Itsetunto

 

Kun tyttäreni aloittivat päiväkodin, sieltä kysyttiin toiveitamme suhteessa henkilökuntaan. Oli vain yksi toive: vahvistetaan lasten itsetuntoa. Päiväkodissa oli vaihtuvuutta jatkuvasti henkilökunnassa ja koin vaatimukset joskus melko kovinakin. Sain näpeilleni monesti, milloin mistäkin aiheesta. Meillä oli pitkä kotimatka ja olin päättänyt kävellä matkan kotiin vaunujen kanssa. Noin 45 minuuttia kävelyä. Samalla rauhotuin itsekin ja irtauduin työstäni. Elettiin 2000-luvun alkua eli nollaria.

Oli huhtikuu, kun päiväkodista esitettiin toive, joka muuttui mielestäni painostamiseksi – vaipoista pitäisi nyt luopua. Oli kurakeli, meillä ei ollut vaihtohaalareita niin paljon, että olisin niitä voinut vaihdella niin usein. Eikä rahaa ostaa niitä. Yhden lapsen kohdalla tarvitaan yksi vaihtohaalari, mutta näiden tyttöjen kanssa määrä piti melkein nelinkertaistaa. 

Minun järkeni sanoi, ettei kylmällä kuraisella kevätsäällä luovuta vaipoista vaan kesällä. Ammattilainen oli eri mieltä. Lopulta minuun vedottiin lauseella: Se on haitallista lapsen itsetunnolle, jos he käyttävät vaippoja siirtyessään isojen puolelle syksyllä. Ikää ei ollut edes 3 vuotta silloin. Isojen puolella oltiin kolmevuotiaasta ylöspäin. Hämmennyin silloin tästä aiheesta. 

Haluan tähän sanoa, että huono itsetunto tuossa iässä syntyy aikuisista. Ei muista lapsista. Jos lapsi haukkuu toista rumaksi, aikuinen on se joka reagoi asiaan ja näyttää esimerkkiä. Jos aikuinen ei käsitele asiaa lapsen kanssa, se jää kehoon jumiin. Siitä alkaa tuo kierre. Näin olen oppinut, toki en sano sen olevan näin yksiselitteistä kaikkien kohdalla. Minä olen myös ollut se vanhempi joka reagoi. En tiedä voiko kukaan meistä ihmisistä välttyä haukkumiselta. Siirrämme myös omia traumoja lapsiimme.

Kun kesäkuu vaihtui ja loma alkoi, me luovuimme vaipoista. Seuraava asia oli rattaat, niistä on luovuttava. Itsetunnon takia. Lapsia aletaan kiusaamaan, jos he istuvat vielä rattaissa –  sanottiin päiväkodissa.  He olivat 3 vuotiaita ja meillä oli tosiaan tuo 45 minuutin kävely kotiin. Ammattilainen pyysi minua vaihtamaan kävelyn bussilla matkustamiseen. Ja ensimmäisenä ajattelin, mistä rahat lippuun. Voiko hän pyytää minulta tällaista? Toki voi, mutta minun ei tarvitse suostua. En suostunut. 

Se oli minulle myös rankkaa, sillä kärsin sosiaalisen paikan kammosta siihen aikaan. En muista mitä teimme vaunujen suhteen. 

Tyttäreni olivat pelokkaita, helposti muiden ohjailtavia ja keskittymisvaikeuksilla maustettuja. He olivat vieraskoreita ja näyttivät luonnollisesti minulle kaiken turhautumisen ja kiukun. Päiväkotiaika oli rankkaa, sillä hyvä itsetunto rakentuu mielestäni lämmöllä, ei sillä missä maailmassa nyt olin. Sääntöjen ja kieltojen maailmassa, "kerran sanominen täytyy riittää. " Just. In your dreams! 

Samaan aikaan äitiyteeni iskettiin veitsi taukohuoneessa työpaikalla, suoraan rintaan. Työkaverini sanoi halveksivalla äänensävyllä: "Minä en ymmärrä äitejä, jotka palaavat töihin kun lapset ovat puolitoista vuotiaita. Minä olin 5 vuotta kotona ja se oli täysin oikea päätös".  No kivat sinulle. En pystynyt sanoa hänelle mitään. Ei ollut voimia. 

Lisämausteena tähän kaikkeen oli sairastelukierre. Niin meidän lapset, kuin päiväkodin aikuiset olivat jatkuvasti sairaana. Oletan tämän olevan ainakin osittain siitä johtuvaa, että talo oli homeessa ja se purettiin kun tyttäreni menivät kouluun. 

En kerro kuinka rajua voi olla kaksosten kasvattaminen, joilla on erityistarpeita. Mutta kerron, etten juuri kokenut yhteyttä moniinkaan ulkopuolisiin. Vaan käskyttämistä ja ulkopuolisen silmin arvottamista. 

Pyysin itsetuntoon apua, sillä itselläni ei sellaista ollut. Luotin ulkopuolisiin tässä asiassa. Minulla ei ollut ympärilläni juuri tukea kaksosuuteen liittyen. Mutta silloin tällöin sain yksittäisiä lauseita mitä kannattaa tehdä. Muutimme ennen kuin koulu alkoi. Olin saanut neuvon kaksosten äidiltä: lapset eri luokille. Kun koulu alkoi, lapset menivät eri luokille. Se oli myös alueella koettu toimivaksi. Molempien luokalla oli vähintään kolmet kaksoset. Toisella oli neljät. 

