Hyvän maun rajat kommunikoinnissa

 

Tunnistatko tällaisia kommunikoinnin tapoja joita hyvin suuri osa tekee, mutta mitkä satuttavat ja mitkä saavat joko niskavillat pystyyn tai riidan aikaiseksi:

– Vitsaile toisen heikkouksista

– Pohdi ääneen ryhmässä ryhmään kuuluvan heikkouksia. Ihmettele tai kummastele miksi on jokin heikkous, kun itsellä ei ole. Ryhmässä on aina niitä jotka lähtevät tähän mukaan. 

– Kiertele sanoja, älä sano suoraan asiaa ja väitä jälkeenpäin että olet sanonut. 

– Tai sano asia ja väitä jälkeenpäin ettet ole sanonut.

– Sano asia epäselvästi viestillä ja kun toinen yrittää ymmärtää –  pyörrä pääsi ja ehkä syytät toista epäselvästä kommunikoinnista. 

– Älä koskaan kerro mistä olet vihainen, mutta katso vihaisesti. Paisko ovia ja kiukuttele. Kun sinulta kysytään onko kaikki hyvin. Oksennat sanaoksennukset toisen päälle.

– Ja sano aina viimeinen sana, koska olet kilpailuhenkinen ja nautit siitä. Sano, vaikka se loukkaisi tai olisit väärässä.

–  Puhu toisen suulla. Väitä asioita henkilöstä –  tietäväsi paremmin asioita hänestä kuin hän itse. 

Hyvä kommunikaatio on vuoropuhelua. Ei yksin puhelua. 

Olen 'harrastanut' henkistä kasvua eli itseni reflektointia muutaman vuoden, eli niin kauan kuin olen kirjoittanut. Samalla se on asettanut minut tarkkailijan rooliin. Toistuvasti olen tilanteessa, jossa minun heikkouksiani pohditaan ääneen tai lapseni heikkouksia mitä pidetään heikkoutena. Muut saattavat sanoa "en minä vaan ja ei meidän lapsi". 

No kun teidän lapset ovat sitä ja tätä. 

Liian kova tarve päteä ja olla oikeassa tuo mukanaan vain särkyneen sydämen. 

Kenelläkään ei pitäisi olla niin vahva itsetunto, että 'arvostelee' millään muotoa toista ihmistä. Jos ei itse tiedä mitä arvostelu tarkoittaa, suosittelen silloin olemaan puhumatta mitään. Ihmiset jäävät kantamaan sanotut sanat. Olet menettänyt silloin jo kasvosi. 

Kaikkiin edellä mainittuihin sanon neuvoksi. Pysy hiljaa ja kanna vastuusi. 

Maiju

Vahvuuskartoitus

Missä olet hyvä?

 Kaipaus

Pyysin facebookissa apua kuvan nimeämiseen ja sain vastaukseni

Oletko huomannut, että tänä päivänä puhutaan paljon menestymisestä ja uran luomisesta. Ihmiset näyttävät upeita kotejaan ja omaisuuttaan, vapauttaan, unelmatyötään. Toiset lapsiperhearkea ja vain siitä hyviä asioita, onnea. Ne joilta onni tuntuisi puuttuvan, ovat kateellisia, surullisia, kipeitä tunteistaan. Tuntevat köyhyyttä, vähäpätöisyyttä. Mutta jos tunnistaa kateuden alta sen syvimmän tunteen: miksi olen tästä kateellinen - voi päästä itsensä kanssa monta askelta eteenpäin. Kateus on tunne, jossa ei kannata viihtyä liian pitkään. Se katkeroittaa. Enemmänkin antaa sen toimia polttomoottorina omaan onneen. 

Kun kirjoittaa itselleen auki ajatuksiaan, voi löytää helmiä sanojen joukosta. 

Suomalaisuuteen tuntuisi kuuluvan itsensä latistaminen. "En mä mitään osaa" "No ei tää nyt oo mitään." Mutta kansa ärsyyntyy myös siitä, kun joku ei ole hyvä ja se joku on sitä mieltä, että hän on paras. "Ylimielinen", helposti ajatellaan. Mutta miten sitten tällaisien piirteiden kanssa elää ja toimia. On hyvä tiedostaa ettei osaa kaikkea, mutta ei suinkaan mollata itseään. Ja sitten taas liian kova itsevarmuus voi pudottaa kovaa ja korkealta. Kultainen keskitie, se olisi ainakin itselleni se paras. 

Kysele muilta missä olet hyvä? Miten he näkevät sinut. Jos ympärillä on ihmisiä jotka ilmaisevat itseään heikosti, se voi tuntua ettei kukaan osaa vastata. Kehuja voi olla vaikeaa antaa, niitä voi olla myös vaikeaa ottaa vastaan. 

Jokainen osaa jotain, jokainen suosittelee jotain, jokainen haluaa jotain. 

Miten erottaa itsensä muista. Mikä voisi olla sellainen juttu, mikä on se oma vahvuus? 

Tänä päivänä muotisanontoihin kuuluu: "uskalla sanoa ei". Jos oikein ymmärrän, niin tällä lauseella tarkoitetaan milleniaaleja ja vanhempia. Kun opetamme sanomaan ei, energia pysähtyy. Älkää hermostuko. Yritän selittää auki. 

Huonoon kohteluun tulee sanoa ei. Huonoihin ihmissuhteisiin tulee sanoa ei. Muiden mollaamiseen tulee sanoa ei. Kun puhuu yleisesti koko maailmalle, koko maailma –  kaiken ikäiset ihmiset vastaavat. Kun yrittää puhua kaikille, kaikki eivät ymmärrä. Siksi puhutaan kohderyhmästä. Omista ihmisistä. 

Jotta voi löytää omia vahvuuksiaan, tulee löytää omat ihmiset. Samankaltaiset. Samoista asioista kiinnostuneita persoonia. Jos on itsensä vastakohtien kanssa tekemisissä, voi huono itsetunto kolkuttaa, sekä ulkopuolisuuden tunne jäytää. 

Kun olin nuori, kaikki oli kallista. Käsityöt olivat halpoja, joten tehtiin itse. Kaupasta sai kallista, sitä ei ostettu. Maailma on mennyt nurinpäin. Kaupasta saa halvalla, käsityöt –  myös materiaalit ovat kalliita. Meidän kasvatukseen kuului ei. Älä tee sitä, älä tee tätä. Älä koske. Tämän päivän kasvatukseen (joillain) on "ei:n" käyttö kielletty. Kun lapsi ei kuule koskaan ei sanaa niin... 

Sano ei ikäville ihmisille, mutta pyri näkemään ikävissä asioissa myös hyvää. En tarkoita väkivallassa: fyysisessä tai henkisessä. Se ei ole koskaan hyvää. 

Jos joku kaikesta huolimatta, vaikka olet yrittänyt omaa käytöstä/asennetta muuttaa - käyttäytyy sinua kohtaan huonosti. Jätä tuo suhde taaksesi. Kaikki ihmissuhteet eivät toimi, vaikka sanoilla niitä kaunistelisimme. Ikäville ihmissuhteille saa sanoa ei. Olen kokenut myös sen, että asiat puhutaan halki ennen isoa päätöstä katkaista suhde, mutta en ole varma onko se aina ihan toimiva keino. Varsinkaan jos vastapuoli nauttii viimeisestä sanasta. 

Pettymykset kuuluvat elämään. Mutta onhan ei:n sanomisessa sellainenkin mutta, liittyen vaikka työhön. Jos otat ihan kaikki työtehtävät vastaan joita tulee jonossa ja pilvin pimein, niin onhan se vähän niin, että silloin voi kuluttaa itsensä loppuun. Tällaisiin toki tuleekin sanoa ei. 

Jos sinulle sanotaan jatkuvasti ei, se voi lopulta tehdä ihmisestä onnettoman. Jos tuot ehdotuksiasi esille ja edessä on aina jyrkkä ei tai ei se kuitenkaan onnistu -ajatus. Se todella tekee onnettomaksi. Minusta se teki. Ajattelin ”Miksi edes yrittää, sillä aina sanotaan ei.”

On ihmisiä jotka sanovat heti ensireaktiona ei. Ei häneltä välttämättä uudelleen kysytä. Se saattaa olla henkilön defenssi. Hän sanoo aina ei. 

Henkisessä kasvussa puhutaan sielun pimeästä yöstä. Osaisinpa kertoa ja sanoittaa mitä se tarkoittaa. 

Kun katse on valossa –  hyvissä ja onnellisissa ajoissa, omat mielen mustuudet noustessa pintaan eivät kaada. Ja vaikka ne kaataisi, valo nostaa kyllä ylös. 

Opettele hyvät tavat ja kohteliaisuus. Sitä tässä maailmassa on liian vähän. 

Opettele kasvattamaan omaa auktoriteettia, omaa sisäistä voimaa. Uskalla sanoa ei, mutta älä sano oppiläksyille ei. Älä sano ei kehitykselle ja eteenpäin menemiselle. Sillä seisova vesi alkaa lopulta haista. 

Jos sanot aina ei, voi olla että lopulta sinulle sanotaan ei. 

Henkisessä kasvussa opetetaan omasta voimasta. 

Uskalla siis sanoa myös kyllä, varsinkin niille asioille jotka pelottaa. Älä silti koskaan siedä huonoa kohtelua ihmisiltä. Siihen ei löydy oikeutta. Älä kohtele itsekään muita huonosti, usko karmaan. Hyvä lisää hyvää. Paha saa palkkansa. Vaikka tämä tuntuisi vaikealta, niin isossa mittakaavassa –  se on aika lohduttava ajatus.  

Maiju

Kauneus syntyy tummasta

 Kenen silmät kauneutta katsoo?

Kirjoitin aiemmin otsikon kipu on kirjoittajan polttoaine ja nyt otsikko kertoo: kauneus syntyy tummasta. Nämä ovat kaksi melko samaa asiaa minulle. Pyrin näkemään kauneutta kipeissä asioissa. Näen kauneutta selviytymistarinoisssa.

Taide on vaikeaa tulkita ja moni tulkitsee niin taiteen, kuin sanatkin oman suodattimensa kautta. Meillä on erilaisia symboleita sanoille. Eikä aina löydy yhteyttä toisiin juuri siksi. 

Omasta mielestäni isoimmat ja merkityksellisimmät taideteokset syntyvät suurista ja vahvoista tunteista, rakastumisesta, haavoista, sydänsuruista, häpeästä. Häpeä tuntuisi olevan yksi ikäänkuin perisynti meille suomalaisille. Häpeällähän meidät on kasvatetttu. Jos ei kotona, niin koulussa tai muualla. 

Tavallaanhan häpeää ei saisi myöntää yleisessä ajatusmallissa, mutta sen myöntäminen lopulta helpottaa elämää. Kun sallii häpeän olemassaolon, sille voi alkaa tehdä jotain.

Kirjoita siitä mikä pelottaa. Kirjoita siitä mitä häpeät. Kirjoita kun olet valmis. 

Mikä on nolointa ja häpeällisintä mitä olet kokenut? Kirjoita siitä, puhu siitä, tunne se. Kyllä, se nostaa paniikkia ja pelkoa. Se hävettää ja laittaa vatsan sekaisin, ehkä jopa ripuli lentää seinään. Mikä on noloa ja mikä on häpeällistä? Voiko nainen istua hajareisin minihameessa? Voiko mies käyttää vaaleanpunaisia tangoja? Shokeeraavaa. Vai pysytäänkö ihan vain laatikossa: Nainen käyttää korsettia ja mies liituraitapukua. Se entisajan ihanne. Kun naiset olivat naisia ja miehet miehiä. Kaikki esittivät jotain muuta kuin olivat, eikä kukaan saanut ilmentää erilaisuuttaan. Naurettiin halveksien heille jotka olivat erilaisia. Oli pysyttävä laatikossa. 

