Toisinaan tulee mietittyä, onko tunteet näin voimakkaita kaikilla? Vai onko se vain minulla. Sisälläni on valtava määrä tekstiä ja sanoja, mutta en saa purettua niitä ulos. Haluaisin kyllä.
Innostuin asiakkaastani eilen niin paljon, että tänään kaivoin google drive kansiot auki, latasin kaikki kirjoittamani kirjan alut koneelleni ja aloin lukea niitä. Näin vuosien jälkeen.
Minulla olisi ilmeisesti paljon asiaa ja varmasti kykyjäkin, mutta mikään ovi kirjoittamisen suhteen ei ole ollut auki. Nyt ihan kuin ovi olisi vähän raottunut. Samalla sieltä nousi vastareaktiona hirveä määrä tuskaa ja huolia, oman perheen ongelmia ja tunteita, pahaa mieltä.
Minun elämässäni kun tuntuu aina olevan elämän ja kuoleman rajamailla olevia kysymyksiä. Isoja tunteita, suuria. Hätää ja pelkoa. En uskalla olla aina täysin aito, sillä se on myös hyvin kivuliasta. Minulle.
Jotain on kuitenkin nyt tapahduttava, jotain hyvää täytyy tulla. On tultava. Opettajalta tuli viesti, että on tyttärestäni huolissaan, koska on apaattinen. Ihanaa, että on huolissaan, mutta silloin myös minun huoli kasvaa. Minulla on sisälläni jokin hirveä tunteiden linko, jokin iso trombi tai jopa hurrikaani, jossa pyörii erilaisia tunteita. Kun jokin jonkun sanominen aktivoi tuon hurrikkaanin, minun keho alkaa oireilla. Tänään oireeksi muodostui lähes astmakohtaus, jollaisia minulla ei ole ollut aikoihin.
Samaan aikaan on monta asiaa, jotka sekoittavat tuota hurrikaania puoleen ja toiseen. Se pyyhkäisee kuin raivo sisuksistani. Kun minä synnyttelen tunteilleni sanoja, jotta voin kirjoittaa niitä – tunteet tekevät sillä aikaa tuhojaan kehossani. Tunnen itseni ihan mielipuoleksi. Ulospäin se ei vain näy. Muut näkevät minut kilttinä ja herttaisena, voi kun se on niin kiva ja ihana. Sisälläni asuu vain pieni piru tai tulta syöksevä lohikäärme, jonka muut ihmiset saavat esiin. Sitten sammutan tulen ja hus pois, sellainen pieni tulenlieska taas sieltä ilmestyi ja minä painan sen piiloon. Pufff tuli sammui.
Pullantuoksuinen äiti en ole, ehei. Olen äiti, jota nuorin lapseni ojentaa ja ehkä nolaakin luokassa, koska ei se saa mitään aikaiseksi. Nytkin se unohti kertoa, että on hammaslääkäri ja jalkapallopeli samaan aikaan.
Se äiti yrittää pitää itsensä hengissä, yrittää selvitä työvuoroista jotka ovat epäselviä, hoitaa lukuista sometilit (josta olen aivan varma, että algoritmi piilottaa osan), joukkueen valokuvaamiset, mihin selvästikään tytöt eivät halua osallistua. Ja kaikki tämä muu sekavuus. Miten saan nämä kaikki tallennettua... Huoh. Noh tällainen aivopieru. Ainakin sain vähän helpotusta olooni tällä kirjoituksella.
Ja kuvani, rakastan valokuvien ottamista, mutta en tiedä mitä huomiota niilläkin haen. En jaksa uskoa, että ne kiinnostavat ihmisiä. Enkä minä tee kirjoittamista tai valokuvaamista vain itseni takia. Vaan muiden. Herranjestas. Kiittämätöntä puuhaa. hah.
Maiju
