En ole koskaan esitellyt itseäni tässä blogissa. Hassua. Sellainen melko tärkeä yksityiskohta. Olen silti halunnut pysyä piilossa, sillä en ole ollut sinut näkyvän puoleni kanssa. Vaikka kerronkin elämästäni jatkuvasti.
Nimeni on siis Maiju, asun Suomessa, Helsingissä. Olen täysi-ikäisten kaksostyttärien ja yhden teini-ikäisen tyttären äiti. Olemme mieheni kanssa viettäneet yhdessäoloa tänä vuonna 21 vuotta. Suhteemme lähti melko rytinällä. Olimme noin puoli vuotta seurustellut, kun tyttäret ilmoittivat tulostaan. Ensimmäiset vuodet olivat melko turbulenssia. Olimme nuoria, 23-vuotiaita kokemattomia lasten kanssa ja niin me selvisimme turbulenssista huolimatta. Olimme eri paria kasvattajina ja mielipiteissä, riitelimme paljon. Nykyään olemme enemmän toisiamme varten.
Muistan suuren pelkoni kun he syntyivät. Miten pystyn näitä pieniä suojelemaan. En tiennyt olevani traumojeni vanki.
Lapset huusivat, minä yritin selviytyä. Sain neuvoja ja minua painostettiin. Olin syyttävien katseiden alla. Sinun pitää ottaa lapset syliin kun he itkevät - hoettiin. Olisiko minutkin pitänyt ottaa kenties syliin. Mietin, mutta en osannut pyytää. Olisinko minä äitinä ansainnut lohduttavia sanoja, kuinka hyvin pärjään, vaikka kukaan ei tiennyt mistä puhuu. Kukaan tuntemistani ihmisistä ei ollut saanut kahta kerralla. En saanut empatiaa, sain tiukkoja ohjeita, kuinka on pärjättävä. Mutta. Ilman empatiaa, ei löydä yhteyttä lapsiin. Meidän lapsilla oli myös tarkkaavaisuushäiriöitä jo ihan pienestä asti. Toinen rauhottui eriskummallisilla keinoilla, mm. kuivauskoneen edessä tai sähköhammasharjan ollessa päällä. Jouduin kaivaa luovuutta esiin ääritunteissa. En löytänyt yhteyttä itseeni, enkä lapsiin. Työpaikallani jouduin seläntakana puhumisen kohteeksi, minua hyljeksittiin. Se oli vaikeaa sillä olin aina ollut ns. suosittu. Pelkäsin, että lapseni viedään pois minulta, kun huomataan kuinka huono äiti olen. Vasta kolmannen kohdalla lapsestani tehtiin lastensuojeluilmoitus. Oikeastaan jo 2 kappaletta. Enää ei edes juuri tunnu missään. Ehkä johtuen turtumisesta.
Samaan aikaan minulle kerrottiin muista ärsyttävistä vanhemmista, jotka eivät lapsiaan osanneet kasvattaa. Ethän vaan sitten tee näin ja näin. Hoettiin. En tiedostanut olevani todella herkkä. Herkkyys oli kovan ja uhoavan kuoreni alla.
En tiennyt olevani erityisherkkä, kunnes Elaine Aaron toi tällaisen termin esiin. Se helpotti oloani ja aloin ymmärtää itseäni hiukan syvällisemmin. Olin myös rajaton miellyttäjä, jonka myöntämiseen meni pitkään ja joka aiheutti ihan fyysisiä kipuja itselleni. Tuo myöntäminen. Olin myös ylpeä.
Opettelin kirjoittamalla sanoittamaan tunteitani. Ensin kirjoitin blogia, koska olin niin täynnä uhoa ja vihaa, johtuen menneestä hyvin villistä taustastani. Halusin kirjoittaa julkisesti, että kirjoitan kohteliaasti. Opettelin muokkaamaan elämääni kauniimmaksi mitä se oli, jotta jaksoin. Halusin oppia kirjoittamaan niin, että voin seistä itseni takana vielä vuosien päästä.