Aina kun on jotain erilaista ihmiset älähtää. 

Jos mieli on täynnä tuomitsevia "Katso nyt totakin miten se kävelee puheita", niin opettele kävelemään juuri niin kenet on tuomittu ja vapauta sisäinen kävelijäsi. Ihmiset vieroksuvat kummallista ja outoa. Ole outo. Jokaisen meidän sisällä on jokin salaisuus, jokin outous joka piilotetaan muilta. Ihminen, joka tuomitsee muita –  pyrkii kätkemään omat outoutensa piiloon. Ihminen joka nauttii tuoda julki muiden heikkouksia, on epävarma itse. Uskalla olla vahva, varma ja voimakas. Itsevarma. Mutta ole reilu. Älä sorru itse asioihin, joita joudut korjaamaan jälkeenpäin. Vaan tee aina parhaasi. Älä tee toisille pahaa tietoisesti. Sieltä syntyy kauneus. Kauneus syntyy hyvistä teoista. Rumuus on likaa, likaisuutta, alhaista, valheita. Mutta sekin tulee sallia toisinaan itselleen. Me olemme likaisia ja rumia, mutta silti niin kauniita ja siistejä. Sehän riippuu ihan siitä kenen silmät meitä katsoo. Eikö? 

Kun joku toimii meitä kohtaan väärin, loukkaa, valehtelee meille, käyttäytyy päinvastoin kuin puhuu. Se sattuu. Kipu, josta voi parantua on kaunista. Ihmiset voivat olla vihaisia. Minäkin olen sisältäni vihainen. Mutta millä tavalla vihan kanavoi? Käyttääkö sen väkivaltatekoihin, käyttääkö sen muiden arvosteluun vai käyttäisikö sen oman itsensä nostamiseen ylös suosta? 

Maiju

Erottelukyky

 Sanojen erottelukyky

Olen puhunut aiemminkin blogissani "ihmisille yhteisestä ymmärrettävästä symboliikasta". Kuinka meidän sanoilla tuntuisi olevan yhteinen universaali symbolinen merkitys. Kun lähtee vähän rajojen ulkopuolelle symboleista ja keksii omia merkityksiä sanoille, voi olla vaikeaa löytää yhteistä kommunikointia muiden kanssa. On slangia, murretta, eri kielistä tuodaan hienompia sanoja Suomen kielelle. Meillä tuntuisi katoavan näiden myötä yhteinen ymmärrettävä kieli. On akateemisesti lahjakkaita ihmisiä, jotka puhuvat akateemisten kieltä. Sitten on duunarit, jotka puhuvat duunareiden kieltä. Sitten on vielä sanojen merkitykset itselle. Jos kaksi ihmistä keskustelee, eikä heillä ole yhteistä ymmärrystä sanoista, se voi olla tai oikeastaan yleensä on riidan paikka. "Mitä sä tolla tarkoitat!?!" Mitä tuokin tulee tänne pätemään hienoilla sanoillaan tai hitsi mikä juntti, eikö se ymmärrä selkeää Suomea.? 

Kun molemmat tulevat toisiaan vastaan keskustelussa –  syntyy ymmärrys. Magneetit vetävät puoleensa.

Kun molemmat ovat toisiaan vastaan –  syntyy riita. Magneetit hylkivät toisiaan.

Jos on herkkänahkainen/herkkähipiäinen, voi kommunikointi olla yhtä ruutinarun syttymistä. Patam! BOOM!

Olen sitä mieltä, että sydämen kieli on ymmärrettävin suurimmalle osalle. Aitous. Se on tärkeintä. Jos meistä ihmisistä riisuttaisi kaikki ylimääräiset yrittämiset pois, tilalle jäisi aito olemus. Ymmärtäisimmekö toisiamme paremmin? Jos meidän ei tarvitsisi väitellä mielen tasolla kumpi on oikeassa ja kumpi väärässä, olisiko meillä rauha? Jos kukaan ei nostaisi itseään näkymättömälle jalustalle ja lähtisi ojentamaan toista. Tai alentaisi itseään ja nostaisi muita itsensä yläpuolelle. 

Minäkään en ole aina oikeassa. Vaikka kirjoitan näin, joku on aina eri mieltä. Olen vain ajatusten heittelijä. Uskon, että meillä jokaisella on jonkinlainen mittari sisällään, joka ottaa tietoa vastaan, joka hänen kuuluu ottaa. Jos me ottaisimme ihan kaiken, minkä kuulemme tai luemme totuuksina, olisimme hulluja. Koska suuri osa luetusta on mielipidettä. Ihmisen kirjoittamaa. Suuri osa puheesta meidän maailmassa on mielipidettä, suusta suuhun puhuttua, rikkinäisen puhelimen kautta kerrottua. 

Tässä vaiheessa maailmanaikaa, meillä on jo niin paljon eri kulttuureista tänne Suomeen muuttaneita, että heidän opiskellessa Suomea voi olla vaikeaa ymmärtää Suomen kielen monimuotoisuutta. Mutta mikä on se yleiskieli jolla me kaikki ymmärtäisimme toisiamme? Koko maailma ymmärretään toisiamme. Tunteiden kieli? Rakkaus? Ystävällisyys, empatia? Musiikki. Jos toinen hakee itseään ja omia sanojaan ja häntä ei ymmärretä, vaan tuomitaan – syntyykö yhtenäisyyttä? 

Kun sisäisesti vastustaa jotain, se voi vaikuttaa sanojen ymmärtämisessä. Jos itsellä on jokin asia, minkä takana seisoo ja joku puhuu päinvastaisesta asiasta, sitä saattaa kuulla asian juuri niin kuin oma mieli haluaa. 

Kipakka kommunikointi on useimmiten pelkoa/kärsimättömyyttä. "Minä vaadin". 

Koen tämän ajan nostavan meissä ihmisissä uusia puolia pintaan. Voi olla vaikeaa erotella mikä on oikein ja mikä on hyväksi, kun tiedon paljoutta tuntuisi olevan käsittämättömän paljon. Mielipiteitä on ilmassa nyt enemmän kuin koskaan, tai siltä ainakin tuntuu. Mitä kuunnella? Mielipide muuttuu ja muuntuu. Jos olen 5 vuotta sitten ollut jotain mieltä, elämä tässä välissä on opettanut toisen version tai toisen puolen kolikosta, mielipiteeni muuttuu. Se usein saattaa viedä ihmiset erilleen toisista. Mielipiteet ovat useinkin nämä toiset ihmiset erkaannuttavat asiat. 

Kun kasvaa, voi alkaa löytää erilaisia kiinnostuksen kohteita. Löytää itsensä yllättävistä tilanteista ja paikoista, jos lähtee avoimin mielin, eikä kontrolloi liikaa. Tekee sitä mikä tuntuu hyvältä. 

Pelko estää ja tuomitsee. Pelon kieli kertoo uhkakuvia menneestä ja mahdollisia kauhukuvia tulevasta. Pelko arvostelee. Mumisee pään sisällä uhkakuvista. Pelko aiheuttaa vastustusta kehossa, lukkii jalat, saa sydämen tykyttämään, kurkkuun kasvaa kuristumisen tunne, niska jäykistyy ja hartiat ovat tukossa. Olen myös huomannut pelon naamioituvan taitavasti kontrolloimiseen, käskyttelyyn ja pelokas voi nostaa itsensä jopa huomaamatta muiden yläpuolelle. Mutta se tekee myös toisinpäin.

Sain itseni kiinni mielestäni hienolla tavalla. Herkkyyteen kun kuuluu ääripäiden kokeminen tunteissa. Ystäväni kertoi erästä aikaamme kuuluvaan ilmiöön liittyvää 'tarinaa'. Minussa heräsi pelko ja käytin sanaa pelottelu. Ystäväni sanoi, ettei se ole mitään pelottelua vaan sehän on vaan kerrottu juttu. Juuri näin, mutta kehoni suodatti sen pelon kautta, kehoni lähti pelkoenergiaan mukaan. Saattoi mennä liian monimutkaiseksi. Mutta kun on ääripää tunnekeho, se nappaa ääripää tunteet. Se voi olla järkyttävä kauhu tai se voi olla upea rakkaus. Koska kauhu aiheuttaa hengen salpaamista, pidän kauhun pois itsestäni. Kun myönnän oman pelokkuuteni, on mahdollista alkaa pikku hiljaa purkamaan pelkoa pois. 

Tsemppiä tunteiden erotteluun. 

Maiju

Taide, kommunikointi = tulevaisuuden taitoja

 Luin aikanaan tulevaisuuden tutkijan haastattelun, joka kertoi arvokkaista taidoista tulevassa. Taiteet ja sosiaaliset taidot jäivät siitä mieleeni. Kommunikointi on erittäin tärkeää. Yhä enemmän ja enemmän ihmiset tutustuvat tuntemattomiin kanssakulkijoihin niin somessa, kuin muissakin viestintä kanavissa. Taide taas on terapeuttinen keino tutustua itseensä, tutustua omiin iloihin ja suruihin. Jos tuntee itsensä, kommunikointi on helpompaa. 

Kommunikointi voi taas avata kipuja menneestä ja muiden avulla voi parantaa itsessään olevia syviäkin haavoja. Samoin jakamalla omia asioitaan, muut saavat siitä itselleen apua. Samankaltaisuuden kokeminen muissa voi tuoda helpotuksen tunteen omiin taakkoihin nähden ja vapauttaa tunnelukkoja. Kommunikointi on rikkaimmillaan tunteiden vaihtoa, joka nostaa ihon kananlihalle. 

Mutta ihanaa, että omat taitoni ovat tulevaisuuden taitoja, joskus kun tuntuu, että pääni osuu hyvin kovaakin seinään. Sitä miettii helposti, että mitähän hyötyä tästä ja tästäkin on. Olen toisinaan über sosiaalinen, joskus taas über hiljainen. Tasapaino kaikessa. Sitä etsin kovasti. Tasapainoa. Katsotaan ovatko ne taidot niin pitkällä tulevaisuudessa, että olen jo harmaa ja eloton. 

Oma kirjoittamiseni oli vuosia hyvin synkkää, sillä kaivelin kipeitä asioita itsestäni, alitajunnan syvistä uumenista. Kohtasin jokin aika sitten pienen breikin elämässäni ja kirjoittaminen loppui siitä kuin seinään. Tuotin tekstiä sitä ennen hyvin paljon ja nopealla tahdilla; tarinoita, lauseita, runoja ja blogi-tekstiä. Sitten se vaan humps. Loppui. Luin sitä ennen kirjoitus jumeista ja ihmettelin aihetta, sillä olin kirjoittanut jo yli 10 vuotta. Kaikella on aikansa. Lepo teki hyvää. Se tekee aina hyvää. 

