Olen poiminut näitä tekstejä luonnoksistani vuodelta 2021. Tämä kuuluu niihin myös, en ole muokannut sitä, joten aika ei täsmää tähän hetkeen vaan vuoteen 2021, jolloin aloitin tämän blogin. Vai oliko se 2020.. En muista. Tämän kirjoituksen voisi tiivistää ja ottaa lauseita ja turhukkeita pois, mutta jätän sen itseni takia.
Olen kirjoittanut pöytälaatikkooni elämänkerran ja romaanin. Sekä paljon muuta. Elämänkerran kirjoittaminen oli pelottavaa, sillä omiin tunteisiin katsominen hiukan kirvelee, niin silmiä kuin mieltä. Kirjoitin tästä terapia kirjoittaminen-postauksessa. Joka löytyy ihan alusta, kun jaksaa skrollata.
Minut on kasvatettu ylpeyteen, ei niinkään rajoihin tai tapoihin. Ylpeys on estänyt tuomasta itseäni esiin. Elämänkertaa oli raskasta kirjoittaa, sillä kyseessä oli minun elämäni ja minun tunteeni. Omat sukujuureni. Vaikka kuinka teksti vaikuttaisi kevyeltä toisen mielestä, omat tunteet voivat silti olla raskaat tekstin takana. Siksi se pysyy siellä pöytälaatikossa. Siinä on siis paljon raskasta asioiden toistoa, plaa, plaa, plaa. Mutta, ilman sen kirjoittamista en olisi löytänyt aarteita alitajunnastani.
Mielestäni elämäntarinat ovat hienoja, varsinkin tavat miten ihmiset ovat kohdanneet elämän. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa ollut, että ihmiset jakavat elämäänsä kanssani. Aivan hämmästyttävän kiehtovia tarinoita. Aivan hämmentävän kiehtovia ihmisiä. Varsinkin ne, jotka ovat nöyriä elämälle. Ylimieliset, ne jotka vähättelevät muita – he eivät kiinnosta, ei sitten yhtään. Eivät myöskään he, jotka puhuvat olevansa jotain, mutta teot paljastavat kaiken muun. Epäaidot tyypit. Mutta he – nöyrät ja voimakkaatkin tyypit. Oijoi! (En tiedä olenko näin jyrkkä. Olin tämän kirjoituksen tekohetkellä)
Mutta, tosin ylimielinen ihminen voi olla myös aarre, varsinkin jos hän näkee oman ylimielisyytensä ja muuttaa käytöstään. Uskon, että jokaisella on sydän. Siellä jossain alla.
Ylimieliset – ne jotka arvottavat ihmisiä ulkonäön tai ammatin perusteella – pois heidän tarinat minusta. Ei kiinnosta sitten pätkääkään. Toistinko jo liikaa itseäni? – He toimivat kyllä tarinan pahiksina.
Romaanin kirjoittaminen oli mielestäni ensin helppoa, sillä yhtenä päivänä vaan istuin koneelle ja aloin kirjoittamaan. Kirjoitin päivittäin ja tarina vaan jatkui. Pystyin hallitsemaan tarinaa mielessäni, mutta sitten se loppui. Jäin jumiin. Pyysin apua, en saanut vastauksia. Odotin ja yritin löytää tukea, en kokenut saavani. Ymmärsin siinä kuinka hullun hommaa se oikeasti on, sillä olet siinä kuitenkin aika yksin. Kukaan muu ei sitä tee puolestasi, eikä välttämättä edes tue sen kirjoittamista. Tämä ei ole kuitenkaan mikään ruikutusvirsi – vaan se todellisuus mikä kirjoittajalla on tai voi olla. Mutta silti, loppuun se kirja täytyy viedä. Argh, aivoni kiehuu. (Siellä se odottelee ehkä lapsenlapsiani, jos sellaisia saan)
Tein kymmeniä versioita, kirjoitin uudelleen ja uudelleen. Editoin ja editoin. Silti olin jumissa. Minulla ei ole ollut minkäänlaisia tietoisia yhteyksiä kirjoittajien tai julkaisevien tahojen maailmaan (huijasin, oli yksi tai jopa kaksikin). Ehkä siksi tuo yksinäisyys hallitsee. Mieheni luki sitä ja tykkäsi, mutta jossain vaiheessa menin todella solmuun. Päätin kirjoittaa sen loppuun. Päästin irti ja työnsin syrjään. Viime syksynä lähdin ajatuksella eteenpäin, jos löytäisin kustantajan. Tiedän, että on omakustanteita, mutta haluaisin mennä perinteisesti kustantajan kautta, sillä silloin tietäisin kirjan olevan laadukas. Tai toivoisin ainakin näin. Itseä kun en näe.
