Ihminen on siitä jännä olento, että toisinaan sitä eletään aallon harjalla onnea uhkuen, seuraavassa hetkessä mennään aallon pohjalle ja olo tuntuu kuin hukkuisi.
Kun sain tietää sairaudestani lokakuussa, minuun astui kummallinen hiljaisuus. Kehoni kyllä tärisi ja hermostoni on aloittanut melkoisen myllerryksensä, mutta mieleni on ollut melko hiljaa. Tuntuu ettei ole mitään sanottavaa. Tammikuussa kehoni alkoi purkamaan jännitystä tulemalla kipeäksi.
Minulla on syntynyt tapa purkaa asioita käsitöihin, kirjoittamiseen, taiteeseen tai johonkin mikä se ikinä onkaan, mutta viimeisen kuukauden ajan korujen teko loppui kuin seinään. Vaikka haluaisin, en löydä intoa. Katson lipastoani, jonka eteen tein hurjasti töitä ja en saa laatikkoja edes auki auki. Olen henkisesti väsynyt. Lipastossa on korutarvikkeita joka lähtöön, mutta voimat ovat pois. Kaikelle on kuitenkin oikea aika. Tiedän senkin. Sain myös ihan erillisen työpöydänkin.
Haluan oppia ymmärtämään itseäni ja omaa kehoani.
Olen päässyt kuitenkin todella pitkälle esimerkiksi siinä, että kehoni ei tykkää sokerista, eikä vehnästä. Jostain syystä sokeri saa aikaan tulehdustilan ja saan valtavan migreenin sen seurauksena. Se ei välillä tarvitse kuin pienen repsahduksen ja saan massiivisen päänsärkykohtauksen. Kuinka tylsää. Viime viikolla sain turhankin kovan näpäytyksen itseltäni, kun menin ja söin sokeripullan. Sain 2 päivää kestävän aivosumun ja koko kehon särkytilan, pää oli se pahin.
Yrittäjä kun olen, en paljoa kotiin jää makaamaan, vaan olen oppinut työskentelemään puoliteholla. Vaikka levon tärkeydestä tiedän enemmän kuin hyvin. Taloudellinen pelko on kuitenkin jostain syystä voimakkaampi kuin terveyden menettämisen pelko. Mikä on nurinkurista. Terveys tulisi olla tärkeämpi, mutta kun kokee yrittäjänä niin pienet tulot niiin pitkään ja niin kovan paineen, se jättää moottorin käyntiin, eikä sitä uskalla sammuttaa, ettei kulkupeli mene ja hajoa. Mutta ilman sitä lepoa, se kulkupeli voi pettää. Mutta miten sen ankaran itseä ruoskivan mielen saisi uskomaan. Miten sen saisi uskomaan olevansa turvassa. Ehkä ydinpelkoni on etten luota elämään ja siihen, että se kannattelee. Vaikka kovasti haluaisin.
Kun tein aikanaan testejä ystäväni kanssa, niin uskomuksistani nousi rahan merkitsevän rakkautta. Tiedä sitten miten tämän käännän päässäni toisin.
Sain uutena vuotena nuhakuumeen, joka kesti sen pari päivää, eikä kuume ollut edes korkea, mutta nyt taas minulle iski flunssa. Se on harvinaista. Olen selvinnyt jo monta vuotta melko hyvin pysyen terveenä. Tämän diagnoosini jälkeen, ihan kuin olisin luovuttanut. En halua luovuttaa, enkä myöntää edelleenkään asiaa. Mutta annoinko itselleni luvan olla kipeä. Levätä? Kun uskalsin olla kipeä pari vuotta sitten, siitä alkoi rankka minun syyttämisen aikakausi, jota kesti reilut puoli vuotta. Minua sätittiin, nolattiin, haukuttiin selän takana. Luuleeko kehoni, että niin käy taas..
Tammikuu oli minulle kuin usvainen sumu, josta en muista mitään. Samalla kävin läpi kuitenkin kaaosmaisia tunteita. Alitajunnastani nousi käsittelyyn erikoisia vanhoja asioita ja sain kohdata niitä toden teolla. Sain kohdattavaksi monia hetkiä joissa piti sanoa ei. Tuntui ihan hassulta, että päivittäin tuli monia tilanteita joissa jouduin ojentaa, sanoa ei ja olla voimakas sanoissani. Pääsin yhdessä ei:n sanomisessa vanhaan tunteeseen, jossa olen usein lapsena jäänyt vaille kokemusta, että ei minun sanomana ei ole riittävä. Siksi on toisinaan vaikeaa ymmärtää sitä aikuisena. Kun lapsena jää vaille kokemuksia, jotka vahvistavat itsetuntoa - aikuisena voi helposti ryöpsähtää heikkoina hetkinä ojan pohjalle. Koska ei tiedä miten selviytyä.