Olen ihan pienen pienesti viime aikoina alkanut kokemaan ikä-kriisiä. En uskonut koskaan sanovani näin. Kun täytin 30 vuotta, elämäni kaikki suuret teemat tekivät kärrynpyörää. Nyt. En tiedä. Aivan jäätävän iso möykky myllertää rinnassa, jotain muutosta on tehtävä. Olenko liian vanha kohta.? En halua olla vanha. Haluan laittaa nahkahousut jalkaan, laittaa rastat ja värjätä hiukset siniseksi silloin, kun minusta tuntuu että olen vanha. Ihan vain todistaakseni etten ole vanha. Noh, niinkin rajun muutoksen tein, kuin ostin henna väriä ja värjäsin hiukseni punaiseksi. Eläköön ikäkriisit! 

Vielä pari vuotta sitten minulle oli äärettömän tärkeää jättää jälki tähän maailmaan. Nyt. En tiedä. Ihan kuin olisin turta. Toivottavasti vain hetkellisesti. 

Tällainen lausahdus tipahti vahvana mieleeni autoa ajaessani: 

Elä vahva elämä, sillä sen muistaa. Laimeita ei kukaan muistele. 

Hah, ettäs tiedätte. 

Maiju

Kipu on kirjoittajan polttoaine

Tuo kipusi varjoista valoon

Olen tavallinen duunari. En haluaisi sanoa duunari, koska yhdistän sen lähinnä raksatöihin, joka taas on kaukana omasta työstäni. Mutta tarkoitan tällä, etten ole korkeakoulutettu kirjallisuuden professori. (Joka haluaisin olla, mutta en edes uskaltaisi toivoa sellaista)  

Eli en ole ammatiltani kirjoittaja, olen harrasteleva itse oppinut kirjoittaja. Olen itseoppinut valokuvaaja. Olen itseoppinut äiti/kasvattaja. Olen itseoppinut koiranomistaja. Olen itseoppinut elämänmyönteisyyden kannattaja. Olen itseoppinut keittiöpsykologi. Miksi sanon näin, koska maailma tuntuisi asettavan meille vaatimuksia, milloin olen riittävä johonkin. Oli aikakausi kun kipuilin enemmänkin oman riittävyyteni kanssa. En riittänyt äitinä, en riittänyt maailmankansalaisena, en riittänyt ihmisenä, en myöskään työntekijänä. Kipu sai minut kirjoittamaan. Kipu sai minut tekemään taidetta. Kipu sai herkkyyteni pintaan. Uskon kohdanneen pohjani kivun tunteissa lasten ollessa pieniä. Stressitasot olivat erittäin kovat. Nyt kun katson taaksepäin, olin hermostunut, vihainen ja vetäytyvä. Tämä aihe on kipeä kirjoittaa, sillä on tiettyjä seurueita joissa kipujaan ei ääneen saisi sanoa. Mutta. Olen saanut olla onnekkaassa asemassa tässä elämässä, että sain sanoa kaiken ääneen. Samalla olen sallinut myös muiden tuoda omia kipujaan minun kuultavakseni. 

Kun kirjoittaa kivusta ja hädästä – välittää tunteita kanssakulkijoihin. Kipu avaa sydämiä ymmärtämään maailmaa. Samalla kun ihmisten sydämet aukeaa, on valitettava tosiasia, että sitä voidaan käyttää myös hyväksi. Siksi itseään tulee myös suojata. Jaa kipusi hänelle johon luotat. Jaa kipusi sellaiselle, joka ei lyö sitä kasvoillesi. Haastavinta tässä on, ettei kaikilla ole luotettavaa henkilöä jolle purkaa asioitaan. Se läheisin saattaa olla kylmä ja kova, eikä kestä kipua, jolloin oma kipu voi koventua. Silloin voi ottaa kirjoittamisen matkakaveriksi. Anna tulla suoraan sielustasi, haavat ja tuskat. Tunteet jotka tulevat mukana – lähetä ne matkoihinsa mielikuvaharjoitusten avulla. Samalla kun antaa mielikuvaharjoitusten tehdä tehtäväänsä –  saa mieli tarinoita kannettavakseen. 

Kirjoita itsellesi tarina. Kirjoita kipein kokemuksesi. Kerro kuinka pahalta sinusta tuntui ja mitä olisit halunnut sanoa henkilölle ( jos sellainen tarinaasi liittyy). Kuvittele hänet eteesi ja uskalla rohkeasti kertoa kaikki mitä olisit halunnut hänelle sanoa. Voit kirjoittaa kirjeen itsellesi tai hänelle, tuoda kipusi esiin. Anna alitajuntasi nostaa esiin outoja tuntemuksia, joita olet piilottanut hädän alle. Joita mielesi on tyrehdyttänyt ja ehkä mollannutkin, ettet tällaisia saisi edes ajatella. Kirjoita se kaikki esiin nähtäville –  valoon. Kun olet katsonut kirjoitustasi, seiso selkä suorana ja hävitä paperi. Joko polttamalla tai saksilla silppuamalla. Anna anteeksi itsellesi. Että satutit sinua kantamalla kipuasi näin kauan. Anna anteeksi hänelle. Anteeksiantaminen ei ole aina helppoa. Älä vaadi itseäsi antamaan koko paketille anteeksi, vaan vaikka pienelle osalle. Ja jatka kirjoittamista. Kirjoita kirjeelle positiivinen vastine, jotta muokkaat itsellesi hyviä tunteita. Esimerkiksi jotain tämän kaltaista: "Kiitos tästä kokemuksesta. Ilman tätä kokemusta en olisi löytänyt voimavaroja kohdata tulevaa asiaa". Anna alitajuntasi ohjata tässä. 

Oma kokemukseni kipeistä asioista kirjoittamisessa oli, että hartiani olivat tulessa ja pää oli kipeä. Anteeksianto oli mahdottomuus. Iso mörkö. Kun aikaa on kulunut ja olen saanut oksentaa tuskani paperille, en muista niitä enää. Ulkoistin ne itsestäni. Olen onnellisempi ja hermoni ovat kuin lehmällä. hah. Ammuu. No ei, ehkä olen hermoraunio. Nauran. Mutta onnellinen hermoraunio.

Mieli tarttuu kivun hetkellä sanoihin, sanamuotoihin. Tutustu tunteisiin, joita olet kätkenyt sanojen taakse. 

Se on valtavan oivalluttavan hienoa, upeaa ja mahtavaa. Kestätkö ylistyssanoja? Kestätkö rakkauspuhetta? Kestätkö ylisuuria tunteiden purkauksia? Vai menisitkö mieluiten matalemmalla tasolla? Ei liikaa tunteita, varsinkaan tunteita herättäviä tunteita. Ei rakkautta, ei vihaa, ei draamaa, eikä missään nimessä itkua. 

Maiju

Tavoitteeni

 

Mitä seuraavaksi?

Seuraava tavoitteeni kirjoittajana on – kirjoittaa Englanniksi. Ammattikoulussa aikanaan enkku oli lempiaineeni, en vain koskaan päässyt sitä käyttämään. Kielitaito siis tyrehtyi. Viimeisenä parina vuotena olen päässyt hiomaan kielipäätäni asiakastyössä ja vihdoin olen saanut kielipäästäni otteen. Jollain tasolla. Nyt vain kirjoittamaan. Ehkä jos avaisin valokuvaamista käsittelevän blogin kansainvälisenä. Pääni on todella kuin muurahaispesä. En kestä paikallaan oloa ja sitä, etten pääse eteenpäin ja nyt tuntuisi olevan sellainen ajanjakso elämässäni. Hmm. Tämä voisi todella olla seuraava tavoitteeni ja jos puhun siitä ääneen, se täytyy laittaa toteen eli toimintaansa. 

Tavoitteet olisi muutenkin hyvä olla esillä, jotta ne muistuttavat meitä toimimaan. Suunnittelin kannen kirjalleni ja tulostin sen valokuvausliikkeen kautta. Siinä se makuuhuoneessa vaatekaapin ovessa muistuttaa tavoitteestani. Ihailen kuvaa joka päivä kun herään –  ajatellen: "vielä jonain päivänä". Kun on vain aikaa keskittyä. Asioilla on aikansa. Olen oppinut, että päätä seinään hakkaamalla saa lahjapaketissa uupumuksen, joten asioille on aikansa. Oikea aikansa.

Minun tämän hetkinen tavoitteeni on saada rutiineja ja rytmi elämääni. Ilman niitä, olen kuin ulkoa-ohjattu zombi. No joo, se vain tuntuu siltä näin aamulla, kun silmät ( ja aivot) eivät ole vielä heränneet. Olen kielellistä persoonallisuutta etsinyt jo aika kauan itsestäni. Se jokin juttu mistä tietää, että hei tuohan on Maiju joka kirjoittaa. Ystäväni tietävät minut tunteelliseksi rakkauden ylistäjäksi, jota muuten inhosin nuorena ylitse kaiken. Kaikki mitä nuorena inhosin olen nyt. Hah. 

Tavoitteeni on kehittyä kirjoittajana (myös Englanniksi), kehittyä valokuvaajana, luoda rytmi elämääni ja olla luonnossa niin paljon kuin mahdollista. Valmistaudun aikakauteen, kun lapseni eivät viihdy enää kotona. Se on jo aika lähellä. Tavoitteeni on myös keskittyä asioihin jotka ovat elämässä hyvin ja kiinnittää niihin huomion. Elämässä aina vallitsee tasapaino hyvien ja huonojen asioiden välillä. Niitä kun tulee tasaiseen tahtiin. Mutta, ettei jäisi kiinni huonoihin vaan kulkisi eteenpäin. Rinta rottingilla. Kehonkielellä on muuten oma merkityksensä hyvään oloon. 

Yhteenveto: jos listaan tavoitteeni julkisesti, ehkä ne toteutuu.

Maiju

Tahmainen olo

 

Milloin mieli kirkastuu?

Silmät ovat rähmässä, olo on sekava. Pään sisällä kuhisee muurahaisia, jotka ovat valmiina töihin, mutta eivät saa mitään aikaiseksi. On paljon to do –  listoja, mutta ne jäävät vain listoiksi. Haluaisit olla osa jotain suurempaa kokonaisuutta, mutta et tiedä mitä kokonaisuutta, sillä kaikki mitä epämääräisesti tunnet - tuntuu mielessä kuin risteäviltä sekavilta ajatusmassoilta, joista on vaikeaa ottaa yhdestäkään kiinni. 

Pysyvyys. Opettelen pysyvyyttä, etten olisi heiluva huojuva torni, joka kaatuu ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Vastoinkäymisiä on saanut roppakaupalla niskaan viimeisten parin vuoden ajan, varmasti jokainen maailman kansalainen. Positiivinen tsemppaus tuntuu melkein nurinkuriselta –  onko lupa olla onnellinen tässä ajassa, kun kaikki kokevat jollain tavalla vaikeuksia? 

Mutta mitä tämä aika on opettanut ? Olen jättänyt menneisyyden vaikeudet taakse ja keskittynyt tämän ajan vaikeuksiin, jotka eivät ole niin voimakkaita. Minulle. Ihminen oppii. Kun vaikeuksia sataa kaatamalla, sitä tulee ikäänkuin turtuneeksi. Ei jaksa tuntea jokaista pientä hankaluutta voimalla. Tai ei ole aikaa tuntea. 

Hyvä lisää hyvää. Paha lisää pahaa. Tämä on hyvä pitää mielessä. Mille annan energiaani? Mieli on epäileväinen –  onko hyvä minulle mahdollista? Kyllä on. Mihin keskittyy, se lisääntyy elämässä. Sinulle voi tapahtua paljonkin huonoja asioita, mutta niihin ei tarvitse jäädä kiinni. Keskity niihin asioihin jotka ovat hyvin, sen huomaa kyllä omassa olossa. 