Olen kirjoittanut myös runon tyylisiä tekstejä ainakin sata ja aloittanut kirjoittamaan kymmentä kirjaa. Juurikin sinne pöytälaatikkoon. Siellä ne ovat visusti turvassa. Pois katseilta. Ettei tartte hävetä niitäkin. Pah. No niitä en kyllä häpeä, mutta en tarjoa luettavaksikaan. Eikö olekin hölmöä? Itsensä ja sydämensä avaaminen vereslihalle, omien haavojen paljastaminen asettaa niin alttiiksi lisähaavoille. Ensin on pitänyt umpeuttaa haavat. Sitten voi julkaista. Kirjoittaminenhan on ihan yhtä helvettiä. Silti se on oikeasti ihanaa ja voimauttavaa ja itselleni tärkeää.
Jokainen tarinani on kuitenkin kesken. Miksi en pääse niiden kanssa eteenpäin? Mikä estää lähettämästä niitä eteenpäin?
Ensinnäkin, keskeneräistä työtä ei kannata lähettää kustantajalle. Voi joutua odottamaan palautetta lopun elämää. Heillä kun on siellä paljon luettavaa.
Mutta sitten on pelko. Etten ole riittävä. Pelko, että edessä on hiljaisuus. Oikeastaan se taitaa olla se yksinäisyyden tunne, joka siellä pelottaa. Minä kun saan voimaa muista ihmisistä. Mutta saatan menettää voimia myös muiden takia. Siksi siis arkailen.
Kun haluaa kirjailijaksi, pitää olla niin valmis. Niin valmis. Ja silti ei tartte, mutta silti tarvitsee. Näin olen kuullut. Itsensä takia on hyvä olla valmis. Näin ajattelen. Kun ei tiedä, niin täytyy kuunnella itseään. Itselläni ei ole kirjailijoita geeneissä, eikä ympärillä – lähellä. Saan kyllä somen kautta yhteyttä, mutta se on todella vaikeaa minulle. En halua vaivata, enkä käyttää hyväksi. Eikä ole rahaakaan maksaa isoja palkkioita. Sillä palkkani on pieni.
Sama se oli meidän kaksosten kanssa, yksin sitä täytyi selvitä, eipä juuri ollut kokemusta ympärillä. Paitsi pari kaksosten äitiä parina ensimmäisenä vuotena. Toinen netissä, toinen 2 vuotiaaksi. Ehken siksi osaa pyytää apua. Vaikka olenkin kursseilla ollut.
Luulin tosiaan ettei voi kirjoittaa, jos tekniikka ei ole kunnossa. Mutta kokeneet ovat sanoneet, että kyllä voi. Idea on tärkein. Ihana Eve Hietamies sanoi näin ja Ihana Stella, Tähtitekstistä lähetti kannustavan ääniviestin, jossa hän sanoi, että kyllä voi! Oi että, tulen kuuntelemaan sitä ääniviestiä vielä moneen kertaan. Tiesittekö että kannustava ja positiivinen palaute voi olla aivan valtavan suuri merkitys tekijälle.
Liiallinen ylpeys ja uppiniskaisuus tulisi heittää tässä kirjoittaja-asiassa romukuoppaan. Ottaa siivet selkään ja lähteä vain lentoon. Fiuuuuu. Mutta angstit ne vaan huutaa tuolla alitajunnassa. Toinen jalka on vielä kiinni maassa. Toinen on jo ottanut askeleen.
Yksi romaani minulla on melkein valmis. Mutta olen myös valmis melkein luovuttamaan. En saa itseäni lukemaan sitä, niin paljon se aiheuttaa nyt lukkoja. Juurikin virheiden takia. En uskalla uskoa, että muutkaan sitä jaksavat lukea. Koen epätoivon tunteita sen suhteen, enkä oikeastaan halua ajatella sitä. On olemassa arvostelupalveluita, joihin voi lähettää tekstin. Mutta. Sitten.
Yllätäen vanha koulukaverini olikin lukenut sen. Hän ei ymmärtänyt kirjan koko kaarta, mutta ei se mitään. Lähden sitä hiomaan. Hänellä on tekniikka hallussa ja otan kyllä kaiken avun vastaan.
Kirjailija Tuomas Lius, Tähtitekstin instalivessä sanoi että on laitettava itsensä likoon kirjoittaessa.
