en antanut mahdollisuutta vaan sanoin etten halua palata enää vanhaan rooliini, siihen joka on heikko ja antaa omastaan tuntemattomille ja kärsii itse. Olen kasvanut siitä yli. Kun tein tämän voimakkaan aikomuksen, hän hävisi. Yhtäkkinen meno vei hänet toiseen maahan. Hassua. Hän ei ollut mitenkään voimakas hahmo vielä elämässäni, mutta päästin itseni helpommalla todetessani asian ennen, kuin tilanne pääsi pidemmälle. 

Jos ihmisiä katsoisikin opettajina, eikä vihollisina. Miettisi mitä tuo edessäni oleva raivostuttava ihminen opettaa omasta itsestäni, ja antaisi itselleen luvan kasvaa siitä irti - elämä voisi muuttua erilaiseksi. Aina tuo opettaja ei ole helpoin, se voi tuoda äärikipuja, mutta se on vaan niin tärkeää oivaltaa ja kasvaa näistä yli. 

Joskus joutuu ottaa kasvussa muutamat henkiset oksennukset päälleen myös muilta, mutta kun ollaan taas terveitä ja ilmaa on puhdistettu - voi aloittaa taas uuden ns. syklin tai vaiheen. Kunnes tulee taas seuraava läksy. Mutta joka kerta kun kohtaa ja muuntaa vaikean tilanteen itsessään - avautuu uusi ovi. Eikä haasteet ole enää niin kivuliaita. 

Maiju

Tietoisuuden valo

 

Henkinen kasvu on ihan äärettömän kiehtovaa. Jos sieltä osaa karsia ne kipuilut pois. Osaisinkohan avata sanallisesti mitä tarkoitan. Kipu ei ole kivaa, ainakaan omasta mielestäni. Mutta kipu kasvattaa ja voi tuoda esiin meissä asioita, joita emme ole ennen nähnyt tai tunnistanut. 

On todella tärkeää tunnistaa itsessä olevia toimintamalleja; niin kateuksia, tukahduttamisia, ilon aiheita, rakkautta, uskomuksia eli kaikenlaisia käytösmalleja. 

Luin hienon tekstin traumakemiasta ja oivalsin jotain isoa itsestäni sekä elämästäni. 

Kun on kyse traumakemiasta on aina kaksi vastapuolta: on narsisti ja empaatti. Mutta. nykypäivänä narsistiksi leimataan hyvin helposti. On hyvä tiedostaa terve narsismi ja erottaa se psykopaatti piirteistä täysin erilliseksi narsismiksi, ettei uhriudu. 

Traumakemiasuhteessa ei näy rakkaus, se on ikäänkuin ohjelmointi. Päällepäin näyttää hyvältä, mutta sisältä voi olla ns. rikki. Ulkokultainen. Viherpesu. Mitä näitä nyt on. Näytetään ulospäin hyvältä, mutta se on vain kulissi. 

Usein yhteisöissä, suvussa, työpaikoissa, järjestöissä on aina molemmat, jotka kasvattavat toisiaan. Kun opit ovat käyty, on aika jatkaa matkaa tai muuntua. 

Kun on tarve kasvaa henkisesti ja kun puhutaan ns. Värähtelyn noususta, silloin alkaa kipuilut. Empaatti joka on tottunut tukahduttamaan ja vähät välittämään omasta itsestä alkaakin reagoida oudosti. Valo tunkeutuu persuksista sisään aiheuttaen epämukavaa oloa. Narsistipiirteet älähtää. Empaatti kipuilee, narsisti kipuilee. Älköön käsittäkö tätä väärin. Myös empaatissa asuu narsisti ja myös tervehenkisellä narsistilla on empatiaa. Psykopaatilla ei ole. Tai se on esittämistä. 

Kun tietoisuuden valo ikäänkuin alkaa nostaa hiljalleen värähtelyä, alkaa myllerrys. Myös rakennus voi olla narsismin alla. Esimerkiksi työpaikka. Työpaikan johto vetää empaatteja, sekä narsisteja puoleensa.  

Kaikki saavat oppinsa hoidettua. Jos me sieluina synnymme tähän pallolle heräämään. Herääminen on ikäänkuin sitä, että tietoisuuden valo nostaa meissä kipuja pintaan, jotka me kohtaamme elämän koulussa. Kun kasvamme perheeseen, jossa on tietynlainen energia, me kasvamme siitä energiasta pois ja tietoisuus auttaa meitä siinä. Meidän tulee oppia näkemään minkälaisiin uskomuksiin olemme syntyneet. minkälaisessa energiassa olemme kasvaneet ja miten opimme siitä pois. Kun tietoisuus ei ole näyttäytynyt meille ja tehnyt työtään, me elämme silloin normaalia elämää autopilotilla, teemme niinkuin kuuluu ja uskomme siihen mitä meille sanotaan. Me elämme ikäänkuin automaattiohjauksella, eikä siihen mahdu erilaisia mielipiteitä, erilaisia ihmisiä, erilaisia tapoja. Tai me uskomme mitä auktoriteetti sanoo. Vaikka se olisi todella räikeää. Harvoin näemme omien tekojemme seurauksia silloin.

Me haluamme silloin että kaikki menee niinkuin ennenkin, eikä muutokset ole tervetulleita. Ja kun muutos tulee, se naamioidaan erilaiseksi egon tavaksi muuttua. Osaanko selittää tätä ymmärrettävästi? 

Maailmamme on kohdannut tällaisia kolauksia viime vuosina erittäin paljon. Meitä on ravisteltu ja herätelty ja se on aiheuttanut kipua. Tietoisuus nostaa esiin meidän toimintamalleja alitajunnasta. Minkälaiset selviytymiskeinot me olemme äidinmaidossa saaneet. Minkälaisia uskomuksia meihin on istutettu. Huomaamme ehkä sukupolvien ketjuja käytöksessä. Ehkä ylisukupolven traumoja, karmoja. Ehkä me kuljemme jonkinlaista linjaa, jossa meillä on kipuja, häpeää. Emme halua nolata itseämme, menettää kasvojamme, mutta yhtäkkiä koemmekin painajaista ja kohtaamme kasvojen menetyksiä. 

Miksi pitää kokea näitä ääritunteita? Jotta sielu oppii niiden olevan harhaa. 