Elämähän on jatkuvaa itsensä opiskelua. Rutiininomaiset asiat jäävät automaatioiksi elämään ja muuttuvat helppoudeksi, mutta jos ulkopuolinen maailma on kaikkea muuta kuin rutiinia, on vaikeaa tehdä mistään helppoa. 

Nyt elämä sanoo: Olet esteiden edessä, jotka voitettuasi pääset pidemmälle kuin aikoihin. Uskalla mennä läpi ja kohdata ne tunteet, joita et ole uskaltanut kohdata aiemmin. Tämä tuo palkkiosi uurastuksesta. Muista, että läheisten tuki on tärkeämpää kuin koskaan. 

Kaikilla on vahvuuksia, kaikilla on heikkouksia. Mitkä vahvuudet otat voimaksesi, mitkä heikkoudet silität piiloon. Anna niiden olla ja katso lempeästi niitä silmiin ja hyväksy ne. 

Hyvä ja terve itsetunto rakentuu siitä, että tunnet varjopuolesi ja rakastat niitä. Oi että, se on joskus vaikeaa. Ole siis lempeä itsellesi kohdatessasi haasteita. Rakasta, rakasta, rakasta haavojasi. Silitä ja paijaa, puhalla pipi pois. 

Psykologit ovat jo todenneet, että puhalluksella on tehoa. Kun lapsella on pipi ja aikuinen puhaltaa sitä, pipi paranee. Niin toimii myös rakkaus ja tsemppaus. Muista olla hyvä lähimmillesi. Sillä se on valtava voimavara tässä ajassa. Meistä monet käyvät nyt alitajuisia kipuja läpi ja niiden kohtaaminen vaatii hellyyttä. Herkkyyttä ja lämpöä. Jos joku kertoo peloistaan ääneen, älä ole se joka painaa hänet alas. Vähättelee tai tuomitsee. Ole se, joka on hiljaa, kuuntelee ja silittää. 

Jos elämä on kasvattanut kovaksi, voi herkyyttä olla vaikeampi vastaanottaa. Sillä se voi olla ristiriidassa opittujen uskomusten kanssa. Vain kovat pärjäävät. Herkät ovat heikkoja. Pidä ulkokuori ja näytä vain vahvuudet. Höpöhöpö sanon minä. Ole aito, uskalla olla herkkä ja aito. Sillä olet joka tapauksessa vahva. 

Herkkyys on supervoima, joka tuo intuition esiin. Kovuus on vain kuori, joka karkottaa lähellä olevat pois.

Haluan uskoa, että omat jumit aukeaa ja elämä avaa uusia ihania ovia! Niitä odotan kovasti. Toivottavasti myös sinä saat hyvää ja sitä mistä olet salaa haaveillut. 

Maiju 

Onko pilkuilla ja pisteillä väliä?

 On ja ei

On selvää, että pilkuille ja pisteille on oma paikkansa. Sanojen merkitykset muuttuvat ilman niitä. Kirjoitamme tänä päivänä erittäin paljon, sillä some on monelle ainoa viestintäväline. Somessa käytetään pilkkujen sijaan hymiöitä ja lisätään lauseita värittäviä emojeja tekstiin. Mutta, esimerkiksi tarinan itsestä ulos tuomisessa jos liikaa keskittyy pilkkuihin ja pisteisiin, tarina voi jäädä tulematta. Tärkeintä on saada tarina itsestään ulos, korjata se sitten myöhemmin. On myös paljon ammattimaisia kieltoja ja sääntöjä, kaikessa. Luovuus ei tunne ammattilaiskieltä. Jos yrittää olla liian ammattimainen, voi olla, että luovuus jää pinnalliseksi. Töihin ei tule syvyyttä ja tunnetta, vaan se on kuin konekirjoitusta. Älä yritä olla mitään vaan ole. 

Uskalla uhmata ammattilaisten sääntöjä. Mitä sitten, vaikka mistään ei tulisi milloinkaan mitään. Uskalla silti. Maailma on täynnä ruikuttajia ja huutelijoita, missä asioissa teemme väärin, mutta jos kuuntelemme –  voi olla, että oma luovuus jää näkemättä ja kokematta. Miellytämme vain muiden mieliä tällöin. 

Kirjoittaminen on selkeästi sama asia, kuin esimerkiksi autolla ajo. Opit ajamaan vain ajamalla. Teoriaa voit tietää paljonkin, mutta vasta kokemus tekee hyvän kuskin. Uskoisin, että kirjoittamiseen pätee sama asia. Elämään myös. Vain kirjoittamalla oppii näkemään omia virheitään, tunnustelemaan miltä teksti tuntuu ja miten se soljuu eteenpäin. Olen lukenut suosittuja kirjoja viime aikoina ja kiinnittänyt huomiota, että ihan yhtä lailla sieltä puuttuu pilkkuja. 

Eli se ei ole aina ihan niin justiinsa. Aina on saivartelijoita, jotka nauttivat takertua pilkun viilailuun ja toisinaan se on ihan hyväkin asia, mutta toisinaan se vain turhaan hidastaa. Joskus ajattelen, että saivartelijat ovat päässeet liian helpolla elämässään, siksi heillä on aikaa ruikuttaa. 

Joten vinkkini sinulle, lopeta ruikutus ja liika täydellisyyteen pyrkiminen ja vain tee ja toimi. Sanon tämän itselleni myös. Virheistä syntyy mahtavia tarinoita. Ja olisihan se aika kamalaa, että hyvä tarina jäisi kertomatta vain siksi, että siinä on liikaa yhdyssanavirheitä tai pilkut puuttuisi, joten sitä ei silloin kehtaisi muille näyttää. Eikö niin?

Maiju

Taide ei ole sinä, se on vain teos

Voimakkaat tunteet 

Kohti romaania

Kun kirjoitat –  on hyvä tiedostaa, että itse kirjoitus ei ole sinä. Se ei ole ikinä suoraa tekstiä sinun elämästä. En tarkoita tässä päiväkirjaa, vaan fiktiivistä tekstiä, johon käyttää omasta elämästään teemoja. Vaikka käyttäisit teemoja omasta elämästäsi, se ei kuitenkaan ole omaa elämää, vaan väritettyä totuutta. Kirjoittamisessa voi hyödyntää omaa tuskaa ja kipua, jotta tekstistä saa toden tuntuisemman, mutta on tärkeää tiedostaa tunteiden olevan ns. harhaa. Vain osa tarinaa. Selittelen tätä myös itselleni, sillä kirjoittaessani romaania upposin tunteisiin niin vahvasti, että kuvittelin niiden olevan omiani. Nyt etäisyyttä ottaessani alan olla ehkä valmis jatkamaan tekstiä. Kirjoittaminen on aina prosessi. Toisille tuntuisi olevan helpompaa tuottaa paljon kirjoja tiiviissä ajassa, toiset taas ovat hitaampia. Taidan kuulua hitaampien joukkoon. Blogissa ei ole ollut ongelmaa tuottaa tekstiä, mutta romaani, jossa pitää pitää tarinaa koossa ja pysyä kärryillä itsekin on vähän haastavampaa. Tai paljonkin haastavaa. 

(Koska blogeissa luetaan viimeinen teksti ensin, on ehkä parempi vielä tähän sanoa, etten ole julkaissut mitään. Kirjani on kesken. )

Päiväkirja on ihan hyvä lähdetiedosto ns. ajatusten ulkoistaja. Kun tarvitsee inspirointia, voi käyttää päiväkirjaa lähteenä.

Olen harrastanut kirjoittamista aktiivisesti 12 vuotta. En silti voi sanoa osaavani kirjoittaa täydellisesti. 

"Ollakseen kirjailija tulee elää kirjailijan elämää." Törmäsin tähän tekstiin kirjailijanloput – Facebook ryhmässä. 

Ehkä yleisin lause mitä moni joilla on tarina sisällään sanovat "elämäni on tylsää, eikä ole mitään kerrottavaa."

Uskon, että kaikkien tarina on kiinnostava, jotka ovat valmiita siitä kertomaan. 

Itselläni yksi isoimmista kirjoittamisen laukaisevista aiheista on ollut kipu. Koska kipu on ollut niin suuri, olen naamioinut oman kipuni sivuun ja pyrkinyt auttamaan muita omalla paranemisellani. 

Perhonen on hyvä esimerkki upeasta lopputuloksesta. 

Perhosen metamorfoosi onkin symboli "anna itsellesi aikaa" lopputulokselle. Hitsit, joskus on vaikeaa muodostaa selkeää lausetta.

Perhosen muodonmuutos toukasta perhoseksi on yleinen voiman symboli. Kirjoittaja voi olla kärsimätön pilkunviilaaja, suuttua ja turhautua, lamaantuakin, sillä oma sisäinen kriitikko voi olla ankaraakin ankarampi. Ehkä siksi on hyvä antaa itselleen aikaa. Ehkä se tilaisuus sieltä joskus tulee. Ei voi tietää.

Ehkä onkin hyvä ottaa teokseensa etäisyyttä, ettei pidä sitä liian henkilökohtaisena. Muuten saattaa jäädä tunteidensa vangiksi. En tiedä. Kunhan kirjoittelen. Jotain. Luulen tietäväni jostain jotain. Mutta enpä oikeastaan tiedä. Hah.

Maiju

Pysähdys

Lepo

 Elämä muistuttelee meitä aika ajoin pysähtymään. 

Kun keho pysähtyy, mieli jatkaa kulkuaan. Syntyy tila uupumuksen. 

Mieli taistelee tehtävien ja pakkojen kanssa, kehon kaataessa sänkyyn. 

Mieli oppii levossa sen minkä kiire siihen synnytti. 

Muista siis levätä. 

Sisäisten taisteluiden sijaan, rauhoita mieltäsi vastaanottamaan uutta - pelon väistyessä tieltä. 

Ei ole pelättävää, joten miksi ruokkisit itseäsi kauhukuvilla? 

Luonnollinen muutos saavuttaa sinut jatkuvasti, joten anna mielellesi rauha. 

Paijaa ja rakasta ruoskan sijaan. Mitään ei tapahdu, mitä et salli itsellesi, joten ajattele hyvin.

Uskotko siihen itse. Mitä hyvää opit itsestäsi matkallasi?

Maiju

Kirjoittaja tarvitsee lukijansa

Riitänkö kirjoittajana?

Kun siirryin vuonna 2010 päiväkirjoista blogin kirjoittamiseen – huomasin yhden valtavan eron.  Päiväkirjat kun ovat yksityisiä – niihin voi kirjoittaa mitä vain, sillä kukaan ei niitä lue. Blogi taas ei ole yksityinen, ellei siitä sellaista tee. Tämähän kuulostaa ihan hassulta ja itsestään selvältä näin luettuna, mutta joskus tunteiden massassa erottelua on vaikeaa tehdä. Blogissa sitä haluaa, että joku lukee tekstit. Fyysiset päiväkirjat taas piilotetaan syvälle kaappiin, ettei kukaan niitä pääse lukemaan. Mieleni oli kipujen täyttämää, joten en osannut siihen aikaan täysin erotella blogia päiväkirjasta. Siksi ahdistuin ja lopetin kirjoittamisen. Käsittelin tunteeni ja jatkoin taas. Kun aloin kirjoittamaan, oli käytävä tunteet läpi, mitä kestän lukea itsestäni jälkeenpäin. Kirjoita ja puhu niin, että voit seistä itsesi takana tulevassa. 