Kerron esimerkkejä miten kohdallani tämä on ilmennyt. Meillä oltiin aina ulospäin hyviä, eli hymyiltiin ja oltiin kohteliaita muille, autettiin aina muita. Mutta omaan perheeseen ei paukkuja niin laitettu. Se on kuin ohjelmointi, että omaa perhettä saa mollata ja päästää mollaajia sisään.
Kun isäni kuoli, niin äitini lohdutti muita (siis randomeita, eli perheen ulkopuolisia) kestämään surun isän menetyksestä. He itkivät äidin olkapäätä vasten kun äiti paijasi heitä. Hän oli sentään isän kanssa 15-vuotiaasta ollut yhdessä. Aika nurinkurista. Häntä olisi pitänyt lohduttaa. Hän ei osannut surra kuin vasta vuosien päästä. Se on selviytymiskeino. Kieltää vaikeudet.
Vielä aikuisena saatan törmätä tilanteisiin joissa perhettäni tai läheisiäni arvostellaan. Tällä viikolla sain kuitenkin melkoisen opin, jota en ole vuosikausiin kokenut. Luin fb:stä kommentin, jossa olin aivan varma että siinä julkisesti mollattiin yhtä läheistäni. Tunteeni kiehahtivat niin kovaa, että pinkaisin ylös sohvalta, jossa podin väsymystäni ja aikaanasaamattomuuttani. Valmistelin vastaiskun, mieleeni pulpahti niin julmia sanoja joilla olin valmis hyökkäämään, mutta rauhotuin. Onneksi. Otin kuvakaappauksen, lähetin sen kommentin kirjoittajalle ja kysyin tarkoitatko tällä yhtä läheistäni. Hän ei ymmärtänyt. Lopulta huomattuani väärinkäsityksen, repesin nauruun. Hän kysyi olenko mielensäpahoittaja ja vastasin että todellakin olen ja hah perään. Hän poisti kommentin.
Huomasin kuitenkin, että ehdin raivopäissäni siivota keittiön. Ja siihen meni aikaa 2 minuuttia. Raivo on melko hyvä polttomoottori, jos sitä osaa käyttää hyvään. Kun toisinaan siivoamiseen voi mennä puoli tuntia. Nauroinkin tämän jälkeen, että voisiko joku suututtaa minut, että saisin siivottua vaatekaappini. Siihen sain vastauksen "varo mitä toivot". Todella, en halua suuttua, en jaksa. Tiedän, että siitä tulee migreenikohtaus, allerginen reaktio tai jokin muu painajaismainen kohtaus.
Oli aikakausi kun monilla oli kaunoja läheistäni vastaan. Hän ei suoraan heille ollut tehnyt mitään, vaan eli omaa elämäänsä, koki vaikeuksia, joista he ärsyyntyivät. He nauroivat ja mollasivat selän takana, utelivat minulta tai sisaruksiltani hänestä. He ylittivät rajat. Eikä me osattu näiltä puolustautua. Tivaajia oli joka nurkan takana ja ihan kuin olisi pitänyt vastata läheiseni henkilökohtaisesta elämästä muille. Toki näin jälkeenpäin ymmärrän, ettei kuulu vastata, he olisivat voineet ihan suoraan mennä kysymään häneltä itseltään, mutta ei varmasti mollaaja niin rohkea olisi. Parempi toimia selän takana. Sillä niin ne heikot persoonat yleensä toimii. Puhuu takanapäin.
Olen itsekin saanut uskomuksen: kun on heikko, heikot ihmiset tulevat ja syövät. Läheiseni tapauksessa, hän oli kokenut omassa elämässään pohjan ja ympärillä olevat syyttivät, mollasivat ja tivasivat minulta hänestä. Jos mietin näin jälkikäteen, sanoisin että mitähän v...tua. Mitä urpåja. Omasta tornista on helppo huudella, mutta odotas kun torni pettää..