Kun sielu näkee niiden voimattomuuden, se voittaa itselleen henkistä perintöä, jonka seuraavat sukupolvet ja linjat saavat lahjaksi. Tietoisuuden valon tehtävä on kehittää sielua, mutta myös sukulinjaa mihin hän syntyy. Sitä kautta ikäänkuin valo maadoittuu ja maailman värähtely nousee. Se lähtee ruohonjuuritasosta. Me emme voi muuttaa maailmaa, mutta me voimme muuttaa ja muuntaa omaa energiaamme, jotta meidän oma maailma muuttuu ja muuntuu. Ja sen myötä voimme vaikuttaa muihin. 

Kun pelko tai pelottelu on voimakasta, keho jähmettyy. Pelon energia jähmettyy ja varastoituu kehoon, ylävatsan alueelle. Jos ei ymmärrä puhdistaa pelkoa pois itsestä, se voi jäädä vaikuttamaan mielen tasolle siirtäen sen seuraavaan henkilöön. Ikäänkuin ketjureaktiona. Siksi on niin tärkeää tunnistaa tunteen siirrosta aiheutuvat tunnereaktiot. Sen voi tehdä joku auktoriteetti johon luotat. Tai se voi olla joku jonka olet tiedostamattasi päästänyt lähellesi. Kun oppii tunnistamaan omat rajoittavat uskomukset, näillä on vähemmän voimaa sinussa. Mutta myös jos itsellä on jokin tunnelukko, opittu malli tai kaava jota emme tunnista, silloin tunteensiirto voi olla jopa kodikasta, niin tuttua ettemme tunnista sitä. Näin myös toimintamallit jatkuvat ja se saa yhteisön hyväksynnän. 

Itse koen, että kun kasvamme sukupolvina ja vanhenemme, on vaikeaa ymmärtää ettei seuraavilla sukupolvilla ole samanlaisia itsestäänselvyyksiä kuin meillä. Me koemme huolta, kun he eivät ymmärrä. Mutta kyllä he ymmärtävät, emme me niin paljoa muutu me ihmiset. 

Tämä on oma oivallustani, ota kirjoituksista vain se minkä koet itsellesi oikeaksi. 

Maiju

Minä, kirjoittaja

 

En ole koskaan esitellyt itseäni tässä blogissa. Hassua. Sellainen melko tärkeä yksityiskohta. Olen silti halunnut pysyä piilossa, sillä en ole ollut sinut näkyvän puoleni kanssa. Vaikka kerronkin elämästäni jatkuvasti.

Nimeni on siis Maiju, asun Suomessa, Helsingissä. Olen täysi-ikäisten kaksostyttärien ja yhden teini-ikäisen tyttären äiti. Olemme mieheni kanssa viettäneet yhdessäoloa tänä vuonna 21 vuotta. Suhteemme lähti melko rytinällä. Olimme noin puoli vuotta seurustellut, kun tyttäret ilmoittivat tulostaan. Ensimmäiset vuodet olivat melko turbulenssia. Olimme nuoria, 23-vuotiaita kokemattomia lasten kanssa ja niin me selvisimme turbulenssista huolimatta. Olimme eri paria kasvattajina ja mielipiteissä, riitelimme paljon. Nykyään olemme enemmän toisiamme varten. 

Muistan suuren pelkoni kun he syntyivät. Miten pystyn näitä pieniä suojelemaan. En tiennyt olevani traumojeni vanki. 

Lapset huusivat, minä yritin selviytyä. Sain neuvoja ja minua painostettiin. Olin syyttävien katseiden alla. Sinun pitää ottaa lapset syliin kun he itkevät - hoettiin. Olisiko minutkin pitänyt ottaa kenties syliin. Mietin, mutta en osannut pyytää. Olisinko minä äitinä ansainnut lohduttavia sanoja, kuinka hyvin pärjään, vaikka kukaan ei tiennyt mistä puhuu. Kukaan tuntemistani ihmisistä ei ollut saanut kahta kerralla. En saanut empatiaa, sain tiukkoja ohjeita, kuinka on pärjättävä. Mutta. Ilman empatiaa, ei löydä yhteyttä lapsiin. Meidän lapsilla oli myös tarkkaavaisuushäiriöitä jo ihan pienestä asti. Toinen rauhottui eriskummallisilla keinoilla, mm. kuivauskoneen edessä tai sähköhammasharjan ollessa päällä. Jouduin kaivaa luovuutta esiin ääritunteissa. En löytänyt yhteyttä itseeni, enkä lapsiin. Työpaikallani jouduin seläntakana puhumisen kohteeksi, minua hyljeksittiin. Se oli vaikeaa sillä olin aina ollut ns. suosittu. Pelkäsin, että lapseni viedään pois minulta, kun huomataan kuinka huono äiti olen. Vasta kolmannen kohdalla lapsestani tehtiin lastensuojeluilmoitus. Oikeastaan jo 2 kappaletta. Enää ei edes juuri tunnu missään. Ehkä johtuen turtumisesta. 

Samaan aikaan minulle kerrottiin muista ärsyttävistä vanhemmista, jotka eivät lapsiaan osanneet kasvattaa. Ethän vaan sitten tee näin ja näin. Hoettiin. En tiedostanut olevani todella herkkä. Herkkyys oli kovan ja uhoavan kuoreni alla. 

En tiennyt olevani erityisherkkä, kunnes Elaine Aaron toi tällaisen termin esiin. Se helpotti oloani ja aloin ymmärtää itseäni hiukan syvällisemmin. Olin myös rajaton miellyttäjä, jonka myöntämiseen meni pitkään ja joka aiheutti ihan fyysisiä kipuja itselleni. Tuo myöntäminen. Olin myös ylpeä. 

Sain pahat allergiat. Uskon, että kehoni meni ääritilaan. Kävin jonkin tason masennuksen tai uupumuksen läpi. Niistä ei vaan tiedetty yleisesti. Minulla oli yllättäen ääriaistit. Hajuaistini oli todella voimakas, haistoin kaikkea mitä muut eivät haistaneet. Näköni huononi, tuntoaistini voimistui, tunne-aisti myös voimistui. Kuuloaistikin korostui. 

Opettelin kirjoittamalla sanoittamaan tunteitani. Ensin kirjoitin blogia, koska olin niin täynnä uhoa ja vihaa, johtuen menneestä hyvin villistä taustastani. Halusin kirjoittaa julkisesti, että kirjoitan kohteliaasti. Opettelin muokkaamaan elämääni kauniimmaksi mitä se oli, jotta jaksoin. Halusin oppia kirjoittamaan niin, että voin seistä itseni takana vielä vuosien päästä. 