Kävin voimakkaita tunteita läpi, en oikeastaan osannut silloin sanoittaa niitä. Kanavoin tunteitani blogiin - juurikin siksi, että saan ajatukseni ulkoistettua. Pelko siitä, että joku lukee, sai minut muokkaamaan kirjoitustani selkeämmäksi ja sanotaanko näin, että kohteliaammaksi. Kun luin omaa kirjoitustani tietokoneen ruudulta –  se oli mielelleni iso askel. Sain katsottua itseäni ulkopuolisen silmin. Kävin kuitenkin niin voimakkaita häpeän ja pelon tunteita siinä vaiheessa läpi, etten lopulta kestänyt omia kirjoituksiani, vaan kopioin tekstit itselleni ja pikku hiljaa hävitin tekstit blogista. Luin kyllä –  "mitä nettiin kirjoitat, ne sinne kyllä jää" tekstejä. Pysykööt siellä bittiavaruudessa.

En ollut silloin valmis tuomaan kirjoituksiani esiin. Olenko koskaan valmis, jos vieläkin näin ajattelen? 

Nyt teen itseni kanssa työtä, että voin kirjoittaa julkisesti. Hassusti sanottu, sillä olen tehnyt sitä tämän blogin alusta asti. En vain jaa blogiani missään. Otin jopa instagramista linkin pois. Miksi? Koska, huomasin sen hyödyttömyyden. Ja samalla epäilen omia sanojani. 

 Kuitenkin joku ajatuksissani estää jakamasta blogin linkiä, sillä oikeastaan pelkäsin tekstieni tyrmäystä. Etten ole tarpeeksi kiinnostava, etten osaa kikkailla ja tarjota sitä mitä lukija tarvitsee. Pelko ei enää salpaa henkeäni, vaan se on vaan muuttunut haluttomuudeksi. Aina kun joku lukee tekstini, ajatuksissani alkaa syntyä uusi tarina. Aina kun on pitkä hiljaisuus, menen itsekin uinumaan. Miten sitten saada itsensä tekstien kanssa tasapainoon, että kirjoittaminen pysyy yllä? Moni puhuu kirjoittajaryhmien puolesta. Verkostoidu saman henkisten kanssa. Löydä itsellesi lukijoita. Lukija voi auttaa sinua. Löydä samanhenkisiä kirjoittajia ja verkostoidu heidän kanssaan, he voivat inspiroida sinua. Kirjoittaja todella tarvitsee lukijansa. Samoin kuin näyttelijä yleisönsä. Mutta samalla sisälläni asuu pelokas erakko, joka ei jaksa tutustua, jos se tuo vain uusia ongelmia. Uusien ihmisten kanssa joutuu aina opetella tavat kommunikoida ymmärrettävästi. Sillä kaksi maailmaa kun yhdistyy, niiden yhdistäminen voi olla aluksi vaikeaa. Yhteys joko syntyy tai ei synny. 

Kirjoittamisessa kärsivällisyys on malttia. Olen luonteeltani kaikki nyt heti tänne -tyyppi ja tämän piirteen kanssa olen saanut kamppailla. Sillä maailma ei toimi niin. Kirjoittaminen ei toimi niin. Kustantajan etsiminen ei toimi niin. Kaikessa joutuu odottamaan. Korjaan. Minun maailma ei toimi niin, sinun maailmasi saattaa toimia. 

Saadaksesi ihmisiä lukemaan, lukijalle tulee tarjota jotain joka avaa heissä tunteita. Joka koskettaa jotta kiinnostus pysyy yllä. Mutta miten se tehdään? Miten voit saada kustantajan kiinnostumaan sinusta. Tai oikeastaan lukijan. Ja jos et tahdo omakustannetta kirjoittaa, miten tulet näkyväksi kustantajalle? Seuraan muiden kustantajan etsimisen kamppailua edelleen. En ole niin rohkea, että olisin vielä valmis lähtemään hylkyjen haku prosessiin. Ja tarvitsen kässärille lukijan. Jokainen lukija on jättänyt kirjan kesken, joten se ei voi olla kovin hyvä. 

Jotta kirjoittaja-minä säilyy, on löydettävä balanssi. Haettava lukijan kautta itseään ja omaa tapaansa kirjoittaa, eikö? Siksi tarvitsen lukijaa. Olisitko lukijani? Vaikka laittaisin blogini jäähylle, en usko kirjoittamiseni loppuvan koskaan. 

Tiedättekö, kun kaikilla on jokin kipinä? Se voi olla urheilu tai taide tai pitsin nypläys ym. Oma kipinäni on kirjoittaminen ja valokuvaus. Ainakin tällä hetkellä. Ne ovat pysyneet mukanani lapsesta asti. Samoin videokuvaus. Harrastelija-kuvaus.. 

Kirjoita päiväkirjaan salaiset asiat, blogiin kevyet jutut. 

Kirjoitan, vaikka vastustan itse tätä tällä hetkellä. Saa nähdä jaksanko tätä blogia kovinkaan pitkään pitää yllä.

Hän on jääenkeli, mutta katsoja näkee sen omalla tavallaan.

Yllä olevat kuvat ovat Pixabaysta, jääenkeli omani.

Maiju

Onko aika hyväksyä ja lopettaa?

The end?

Blogini tarkoitus oli alunperin pohtia kirjoittamista ja kirjailijuutta. Mutta tästä on tullutkin vähän erilainen. Ymmärsin tuossa hetki sitten, että mielikuvitukseni on hiukan muuttunut, muuttanut muotoaan. Sillä en saa vastakaikua kirjoittamiselleni. Kirjoittaminen ja minkä tahansa tekeminen vaatii sen, että saat vastakaikua, edes jonkinlaista. En ole saanut, joten en ole kokenut enää inspiraatiota. Blogini ei saanut tulta alleen, mutta en myöskään yrittänyt tätä jakaa mitenkään innoissani. En siis ole kirjoittaja. Pöh. Tietenkin olen, en vain jaksa just nyt. 

Romaani jota kirjoitan, pysyy pois silmistäni. Olen ilmeisesti niin väsynyt, etten jaksa sitä jatkaa. Enkä tiedä löytäisikö se lukijoitaan. Tein kyllä kannen kuvankäsittelyllä ja tulostin sen vaatekaappini oveen muistuttamaan, mutta en tiedä saanko sitä eteenpäin.

Tavallaan olen surullinen liian isoon maailmaan, mutta tavallaan taas silmäni aukeavat eri tavalla. 

Henkisyydessä opetetaan uskomuksista ja niistä pois oppimisesta. Me luomme lapsesta asti itsellemme uskomuksia ja toimimme niiden perusteella ja se on minunkin mielestä juuri niin. Mutta mitä kun olet niin sanotusti tehnyt jo kaikkea muuttaaksesi uskomuksiasi ja siitä huolimatta ne pysyvät samankaltaisina? Henkinen tie tekee todella yksinäiseksi ja se on se tie, josta en pidä. En ole vielä blogia lopettamassa, mutta tunnen inspiraationi kuivuneen. En keksi enää mitään kirjoitettavaa. 

Mistä kirjoittaminen omalla kohdallani todella sai tulta alleen? Tarpeesta auttaa. Tarve auttaa kätkee sisälleen monenlaisia tunteita.

Kun kirjoittaa syvistä ja kipeistä tunteistaan käsin ja uskaltaa ne kertoa muille, altistaa itsensä haavoittuvuudelle. 

Olen opetellut tuntemaan maailmaa. Mutta en usko vain yhdenlaiseen maailmaan, siksi olen yrittänyt pitää mieleni avoimena ja tutustua moniin tapoihin elää. Samalla olen yrittänyt luoda mielessäni vaihtoehtoisia todellisuuksia ja sitähän kirjailijat tekevät. 

Maailmaan voi eksyä. Muiden maailmaan voi eksyä. Ripaus seikkailunhalua on aina hyväksi, mutta seikkailuilla ollessaan, on hyvä osata pitää puolensa. Ja opetella pitämään puolensa. Pysyä omalla polullaan. Mitä tarkoitan tällä? Kun ei vielä tunne omia kipujaan, näkee kivut muissa. Näkee muut heikkoina, ilkeinä jne. Mutta kivuliainta on nähdä kivut itsessään ja tuntea ne, antaa itselleen armoa ja myötätuntoa. Suurin teko on antaa itselleen anteeksi. Sillä voiko muille antaa anteeksi, jos ei itselleen voi? Kun olet kohdannut omat kipusi, voit auttaa muita kohtaamaan heidän kipunsa. 

Ehkä alan tehdä hidasta luopumista blogista. Kirjoittaminen ei ole lyönyt tulta alleen, niinkuin toivoin. 

Löydät minut instagramista profiilista @maiaholart 

Ihanaa jos olet jaksanut lukea jorinoitani. 

Maiju

Päätökset

Pieni, keskivaikea ja vaikea päätös

Kuinka helppona tai vaikeana päätöksiä pidät? 

Elämä tuntuisi olevan yksi mahdollisuuksien kenttä. Toisinaan onni osuu kohdalle kerta toisensa jälkeen, toisinaan onni tuntuisi olevan jossain kaukana saavutettamattomissa. 

Kun seuraa uutisia tai seuraa sosiaalista mediaa, näkee erilaisia tapoja elää. Kaikki tapahtuu itsen ulkopuolella, jossain muualla. 

Miltä tuntuu omannäköinen elämä? Hyvä elämä. Minkälaisia päätöksiä pitää tehdä, että oma elämä tuntuu hyvältä ja merkitykselliseltä? 

Miltä päätöksien pitäisi tuntua? Helpoilta, vaikeilta? 

Teen paljon päätöksiä, sillä elämäni on ollut vuosikausia jo aika vauhdikasta ja sekavaakin. Mutta niin teet sinäkin päätöksiä, jatkuvasti. Teet pieniä ja isoja päätöksiä tiedostamattasi. Ja niin teen minäkin. 

Oli aikakausi, kun elämäni oli rytmitettyä työni kautta, asiani olivat sen suhteen hyvällä mallilla, mutta jotain puuttui. Oli tehtävä päätös. Lähteä. Se oli kivulias päätös, jota en ensin harmitellut, mutta huonoina hetkinä mieleni hakeutui kaaottisuuteen ja halusi takaisin. En päässyt. On siis ollut loistava oppi elämäni kannalta seistä päätöksieni takana. Ottaa päätöksieni seuraukset vastaan, vaikka kipuakin päätöksiini on usein liittynyt. 

Tiesin sydämessäni, että työ ei ollut minua varten. Enkä perheeni ja oman jaksamiseni kannalta olisi jaksanut kyseistä työtä. Jossittelu oli siis hukkaan heitettyä energiaa. Mutta joka tapauksessa sitä energiaa silloin tällöin menee hukkaan. Eikö? 

En tiedostanut aiemmin tekeväni päätöksiä jatkuvasti. Kun puhuu ääneen päätöksistään, voi vastustus olla joko tiukka ei, vastareaktio ulkopuolelta tai se voi olla iloinen ja innostunut. Opin siksi aikanaan päätöksistä ison oppiläksyn. Kerro muille vasta silloin kun olet varma asiasta. Sillä jos kantaa sisuksissaan epäonnistumisen tai pettymyksen pelkoa –  epäonnistuminen tai pettymys sattuu kovemmin. 

