Noin 10 vuotta sitten, kun meditointi oli enemmänkin hörhöilyä, eikä yleisesti hyväksyttyä – kävin meditoinnin kurssin. Se oli vaikuttava kokemus ja sai itseni ymmärtämään, että visualisoinnin taipumukseni on hiukan eri luokkaa kuin muiden. Kun teimme ryhmässä harjoituksia, jaoimme kokemukset jälkeenpäin.
"Mitä sinä koit?" Kysyttiin. Toiset kuvailivat mitä näkivät ja tunsivat. Kun minulta kysyttiin mitä minä koin - hävetti. Meni överiksi. Näin sateenkaaria, tunsin kuinka menin koko kehollani pyörremyrskyn sekaan. Tunsin kuinka joku työnsi jalkapalloa takaraivostani läpi. Pidättelin päätä paikallaan, se epämukava tunne oli hurja. Selkääni särki ja istuminen oli epämukavaa. Tähtisadetta ja yksisarvisia. Ihan kaikenlaista. Muut hiljeni. Opettajat naureskeli. Niinpä niin. Koin ivaa ympäriltäni. Eivät he olleet ivallisia, mutta he eivät ymmärtäneet lennokkuuttani. Enkä kyllä minäkään ymmärtänyt. Mitä ihmettä just tapahtui? Kysyin.
Myöhemmin ymmärsin tuon jalkapallo-tunteen olevan pelko. Ennen lapsia en osannut pelätä. Elin raadollisessa maailmassa, väkivaltaisessa ympäristössä jossa olin oppinut selviytymään. En osannut pelätä. Mutta, kun tulin äidiksi – kaikki pelko vyöryi päälleni kuin hyökyaalto. Pelkojen purkaminen oli täyttä työtä. Lamaannuin, ahdistuin, sain paniikkikohtauksia ym ja ym.
Kävin energiahoidossa. Makasin sängyssä paikallani, mutta tunsin kuinka pyörin lautasella. Ihan kuin olisin ollut onnenpyörässä tai ruletissa. Huh, mitkä kokemukset ja aivan selvinpäin. Hullua. Päätin opetella lisää energiasta. Se on aikamoinen maailma. Sen avulla otin käyttööni luovuuden. Mitä enemmän sallin lennokkuuteni nousta esiin, sitä enemmän uskoin energiaan ja siihen, että ihminen eläessään vain jalat fyysisessä maailmassa, ei saa täyttä potentiaaliaan käyttöönsä. Aloin uskomaan siihen, että pieni pala näkymätöntä edesauttaa luovaa kanavaa vapautumaan. Polkuni oli mielestäni vaikea, sillä olin estänyt omilla peloillani ja rajoituksillani itseäni heittäytymään.
Kun ymmärsin visuaalisuuteni olevan näin vahva, aloin luomaan. Pyrin työntämään luovuuttani ihan jokaiseen asiaan mikä mieleeni tuli. Se ei ollut selitettävissä. Aloin askarella, tein erittäin lapsellisiakin juttuja. Kaikenlaisia töitä, joita aikuinen naureskelisi. Olin kasvanut hyvin naureskelevassa ympäristössä. Ympäristössä jossa en voinut onnistua. Kohtasin tämän taiteessani. Maalasimme tauluja ryhmässä. Intuitiivisia maalauksia, joita muut tulkitsivat. Tutustuimme ryhmässä omiin alitajunnan kykyihimme.
Kun pääsin käsiksi omaan sisäiseen lapseeni – alkoi tapahtua. Itkin ja häpesin. Häpesin omaa huonommuutani ja muutuin itselleni turvalliseksi aikuiseksi. Ymmärsin, että minun on itseni tehtävä tuo työ. Tuo turvallisen aikuisen työ. Vaikka tekisi mieli nauraa itselleni – se oli lopetettava, jos halusin parantua. Olikin aikakausi jossa lopetin nauramisen. Kielsin myös muiden nauramisen minulle.
Kun tämä jakso oli päättynyt, löysin porukan joka sai minut nauramaan. He rikkoivat sen pingottuneisuuden minussa, joka piti kontrollia yllä. Kontrolli suojasi minua muiden satuttamiselta, niin luulin. Mutta se ei ollut täysin totta. Se luuli suojaavan. Vasta kun opin nauramaan itselleni, olin suojattu. En enää ottanut asioita vakavasti. Minusta tuli rennompi ja hauskempi ja luottavaisempi. Elämä on sinänsä melkoisen jännä juttu. Se on vaikeaa ymmärtää täysin rationaalisesti. Sillä vain päässään eläminen tekee yksitoikkoiseksi ja raskaaksi. Mutta pää yhdistettynä sydämeen – Avot!
Visuaalisuuden esiin kaivaminen on ensin hiukan jännittävää, sillä se vie erikoisiin maailmoihin, mutta. Se kannattaa. Omasta kyvystä visualisoida, voi löytää ihan uuden maailman ja uuden maailmankuvan. Ennen negatiivisesta maailmasta muuttuukin rakastettava maailma säröillä. Säröt tekee meistä ihmisistä kauniita ja rakastettavia. Ilman tunteita, meidän maailma olisi kolkko. Mutta nyt täytyy koko maailman visualisoida rauhaa. Ei tästä muuten mitään tule.
Maiju