Kasvoin rikkinäisten ihmisten keskellä, väkivallan, päihteiden ja pihiyden keskellä. Valehtelu, varastelu, hyväksikäyttö ja muut negatiiviset aiheet ovat olleet menneessäni vaikuttava tekijä ennen lapsiani. Olen alkanut pitää ihmisiä, jotka ovat pihejä ympäristölleen, haitallisina minulle. Pihi energia, pihistelee rahoistaan, avustaan, rakkaudestaan. Se pitää kaikkea ehdollisena. Yritän siitä pyristellä eroon. Pihiys on kontrollointia ja kontrollointi on pelkoa. Erottelukyky on se mistä tulee oppia hyvin. On tunnistettava negatiiviset tunteet tekojen takana. Silloin ei syö eli polta omaa kynttilää molemmista päistä. 

Tuo energia missä kasvoin oli vihan kyllästämä. Minä halusin oppia kirjoittamaan niin etten lietsoisi vihaa. Mutta mitä pidemmälle menen elämässä - ymmärrän, että jokainen joutuu oman vihansa käsitellä. Sen tiedän, että viha väärissä käsissä sytyttää tulipaloja. Viha hyvin kanavoituna, synnyttää tekemisen kautta rauhaa. Hyvin kannettuna viha synnyttää lempeää auktoriteettiä. 

En pitänyt menneestäni, joten halusin muuttaa elämäni.

Minulla ei ollut itsetuntoa, vihasin ulkonäköäni ja itseäni, olin ankara itseäni kohtaan monissa asioissa ja siitä pois oppiminen on ollut elämän mittainen työ. Lempeys on uusi musta. Tykkään kyllä vihreästä väristä todella paljon. Hah, välivitsi.

Kun lapseni syntyivät, alkoi minun traumojeni purku sekä henkinen kasvu. 

Isäni kuoli edessäni vuonna 2011, siitä alkoi elämänvaihe, joka on tuonut taiteen ja kirjoittamisen elämääni, sekä olen tutustunut juuriini. Minun perimässäni ei ole korkeakouluja, lähinnä yrittäjyyttä ja tekemisen meininkiä, käsityöläisyyttä. Olen yrittänyt kyllä itsekin korkeakouluun, mutta en pääse. Ehkä se on jonkinlainen "tyhmyys" joka estää. Isäni myötä tutustuin kuolemaan. Menetin monta sukulaista pienessä ajassa. Kuolema ensin avasi, lopulta se alkoi turruttaa. Tiedän, että elämä on hauras. Siksi omasta elämästä tulee tehdä onnellinen. Tai olla tyytyväinen siinä missä on, jos yhtäkkiä kuolema tulisi ja korjaisi pois - olisi elänyt hyvin ja hyvän elämän. Olen opetellut olemaan kiinnittymättä mihinkään. Se on vaikeaa, sillä joskus haluaisi tarrautua ihmisiin, taloon, materiaan. Tiedän, että kaikki liikkuu ja heiluu. On hyvä pitää asenne, että kaiken voi menettää, mutta kaiken voi myös saadakin. Minun oikea ei ole sama kuin esimerkiksi sinun oikea. Me olemme yksilöitä tässä maailmassa, kaikki täysin erilaisia samankaltaisilla tunteilla ja kokemuksilla. Se yhdistää meitä. On parempi seistä omassa voimassa muiden kanssa ja olla yhtä, kuin yrittää muokata muita ja muiden tapoja omaan elämään sopivaksi. 

Kävin kosmetologikoulun aikuisena, siellä sain kiitettäviä ja sain vihdoin onnistumisen tunteita, että jotain sentään osaan. Itsetuntoni lähti nousuun. 

Olen opetellut ihmisyydestä, inhimillisyydestä, kommunikoinnista ja ihmisten kohtaamisesta niin vaihtoehtohoidoista kuin kosmetologin työstäkin. Kosmetologin työ on minulle maanläheinen käsityö ammatti, joka pitää jalkani maassa. Haluaisin kuitenkin asua maalla, että olisi oma verstas ja olisin jonkin sortin artesaani-taiteilija. Siihen en kyllä usko tosissaan. Valokuvaan luontoa, ihmisiä, kaikkea harrastuksena ja teen koruja uutena innostuksena, ajatuksena alkaa myymään niitä.

Asiakaspalvelutyö on opettanut erottelukykyä ihmistyypeistä. On heitä, joiden seurassa nousee lentoon ja silloin pitää pitää varansa. Silloin voi nostaa heidät jonkinlaiselle jalustalle. Ja kun heidät on sinne nostanut, he voivat yllättäen potkaista sinua suoraan naamaan. Pettymys siitä on usein karvas. On heitä jotka ovat lempeitä ja hoitavat minua, on heitä joista tulee ystäviä ja huomaat puhuvasi asioita joita et muiden kanssa puhu. Ja heitä, jotka eivät ole mihinkään tyytyväisiä. Kun oppii tunnistamaan ihmistyyppejä, ei käytäkään enää syyttämistä itseään kohtaan vaan alkaakin ymmärtää omasta itsestään paljon. Mieletön ihmiskoulu, jota ei koulutuksella saa. 

Sairastuin yleiseen leukemiaan ja se on tuonut ajatuksia muutoksesta. Haluanko olla tässä missä olen? 

Aina kun kirjoitan traumoistani, hartiani kipeytyy. Nyt ne ovat tulessa, eikä siihen tarvittu kuin lasteni lapsuus. Stressitasoni ovat olleet aika korkeat lasteni syntymän myötä ja ne ovat helpottuneet heidän kasvun myötä. 

Meillä on ihana koira, Lapista tuotu Coton de tulear, hän on minun parantaja. Jos joku on enkeli, niin hän. Laitoin brasilialaiselle parantajalle toiveen koirasta, kun ystäväni matkusti sinne ja siinä hän on. Etsin kuvia googlesta, miltä tuleva koirani tulee näyttämään ja kirjoitin hänen luonteenpiirteet, millainen koira tulee olemaan. Ja sieltä se löytyi lopulta. Lapista. Pentueessa oli aika monta pentua, me halusimme tytön. Saimme mitä toivoimme. Täydellinen kaunotar muutti meille 9 vuotta sitten. Juuri sellainen ja sen näköinen kun toivoin. Hassua. Vaikka toiveeni oli pinnallinen ulkonäön suhteen, ei se minua haitannut. On vaikeaa joskus hyväksyä oma pinnallisuus, mutta olenkin esteetikko. Nautin kauniista pysyvistä ja kestävistä asioista. Mutta enemmän nautin luonteenpiirteestä kuin ulkonäöstä, kun on kyse elollisesta olennosta.