Silloin sallii muiden sanoa "mitä mä sanoin". Ja sallii myös muiden pyörtää pääsi. Ja se jos jokin tuntuu sisuksissa. Itseään on turha ruoskia päätöksistä. Joskus saavuttaakseen itselleen hyvää oloa ja innostumisen- ja onnistumisen tunnetta joutuu mennä läpi tiiliskivien. 

Jos on vaikeaa tehdä päätöksiä, niitä voi pilkkoa pienempiin osiin. Tärkeintä on ymmärtää missä kaikissa asioissa tekee päätöksiä. Niitähän tekee jatkuvasti, mutta niitä pitää niin itsestäänselvänä, ettei niitä huomioi. 

Kun tekee päätöksiä tietoisesti ja kantaa niistä vastuun, ne nostavat itsetuntoa ja omanarvontuntoa.

Jokaisella päätöksellä on seurauksensa –  niin hyvä kuin huonokin, mutta aina päätös on tehtävä. 

Joku on joskus sanonut "Lopetä pähkäily, päättämättömyys on uuvuttavaa". Hienosti sanottu. 

Itseään voi opettaa päätöksien kanssa, kehua itseään pienistä jutuista ja laajentaa siitä isompiin. Pienet päätökset ovat aivan yhtä tärkeitä kuin isot, isot vaan saattavat olla hiukan näkyvämpiä. 

Jos päätöksiin menneessä liittyy kipua, menetyksiä, sydämen särkymistä tai mitä vain ikävää tunnetta –  kannattaa pilkkoa päätöksien teko tulevassa pieniin osiin, sekä taputtaa itseään selkään jokaisesta tehdystä päätöksestä. Olla ylpeä itsestään että uskalsi päättää. Joskus joutuu tehdä päätöksiä jotka aiheuttavat kipua muille. Toiset turvautuvat omiin mielikuviin sinusta ja sinun toimista. Eivätkä päästä sinua irti. Silloin päätökset voivat olla repiviä ja kipeitä. Hyvä mittari itselleni on aina ollut, jos se aiheuttaa liikaa kipua ja haluat kivusta pois, on se sallittua irrottautua. Meille on opetettu myös luovuttamisesta, kuinka se on väärin. Joku saattaa "haukkua" luovuttajaksi. Ja itse voi joutua jopa selitellä muille miksi tein näin. Usein heille, jotka vastustavat –  täytyy selitellä. Mutta jos kyse on sinun elämästä ja sinun päätöksistä, silloin sinun tulisi selittää asia itsellesi. Tämä on vaikea aihe, sillä se riippuu ihan täysin siitä kuka lukee ja miten lukee. 

Päätökset ovat kuitenkin elämässä tärkeitä. Sillä ne opettavat elämästä. Asioiden sanoittaminen itselleen on myös tärkeää, sillä silloin kasvaa ja omat päätöksetkin tulevat näkyviksi. Isot päätökset vaativat hiukan toipumisaikaa. Jos vaihtaa työpaikkaa, muuttaa, eroaa ja mitä vain isoa –  muutos tarvitsee sopeutumisaikaa. Energiaa ympärilleen, sulattelua ja asian käsittelyä. 

Mieli saattaa hamuta takaisin vanhaan ja turvalliseen. Mutta se on harhaa, jos turvalliseen liittyi ikäviä tunteita. Siksi nykyään näin aikuisena pohdin päätöksiäni pitkään ja hyppään vasta kun olen tarpeeksi makustellut asiaa. Liian rajut hypyt liian aikaisin vain satuttaa mieltäni. Tulee kipuilua ja ahdistuksia sun muita.

Toivon sullekin voimia päätöksien tekoon. Muista, että päätös kuin päätös on aina iso juttu sinun itsesi kannalta. Älä suinkaan vähättele tunteitasi päätöksien teon ja toteuttamisen jälkeen. Vaan taputa itsellesi ja kehu. Hyvä sä! Sä teit sen.

Maiju

Apinamieli

 Pään sisällä asuu apina

Huono itsetunto

Oletko tietoinen omista ajatuksistasi, mitä ne tekevät sinulle? Apinamieli herkällä on yksi omasta mielestä pahin itsetunnon latistaja. Koska en ole ammatiltani psykologi vaan kiinnostunut asiasta, en siksi kirjoita todellista tilastoihin perustuvaa faktaa johon nojata. 

Kun minusta tuli äiti kaksosille –  järjestelmäni meni sekaisin. Se oma päänsisäinen tietokoneeni jossa hallitaan tämän kehon toimintoja. Se oli shokki. En tiennyt mistään äitihormoneista, mitä ne tekevät ihmiselle. Ystävilläni ei ollut lapsia, eikä kaksosia, joten juuri vertaistukea ei löytynyt. Olin tukeutunut kuitenkin ulkopuolisen maailmani puheisiin ja sanoihin. Koska olen myös erityisen herkkä, tunsin myös tunteet sanojen mukana, sekä äänenpainot, luin mikroilmeet, elekielet jne. En osannut erotella tunteita oikeisiin kansioihin. Kehoni allergisoitui. Hajuaistini meni ääritilaan, tunteeni meni ääritilaan. Kuitenkaan en suostunut itkeä. Se oli itselleni iso mörkö ja heikkouden osoitus. Kunnes oli pakko itkeä. 

Pääni sisällä asui apina, se oli erittäin taitava latistamaan. Se samaan aikaan halveksi tapojani, kun yritin kasvattaa itseäni kohti äitiyttä. Maailmani tapahtui ulkopuolellani, ei sisäpuolella. 

Vihainen apina

Apina nalkuttaa pään sisällä latistaen. Se kertoo ja näkee oletettuja rinnakkaistodellisuuksia mitä tulee tapahtumaan jos teet näin ja noin. Se myös ylläpitää pelkoa. Henkinen kasvu on erittäin raskas ja erittäin tervetullut asia, jolloin apinan saa hiljaiseksi. Olen harjoitellut sen hiljentämistä 12 vuotta, mutta salakavalasti se sieltä pintautuu. Kun tulee tietoiseksi alitajunnassa asuvasta apinasta, sen vangitseminen tulee aina vain helpommaksi. Kun apina saa olla vapaana, se... Latistaa ja tekee "tuhojaan".

Tämä aikakausi mitä eletään kertoo minulle, että minun pitää pelastaa ihmiset apinalta. Kertoa miten apinan saa kuriin. Mutta en osaa. Ei minulla ole sellaista valtuutta, eikä tarvitse kantaa sellaista vastuuta.

Minä opettelin meditoimaan kun lapset olivat pieniä. Kävin kurssinkin sitä varten. Vetäydyin puoleksi tunniksi kylppärin lattialle lukkojen taakse tekemään ohjelman. Tein sitä päivittäin. Puhdistin mieltäni, puhdistin ajatuksiani. Kun olin tehnyt tätä jonkin aikaa, hämmästyin. Pääni oli hiljainen, siellä ei ollut enää apinaa. Oli vain hiljaisuus. 

Opiskelin self help –  kirjallisuudesta tapoja, otin sieltä asioita omaan elämääni, mitkä sinne soveltuivat. Minun vihani oli syvällä, olin padonnut paljon asioita alitajuntaani, enkä edes tiennyt niistä. 

Elämän nurja puoli oli aina ollut lähelläni, enkä kokenut kuuluvani siihen maailmaan, mutta halusin sieltä pelastaa lähimmäisiä. Vihaiseksi teki se, kun en tiennyt mitä tehdä ja yrityksistä huolimatta epäonnistuin.

Rakastava apina 

Kun mieleni oli tyhjä, kehossani oli edelleen triggereitä. Kipuja, jotka olivat valmiita palaamaan, ellen tekisi niille jotain. Aloin puhumaan rakkaudesta. Otin enkelit mukaani ja uskoin, että maailmassa on voima joka auttaa. Ja niin oli. Epäilijä, joka käyttää vain järkeä maailmassa ei halua uskoa näkymättömään. Mutta kohdallani ilman näkymätöntä, en olisi maailmaa jaksanut. Olin hyvin väsynyt. Rakastava apina auttoi minua tekemään valintoja, jotta jaksan elää. Se auttoi karsimaan ihmisiä jotka saivat negatiivisen ja vihaisen apinan esiin. 

Oli työnnettävä maailman nurja puoli pois alitajunnastani. Se teki kipeää, sattui erittäin paljon, mutta ilman sitä en olisi onnistunut löytämään onnellisuutta. 

Apina edelleen yrittää tulla ajatuksiini, jos esimerkiksi jaan paljon itsestäni. Se kertoo halveksien niitä joitain vanhoja kuluneita sanoja miten olen liikaa ja muuta. Mutta eilen sanoin miehelleni, että he jotka eivät kestä, he saavat väistyä. En pienennä enää itseäni siksi, ettei joku muu jaksa minua. Nyt hän joka ei jaksa minua, saa väistyä ja löytää jonkun uuden ihmisen tai kaivaa itsestään apinamielen ulos näkyville. Elämme vuotta 2022 ja tämä on henkilökohtaisen kasvun aikaa. Jolloin jokaisen peili näyttää sitä mitä sisimmässään on. Toivottavasti se peili näkee muissa vain hyvää, sillä muuten on valtavasti työtä puhdistaa apina mielestään! Ja rakkautta siihen puhdistukseen toivon paljon. 

Kun ja jos jokainen ihminen telluksella puhdistaisi mielensä apinan raivoista, maailma muuttuisi. Aina viha ei ole huono asia, ei me kaikki ihmiset samanlaisia olla, mutta se vahingoittamisen määrä vähenisi. Eikö?

Kun puhdistuminen tapahtuu, tulee hiljaisuus metelin tilalle. Hiljaisuus voi ensin pelottaa, kunnes siitä tulee luonnollista. Alkaa kuulla enemmän omaa ääntä, omaa sieluaan. Tarkoitustaan. 

Kun maailma tapahtuu mielen ulkopuolella, ihminen pelkää, vihaa, arvostelee, halveksii, syyllistyy ja syyttää.

Kun maailma tapahtuu sisäpuolella ihminen rakastaa, uskoo, käyttää mielikuvitusta ja luo uutta. 

Oletko samaa mieltä?

Maiju

Kuvat pixabay suomi.

Uusi energia

 Uusi vuosi 2022 edessä.

Näyttääkö se valoisalta?

Jos saisit päättää mitä otat tulevaan vuoteen mukaan ja mitä jätät taakse, osaisitko vastata?

Toisinaan vastaukset ovat helppoja. Pieniä ja merkityksettömiä asioita on helppoa jättää taakse, keskikokoisia hiukan vaikeampaa, isot taas erittäin vaikeita. En ole tehnyt uudenvuoden lupauksia juuri koskaan, koska en ole niitä kyennyt pitämään. Viime vuonna tein. Lupasin hävittää kotoa 570 tavaraa. Se oli helppo päätös ja helppo toteuttaa. Olin hoitanut sen jo puolessa välissä vuotta. Ihmettelet varmaan miten saan noin paljon tavaraa hävitettyä. Selitys on, että kun on lapsia, on tavaraa. Ja paljon. En heittänyt roskiin mitään, vaan lahjoitin tai laitoin myyntiin. Jos jokin oli rikki ja roskiskunnossa, silloin tietenkin hävitin. En salli itselleni turhaa roskaamista, mutta tiedostan etten voi pelastaa maailmaa roskalta. 

