Kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista. En meinaa enää kunnolla muistaa blogin aloitusta, mutta jotain koronan alkua se oli. Siinä ajassa jaksoin vielä tsempata positiivisilla voimalauseilla ja onnistumisilla itseäni. Edelleen elämän asenteeni on hyvä - mieli on pysynyt positiivisen puolella, vaikka elämässä on ehtinyt olla jos jonkinlaista draamaa ja vaikeutta.
Kun eräs ihana kirjailija sanoi minulle; "sinut täytyy saada onnelliseksi, että voit kirjoittaa", jäin todella miettimään mitä se tarkoittaa. Osaan hyvin reflektoida itseäni, mielestäni. Mutta osaanko torjua elämän nurjaa puolta? Onko elämäni koskaan tasaista ja helppoa? Ei. Olen nyt kuukauden ajan kirjoittanut käsin. Joku päivä enemmän ja toisena vähemmän, mutta se on aktivoinut taas kirjoittaja minääni. Kun joku on kiinnostunut kirjoittamisestani, kirjoittaminen käynnistyy. Kun kukaan ei ole, en kirjoita. Aika vaikeaa. Olen käyttänyt kirjoittamista terapiatyökaluna jo vuosia. Sanoittanut tunteitani. Mutta, edelleen haaveilen lukijoista. Lukijoita ei saa, jos kukaan ei löydä kirjoitusteni pariin.
Toissapäiväisen asiakkaani myötä innostuin taas. Olen nyt lueskellut ahkerasti omia kirjoituksiani ja löysin niistä tällaisen, se on kirjoitettu ehkä 3 vuotta sitten. Ainakin jossain luki, että olen 38 vuotias. Nyt jo 41, hah:
29. 12
"Hän tietää että oikeudenmukaisuudella saavutetaan enemmän kuin epärehellisyydellä. Oikeudenmukaisuus on hitaampaa ja kestävempää, sillä rakennetaan kokonaisia kaupunkeja ja pidempiaikaista turvaa. Epärehellisyys on taas suora putki kohti nopeaa menestystä ja suurta kasvua. Tässä voi pää olla pyörällä ja luonne muuttua. On oltava varovainen.
Miksi pitäisi kärsiä hitaasti?
Koska näkymättömyydessä tapahtuvat asiat ovat hitaita, ne integroituvat meihin ihmisiin taustalla, siellä johon ihmissilmä ei uloitu. Mutta nopea kasvu, jota on nähtävissä silmillä antaa silmille ruokaa ja egolle vallanhalua, tämä ruokkii heikkoa kasvua. Nopeasti ylös, mutta yhtä nopeasti voi tulla alaskin. Kärsivällisyyden hyve on asia jota ei voi saavuttaa kuin jokainen mieli erikseen. Ja siihen tarvitaan luottamusta, kärsivällisyyttä ja aikaa. Odottelua, pitkää odottelua.
Ihminen, jokainen inhimillinen ihminen voi menettää itsestään palan egolleen, demoneilleen. Mitä kovempi on pyrkimys ja mitä suurempi on pelko, tuo elämä eteen valtavia myrskyjä, valtavia vastustavia voimia, joita ei voi hallita muuta kuin elämällä. Kuoleeko siihen, mitä jos kuolee ja menettääkin?
Mitä jos ei kuole ja mitä jos ei menetä, uskallatko silloin elää?
Ihminen elää pelkonsa vankina ja unohtaa elää, unohtaa nauttia elämästään, sillä pelko voi olla hyvin hallitseva manipuloiva voima. Jos olet kasvanut pelossa, voi olla vaikeaa löytää luottamusta rakkauteen. Jos on valinnut pelon rakkauden sijasta… Se voi… Se voi tehdä hyvin paljon kipua. "
Tähän se tyssäsi. Aamuisin tai hyvinä hetkinä voi tulla palasia kirjoitusta, ihan jostain alitajunnan uumenista, joskus ne ehtii tallentaa, joskus ne jatkaa matkaansa ajatusavaruuteen.
Nyt sain tämän talteen, enkä tiedä mitä sillä teen. Ehkä se tulee kirjaan, tai ehkä se vain jää tähän. En tiedä. Ei niillä kaikilla tuntuisi olevan kohtaloa.
Välillä inspiraatio tulee saunassa, välillä se tulee autoa ajaessa, usein kuitenkin paikoissa joissa ei ole kirjoitusvälineitä tai kännykän sanelijaa. Lapseni loi minulle watsapp ryhmän, josta poistui itse. Siitä tuli oma kirjoituskanavani, aina kun en muista lehtiötä kantaa mukana. Onko se lehtiötä vai lehtiöö.. Hmm.. Näitä pohdin. Koska kouluaikojen äikän tunneista on ikuisuus, todellakin ikuisuus, en muista kaikkia oikeinkirjoituksia. Yli kaksikymmentä vuotta koulusta.
Joudun pohtimaan näitä yksin. Aivan varmasti omaan jonkinlaisen lukihäiriön ja keskittymisvaikeuden ja hitauden, mutta näitä piirteitä olen oppinut jo aika kivasti hallitsemaan. Joitain virheitä en vain kykene muistaa, kieliopin kannalta. Joskus en muista edes lapseni nimeä, kun syntyy ajatuslukko.
Opin kuopukseni luokanopettajalta uuden sanan pari vuotta sitten - itsereflektointi. Siinä taidan olla aika hyvä ja oli muuten aika kiva huomata että pikku filosofi hoitaa meillä kuopuksen virkaa. Hän sai inspiraation hakata foliosta vasaralla palloa ja koska hän ei onnistunut, siihen jäi aina ”naarmu” joka halkaisee pallon, hän lopulta totesi: ” Täytyy myöntää oma häviö, etten voi saada siitä täydellistä. Toisaalta tämä muistuttaa vähän ihmisiä, ei täydellisiä, mutta silti heidät voi hyväksyä” 10 vee.
Haluan kirjoittaa -palo on kova!
Mutta, pitääkö osata, opiskella -jotta voi kirjoittaa? Jotta voi ymmärtää kirjoittamista. Jotta osaa lauserakenteita. Jotta ei tekisi yhtään virheitä, jotta kukaan ei ärsyyntyisi.
Koen tunteita, paljonkin. Aiemmin en niitä suostunut tuntea ja niiden esiinnousun jälkeen on kirjoittaja minussa herännyt ja lujaa. Juttu on kuitenkin se, etten kestä kaikenlaista kirjallisuutta. En ole oikein keksinyt mikä on se oma genreni, mikä on se mistä olen kiinnostunut. En tiedä. ehkei romaanini koskaan tule ulos, vaikka kovasti haluan. Voih kunpa löytäisin kustantajan. Mutta teenkö asian eteen mitään.. EN.. Sillä sen osalta olen ehkä vain lamaantunut.
Tästä on aikaa ehkä 3 vuotta. Voi olla, että tämän jälkeen kirja lähti raakileena Otavalle ja tuli hylkynä takaisin, automaattiviestin kera.
Maiju