Lapset pääsivät tukiopetukseen heti, sillä eskarin opettaja oli tehnyt heistä pedagogisen lauselman. Toisen lapsen tuen tarve oli kovempi kuin toisen. Läksymäärä oli valtava. Ekalla luokalla 3 sivua tehtäviä ja opettajan vaihtuessa ( jo toinen opettaja ekalla luokalla) vetosi: On lapsen itsetunnolle haitallista jos hän ei pysy muiden perässä. Me teimme läksyjä koulun jälkeen kolme tuntia. Olimme aivan sekaisin kuin seinäkellot. Lopulta lähetin vihan katkuisen viestin opettajalle: "Kumpi on haitallisempaa lapsen itsetunnolle, se että hän pysyy muiden perässä vai se, että äiti raivoaa hänelle väsymyksestä. Minä kun en osaa opettaa. "

Seinäkelloista aiheeseen. Kellopelko. Lapseni oppivat lopulta kellon vasta viidennellä luokalla. 

Tuli kaverihuolia, mielestäni jo melko rankkoja seitsemän vuotiaalle. Dominoiva kaveri, joka käänsi siskot toisiaan vastaan, keinoja oli: sanallinen, lyönti, tukistaminen ja kuristaminen. Ja minä, omat traumani pintaan saanut äiti, vailla tukea. Olin pulassa. Vähättely. "Ei se mitään ole, lapset nyt ovat tuollaisia." Mutta tiesin, että tilanteesta on päästävä eroon. Pääsimme, hetkellisesti. 

Ensimmäisestä luokasta viidenteen, kaikki meni hyvin. Kunnes palasin työelämään yrittäjänä, silloin koimme rajut ajat. 

Viidennellä vaihtui toisen lapsemme opettaja, joka halusi minut palaveriin. Hän nosti hartiat ylös ja tiukkana valmiina laittamaan minut äitinä ojennukseen, kun lapseni on häiriöksi hänelle. Repesin itkuun ja sen seurauksena haimme hänelle erityistuen. 

Samaan aikaan toinen kaksosista oli kovaa vauhtia menossa kovis jengiin. Kaverien painostus oli kova varastamiseen, tupakan polttoon, viinan juontiin. Sanoin lapsilleni haistavani tupakan jopa varpaan päästä, jos alkavat polttamaan – vastaus oli ettei uskalla kieltäytyä. Käyttäkää äitiä syynä. Vastasin. 

Kuudennella alkoi viinan juominen, ei viinin vaan viinan ja ihon viiltely. En tiedä joiko lapseni. Opettaja otti yhteyttä ja kertoi lapseni viiltelystä. "halusin kokeilla, kun muutkin teki niin". Muoti– ilmiö.

"Kaadetaan viinapullo novelle pulloon, kukaan ei tajua sen olevan viinaa." Sanoi kaveri. Ja meidän tytöt olivat viinanhuuruisten kavereiden oksennussäkkejä. Kännisen haukkumisen kohteita. Nice. Ole tässä sitten myötätuntoinen aikuinen. 

Tässä oli vain murto-osa tarinaamme. Kun siirryimme yläasteelle, kielsin tämän kyseisen kaverin seuran, joka oli osallisena kaikissa näissä tapahtumissa. Soitin hänen äidilleen ja kerroin näistä. Sen seurauksena lasteni yläaste oli vaikea. Kerroin rehtorille missä mennään ja jouduin jokaisen opettajan kanssa käydä keskustelut asiasta, niin erityistuesta kuin muista vaikeuksista. Lopulta lapsillani ei ollut kavereita. Heillä oli onneksi toisensa, mutta se ei luonnollisesti helpottanut, koska oli muutenkin vaikeaa. Yhdeksännellä luokalla tyttäreni alkoi saada paniikkikohtauksia ja syy löytyi lopulta kaverista. Hän oli kaksi kertaa lyönyt tyttöäni. Koska lapseni on todella herkkä, häntä ei ehkä otettu niin vakavasti. Uhkasin rikosilmoituksella ja se vasta sai asian loppumaan. Koska tämä tapahtui koulun ajalla, se oli koulun asia myös. 

Tuli oppivelvollisuus pakko. Mutta tyttäreni numerot eivät riittäneet mihinkään kouluun. Kaikista vaihtoehdoista tuli hylky. Tämä tiputti meidät suohon. Ja kyllä minä äitinä olin syvällä myös. Toinen pääsi kouluun ja iloittiin, toinen jäi ulkopuolelle –  surtiin. 

Minä elin mustassa suossa äitinä heidän kanssa. En kokenut saavani riittävää tukea itsekään. Sillä yhteyteni muihin oli heikkoa ja koska tarvitsin muiden apua. No joo, en ollut mustassa suossa. Tämä nyt on vain tällaista draaman hakua. Mutta otti päähän, todella! 

Minä kirjoitin itselleni uuden tarinan. 

Minulla oli kokemusta tällaisesta omasta lapsuudestani. Olen itse vapaan kasvatuksen lapsi. Olin viimeinen, neljäs lapsi. Kasvatin itse itseni aikuisena. Mieheni kasvatti minut myös. 

Aloitin vuonna 2013 energiahoitajan kurssin. Lapset olivat silloin pieniä. Kävin paljon energiahoitajilla ja muutin pikku hiljaa omaa ajatusmaailmaani. Ymmärsin minussa olevan niin paljon kipua ja vihaa, ettei näillä keinoilla kasva hyvää itsetuntoa.