Vaikka sanon päätöksen olevan helppo –  johtuu sekin siitä, että olen harjoitellut tavarasta luopumista vuosia. Tavarasta eroon pääsy ei ollut helpoin tehtäväni vielä vuosikymmen sitten. Luovuin myös tunteista, jotka pitivät minut kiinni tavaroissa. Mutta kyllä, roskasin paljon tänä vuonna. Keittiöremontin yhteydessä roskaa tuli paljon. Pääsimme eroon hiiren papanoistakin samalla. Hämmentävin uskomus jonka löysin alitajunnastani oli, että raha on rakkautta. Mistä lie sinne päässyt. 

Tavaroista on helppoa luopua, ne ovat materiaa ja sitä tulee ovista ja ikkunoista. Mutta kun täytyy tehdä tekoja tai luopua tunteista tai käytösmalleista on se jo paljon vaikeampaa. Esimerkiksi syyllisyydestä tai uhriudesta, marttyyrin tunteista. Vihasta. Kateudesta. Niistä tunteista irtautuminen vaatii työtä, mutta ne menevätkin elämän isoihin asioihin. 

Uutena vuotena tulee uutta energiaa, sitä haluaa muuttaa kotia, sisustaa tai mitä vain mukavaa ja vaihtelevaa ja se on ihan tervettä. Toivottaa uutta elämään. Mutta kun uutta tulee, on luovuttava vanhasta. Sillä muuten tulee tukkoista. Eikö?

Vaatii rohkeutta tehdä lupauksia, sillä niiden pitämisen vastuu voi kaatua elämän myllerryksien keskellä. Viime vuosina on ollut myllerrystä. Tästä vuodesta en muista juuri mitään ilman apua. Jos en olisi kuvaillut videoita tai päivittänyt somea tai kirjoittanut tänne, en muistaisi vuodesta mitään muuta kuin lomautukseni. 

Rankka vuosi, rankka aikakausi. En tiedä kuinka paljon ihminen kestää, eikä kliseiset voimalauseet aina auta. Mutta, niiden avulla olen silti jaksanut, sekä luovuus on ollut kantava voimani. En tiedä tuleeko kirjoittamisestani yhtään mitään tai meneekö taiteeni millään tavalla eteenpäin, mutta sen sanon –  ne ovat edistäneet rauhaani. Ne ovat punainen lankani.

Hän syntyi eilen 28.12.21 ja minä rakastuin häneen.

 

Emilia Vuorisalmi puhui instagram tilillään rauhasta.  Jotenkin näin se meni: "Aitoa iloa ei voi kokea ilman rauhaa." Allekirjoitan. Rauha tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Mikä vie sinulta rauhan tunteen? Jos ei nyt puhuta pandemiasta. Se tuntuisi vievän kaikilta rauhan. Mutta sen ulkopuolella, mikä on tehnyt sinulle onnellisuutta pandemian keskellä, mikä on tehnyt sinut onnelliseksi? Oletko oppinut itsestäsi jotain uusia puolia? Oletko kokenut vahvuutta? Oletko ollut rohkea? Mitä vain, mikä on tuonut mielihyvää? Se voi olla punainen lankasi joka vie eteenpäin. Tartu siihen kiinni, vaikka et näekään tulevaan. Voit valita tulevaasi auringonnousuja ja auringonlaskuja tai voit toivoa hyvää ja huonoa. Auringonlasku voi tarkoittaa symbolisesti huonoa. Mutta se voi tarkoittaa myös hyvää. Mieti omaa symbolikieltäsi, mitä asiat merkitsevät sinulle. Yritä saada niistä kiinni. Minä rakastan auringonlaskuja ja nousuja. Kiinnitän enemmän huomiota luontoon, sillä uskon luonnon olevan vastaus kaikkeen parantumiseen. Vaikka meidän ympäröivä maailma huutaakin kaikkea muuta. Me olemme erillämme luonnosta me ihmiset. Vai olemmeko? 

Tuleva vuosi näyttää silti valoisalta, vaikka sain juuri kuulla osalomautuksesta. Olen ollut pandemian alkamisen jälkeen 2 kertaa täysin lomautettu ja 2 kertaa osalomautettu. Tätä edeltävänä aikana olin työtön pitkään. Paljon lasten kanssa kotona. Olen kiitollinen mielenrauhasta. Olen saanut kasvaa lasteni rinnalla. Olen oppinut, että mikään ei kaada jos perhe on hyvä, jos läheiset ihmissuhteet ovat kunnossa. Jos tiedät, että sinua rakastetaan. Vaikka taloutta uhataan jatkuvasti, mutta sinulla on hyvä olla itsesi kanssa, pidä kiinni siitä. On vaikeaa ennustaa tulevaa, mutta menneisyyden kanssa kannattaa tehdä rauha, jotta ei toistaisi menneisyyttä tulevassa. Mene eteenpäin, ota menneestä mukaan se mikä vahvistaa sinua, jätä se mikä heikentää, mutta opettele erottelukykyä ensin.

 Mieli on taitava veijari huijaamaan meitä. 

Maiju

Salaisuuksien kirjasta ote

 Älykäs kehomme

Kehon älykkyyteen samaistuminen –  Kirjasta Salaisuuksien kirja Deepak Chopra

1. Sinulla on korkeampi tarkoitus

2. Olet yhteydessä kaikkeen mikä elää.

3. Tietoisuutesi on avoin muutoksille. Se aistii jatkuvasti mitä ympäristössäsi tapahtuu.

4. Tunnet hyväksyväsi kaikki muut vertaisinasi tuomitsematta ja ennakkoluulottomasti.

5. Tartut jokaiseen hetkeen uudella ja luovalla tavalla tarrautumatta vanhaan ja kuluneeseen.

6. Maailmankaikkeuden rytmit tuudittavat sinua. Tunnet olosi turvalliseksi ja uskot, että sinusta pidetään huolta.

7. Käsität tehokkuuden olevan sitä, että annat elämän virran tuoda tarvitsemasi. Et pyri eteenpäin pakottamalla, hallitsemalla tai kamppailemalla.

8. Tunnet olevasi yhteydessä alkulähteeseesi.

9. Olet sitoutunut antamaan, koska se on kaiken yltäkylläisyyden lähde.

10. Näet kaikki muutokset, myös syntymän ja kuoleman, kuolemattomuuden taustaa vasten. Se mikä on muuttumatonta on sinulle kaikkein todellisinta. 

Kiitos, kiitos, kiitos

Serkkuni antoi kirjan lahjaksi minulle vuonna 2011 ja olen siitä asti pitänyt kirjaa hyllyssä. En ole saanut aikaiseksi luettua sitä. Nyt kun luin, hämmästyin. En ymmärtänyt kirjaa silloin, nyt taas se tuli juuri oikealla hetkellä. Ja koen ymmärtäväni aika paljon jo.  

Maailma on siitä mielenkiintoinen, että tieto joka tänne syntyy –  voi olla vaikeaa aluksi ymmärtää, kunnes on oppinut –  elämällä sitä kohti. Mikään tieto ei välttämättä avaudu ensimmäisellä kerralla, mutta jos sille sallii luvan avata tietoisuutta ja mennä sitä kohti, ei voi koskaan tietää kuinka paljon sitä lopulta ymmärtää. Samoin jos tässä hetkessä on jotain mieltä, voi olla kymmenen vuoden päästä täysin eri mieltä. Sillä elämä on alati muuttuvaa. 

 Tämä teksti kolahti just nyt, tässä hetkessä. 

Maiju

Oivallus

Oivallukset rikastuttavat elämää ja vapauttavat uskomuksista

En osaa kertoa oivalluksista niiden tieteellistä pohjaa –  vain, että se on henkilökohtaisella tasolla ollut ainakin itselleni todella syvällinen kokemus. Ja toivon välittäväni sinullekin palasen sitä. 

Kerran oivalsin noin puolen vuoden ajan sanaa "sanat". Se voi tuntua luettuna ja kuultunakin hiukan hölmöltä, mutta minulle se oli aivan valtava oivallus. Tämän sanat oivalluksen jälkeen, tekstiä lähti kanavoitumaan aivan valtavaa tahtia tietokoneelle ja siitä syntyikin 99 sivua tarinaa. Sanat, ne ovat niin monimuotoisia. Sanojen takana voi olla uskomuksia. Esimerkiksi paikka ja perhe, jossa on kasvanut voi muuttaa sanojen merkityksiä aivan valtavasti. Sanat ovat meille yhtenäisiä, jotta ymmärtäisimme toisiamme. Mutta joskus voimme ymmärtää toistemme sanat aivan päinvastoin, mitä sanoja sanoo. Jos sanojen takana on kipua, voi vastapuolen sanat vääristyä mielessämme. Voimme poimia ympäriltämme sanoja, jotka korostavat kipua ja luoda uskomuksemme näiden myötä. Menikö liian vaikeaksi? 

10 vuotta sitten tunsin aivan valtavaa alemmuutta monistakin asioista, myös sellaisista mitä en tietoisesti edes tiennyt. Luulin tietäväni, mutten ymmärtänyt tunteideni ohjailevan minua. Herkkä kun olin. Tai olen edelleen. Taustani oli rakennuttanut mielikuvan maailmasta ja se maailma oli aika suppea. Siinä maailmassa minä esitin tyhmän roolia. Olin luonut uskomuksen omasta tyhmyydestäni. Ja saanut siihen vahvistusta ympäriltäni erilaisten sanojen ja eleiden myötä. Käytökseni muuttui myös tyhmäksi. En todellakaan ollut yhteydessä itseeni. Olin rakentanut itseni illuusioon "olen osaamaton ja heikko, enkä pärjää yksin. En myöskään ole kiinnostava, enkä omaa minkäänlaisia taitoja." Naurettavaa. Kaikilla on taitoja ja kykyjä. Oletko koskaan miettinyt omia kykyjäsi? Jos olet kiinnostunut jostain sisimmässäsi, mutta et vain ole ehkä "kehdannut" kohdata sitä, niin aloita siitä. Se on riittävän rajua saada sinut uskomaan, että rajoitukset todella ovat mielessä.

Tiesitkö, että ympäristösi voi määritellä myös sen miten näet itsesi. Kuuntele miten ympäristösi puhuu. Minkälaisia reaktioita ihmisillä on suhteessa sinuun. Uskallatko näyttää aidoimmat tunteesi, kipusi ja heikkoutesi lähemmillesi? Vai pidätkö nämä tunteet vain itselläsi? Minkälaisia uskomuksia sinulla on suhteessa ympäristöösi? Mitä uskot saavuttavasi elämässäsi, vai oletko ajatellut edes koko asiaa? Sillä ei tämä elämä ole tarkoitettu mielestäni mihinkään muuhun kuin siihen, että olemme tyytyväisiä siihen missä olemme. 

Oivallukset vapauttavat tunteita, sellaisia alitajuisia ja epämääräisiä tunteita, joita emme kykene nähdä. Mutta niihin on mahdollista päästä käsiksi. Kerron mistä suurimmat oivalluksieni pyörteet lähtivät käyntiin:

Isäni oli sairastunut erittäin vakavasti ja viimeinen lapseni juuri syntynyt. Olin elänyt elämäni maskuliinisessa ympäristössä, jossa tunteiden näyttäminen oli heikkous ja jossa omat mielipiteet olivat tukahdutettu. Hain apua Rosen-terapiasta. Sain siellä luvan kanssa itkeä ja vapauttaa tunteita kehostani. Kehooni oli kätkeytynyt aivan valtavasti henkistä kipua, oletuksia, uskomuksia ja ajatuksia. Tiedän, että kuulostaa hurjalta, että luvan kanssa saisi itkeä. Mutta se on juuri näin. Minä en sallinut itseni itkeä, samalla en sallinut sitä muillekaan. Jos seuraat omia ajatuksiasi suhteessa muihin ihmisiin, kiinnitä huomiota siihen, kun joku käyttäytyy niin, että haluat kieltää sen käytöksen. Kysy sen jälkeen itseltäsi, miksi kiellät tämän sinulta. Sillä, et kieltäisi tätä muilta, jos hyväksyisit sen itsellesi. 