Kasvoin rikkinäisten ihmisten keskellä, väkivallan, päihteiden ja pihiyden keskellä. Valehtelu, varastelu, hyväksikäyttö ja muut negatiiviset aiheet ovat olleet menneessäni vaikuttava tekijä ennen lapsiani. Olen alkanut pitää ihmisiä, jotka ovat pihejä ympäristölleen, haitallisina minulle. Pihi energia, pihistelee rahoistaan, avustaan, rakkaudestaan. Se pitää kaikkea ehdollisena. Yritän siitä pyristellä eroon. Pihiys on kontrollointia ja kontrollointi on pelkoa. Erottelukyky on se mistä tulee oppia hyvin. On tunnistettava negatiiviset tunteet tekojen takana. Silloin ei syö eli polta omaa kynttilää molemmista päistä.
Tuo energia missä kasvoin oli vihan kyllästämä. Minä halusin oppia kirjoittamaan niin etten lietsoisi vihaa. Mutta mitä pidemmälle menen elämässä - ymmärrän, että jokainen joutuu oman vihansa käsitellä. Sen tiedän, että viha väärissä käsissä sytyttää tulipaloja. Viha hyvin kanavoituna, synnyttää tekemisen kautta rauhaa. Hyvin kannettuna viha synnyttää lempeää auktoriteettiä.
En pitänyt menneestäni, joten halusin muuttaa elämäni.
Minulla ei ollut itsetuntoa, vihasin ulkonäköäni ja itseäni, olin ankara itseäni kohtaan monissa asioissa ja siitä pois oppiminen on ollut elämän mittainen työ. Lempeys on uusi musta. Tykkään kyllä vihreästä väristä todella paljon. Hah, välivitsi.
Kun lapseni syntyivät, alkoi minun traumojeni purku sekä henkinen kasvu.
Isäni kuoli edessäni vuonna 2011, siitä alkoi elämänvaihe, joka on tuonut taiteen ja kirjoittamisen elämääni, sekä olen tutustunut juuriini. Minun perimässäni ei ole korkeakouluja, lähinnä yrittäjyyttä ja tekemisen meininkiä, käsityöläisyyttä. Olen yrittänyt kyllä itsekin korkeakouluun, mutta en pääse. Ehkä se on jonkinlainen "tyhmyys" joka estää. Isäni myötä tutustuin kuolemaan. Menetin monta sukulaista pienessä ajassa. Kuolema ensin avasi, lopulta se alkoi turruttaa. Tiedän, että elämä on hauras. Siksi omasta elämästä tulee tehdä onnellinen. Tai olla tyytyväinen siinä missä on, jos yhtäkkiä kuolema tulisi ja korjaisi pois - olisi elänyt hyvin ja hyvän elämän. Olen opetellut olemaan kiinnittymättä mihinkään. Se on vaikeaa, sillä joskus haluaisi tarrautua ihmisiin, taloon, materiaan. Tiedän, että kaikki liikkuu ja heiluu. On hyvä pitää asenne, että kaiken voi menettää, mutta kaiken voi myös saadakin. Minun oikea ei ole sama kuin esimerkiksi sinun oikea. Me olemme yksilöitä tässä maailmassa, kaikki täysin erilaisia samankaltaisilla tunteilla ja kokemuksilla. Se yhdistää meitä. On parempi seistä omassa voimassa muiden kanssa ja olla yhtä, kuin yrittää muokata muita ja muiden tapoja omaan elämään sopivaksi.
Kävin kosmetologikoulun aikuisena, siellä sain kiitettäviä ja sain vihdoin onnistumisen tunteita, että jotain sentään osaan. Itsetuntoni lähti nousuun.
Olen opetellut ihmisyydestä, inhimillisyydestä, kommunikoinnista ja ihmisten kohtaamisesta niin vaihtoehtohoidoista kuin kosmetologin työstäkin. Kosmetologin työ on minulle maanläheinen käsityö ammatti, joka pitää jalkani maassa. Haluaisin kuitenkin asua maalla, että olisi oma verstas ja olisin jonkin sortin artesaani-taiteilija. Siihen en kyllä usko tosissaan. Valokuvaan luontoa, ihmisiä, kaikkea harrastuksena ja teen koruja uutena innostuksena, ajatuksena alkaa myymään niitä.