 Se maailma joka on todellinen ja joka on nyt levinnyt laajemmalle –  se ei muutu kielloilla ja käskyillä. En voi sanoa miten se muuttuu. Muuta kuin lämmöllä ja rakkaudella. 

Niillä rakennetaan parempi maailma. Käskyt ja kovat kiellot, ankaruus –  vain tuntuisi lietsovan tätä. Kaikki se mitä minun nuoruus edustaa –  hajottaa tämän maailman. On aika avata silmät sille, että lapsi tarvitsee rajoja, rakkautta ja nähdyksi tulemista. 

Olen oppinut, että kuka vain voi sanoa ulkopuoleltani minusta ja minulle mitä vain –  vailla kokemusta ja tietämistä. Mutta kukaan ei tiedä mikä minun perheelle on parhaaksi. 

Mielipiteet vanhemmuudesta, heiltä joilla ei ole vanhemman titteliä on myrkkyä minunlaisille vanhemmille. Kaikki vailla kokemusta olevat painostavat neuvot ovat myrkkyä. Kun saimme kolmannen lapsen, emme kysyneet neuvoa keneltäkään, emmekä ottaneet vastaan neuvoja. 

Meillä on mennyt hyvin ja lapsellamme on terve itsetunto. Kaksosilla alkaa pikku hiljaa mennä hyvin. 

Ja faktoista eläville haluan kertoa, että faktat kertovat osan totuudesta. Voimme lukea tilastoja miten elämä menee, mutta tilastoilla ei rakenneta hyvää itsetuntoa vaan kokemuksella ja elämisellä. En tiedä, voi olla ettei meillä ole hyvää itsetuntoa –  voiko sellaista edes täysin rakentaa tähän maailmaan? Mutta hyvä perhe meillä on –  onnellinen. 

Maiju

Pelko tarinoiden loppumisesta

 Kuva Monoar Rahman Rony Pixabaystä 

Kirjoittamisen jumi voi syntyä mistä vain. Kynät on teroitettu valmiiksi. Aamusivuvihko edessä. Eikä mitään synny. 

Olen analysoinut omaa jumiani. Kirjoittaisin mielelläni ihania ja kauniita rakkaustarinoita, mutta mieleni tuntuisi olevan lukossa. Uskon jumini syntyneen työelämästä ja rutiinien puutteesta. Kirjoittamisen on oltava rutiininomaista. Sitä täytyy tehdä säännöllisesti. Mutta arki ja arjen haasteet voivat viedä kanavan syrjään. Ehkä odottamaan taas oikeaa hetkeä. 

Toiveeni ja haluni eivät aina vastaa tekemisiäni, tietenkään. Mutta niin ihana olisi löytää taas se kirjoittaja minussa, tai edes se valokuvaaja joka näki kaiken ympärillään ihmeellisenä, kuin uutena. 

Haahuilin koiran kanssa metsässä, katselin kaatumisesta revenneitä kantoja joihin oli kasvanut sammalkerros pintaan. Kuvittelin mielessäni sammaleen sekaan asukkaita, hahmoja. Tonttuja, peikkoja ja muita satuolentoja. Valokuvasin erilaisia ilmiöitä. Aarnimetsä on inspiroiva, sillä ensin ihminen minussa kiukuteli sen sotkuisuudesta, kuinka risut ja puut olivat sikin sokin. Metsä näytti kaaokselta. Kun olin egoni työntänyt syrjään, tuli esiin tuoksuja. Puut narisivat ympärilläni, linnut sirkuttivat. Vuoden ajat vaihtuivat, kuljin samaa metsää vuodesta toiseen. Tutustuin siihen. Siitä on tullut niin tuttu ja turvallinen, ettei siinä ehkä ole enää mitään ihmeellistä, ellen vaihda näkökulmaa. 

Kuva Dorothe Pixabaystä 

Olin oikeastaan hiukan pelännyt metsää. Lapsena asuimme metsän vieressä ja sieltä kerrottiin ikäviä juttuja ja koin itsekin kaikenlaisia kauhutarinoita. Joskus tosin mielikuvituksessani.

Nyt olin taas metsän vieressä ja makuhuoneen ikkuna taas metsää kohti. Tällä kertaa en pelännyt. Metsä kyllä pelotteli. Ja ihmiset pelotteli. Mitä kaikkea kamalaa siellä voi sattua. Kohtasin pelkoni. Pelkäsin enemmän, koska pohjalla oli jo lapsena istutettu pelko.

Kun olen jutellut monien kirjoittamista harrastavan kanssa, moni on sanonut –  kuinka ei ole mitään kerrottavaa. Tylsää elämää vain. Mutta jos katsotaan joitain suomalaisia leffoja, niin monikin on aika yksinkertaisia. Tylsiäkin. Kaikilla on kerrottavaa. Ihan varmasti. Monilla on kieltoja ja esteitä. "Enhän minä, ei minulla". Olen tainnut itsekin luoda esteen. Pelon, etten tule nähdyksi. Ja se on totta. En tule ja olen hyväksynyt sen. Vai olenko?

Harhailen aika ajoin mielikuvituksen ja todellisuuden väliä. Moni joka tekee tätä samaa, tiedostaa sen tarkoituksen. Joskus mielikuvitus näkyy todellisuudessa, onnellisina sattumina, upeina kohtaamisina ja silloin hämmästelee kaiken olevaisuutta. 