Kun olin lapsi ja sanoin etten syö pullaa tai juo maitoa tai syö viiliä. Minun ei oli aina väärin. Sitä korostettiin joka lauseessa tulevina aikoina. Se ei ollut hyväksyttävää sanoa ei. Olin meistä ehkä kapinallisin tässä asiassa sillä siitä monesti muistutettiin. Muut ei uskaltanut sanoa ei. Kun kieltäydyin raskaana ollessani syömästä fetaa, koska neuvolassa niin sanottiin - sain kahden ihmisen karjumisen päälleni. Eivätkä he edes tajunneet asiaa. Meillä oli totuttu karjumaan ja huutamaan jos sanoi ei. "Sinähään syöt" Lopulta sain kuulla, että toinen huutajista ei tykännyt itsekään fetasta, vaan söi koska ei halunnut kieltäytyä.
Niin ihminen toimii. Tai niin minun yhteisö on toiminut. Huom. menneessä aikamuodossa.
Nyt olen itse jo melkoisen vahva näistä ajoista, mutta sain kohdattavaksi lähiaikoina tilanteen, jossa puolestani oli tehty minua "vahingoittava" päätös ja kun sanoin suullisesti ei, minua ei suostuttu uskomaan. Olin hämmentynyt tämän jälkeen ja vihainen. Illalla lähetin viestin perään etten suostu sitä tehdä. Ja hän uskoi. Mutta tämä hämmennys ja viha juontui omasta lapsuudestani olevasta hylkäämisen kokemuksesta. Hylkäsin itsekin itseni. Minun ei:n sanomisella oli heikko pohja. Jonka voin muuttaa näin aikuisena. Sitä on henkinen kasvu.
Meillä ei ollut tunteissa turvallinen lapsuus vaikka olimme tiivis hyvä perhe. En lähde omaa perhettäni mollaamaan sillä meillä oli asiat hyvin, mutta tästä jäi jälkiä. Se oli myös sen aikakauden toimintatapa.
Kun perhe ei ole meitä varten tai meidän puolella, siitä voi seuraa melkoisia kierroksia aikuisena. Viha ei ole ollut sallittu tunne elämässäni. Viha on aiheuttanut minulle liikaa vaikeuksia, siksi viha on tukahdutettuna sisääni. Muiden mieliä ei saanut pahoittaa. Hassua on, että kiinalaisessa lääketieteessä maksa on vihan alue. Maksassa minulla on kaksi kasvainta. Kohdistin sen vihan siis itseeni. Mutta en ala tästä itseäni syyllistämään. Minulla on ollut hyvin vahva itseinho ja mielestäni olen oppinut itseäni rakastamaan, mutta mistä minä mitään tietäisin. Hah. Kehoni tietää aina minua paremmin. Opettelen lempeyttä todennäköisesti loppuelämäni. Mutta ensin täytyy antaa itselleni lupa tuntea vihaa.
Ehkä opin rakastamaan itseäni vielä joskus. Ilman, että siitä kärsii kaikki. Sen kuitenkin olen oppinut, jos teen asioita vapaasta tahdostani, olen niin sanotusti itselleni hyvä. Kun joku tekee päätöksiä puolestani ja pakottaa, silloin satutan meitä molempia henkisesti. Eli egoa. Kuitenkin olen oppinut sanani ilmaisemaan kauniimmin, jotta pudotus olisi lempeämpi. Ihmiset joiden seurassa tunnen itseni vapaaksi, ovat minun ihmisiäni. Nyt kun minulle on tullut tämä mörkö elämääni, on opittava olemaan itsekkäämpi. Ja vapaus on tärkeä siinä.
Loppulausahdus ja oppi. Kun on perhe, ydinperhe - heillä on veriside toisiinsa. Ulkopuoliset, eli kaverit tai puolisot tulevat aina perheen jälkeen. Ydinperhe jos mollaa toisiaan, he riitelevät tai ovat kaunaisia, on vain kohteliasta ympäristöstä olla puuttumatta tähän. Huonoihin tapoihin kuuluu se, että aletaan jonkun muun perheenjäseniä mollaamaan kyseisen perheen jäsenelle. Olen itse tässä opetellut ehdottomuutta. Heitä voi tukea, heitä voi kannustaa selvittämään asiat tai vain kuunnella. Mutta jos laitat itsesi soppaan ja maailmanloppu iskee. Perhe kääntää sinulle selän ja tiivistää rivit, joten ole kunnioittava. Heillä on tuo veriside. Hyvin dramaattista, mutta siinä ajattelemisen aihetta. Perheen tulisi myös pitää toisensa puolia. Helpommin kuitenkin sanottu kuin tehty.
Maiju