Sisälläni asuu esiintymisestä haaveileva, sekä esiintymisestä pidättäytyvä henkilö. Tykkään kirjoitella näin piilossa. Koska silloin ei ole paineita siitä mitä muiden voimakkaat eleet, tunnetilat ynnä muut vaikuttaa. Koska erityisherkkänä, voin tuntea ärtymystä toiselta, loukkaantumista ym. Näin en muokkaa tekstiä muille sopivaksi, vaan itselleni sopivaksi. Raja on toisinaan vaikeaa tunnistaa. 

Ihmisillä on erilaisia egoistisia angsteja joilla he reagoivat eri asioihin ja oma herkkyys joskus liikaa bongailee muiden tunteita. 

Mutta kyseessä taitaakin olla traumakemia. Eli empaatikko vetää puoleensa narsistisia persoonia. Mutta. kun trauma on käyty, ei enää tarvitse opettajia. Toivottavasti. 

Olen hassu. Ystäväni nauravat minulle, koska letkauttelen välillä todella hassuja juttuja. Olen välillä niinkuin suoraan sanottuna urpo. Mutta onnellinen urpo. Ikä ei tee minusta arvokkaampaa, se tekee minusta enemmän minut mikä olisi pitänyt olla jo reilut 20 vuotta sitten. En usko rooleihin. Uskon aitoon kohtaamiseen. Roolit ovat ikäänkuin sitä traumakemiaa. Aina kun tekee mieli angsteilla, joku ärsyttää - sitä yrittää ego kukkoilla. Silloin on hyvä katsoa peilin eteen ja kysyä, että mistäs nyt tuulee. 

Tätä oli vaikea kirjoittaa, koska kyseessä on henkilökohtainen näkökulma. Vähän kuin vuosia sitten kirjoitin osion terapeuttisesta kirjoittamisesta. Keho menee sellaiseen painetilaan. 

Maiju

Saanko vastakaikua

 

Luin näitä omia tekstejäni alusta asti. Huomasin itsestäni piirteen, että kirjoittamisesta on lähtenyt palo pois. En saa siitä enää samanlaista innostunutta mielihyvää, kun sain alussa. Samalla ymmärrän, että sitä elämä on. 

Asiat voivat ensin olla valtavan innostavia, mutta kun aikaa on mennyt, innostus lopahtaa ja tuntuu kuin olisi hypännyt tasaisen junan kyytiin. Kirjoittaminen on muuttunut tasaiseksi. Ei enää tule niitä valtavan hienoja kanavoituja tarinoita, kun tekee mieli pysäyttää auto tien reunaan ja kirjoittaa ylös. 

Ei tule enää tehtyä muistiinpanoja, että tästä ja tästä kirjoitan. 

Ymmärrän sen johtuvan siitä, ettei minulla ollut vastakaikua. Jäin lopulta kirjoittelemaan yksikseni. Ja koska alku oli niin vaikea, eli monta vuotta kirjoittelua yksin vailla lukijoita. Minä sammuin. Työnsin energian toisenlaiseen luovuuteen, sekä työhöni. 

Olen oppinut omasta luonteestani, että peilaan asioita muiden kautta. Olin aiemmin eli nuorena melko aikaansaamaton, sillä olemukseni tarvitsi ulkopuolista tukea, enkä sitä juuri saanut. Sain latistamista enemmänkin. Löysin melkoisen paineen alitajunnastani, joka piti purkaa kirjoittamiseen. Sen myötä tekemisestä on tullut vahvempaa. Väitän olevani laiska, mutta olen joissain asioissa melkoisen tarmokas. Niissä yleisissä asioissa kuin kodinhoito, ruoanlaitto ym, niissä saatan loistaa laiskuudella. Sillä ne eivät kiinnosta juuri yhtään ja teen sen mikä on pakko. En jaksa kiillottaa enää kulisseja. (Paitsi työssäni)

Kunhan on puhdasta, mutta tavarat saavat olla hujan hajan. 

Näin aikuisena, kun olen vetänyt puoleeni samanlaisia herkkiksiä kuin minä, ideoita on alkanut syntyä. Mutta tätä blogia taas en jaa missään, joten en saa vastakaikua juurikaan.

Korujen teossa ja valokuvien otossa taas saan vastakaikua ja siksi innostun. Tein puoli vuotta melkoisella höyryllä koruja ja ne saivat upean vastaanoton. Otin valokuvia ja niissäkin pääsin niin valtavasti kehittymään. Kun muut ideoivat ja pyysivät asioita - mielikuvitukseni lähti vauhdilla eteenpäin. Uudesta vuodesta asti minulla on ollut luova tauko, josta olin huolissani. Ei huvittanut, enkä kyennyt tekemään korujen eteen juuri mitään. Eilen aivan yhtäkkiä lamppu syttyi ja aloitin. Se tuntui ihanalta. 

Ajattelen omasta luovuudestani, että teen sitä jonkinlaisen näkymättömän voiman kanssa. Silloin töistäni tulee vahvempia. Sainkin ihanan palautteen yhdestä onnellisesta korujen kantajasta. Korvakorut toivat onnea työhaastatteluun. 

Takaisin kirjoittamiseen. Löysin laatikostani yksittäisiä papereita, joissa oli tarinan kaarta. Otin ne esiin, mutta en tiedä mitä niille tehdä. 

Löysin kyllä itseni kaiken tämän kirjoittamisen kautta ja tämä blogi toimii samalla minun oppaana. Tuntuu ihan kivalta käydä hakemassa itseltään neuvoja vuosien takaa. 

Olen kokenut melko monessa asiassa sitä samaa, innostun todella paljon, mutta asioiden vieminen eteenpäin tyssähtää. Osittain voi johtua siitä, että olen arka oman itseni suhteen. Olen arka kehumaan itseäni, buustaamaan itseäni esille, mikä tänä päivänä on se juttu. 

Suurin syy miksi olen arka, johtuu siitä, kun kuuntelin valtavia tuomitsevia ja kriittisiä haukkumisia koko nuoruuteni. Olen koko aikuisuuteni "parantanut" niitä pois itsestäni. 