Ihminen pelkää tylsyyttä. Se on itselleni painajainen. Kun olen tuijottanut tylsyyttä, koko keho ahdistuksesta täristen –  tulee tylsyyden seasta useinkin jotain kaunista esiin. Mieleni ei sitä voi kontrolloida, sillä intuitiivinen mielikuvitusmaailma on egon ja mielen kontrollin ulottumattomissa. Mutta rohkeus kohdata ja jakaa, on myös melkoinen oppikoulu. 

Maiju

Ajatukset ja tunteet

 Ajatukset ja niiden ääneen sanominen

Joku sanoi joskus minulle: "Et ole ajatuksesi, et ole tunteesi". 

Olin tällöin väsynyt, itkuinen ja vihainenkin. 

Ajatuksia ja tunteita risteilee meidän ympärillä. Huonoina päivinä niitä risteilee paljon ja eri vahvuuksilla. Kun huonoja päiviä on, on hyvä olla kiinnittymättä tunteeseen tai ajatuksiin. 

Joskus tulee sanottua kaiken mitä ajattelee –  ääneen. Silloin ei välttämättä tule huomioineeksi, että kuulija voi tarttua niihin ja muokata niistä oman käsityksensä. Jos ajatukset liittyvät käskyttelyyn, pelotteluun tai huoliin –  tulee siirrettyä vain omat tunne taakat muiden kannettavaksi. Kyseessä on silloin tunteen siirto. 

Sain hienon ja kamalan opetuksen. Tyttäreni kanssa riidellessä, hän sanoi minun vertaavan häntä kaksos siskoonsa. En ottanut tuota ajatusta vastaan suoralta kädeltä, koska en nähnyt asiaa samoin. Mutta samana päivänä minulle puhuttiin näin : Hienoa, että olet noin oma-aloitteinen, koska ei ne muut "haukkuma sana" mitään tuollaista ole koskaan tehnyt. Tämä tuntui aika raskaalta. Minua kehuttiin ja toisia haukuttiin. Eli verrattiin. Tämä on myrkyllisen kommunikoinnin kulmakivi. Tällaisilla lauseilla saadaan edistettyä huonoa itsetuntoa ja luotua myrkyllistä ilmapiiriä. Ja näin, sanoja saa huomion pois itsestään. Hänen omiin heikkouksiin ei silloin kiinnitetä huomiota. Tai niin hän luulee. 

Aikanaan minua kehuttiin muiden kustannuksella. Olet kivempi kuin tuo koska.. 

Ihmiset harvoin ovat pahan tahtoisia, mutta monikaan ei tajua omien puheiden seurauksia. Esimerkiksi viaton juoruilu, voi muuttua mustamaalaamiseksi. Tai vertailu, nostaa toisen heikkoudet esiin ja laskee itsetuntoa. 

Usein puhutaan, että nainen on naiselle susi. Olen pyrkinyt tätä ajatusta pehmentämään kohdaltani, sillä elin aikanaan maskuliinisessa ympäristössä, jossa naisellisuus oli uhka. Kaikki naisiin ja kauneuteen liittyvä, piti piilottaa. Nyt olen kauneudenhoitoalalla. Hassua. Siellä tehtäväni on nimenomaan nostaa naisten itsetuntoa kohti naisellisuutta. 

Mikään ei ole kauniimpaa kuin kauniisti itsensä kantava nainen. 

Jos ympäristössä ei tajua roolejaan, voi ilmapiiri olla myrkyllinen. Ja mitä elämästä olen oppinut, niitä harvoin tiedetään. Harva on niin kehittynyt henkisesti, että hän tajuaisi roolinsa, mitä hän viestittää ympäristölleen. Se on vaikeaa. 

Yhden asian kanssa olen ehdoton. Esimerkiksi toisen ammattitaidon arvosteleminen kuuluu ala-arvoisiin käytösmalleihin. Ammattitaitoon voidaan luokitella myös äitiys tai mikä tahansa rooli, oli kyseessä sitten opiskelija tai mikä tahansa muu. 

Kun me lähdemme arvostelemaan tai arvioimaan pyytämättä toisen kykyä toimia - me altistamme ympäristömme pahan puhumisen kulttuurille. Jos tästä nousee riitojen kierre, voi aloittaja ymmärtää tämän silloin niin, että vastapuoli ei vain kestä kritiikkiä. Mutta tämä ei ole näin. Jos minä arvostelen toisen tapaa, nostan silloin itseni tai minun egoni nostaa itseni toisen yläpuolelle. Olen muka parempi kuin hän. Se ei todellakaan tee minusta parempaa, vaan lähinnä heikon itsetunnossani. Siksi tällaiset asiat on hyvä tiedostaa. Tällaiseen kun lähtee, se ei ole osoitus vahvasta ammattitaidosta, vaan epävarmasta ammattitaidosta. 

Meitä ohjailee alitajuiset käytösmallit ja juuri siksi tänä päivänä on tärkeää kunnioitus. Toisen kunnioitus. 