Asiakaspalvelutyö on opettanut erottelukykyä ihmistyypeistä. On heitä, joiden seurassa nousee lentoon ja silloin pitää pitää varansa. Silloin voi nostaa heidät jonkinlaiselle jalustalle. Ja kun heidät on sinne nostanut, he voivat yllättäen potkaista sinua suoraan naamaan. Pettymys siitä on usein karvas. On heitä jotka ovat lempeitä ja hoitavat minua, on heitä joista tulee ystäviä ja huomaat puhuvasi asioita joita et muiden kanssa puhu. Ja heitä, jotka eivät ole mihinkään tyytyväisiä. Kun oppii tunnistamaan ihmistyyppejä, ei käytäkään enää syyttämistä itseään kohtaan vaan alkaakin ymmärtää omasta itsestään paljon. Mieletön ihmiskoulu, jota ei koulutuksella saa.
Sairastuin yleiseen leukemiaan ja se on tuonut ajatuksia muutoksesta. Haluanko olla tässä missä olen?
Aina kun kirjoitan traumoistani, hartiani kipeytyy. Nyt ne ovat tulessa, eikä siihen tarvittu kuin lasteni lapsuus. Stressitasoni ovat olleet aika korkeat lasteni syntymän myötä ja ne ovat helpottuneet heidän kasvun myötä.
Meillä on ihana koira, Lapista tuotu Coton de tulear, hän on minun parantaja. Jos joku on enkeli, niin hän. Laitoin brasilialaiselle parantajalle toiveen koirasta, kun ystäväni matkusti sinne ja siinä hän on. Etsin kuvia googlesta, miltä tuleva koirani tulee näyttämään ja kirjoitin hänen luonteenpiirteet, millainen koira tulee olemaan. Ja sieltä se löytyi lopulta. Lapista. Pentueessa oli aika monta pentua, me halusimme tytön. Saimme mitä toivoimme. Täydellinen kaunotar muutti meille 9 vuotta sitten. Juuri sellainen ja sen näköinen kun toivoin. Hassua. Vaikka toiveeni oli pinnallinen ulkonäön suhteen, ei se minua haitannut. On vaikeaa joskus hyväksyä oma pinnallisuus, mutta olenkin esteetikko. Nautin kauniista pysyvistä ja kestävistä asioista. Mutta enemmän nautin luonteenpiirteestä kuin ulkonäöstä, kun on kyse elollisesta olennosta.
Sisälläni asuu esiintymisestä haaveileva, sekä esiintymisestä pidättäytyvä henkilö. Tykkään kirjoitella näin piilossa. Koska silloin ei ole paineita siitä mitä muiden voimakkaat eleet, tunnetilat ynnä muut vaikuttaa. Koska erityisherkkänä, voin tuntea ärtymystä toiselta, loukkaantumista ym. Näin en muokkaa tekstiä muille sopivaksi, vaan itselleni sopivaksi. Raja on toisinaan vaikeaa tunnistaa.
Ihmisillä on erilaisia egoistisia angsteja joilla he reagoivat eri asioihin ja oma herkkyys joskus liikaa bongailee muiden tunteita.
Mutta kyseessä taitaakin olla traumakemia. Eli empaatikko vetää puoleensa narsistisia persoonia. Mutta. kun trauma on käyty, ei enää tarvitse opettajia. Toivottavasti.
Olen hassu. Ystäväni nauravat minulle, koska letkauttelen välillä todella hassuja juttuja. Olen välillä niinkuin suoraan sanottuna urpo. Mutta onnellinen urpo. Ikä ei tee minusta arvokkaampaa, se tekee minusta enemmän minut mikä olisi pitänyt olla jo reilut 20 vuotta sitten. En usko rooleihin. Uskon aitoon kohtaamiseen. Roolit ovat ikäänkuin sitä traumakemiaa. Aina kun tekee mieli angsteilla, joku ärsyttää - sitä yrittää ego kukkoilla. Silloin on hyvä katsoa peilin eteen ja kysyä, että mistäs nyt tuulee.
Tätä oli vaikea kirjoittaa, koska kyseessä on henkilökohtainen näkökulma. Vähän kuin vuosia sitten kirjoitin osion terapeuttisesta kirjoittamisesta. Keho menee sellaiseen painetilaan.
Maiju