Kun sain tuossa pari vuotta sitten elämääni pari tällaista tuomitsijaa, muistin taas mikä pelotti. Ei heillä ole mitään merkitystä, mutta silti annoin vallan hetkellisesti. Olemukseni on hiukan epävarma ollut aina, sekin johtuu valtavasta herkkyydestä, jossa luulen muiden olevan enemmän oikeassa kuin minä. Mutta se ei ole totta. On pitänyt kasvattaa vain vahvempi nahka. Joskus sanojen paino ja ulkoinen olemus vaikuttaa muilla vahvemmalta, mutta se on vain olemus. Vaikuttava olemus. Sekin voi olla rooli. 

Oppini onkin ollut siinä, etten antaisi niin valtavaa arvoa muiden mielipiteille, sillä se on vain mielipide. 

Joskus tuntuu siltä kuin olisi tykinkuula jalassa kiinni hidastamassa tahtia ja lopulta kun se singotaan eteenpäin - sitä mennään sitten ja lujaa. 

Ehkä tämä kaikki mitä olen tehnyt työtä itseni eteen, näkyy joskus jossain.

Sen tiedän, että esimerkiksi työelämässä olen ollut melkoisessa oppikoulussa äitiyden ja työn yhdistämisessä, sekä omien voimavarojeni hallitsemisessa. Yrittäjyys on tällä hetkellä ollut aikamoinen mahdollistaja, vaikka lomaa en juuri itselleni salli. 

Maiju

Uskomukset ja vääristynyt maailma

 Kiltti, tunteensa tukahduttanut ihminen ei välttämättä tunnista itseensä kohdistuvaa huonoa käytöstä. Eli rajojen ylitystä. Jokaisella on toki omanlaisensa rajat ja kaikkien tulee selvittää omat sietokykynsä. 

Juttelin hyvän ystäväni kanssa siitä, miten pitkät piuhat on toisinaan siinä miten joku kohtelee huonosti ja miten kauan menee itsellä huomata sitä. Jos huonoon kohteluun on tottunut lapsesta asti, sitä ei meinaa tunnistaa. Sitä vaan elää huonoissa olosuhteissa ja antaa kohdella itseään miten sattuu. Se voi ilmetä esimerkiksi puolison, kaverin tai työkavereiden tai vaikka asiakkaan kanssa. 

Rajoja on niin monenlaisia ja monen tasoisia. 

Minulla on ollut monenlaisia uskomuksia esimerkiksi työpaikoilla. 

Yksi uskomus on ollut, että naiset ja miehet yhdessä tekee työyhteisöstä tasapainoisen, mutta joskus miehissä on niin paljon feminiinisiä piirteitä, että ilmapiiri on juoruava ja akkamainen. Toisinaan taas naisissa maskuliinipiirteitä niin vahvasti, että yhteisö on feminiinisyyden kieltävä, murahteleva naisellisuutta haleksiva. Eli molemmat ovat toksisia.  

Siksi uskomukset ovatkin yleensä täyttä harhaa. On todella tärkeää tunnistaa mikä on uskomusta ja mikä on ns. todellista. 

Kun alkaa kohtaamaan omia uskomuksia, astuu näytelmään, jossa vanhoja oletuksia ja uskomuksia nostetaan pintaan. Kun tuntuu epämääräiseltä ja pahalta - on keskellä näytelmää. Tulee myös uusia kipuja kohdatessa näitä tunteita ja ne tulevat taas myöhemmin kohdattavaksi. Sitä on ihmisyys maapallolla. 

Kivut kannattaa kohdata, jotta pääsee eteenpäin ja jotta tunteet muuttuvat neutraaleiksi. On hyvä myös tarkastella minkälaisissa piireissä liikkuu. Haluavatko ihmiset ympärilläsi sinun onnistumistasi vai haluavatko he, että epäonnistut, jotta sinulla olisi yhtä kurjaa kuin heillä. Nämä ovat melko tärkeitä huomioita. 

Hyviä ystäviä on vaikeaa löytää ja monet sanovatkin ettei aikuisena sellaisia voi löytää, mutta se ei ole totta. Elin aikanaan todella yksinäisenä monta monta vuotta. Olin ahdistunut ja omassa pimeydessäni, kunnes pääsin sieltä pois. Raivasin itsestäni negatiivisia uskomuksia pois. 

Se oli vaikeaa, sillä jouduin poistua täysin menneisyyden energioista uusiin tuuliin. Menneessä oli pahoinvointia, alkoholismia, huumeita, väkivaltaa, juoruilua, hyväksikäyttöä. Kiltti tyttö tukahdutti kaiken sen kohtaamansa vihan sisälleen. Nyt kun mietin, saan elää kiitollisena todella monien upeiden ystävien ympäröimänä. Olen sosiaalisesti erittäin latautunut ja voin todella pahoin yksinäisenä. Se voisi olla läheisriippuvuutta jos haluaa antaa sille nimen. Mutta olen sen todennut, että me olemme ihmiset sosiaalisia eläimiä, meidän kuuluu selvitä täällä toisten ihmisten kanssa, meitä kun on niin paljon. Parempi on tehdä hyvää yhteistyötä hyvissä rajoissa. Kuitenkaan ei tarvitse sietää huonoa käytöstä, hyväksikäyttöä ynnä muita. 

Energioita voi muuntaa. Yksi hetken elämässäni viihtyvä kaunis ihminen sanoi näin "Hakeudu positiivisten ihmisten keskelle, ota heistä esikuvasi. Välttele negatiivisia".

Seuraavaksi voi tulla eteen toksiset positiiviset. He näyttävät positiivisilta, he ovat ulospäin kivoja, mutta he ovat myös tukahduttamisen mestareita ja ikäänkuin puukottavat selkään kun käännät selkäsi, koska he eivät uskalla kohdata omia tunteitaan. 

Kun ihminen on sinut oman pimeytensä kanssa, vetää rajoja ja kasvaa henkisesti. Hänestä tulee positiivinen. Eli kevyt. Kuitenkin olisi epäinhimillistä että kukaan maailmassa tallustava ihmisten keskellä oleva hengittävä olento ei sanoisi rumia sanoja tai olisi vihainen. Sori tästä ylipitkästä ja vaikeasta lauseesta. 

On hyvä ymmärtää, että viha on tunne. Negatiivisuus syntyy siitä, kun vihan kieltää - se muuttuu lopulta aggressioksi. Vihan energia on hyvin voimakas energia jota voi hyödyntää ja sen avulla voi saavuttaa urheilusuorituksia, siivota, kohdata tunteita ja mitä kaikkea. Vihaa ei kannata tukahduttaa. Kun sen kohtaa myötätunnolla, se onkin melkoinen työkalu. Viha muunnettuna positiiviseksi voimaksi on muuten aivan käsittämättömän voimakas energia. Huh. Ja wau! 