Et ole ajatuksesi, etkä ole tunteesi. Mutta ympärillämme leijuu erilaisia egoistisia käytösmalleja, haitallisia ja myrkyllisiä juoru-kerhoja ja jos emme pidä varaamme, saatamme tipahtaa suden suuhun, eikä lopputulos ole mitään muuta kuin huono. Tavallaan se tuo meitä yhteen, kun meillä on yhteinen vihollinen. Voimme purkaa suuttumuksemme siihen, eikä toisiimme, mutta tästäkin kannattaa päästä yli ja pyrkiä siitä pois. Sillä, se ei vie itsetuntoamme ainakaan hyvään suuntaan. Vaan heikkoon suuntaan. Hyvä itsetunto ei tarkoita vahvaa persoonaa. Joka on silminnähtävästi vahva. Hyvä ja terve itsetunto kunnioittaa muita. Kunnioitukseen ei sisälly muiden manipulointi. Nonih, tulipas taas jyrkkä kirjoitus. 

Maiju

Kirjoittaminen on elämäntapa

  

Kuva Patrik Houštecký Pixabaystä

 Kirjoittaminen on osa minua. Ihan kuin se kuuluisi rakenteeseeni. Mitenhän tämän sanoisi. Olen ollut pienestä tytöstä asti päiväkirja kirjoittaja. Sain ensimmäisen päiväkirjani 9 vuotiaana. Kirjeitä olen kirjoittanut niin pitkään kuin muistan. Mikä on ihanaa,  kaksi vastaanottajaa on säilyttänyt kirjeeni. Eilen sain luettavakseni toisen. Ajatella, säilyttänyt niitä näin monta vuotta, eli 29 vuotta. 

"24.1.1993 Moi. Mulle kuuluu hyvää. Entä teille? Kiitos kirjeestänne.... Tää on tuoksupaperia ja toivottavasti tää on sit hyvää eli nättiä paperia"

Kirjoitin kirjeitä vuoteen 2009 asti, kun ystäväni muutti Espanjaan. Siitä siirryin messenger -kirjeisiin, tai skype -kirjeisiin. Olen aina kirjoittanut tunteitani ja ajatuksiani ylös ja hetkinä kun olen kokenut vaikeita tunteita vailla tukea, olen kääntynyt itseni puoleen. Ei ole mitenkään itsestäänselvää, että ympäristö tukee omia ajatuksia. Kun ei itsekään tiedä mitä ajattelee, silloin on hyvä kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Näin voi löytää oman elämänsä punaisen langan. 

Tämä blogi on jatkumoa omalle kirjoittamiselle. Koska tämä on vapaaehtoista, tekstiä on helppoa tuottaa. Mutta jos se olisi väkinäistä, se muuttuisi. 

Kirjoitin käsin todella pitkään, kunnes ostin 2014 kannettavan tietokoneen. Sillä kirjoitin elämäni ylös. Se oli omanlainen elämäni puhdistus jakso. Käsittelin lapsuuden kipeimmät tuntemukset, sillä ne kummittelivat mielessäni. Päästin niistä irti samalla. Kirjoitin n. 240 sivua tiukkaa tekstiä niin itsestäni kuin suvustani. Jos tutustuu omiin juuriinsa, ymmärtää enemmän itseään ja omia toimintamalleja. Se on raskas prosessi, mutta itselleni erittäin tärkeä. 

Serkkuni sanoi kuullessaan haaveestani kirjoittaa kirja: Se on niin yksinäistä puuhaa. Siinä istutaan vuosi tai puolitoista vuotta omien ajatuksien kanssa. Hän tuntee kirjailijoita ja katsonut sitä sivusta. 

Kirjoittaminen on itselleni ristiriitaista. Toistan itseäni paljon ja se on osa luonnettani. 

En meinaa kestää tätä yksinäisyyttä, mitä kirjoittaminen aiheuttaa. Enkä sitä vastakaiun puutetta. Kun joku muu lukee ajatuksiasi ja kertoo rehellisen mielipiteensä, se voi oikeasti olla raastavan viiltävää, vaikka se olisi hyvä palaute. Huh. 

Jatkan silti. Kirjoitan. Kirjoitan. Kirjoitan.

                                Maiju

Tunnetko sinä itsesi?

 Tiedätkö kuka olet, miltä vaikutat ulkopuolisten mielestä ja kuinka sinut olet sen asian kanssa?

Lapsuus muokkaa meitä, opimme käytösmallin elämään perheeltämme tai ympäristöltämme, jossa kasvamme. 

Meillä on ydinminä, sisin joka on omanlainen ja kaunis, kuin koskematon kukka, mutta ulkokuoremme voi olla ympäristön muovaama kova kuori. 

Kaikki haavat ja iskut, niin fyysiset kuin henkisetkin ovat voineet kasvattaa kuorta entisestään. Kun tunteita ei ole käsitellyt, ne ovat jääneet suojaksi kehoomme. 

Mitä itsessäsi kannattaa vahvistaa? 

Kiinnitä huomiota ulkoiseen maailmaasi, jolla tarkoitetaan ympäristöä. Esimerkiksi tapaa miten sinulle puhutaan ja sitten kiinnitä huomio itseesi, tapaan miten puhut itse itsellesi. Minkälaisia ajatuksia mielessäsi pyörii. Siivoustyö omien ajatusten puhdistamiseksi voi olla työläskin prosessi, jos koko ympäröivä maailma tukee sisäistä maailmaasi.

Tarkoitan tällä sitä, että koet tarvitsevasi muutosta –  koska et ole onnellinen, mutta koko ympäröivä maailma vastustaa sinun muutosta. Silloin joutuu ponnistella hiukan kovemmin.

 Jos kaikki on hyvin ja olet onnellinen, silloinhan tiedät asioiden olevan hyvin, eikä puhdistettavaa juuri ole. Mutta epäilen tätä. Meillä on varmasti jokaisella siivoustyötä tehtävänä, emmehän me silloin olisi ihmisiä –  inhimillisiä ihmisiä. 