Esimerkiksi joku kehtaa ottaa tilaa itselleen, tai kehtaa pyytää apua. Uskaltaa sairastaa. Uskaltaa iloita ja kehua elämäänsä. Jos ajatuksissasi tai tunteissasi herää kielto tai helveksunta, kysy itseltäsi –  miksi. Mihin kysymys sinut vie? Mihin muistoon? Miksi, on hyvä kysymys. Sillä pääsee kiinni johonkin sellaiseen, mitä ei vielä näe. Usein punainen lanka vie lapsuuteen tai menneeseen voimakkaaseen, tunteita herättävään tilanteeseen.

Oivallukset syntyvät usein kivun ja itkun kautta. Ja suuret ajattelijat sanovat, että itku on kehon ja sielun pesuainetta. Itku huuhtoo sielun kipuja. Itkun jälkeen sielu vapauttaa kipua ja oivallukset pääsevät esiin. Itkeminen myös väsyttää, sillä keho on ollut liian vahva liian kauan, sen on aikakin päästä lepäämään. Levon jälkeen ajatukset ovat kirkkaampia. 

Kun suruaika tuli kohdattavakseni, elämä järjesti minulle lepoa. Kun pääsin levossa käsittelemään tunteitani, tuli tilaa oivalluksille, sekä uskomuksieni puhdistukselle. Kuulostaa uskonpuhdistukselta, mutta tällä ei ole tekemistä uskonnon kanssa. Kuulin paljon lauseita matkallani, kuinka kaikilla meillä asuu viisaus sisällämme, kun vain kaivamme sen esiin. Ja sanotaanko näin, että kaikkien kipujen kohtaamisen jälkeen - olen muuttunut rauhallisemmaksi, rennommaksi ja ehkä sieltä jotain viisauttakin on noussut. 

Stressi syntyy kieltämisestä. Oivallukset syntyvät sallimisen kautta. Hyväksy tunteesi, kipusi ja lopulta se kuka todella olet. Uskomaton, upea ja vahva persoona. Ettäs tiedät! 

Maiju

Epävarmuus

 

Inhimillinen epävarmuus

Siitä huolimatta, vaikka kuinka osaisi mitä ja vaikka kuinka hyvin –  on silti huonoja päiviä, jolloin epävarmuus ottaa vallan. Kun maailma puskee kylmää ja kovaa, raivokasta kiukkuaan, etkä osaa sitä käsitellä –  voi epävarmuus astua matkakumppaniksi. 

Olla luova, voi olla myös väsyttävää. Varsinkin jos pakottaa siihen itseään. Kun keho on väsynyt ja mielikin kaipaisi lepoa, epävarmuus voi astua pintaan. Kaikki eivät epävarmuuksiaan näytä, mutta jos osaa lukea ihmisen kehonkieltä –  voi huomata epävarmuuksia vahvimmissakin ihmisissä. Olla inhimillinen on tässä ajassa tärkeä piirre. Huutaa ja raivota heille, jotka eivät ole syypäitä omaan oloon ei auta. Et saa parempaa palvelua sillä, että nostat itsesi jalustalle kertoen kuinka tärkeä olet. 

Kuinka suloisen kaunista on löytää oman murskaavan kivun alta pieni lapsi, jota on satutettu. Joka on piilottanut epävarmuutensa kaiken sen kovan kuoren alle. Aikuisuuden nahkassaan uhoavana pui nyrkkiään edessä oleville. Nahkan riisuessaan, hän vaipuu peiton alle itkemään kuin pieni lapsi. 

Kuinka tuon epävarmuuden kiukun saisi itsestään purettua, eikä muihin omaa taakkaansa purkaisi? Kuinka olla satuttamatta muita omilla angsteillaan? 

Oi anteeksi pieni sisäinen lapsi, etten sinua tarpeeksi ole rakastanut, enkä syliin ottanut. Silloinkaan kun tarvitsit sitä eniten. Kehun sinua nyt, olet hienosti pärjännyt. Olet oppinut ja kasvanut, vaikka vaikeudet ovat olleet mittavia. Ilolla pidän kädestäsi ja kuljen vierelläsi, turvaten sinun matkaasi. Olen sinä ja sinä olet minä. 

Maiju

Kirjoittajan perspektiivi

 Ei ole syytä suuttua, eikä vihaiseksi muumioksi muuttua

Kun aloin kirjoittamaan ajatuksella kirjoittavani julkisesti, kävin melkoisia myllerryksiä omassa mielessäni. Mitä saan sanoa ja mitä en saa sanoa. Koska kirjailijat sanovat tämän olevan stressaavaa ja hulluksi tekevää –  ymmärrän mistä he puhuvat. Kun tuo omia ajatuksiaan muiden luettavaksi –  täytyy hiukan pohtia mitä ja miten ilmaisee asioita. 

Puhutaan, että kirjoittajalla on vastuu kirjoittamastaan tekstistä. Toki, se on selvä. Mutta mitä kun kirjoittaja kirjoittaa yhdestä näkökulmasta ja tekstin lukee eri näkökulmasta lukeva, ehkä jopa herkkänahkainen ja helposti suuttuva ihminen. Kun aloin kirjoittamaan, kirjoitin koko maailmalle, yritin perustella jokaisen sanan kaikille ymmärrettäväksi. Lopulta ymmärsin sen mahdottomuuden. En voi. Jos haluan olla myös persoonallinen ja erottua jollain tavalla, en voi kirjoittaa kaikille, ainakaan omasta mielestäni. Aivot kärventyvät liiasta stressaamisesta. Ne kun kärventyvät jo vähemmästäkin. Vaikka sanoisin kohderyhmäkseni naiset, siellä on joukossa naisia jotka eivät ole kiinnostuneita tekstistäni tai käsittävät sen eri tavalla kuin yritän selittää. 

Mutta, kun kirjoittaa –  voi lisätä tarkentavia sanoja. Esimerkiksi henkilö reagoi tähän asiaan, sillä hän oli aiemmin saanut kuulla ikäviä uutisia. Häntä myös hermostutti aiempi kohtaaminen riitaisan henkilön kanssa ja hän ei ehtinyt tätä vielä edes käsitellä. Vaikka jotain tällaista. 

On myös hyvä ymmärtää, että tulemme eri lähtökohdista, meitä ei voi ymmärtää jos emme kerro ja tarkenna. 

Missä tunnetilassa kirjoitat?

Opin kirjoittaessani, että kun kirjoittaa vihaisena –  lukijalla voi sumentua silmät, tulla sisuksiin kalvo joka ei läpäise tekstiä. Teksti tuntuu painavalta ja raskaalta. Se voi myös herättää vastavoimat, lukija suuttuu. Jos syyttää lukijaa, näpäyttää, viisastelee. Se voi myös mennä ihon alle. Neutraali teksti tuntuisi siksi olevan paras teksti. Helpoin luettava. 

Kun kirjoittaa onnellisena, teksti on kevyttä –  neutraalia. Eräs ihana kirjailija sanoi minulle "Sinut täytyy saada onnelliseksi, jotta voit kirjoittaa". Se on hienosti sanottu. Totta. Kun kirjoitan vihaisena, saatan hävetä tekstiäni jälkeenpäin. 

Mutta on silti hyvä ymmärtää ja hyväksyä, että kirjoittaa sitä kuinka neutraalisti, niin se ei ehkä tavoita kaikkia. Vaikka kovasti niin itse tahtoisi. 

Luovan kirjoittamisen opettajat kannustavat kirjoittamaan vaikeista asioista, niistä joita pelkää. Kirjoita omasta kuolemasta, kirjoita ylistyspuhe inhoamallesi ihmiselle. Kirjoita asioista, joista et koskaan puhuisi ääneen. Tästä mieli joutuu käydä hiukan kamppailua –  mitä jos joku löytää tekstini ja käsittää sen väärin. Olisi hyvä kohdata se tunne. Hyväksyä se tunne. Opin, että hyväksyminen on keinoista väkevin –  päästäkseen eteenpäin. Aika on lopulta paras apu. 

Itselläni hartiat ovat olleet tulessa, kun kirjoitin vaikeista asioista, päälaella tuntui kuin kuuma kiehuva pannu sihisisi. Ja kohta kansi lentää ja pannu viheltää. 

Jos pystyy lukea vailla tunteita tekstiä, joka herättää valtavasti tunteita – on voittanut itselleen palan mielenrauhaa. 

Meillä on alitajunnassa paljon käsittelemättömiä asioita, jotka voivat pitää otteessaan. Aiheuttaa pelkoa, kiukkua, kipua jne. Kun niitä kirjoittaa itselleen näkyväksi hyväksyvästi, niistä voi vapautua paljonkin tunnetta. Ja kun tunne on vapautettu, se ei pidä enää otteessaan. Mutta, niinkuin edeltäjät ovat sanoneet, tämä voi tehdä hulluksi. Se on meinaan totta. Mutta jos pieni hulluus ei haittaa, go for it. Kirjoita. Kirjoita. Kirjoita. Kirjoita itsellesi, kirjoita äidillesi, isällesi. Hänelle, jolle haluaisit tunteesi kertoa, mutta et osaa tai saa sanottua. Kirjoita oma näkemyksesi, tee itsesi näkyväksi. Sinulle. Se on hyvää itsetuntemusta. Mutta on hyvä hyväksyä, että tunteiden kohtaaminen ei ole kaikille. On sallittava myös jokaiselle oma tapa käsitellä asioita. Kirjoittaminen on vain yksi monista. Se yksi hulluimmista. Mikään ei ole niin pelottavaa mielestäni, kuin katsoa itseään silmästä silmään. Kynän kautta. 

Elämä tuo eteemme tilanteita –  vaikeita ja helppoja. Kun menemme niistä läpi, voimme tutustua uusiin puoliin itsessämme. Kun niistä kirjoittaa itselleen, voi käsitellä niitä jälkeenpäin ja ymmärtää niin omaa, kuin muiden tilanteita. Jos tilanteet ovat vaikeita, voi hakea itsestään ja kirjoituksistaan tukea. Jos ne ovat helppoja, voi taas ylistää miten hienosti tilanteista on läpi mennyt. Aivan hurjan vaikeita ja herkkänahkaisia tilanteita minulle on syntynyt siitä, kun joihinkin sanamuotoihini on tartuttu ja niistä tehty vitsiä. Lopulta se on päättynyt siihen, että suutun ja alkaa riita. Riita voi johtaa mykkäkouluun tai valtavaan tunnemyrskyyn, jossa tavarat lentää. Ehkä se on tämä horoskooppimerkkini oinas. Vaikka olenkin lauhkea kuin lammas. On hyvä oppia hallitsemaan omaa tulta. Niin kirjoittamisessa kuin elämässäkin. 

Hienotunteisuus on päivän sana. 

Maiju