Täällä taas höpöttelen sekavia. Viha on vaikea aihe puhua. Se kun kaataa toisinaan meitä ihmisiä. Mutta omaan vihaan on hyvä tutustua. Minä päätin opetella. Aikanaan kanavoin sitä maalauksiin. Nyt ehkä.. Katsotaan mihin. Vaikka tähän ja tuonne. Oppisinpa siivoamaan. Olen se "kaikkien" kauhistuttama, amiraalien ja tiukkojen tätien inhokki. Joka ei osaa edes vaatekaappiaan siivota tai joskus sänkyään pedata. Pah ja puh. Ja hyh perään.  Luulen omissa uskomuksissani että vain siistit ihmiset ovat hyviä ja sotkuiset pahoja. I'm bad. 

Maiju

Japanilainen kodawari

 

Luin eilen kirjoituksen japanilaisesta kodawarista. Kirjoitus osui johonkin syvälle alitajunnan uumeniin, josta tunsin tässä olevan minulle jotain tärkeää. 

Uskon, että kodawari ajatus antaa minulle potkua. Olen ollut vuoden alusta innoton, en osaa sanoa täysin miksi. Tiedän, että kehoni käsittelee uutta elämäntilannettani, mutta mieleni on mennyt eteenpäin aikaa sitten. Niin luulin. Ei se sitten ehkä olekaan. 

Olen aina ihaillut aasialaisia tapoja tehdä asioita kunnolla. Kodawari on täydellisyyteen pyrkivä, kuitenkaan ei suoraviivaisesti täydellinen. Koska Chat gpt on nykyisin itselleni oiva apuväline, kysyin sieltä miten voin hyödyntää kodawaria valokuvaamisessa.

Kodawarin soveltaminen valokuvaamiseen voi tuoda siihen syvyyttä ja arvokkuutta. Valokuvaajan on oltava täysin keskittynyt hetkeen, huolellinen yksityiskohdissa ja omata kykyä nähdä kauneutta arkipäivän asioissa. 

Tässä vastaukseni, jota en ole copy pastannut vaan kirjoitin jokaisen kirjaimen käsin. Huomaan, että suora kopiominen on väärin, sillä silloin minun energia ei ole siinä mukana. Mutta kun olen näpyttänyt jokaisen kirjaimen itse, saatan ehkä oppiakin jotain. Hassua. 

Aktiivinen läsnäolo

• Valokuvaajan tulee olla täysin läsnä hetkessä. Se ei tarkoita vain kameran käyttöä, vaan myös ympäristön ja kohteen täydellistä ymmärtämistä ja tuntemista. Kun valokuvaaja on yhteydessä kuvaamaansa kohteeseen, hän voi vangita sen kauneuden ja ainutlaatuisuuden.

Yksityiskohtiin keskittyminen

• Kodawari korostaa huolellisuutta ja tarkkuutta. Valokuvaamisessa tämä voi tarkoittaa pienimpien yksityiskohtien huomaamista - valon ja varjon leikkiä, kohteen ilmeitä, taustan rakennetta tai jokaista pientä elementtiä, joka tekee kuvasta täydellisen.

Laadukas tekniikka

• Kodawari ei tyydy keskinkertaisuuteen, joten se voisi ilmetä myös korkealaatuisen kaluston valinnassa ja taidon kehittämisessä.Valokuvaaja ei etsi vain "hyvää kuvaa", vaan tähtää täydellisyyteen, jossa jokaista otosta kohdellaan huolella. 

Intohimo ja omistautuminen

• Valokuvaaja ei ota vain kuvia, vaan tekee sen intohimolla ja täydellä sitoumuksella. Kuvat eivät ole vain "valokuvia", vaan ne ovat visuaalisia kertomuksia, joissa jokainen otos on suunniteltu ja toteutettu huolella.

Kauneus yksinkertaisuudessa

• Kodawari ei aina tarkoita monimutkaisia sommitelmia. Joskus se tarkoittaa yksinkertaisten, mutta kauniiden hetkien vangitsemista - valokuvaaja voi löytää kauneuden juuri siinä hetkessä, joka tuntuu tavalliselta, mutta on täynnä syvää merkitystä.

Tunne ja tarkoitus

• Kodawari ei ole vain tekninen prosessi, vaan myös tunne joka siirtyy katsojalle. Valokuvaaminen voi olla enemmän kuin vain "kuvien ottamista" - se voi olla sydämen ja ajattelun ilmaisemista visuaalisesti. 

Kirjoittamisessa haluaisin myös noudattaa kodawaria. Huomaan kuitenkin edelleen, ettei kielioppisäännöt jää minulle mieleen. Niitä ei ole annettu äidinmaidossa, vaan kipuilen niiden kanssa vieläkin. Joskus tiedän ja joskus unohdan. Yllä olevaa tekstiä korjailin, joten ei se tekoälykään kirjoita ihan puhtaasti. 

Kuitenkin kaikessa tekemisessä tulisi olla tunne - rakkaus tekemiseen. Kun rakastaa sitä mitä tekee ja haluaa tehdä huolellista, hyvää työtä - se on varmasti jo riittävästi. Mutta, on aina hyvä muistaa, ettei ensimmäisellä kerralla tule täydellistä. Prosessi vaatii aina aikaa. Oli kyse työstä, kuvaamisesta, kirjoittamisesta tai mistä vaan missä kodawaria haluaa hyödyntää. Se on suunta ja oppimisprosessi. Ikäänkuin tavoite mitä kohti kulkea. 

Kun on liian kiire sisäisesti, on vaikeaa noudattaa huolellisuutta ja saada hyvää jälkeä aikaiseksi. Silloin täytyy istua alas ja olla tekemättä mitään. Mitä rauhallisempi on sisäinen maailma, sitä huolellisempi ja tehokkaampikin on. Ei mene turhaan häseltämiseen aikaa. 

Viime viikolla jaoin valokuvausprosessiani instagram tililläni @maiaholart ja huomasin jo pelkän jakamisen innostavan. 

Maiju

Hiljainen mieli

 

Ihminen on siitä jännä olento, että toisinaan sitä eletään aallon harjalla onnea uhkuen, seuraavassa hetkessä mennään aallon pohjalle ja olo tuntuu kuin hukkuisi. 