Voimakkaimmat tunteet jäävät pyörimään mieleen ja esimerkiksi häpeän kokemukset ovat hyvin vahvoja tunteita lukkiutumaan kehoon. Tai, että joku on satuttanut sinua joko henkisesti tai fyysisesti, se on jo todella vahva kokemus. Jos minulla olisi liittää tutkimus tähän, liittäisin, mutta ei ole: 

On tutkittu, että henkinen satuttaminen osuu aivoissa samaan osioon, kuin fyysinen lyöminen. Ajattele, että jokainen loukkaus on kehollesi lyönti. Pahoinpitely. Mutta mieli ei suostu myöntämään sitä pahoinpitelyksi, se on liian raju sana. Mutta sitä se tuntuisi nykyvalossa olevan.

 Kaikki kokemukset muovaavat meitä. Negatiivisille kokemuksille me usein annamme voimamme, sillä ne pyörivät mielessämme vahvemmin kuin positiiviset. Mutta ne on hyvä selvittää ja puhdistaa kehosta pois, jotta emme luo uusia samanlaisia tilanteita. 

Omassa maailmassani muutoksen tarve oli valtava. Elämäni on lähes aina muutosprosessissa, mutta tapa miten minulle puhuttiin oli törkeä. Olin lihava, kalpea, oli iso perse ja mitä näitä nyt oli. Todellisuus oli, että ison perseen huomauttelijalla oli isompi perse kuin minulla. Silloin ymmärsin jotain kieroa omasta maailmastani ja muiden puheista ympärilläni. Puhdistin kaikki tällaiset ihmiset elämästäni. Ja puhdistin itsestäni myös tällaiset ajatukset. 

Itselleni on ollut hirveintä kokea ja tuntea olevani itse vastuussa tunteista joita minussa herää, jotka joku muu on laukaissut. Olen yrittänyt syyttää ja uhriutunut kyseisestä tunteesta, mutta lopulta etäisyyttä otettuani –  myönsin, että kyllä, se olin minä. Minä reagoin. Se ei koskaan sulje pois ja anna hyväksyntää vastapuolelle, mutta silloin kun tiedostaa olevansa vastuussa tunteesta joita itsessä herää –  on helpompi päästä asian kanssa eteenpäin. Silloin kun mieli ei myönnä, on vaikeaa muuttua ja muuntua. 

Se että joku näkee sinut jollain tavalla –  kertoo hänen tavastaan nähdä maailmaa. Jos hän näkee sinut jollain tavalla heikkona tai vääränlaisena, on hän oppinut elämästään ja kasvattanut jonkinlaisen suojakuoren –  jossa tietyntyyppiset ihmiset pärjäävät. Esimerkiksi vain laihat ja kauniit ovat kelpaavia, mutta sitten on maailma joka inhoaa laihoja ja kauniita. Ihan turhaa energian hukkaan heittämistä molemmilla suunnilla. 

Maskuliininen maailma on hallinnut jo pitkään, mutta feminiininen vesimiehen aika on jo alkanut ja se tarkoittaa sitä, että tunteita alkaa näkyä ja kuulua entistä enemmän. Naiset ja feminiiniset miehet tulevat esiin. Maskuliiniselle puurtajalle se voi olla vaikeaa. Maailmassa kaikki on hidasta. Mutta on hyvä tiedostaa, että meissä kaikissa on maskuliininen ja feminiininen puoli. Ja tiedostaa milloin meissä herää mikäkin puoli. Meissä on myös hyvä ja paha, mutta niitä on opittava hallitsemaan tässä ajassa. Ja kaikissa ajoissa.

Maiju

Ilon kautta?

Kuva Andrew Leinster Pixabaystä 

Kirjoittaminen voi olla ihanaa ja antoisaa ja se voi olla väsyttävää ja puuduttavaa. Kun aikanaan havahduin kirjoittamiselleni, olin intoa täynnä. Juuri syntyneet syvät tekstit olivat mielestäni oivalluttavia ja vahvoja. Purkasin suuttumustani ja loukkaantumisen tunteita, sekä sain luotua hienoja tarinoitakin. Mikä kuitenkin kohdallani oli harmi, oli pelko nähdyksi tulemisesta. Kun teksti tulee itsestä ulos, se voi olla hyvin herkkää. Kun purkaa sydämestään ulos jotain hyvin syvää ja kaunistakin, mutta niitä ei jaa – vaan piilottaa syvälle sisimpään, ne voivat jäädä sinne syvälle –  sisempään. 

Oletko koskaan kuullut tällaisesta ympärillämme leijuvasta ajatuskuplasta, ideapankista. Ajatukset leijuvat kirjoittajien yllä, ne leviävät kuin usvainen aalto päidemme yllä odottaen kirjoittajien tarttumista niihin. Yksi kirjoittaja saa idean ja ahaa elämyksen ja ottaa sen talteen, mutta jättää ajatuksen hautomaan. Seuraava kirjoittaja saa saman idean ja tarttuu siihen. Humps. sinne meni tarina. Noh ei se nyt aivan noin mene, mutta sinne päin. 

Minulla oli työkaveri, joka kertoi hänen saavan paljon liikeideoita, mutta aina joku toinen toteutti ne. 