Miksi halusin kirjoittaa tämän kyseisen romaanin? Koska aihe on läheinen. Ja se juuri tekee haavoittuvaksi.
Höpö höpö, sanon kuitenkin itselleni. Miksi kaikesta pitäisi haavoittua.Yritän päästä uhripuheesta jo yli, täysin. Jotain se tarina kuitenkin on halunnut kertoa, kun se niin vauhdilla sieltä tuli ulos. Ainakin se tarina opetti minua. Nyt viime päivinä, se on alkanut pyöriä taas mielessäni. Tarina on alkanut puhua ajatuksissani. Olen saanut kasvotkin yhdelle hahmolleni. Toivottavasti vielä saan sen tekstin kokonaisuudessaan luettua ja hiottua. Ehkä voisin käydä sen läpi, tätä blogia apuna käyttäen.. Se voi olla liian kauhukokemus. Mutta tekisi varmaan ihan hyvää itselleni. Jos senkin jälkeen olen valmis luovuttamaan, niin olkoon sitten niin.
Kirjoitin romaanini isän muistolle. Käsittelen siinä hiukan syöpää ja kuolemaa. Siinä on myös auttamista ja hyvää tahtoa. Väkivaltaa ja mustasukkaisuutta.
Veljeni on opettanut minulle tiivistämisen. Pitää entistä pienempään ja pienempään lokeroon saada tiiviimpi teksti, sillä ei muuten jaksa lukea eikä kuunnella. Olen jaarittelija. Kukaan ei jaksa lukea jaarittelua, ainakaan ne omat läheiset. Tulee palaute heti, jos on liikaa toistoa. Hitsit että on vaikeaa.
Töissä naureskelevat, kun kirjoittelen muistiinpanoja itselleni "Romaaniako kirjoitat" heh. Kyllä, sitä juuri. Ihmiset muistuttelevat minua tietämättään. Jos kirjoittaminen on elämäntapa. Se näkyy silloin vähän joka puolella. Välillä tulee sitten päiviä, kun kaikki omat kirjoitukset ällöttää. Tekee mieli poistaa kaikki, mutta sitten taas huomaa jonain päivänä että hitsin vieköön, ihan hyviähän ne on. Muistuttelen itseäni, että ihminen kehittyy päivittäin. Jokainen päivä muovaa meitä, jokainen kohtaamani ihminen antaa jotain uutta opittavaa itsestäni. Joskus se on tosi hyvää, joskus se on ikävää. Mutta siitä voi aina kirjoittaa. En ole se sama ihminen kuin eilen, vaikka samat ajatukset päässäni pyörii. Eilen saatoin olla iloinen, tänään silmät eivät herää ja kiukuttaa – eikä mitään käsitystä miksi. On hyvä ymmärtää, ettei muut näe oma tekstiä kuin minä näen, joka olen kriittinen kuin kirkonrotta. Enkä edes tiedä onko kirkonrotta kriittinen. Hah.
Tee ensin pohjatyö, kirjoita sitten. Sanovat viisaammat. Mutta sitten kuulin tällaisen viisauden Kirjailija Tuomas Liuksen kertomana, Tähtitekstin instalivessä, että on kahdenlaisia kirjoittajia: löytömatkailijoita ja suunnitelmallisia kirjoittajia. Minä olen se löytömatkailija, sillä minulle tarina tulee sitä mukaan, kun istahdan kirjoittamaan. Joten.. Mistä minä mitään tiedän, eikun hommiin vaan. Ensin täytyy löytää vaan se oikea hetki. Nauran. Tuleeko sitä? uuuuh, miten turhauttavaa välillä. Hän sanoi että on laitettava itsensä likoon kirjoittaessa. Siinä täytyy heittää oma perhe ja mielenterveys menemään. Se on kyllä totta, ehkä se on yksi osa jota olen vähän jännittänyt. Mitäs jos kaikki kääntävät selän? No eipä sillä ole merkitystä, eipä ne kukaan muutenkaan pidä yhteyttä. Ihmiset suuttuvat ja loukkaantuvat vähän mistä vaan, jos jään siihen ajatukseen roikkumaan, en saa ikinä tehtyä mitään.
Minä olen aina ollut se tyyppi, joka tekee kaiken päin vastoin kuin muut.
Kirjoitin ensin tarinan, sitten aloin miettiä mitä tehdä. Aivan järjetön homma. Tukka irtoaa päästä. ...
Maiju