Kun sain tietää sairaudestani lokakuussa, minuun astui kummallinen hiljaisuus. Kehoni kyllä tärisi ja hermostoni on aloittanut melkoisen myllerryksensä, mutta mieleni on ollut melko hiljaa. Tuntuu ettei ole mitään sanottavaa. Tammikuussa kehoni alkoi purkamaan jännitystä tulemalla kipeäksi. 

Minulla on syntynyt tapa purkaa asioita käsitöihin, kirjoittamiseen, taiteeseen tai johonkin mikä se ikinä onkaan, mutta viimeisen kuukauden ajan korujen teko loppui kuin seinään. Vaikka haluaisin, en löydä intoa. Katson lipastoani, jonka eteen tein hurjasti töitä ja en saa laatikkoja edes auki auki. Olen henkisesti väsynyt. Lipastossa on korutarvikkeita joka lähtöön, mutta voimat ovat pois. Kaikelle on kuitenkin oikea aika. Tiedän senkin. Sain myös ihan erillisen työpöydänkin. 

Haluan oppia ymmärtämään itseäni ja omaa kehoani. 

Olen päässyt kuitenkin todella pitkälle esimerkiksi siinä, että kehoni ei tykkää sokerista, eikä vehnästä. Jostain syystä sokeri saa aikaan tulehdustilan ja saan valtavan migreenin sen seurauksena. Se ei välillä tarvitse kuin pienen repsahduksen ja saan massiivisen päänsärkykohtauksen. Kuinka tylsää. Viime viikolla sain turhankin kovan näpäytyksen itseltäni, kun menin ja söin sokeripullan. Sain 2 päivää kestävän aivosumun ja koko kehon särkytilan, pää oli se pahin. 

Yrittäjä kun olen, en paljoa kotiin jää makaamaan, vaan olen oppinut työskentelemään puoliteholla. Vaikka levon tärkeydestä tiedän enemmän kuin hyvin. Taloudellinen pelko on kuitenkin jostain syystä voimakkaampi kuin terveyden menettämisen pelko. Mikä on nurinkurista. Terveys tulisi olla tärkeämpi, mutta kun kokee yrittäjänä niin pienet tulot niiin pitkään ja niin kovan paineen, se jättää moottorin käyntiin, eikä sitä uskalla sammuttaa, ettei kulkupeli mene ja hajoa. Mutta ilman sitä lepoa, se kulkupeli voi pettää. Mutta miten sen ankaran itseä ruoskivan mielen saisi uskomaan. Miten sen saisi uskomaan olevansa turvassa. Ehkä ydinpelkoni on etten luota elämään ja siihen, että se kannattelee. Vaikka kovasti haluaisin. 

Kun tein aikanaan testejä ystäväni kanssa, niin uskomuksistani nousi rahan merkitsevän rakkautta. Tiedä sitten miten tämän käännän päässäni toisin. 

Sain uutena vuotena nuhakuumeen, joka kesti sen pari päivää, eikä kuume ollut edes korkea, mutta nyt taas minulle iski flunssa. Se on harvinaista. Olen selvinnyt jo monta vuotta melko hyvin pysyen terveenä. Tämän diagnoosini jälkeen, ihan kuin olisin luovuttanut. En halua luovuttaa, enkä myöntää edelleenkään asiaa. Mutta annoinko itselleni luvan olla kipeä. Levätä? Kun uskalsin olla kipeä pari vuotta sitten, siitä alkoi rankka minun syyttämisen aikakausi, jota kesti reilut puoli vuotta.  Minua sätittiin, nolattiin, haukuttiin selän takana. Luuleeko kehoni, että niin käy taas..

Tammikuu oli minulle kuin usvainen sumu, josta en muista mitään. Samalla kävin läpi kuitenkin kaaosmaisia tunteita. Alitajunnastani nousi käsittelyyn erikoisia vanhoja asioita ja sain kohdata niitä toden teolla. Sain kohdattavaksi monia hetkiä joissa piti sanoa ei. Tuntui ihan hassulta, että päivittäin tuli monia tilanteita joissa jouduin ojentaa, sanoa ei ja olla voimakas sanoissani. Pääsin yhdessä ei:n sanomisessa vanhaan tunteeseen, jossa olen usein lapsena jäänyt vaille kokemusta, että ei minun sanomana ei ole riittävä. Siksi on toisinaan vaikeaa ymmärtää sitä aikuisena. Kun lapsena jää vaille kokemuksia, jotka vahvistavat itsetuntoa - aikuisena voi helposti ryöpsähtää heikkoina hetkinä ojan pohjalle. Koska ei tiedä miten selviytyä.

Kerron esimerkkejä miten kohdallani tämä on ilmennyt. Meillä oltiin aina ulospäin hyviä, eli hymyiltiin ja oltiin kohteliaita muille, autettiin aina muita. Mutta omaan perheeseen ei paukkuja niin laitettu. Se on kuin ohjelmointi, että omaa perhettä saa mollata ja päästää mollaajia sisään. 

Kun isäni kuoli, niin äitini lohdutti muita (siis randomeita, eli perheen ulkopuolisia) kestämään surun isän menetyksestä. He itkivät äidin olkapäätä vasten kun äiti paijasi heitä. Hän oli sentään isän kanssa 15-vuotiaasta ollut yhdessä. Aika nurinkurista. Häntä olisi pitänyt lohduttaa. Hän ei osannut surra kuin vasta vuosien päästä. Se on selviytymiskeino. Kieltää vaikeudet. 

Vielä aikuisena saatan törmätä tilanteisiin joissa perhettäni tai läheisiäni arvostellaan. Tällä viikolla sain kuitenkin melkoisen opin, jota en ole vuosikausiin kokenut. Luin fb:stä kommentin, jossa olin aivan varma että siinä julkisesti mollattiin yhtä läheistäni. Tunteeni kiehahtivat niin kovaa, että pinkaisin ylös sohvalta, jossa podin väsymystäni ja aikaanasaamattomuuttani. Valmistelin vastaiskun, mieleeni pulpahti niin julmia sanoja joilla olin valmis hyökkäämään, mutta rauhotuin. Onneksi. Otin kuvakaappauksen, lähetin sen kommentin kirjoittajalle ja kysyin tarkoitatko tällä yhtä läheistäni. Hän ei ymmärtänyt. Lopulta huomattuani väärinkäsityksen, repesin nauruun. Hän kysyi olenko mielensäpahoittaja ja vastasin että todellakin olen ja hah perään. Hän poisti kommentin.