Oma kirjoittamisen kulta-aikani taisi mennä jo. Nyt menen siellä automaatiolla. Jatkuvasti luovuttamassa. Se on puuduttavaa. Tehtäväni on tällä hetkellä somettaa joka päivä. Keksiä viikossa 5– 6 aihetta ja jakaa. Tee näin ja noin, niin ja näin. Tiedän, että se voi olla ihanaa, mutta nyt se tuntuu tahmealta, kuin sitkeältä puurolta - joka ei irtoa lusikasta. Ja kun teet niin ja näin, joku tulee huomauttamaan sinun tekevän väärin. Argh. Turhauttavaa. 

Sääntöjä on paljon, ideoita on paljon –  itse olen lukossa kuin jähmeä rautainen haarniska. Tosi vaikeaa edetä ilon kautta. Oh miten masentava teksti. Ja kirjoitin tämän itse!

Neuvoja on paljon: Pidä mieli kevyenä, älä ota paineita, kyllä se siitä. Pidä itsesi innostuneena. 

Oma kompastuskiveni on, että saan inspiraation muista ihmisistä. Muiden kannustuksesta ja kehuista, muuten menen lukkoon. Se on hölmöä. Tiedän. Joskus ajattelin, että olen jotenkin niin omahyväinen, että tarvitsen kehuja tai olen jollain tavalla heikko. Uskon jälkimmäiseen, mutta se on se marttyyrin ääni sisälläni joka haluaa latistaa. Se sisäinen sensori. Nyt tiedän, etten jaksa yksin puurtaa ja kirjoittaminen on sitä. Yksin puurtamista. 

Kirjoittajalle kuuluu tunteet, voimakkaat tunteet. Intohimo, viha, pettymys ja raivo, rakkaus, kauneudentaju, ilo ja onni. En ole kirjoittajana kaavamainen, en ole elämässäkään sitä. Hallittu kaaos, se kuvaa itseäni. Hallittu onnellinen kaaos. Kaikki ulkopuoleltani tai sisäiseltä sensorilta tulevat " et voi kirjoittaa noin, koska.." latistaa villin ja vapaan kirjoittajan minussa. Hmph ja ugh. Kyllä tämä vielä lentoon lähtee. 

Luen toistuvasti saman keskustelun, kerta toisensa jälkeen. "Kuka saa kutsua itseään kirjailijaksi" Ihmisten egot siellä kyselee. Jos joku jaksaa kirjoittaa kirjan, niin eikö se ole silloin kirjailija? Kun tätä iänikuista keskustelua luen, en haluakaan olla ihmisten kanssa tekemisissä kirjoittamiseen liittyen. 

Maiju

Kuka sinua inspiroi?

Heippa!

 Kuva Dmitry Abramov Pixabaystä 

                                                    Kuva oli vain niin hieno, että se oli pakko ottaa tähän. 

Minkälaiset persoonat ovat itsellesi inspiraation lähde? Kuka kirjoittaja on sellainen, josta koet hyvää oloa ja innostusta. Kenen kanssa keskustelut ovat ominta itseäsi? Kuka on ns. niin pelottava, että suljet itsesi ja kanavasi. Vai pelkäätkö kenties omia ajatuksiasi?

Itselleen on hyvä tehdä ajatuskarttoja ja selventää, ketkä ovat sellaisia ihmistyyppejä joiden kanssa on hyvä olla. Kuka taas saa sinut toimimaan? Ketä pelkäät niin, ettet pysty sanoittamaan itseäsi? Vai pelkäätkö itseäsi ja omia tunteitasi?

Oletko asettanut ihmisiä lokeroihin?

Nämä kysymykset voivat olla sellaisia joihin voi tai saattaa luulla tietävänsä vastauksen. 

"Ei en minä lokeroi." "Ei, mutta joku muu kyllä lokeroi." 

Meillä voi olla alitajuisia uskomuksia jo lapsuudesta, jotka lukkivat meidät ja kanavamme. Mitä pidemmälle elämässä menee, sen syvemmälle alitajuntaan ne jäävät.

Kiinnitä huomiota minkälaisiin asioihin, lehtiin, kirjoituksiin, kirjoihin, ihmistyyppeihin törmäät. Muuta niitä, lue jotain itsellesi tuntematonta, ehkä jotain josta et pidä. Saatat löytää itsesi pitämästä uusista asioista tai saat perspektiiviä vanhoihin kiinnostuksen kohteisiin. 

Kun katsomme ympärillemme, meillä on kollektiivinen tietoisuus, niin sanottu ryhmä– äly. Me olemme tuon ryhmän kanssa samaa mieltä, katsomme samaan suuntaan. Tietyssä asiassa. Mutta on joitain ajatuksia joissa olemme ryhmän kanssa eri mieltä, emmekä välttämättä sano sitä ääneen ryhmässä, vaan jossain sen ulkopuolella. Monissa piireissä puhutaan myös heimon voimasta. Olet niin sidoksissa heimoosi, ettet löydä omaa ääntäsi. 

Kun lakkaa katsomasta mitä maailma ulkopuolellamme tekee ja aloittaa katsomisen sisäpuolelle, omaan mieleen –  pääsee käsiksi omiin uskomuksiin. Omiin sisäisiin ohjauksiin. Kun näitä itselleen selvittelee, elämä näyttää meille uudenlaisia toimintamalleja ja voimme alkaa inspiroitumaan ihmisistä, kirjoittajista, puhujista tai vaikka historian henkilöistä ihan eri tavalla kuin aiemmin. 