Huomasin kuitenkin, että ehdin raivopäissäni siivota keittiön. Ja siihen meni aikaa 2 minuuttia. Raivo on melko hyvä polttomoottori, jos sitä osaa käyttää hyvään. Kun toisinaan siivoamiseen voi mennä puoli tuntia. Nauroinkin tämän jälkeen, että voisiko joku suututtaa minut, että saisin siivottua vaatekaappini. Siihen sain vastauksen "varo mitä toivot". Todella, en halua suuttua, en jaksa. Tiedän, että siitä tulee migreenikohtaus, allerginen reaktio tai jokin muu painajaismainen kohtaus. 

Oli aikakausi kun monilla oli kaunoja läheistäni vastaan. Hän ei suoraan heille ollut tehnyt mitään, vaan  eli omaa elämäänsä, koki vaikeuksia, joista he ärsyyntyivät. He nauroivat ja mollasivat selän takana, utelivat minulta tai sisaruksiltani hänestä. He ylittivät rajat. Eikä me osattu näiltä puolustautua. Tivaajia oli joka nurkan takana ja ihan kuin olisi pitänyt vastata läheiseni henkilökohtaisesta elämästä muille. Toki näin jälkeenpäin ymmärrän, ettei kuulu vastata, he olisivat voineet ihan suoraan mennä kysymään häneltä itseltään, mutta ei varmasti mollaaja niin rohkea olisi. Parempi toimia selän takana. Sillä niin ne heikot persoonat yleensä toimii. Puhuu takanapäin. 

Olen itsekin saanut uskomuksen: kun on heikko, heikot ihmiset tulevat ja syövät. Läheiseni tapauksessa, hän oli kokenut omassa elämässään pohjan ja ympärillä olevat syyttivät, mollasivat ja tivasivat minulta hänestä. Jos mietin näin jälkikäteen, sanoisin että mitähän v...tua. Mitä urpåja. Omasta tornista on helppo huudella, mutta odotas kun torni pettää.. 

Kun olin lapsi ja sanoin etten syö pullaa tai juo maitoa tai syö viiliä. Minun ei oli aina väärin. Sitä korostettiin joka lauseessa tulevina aikoina. Se ei ollut hyväksyttävää sanoa ei. Olin meistä ehkä kapinallisin tässä asiassa sillä siitä monesti muistutettiin. Muut ei uskaltanut sanoa ei. Kun kieltäydyin raskaana ollessani syömästä fetaa, koska neuvolassa niin sanottiin - sain kahden ihmisen karjumisen päälleni. Eivätkä he edes tajunneet asiaa. Meillä oli totuttu karjumaan ja huutamaan jos sanoi ei. "Sinähään syöt" Lopulta sain kuulla, että toinen huutajista ei tykännyt itsekään fetasta, vaan söi koska ei halunnut kieltäytyä. 

Niin ihminen toimii. Tai niin minun yhteisö on toiminut. Huom. menneessä aikamuodossa.

Nyt olen itse jo melkoisen vahva näistä ajoista, mutta sain kohdattavaksi lähiaikoina tilanteen, jossa puolestani oli tehty minua "vahingoittava" päätös ja kun sanoin suullisesti ei, minua ei suostuttu uskomaan. Olin hämmentynyt tämän jälkeen ja vihainen. Illalla lähetin viestin perään etten suostu sitä tehdä. Ja hän uskoi. Mutta tämä hämmennys ja viha juontui omasta lapsuudestani olevasta hylkäämisen kokemuksesta. Hylkäsin itsekin itseni. Minun ei:n sanomisella oli heikko pohja. Jonka voin muuttaa näin aikuisena. Sitä on henkinen kasvu. 

Meillä ei ollut tunteissa turvallinen lapsuus vaikka olimme tiivis hyvä perhe. En lähde omaa perhettäni mollaamaan sillä meillä oli asiat hyvin, mutta tästä jäi jälkiä. Se oli myös sen aikakauden toimintatapa. 

Kun perhe ei ole meitä varten tai meidän puolella, siitä voi seuraa melkoisia kierroksia aikuisena. Viha ei ole ollut sallittu tunne elämässäni. Viha on aiheuttanut minulle liikaa vaikeuksia, siksi viha on tukahdutettuna sisääni. Muiden mieliä ei saanut pahoittaa. Hassua on, että kiinalaisessa lääketieteessä maksa on vihan alue. Maksassa minulla on kaksi kasvainta. Kohdistin sen vihan siis itseeni. Mutta en ala tästä itseäni syyllistämään. Minulla on ollut hyvin vahva itseinho ja mielestäni olen oppinut itseäni rakastamaan, mutta mistä minä mitään tietäisin. Hah. Kehoni tietää aina minua paremmin. Opettelen lempeyttä todennäköisesti loppuelämäni. Mutta ensin täytyy antaa itselleni lupa tuntea vihaa.

Ehkä opin rakastamaan itseäni vielä joskus. Ilman, että siitä kärsii kaikki. Sen kuitenkin olen oppinut, jos teen asioita vapaasta tahdostani, olen niin sanotusti itselleni hyvä. Kun joku tekee päätöksiä puolestani ja pakottaa, silloin satutan meitä molempia henkisesti. Eli egoa. Kuitenkin olen oppinut sanani ilmaisemaan kauniimmin, jotta pudotus olisi lempeämpi. Ihmiset joiden seurassa tunnen itseni vapaaksi, ovat minun ihmisiäni. Nyt kun minulle on tullut tämä mörkö elämääni, on opittava olemaan itsekkäämpi. Ja vapaus on tärkeä siinä. 

Loppulausahdus ja oppi. Kun on perhe, ydinperhe - heillä on veriside toisiinsa. Ulkopuoliset, eli kaverit tai puolisot tulevat aina perheen jälkeen. Ydinperhe jos mollaa toisiaan, he riitelevät tai ovat kaunaisia, on vain kohteliasta ympäristöstä olla puuttumatta tähän. Huonoihin tapoihin kuuluu se, että aletaan jonkun muun perheenjäseniä mollaamaan kyseisen perheen jäsenelle. Olen itse tässä opetellut ehdottomuutta. Heitä voi tukea, heitä voi kannustaa selvittämään asiat tai vain kuunnella. Mutta jos laitat itsesi soppaan ja maailmanloppu iskee. Perhe kääntää sinulle selän ja tiivistää rivit, joten ole kunnioittava. Heillä on tuo veriside. Hyvin dramaattista, mutta siinä ajattelemisen aihetta. Perheen tulisi myös pitää toisensa puolia. Helpommin kuitenkin sanottu kuin tehty. 

Maiju