Joskus joku uusi ihminen saattaa herättää sydänalassa lämpimän tunteen, erikoisen. Tunne on tuttu, mutta et ole silti sitä kokenut. Etsijä itsessä herää. Haluaa tuntea samanlaista oloa, jotain hyvää ja kaunista. Alkaa etsiminen. Kohti hyvää oloa. Kohti inspiroivia ihmisiä ja sitten niitä alkaa löytyä, yllättäen. 

Maiju

Automaatio

 

Kuva: Daniel Hannah Pixabay

Asioille on aikansa ja mietin –  kuinka kauan tulee jatkaa, ilman vastakaikua? Kuinka kauan kannattaa puurtaa näkymättömänä? Sain kuulla eilen ikävän lauseen henkilöltä joka oli niin pahasti uupunut, että hänellä oli tajunta mennyt ja kuume noussut. Kun hän palasi päivystyksestä, muut hänen ympärillään olivat ihmeissään. "Emme ymmärtäneet, että tilanteesi on noin paha". Uupumus oli kestänyt vuosia. 

Me emme näe ympärillemme, mutta emme näe myöskään meitä itseämme. 

Me ihmiset totumme helposti vaikeuksiin ja meille on opetettu pärjäämisen olevan kunnian asia. Kun väsyttää, se sivuutetaan ja huiskautetaan olan kohahduksella ja hyppäämme kiireeseen, joka lopulta voi olla jopa hallitsematonta. Meille sanotaan vitsillä tai tosissaan kuinka laiskoja olemme tai kuinka teimme jotain viallista, ulkonäöstä huomautellaan tai käytöksestämme. Alamme ottaa ikäänkuin henkisiä iskuja vastaan. 

Joskus on vain häkellyttävää miten ihmiset puhuvat toisilleen tai mitä saamme kuulla omasta itsestämme, ettei edes tiedä miten ajatella koko asiasta. 

Me saatamme suorittaa elämää automaatiolla, emmekä edes tunne ja näe mitä ympärillämme tapahtuu. 

Kun tulee tunne, että nyt riittää –  alkaa tunteet virtaamaan, aistit avautumaan ja maailma näyttää erilaisen puolensa. Se voi olla kivuliastakin avautumista, jos aiemmin on kulkenut laput silmillä. 

Mutta silmät kannattaa avata, pikku hiljaa. Maailmasta tulee syvempi, värit ovat kauniimpia, kokemukset ovat voimakaampia ja ilokin on suurempaa, kunhan on ensin kohdannut heikkouksiaan. 

Kun elää automaatiossa, ei kohtaa hyvää eikä huonoa –  suorittaa vain elämää. 

Kun täällä pallolla elää –  kannattaa elää. Mutta pakotettu tappaa inspiraation. Pakko täytyy aina tulla itsestä, intohimon tunteesta –  ei muiden sanelemasta pakosta. Tee, tee, tee. 

Kun pääsee omaan intohimoonsa käsiksi, pääsee omalle luovuuden tasolleen, polulle joka vie kohti itseä. 

Joudun jatkuvasti muistutella itseäni, että elän niin, etten kadu. Teen valinnat niin, että katumus on helposti käsiteltävissä. Irti automaatiosta. Pois puolikuolleesta elämästä, jossa elämä on vain tasainen juna, joka ei pysähdy kuin pysäkeille. 

Tommy Hellsten sanoo "se ei riitä, että selviytyy hengissä. Nyt on aika elää"

Maiju

Mistä keksit ideasi?

 Kuva Stefan Keller Pixabaystä 

Minulla on ollut kirjoittajan unelmia ja olen tehnyt mielestäni paljon työtä niiden eteen. Olen tutustunut kirjoittajiin, viestinnän ammattilaisiin ja muihinkin kirjoittamisen parissa työskenteleviin, sekä harrastajiin. Yritän itsekin hakea ammattimaisuutta kirjoittamisessa ja samalla huomaan pohtivani usein. "Onkohan tämä ja tämä yhdyssana" Enkä tiedä. Jätän julkaisematta joskus tekstejä vain siksi etten tiedä jotain. Hölmöä.

Kun on pienten lasten kanssa tekemisissä on ikäänkuin lähellä satumaailmaa, jolta aikuiset ovat jo sulkeneet silmänsä. Kun lapsi leikkii, aikuisen on mahdollista päästä samasta tietoisuuden portista satumaailmaan sisään. Se on aika mykistävä kokemus, jos sen sallii itselleen. Olen opetellut tuntemaan omia värähtelyn taajuuksia ja kipu ja tuska, avaa itselläni kanavat. Se on epämiellyttävä olemisen ja kärsimyksen tila, joka avautuu, mutta sieltä lähtee kummallisia tarinoita syntymään. 

Mistä ihmeestä tällainen johtuu? En osaa vastata. Olen toisinaan kuin jakomielitautinen (anteeksi kaikki) hullujen huoneen oven avannut haaveilija, joka lähtee lentoon. Väsynyt ja uupunut, uneni ovat vauhdikkaita ja epämääräisiä. Mutta tarinoita tulee kuin sieniä sateella. Tukka on pystyssä ja onnellinen ilme kasvoilla. Kait taiteiljuuteen kuuluu pienehkö hulluus sekä mielenkiinto elämää kohtaan. Jos ei juttele ihmisten kanssa, ei pääse tarinoihin käsiksi. Mutta eipä ne kaikki tarinat tule kerrotuiksi, vaikka yrittäisikin. Se on vähän sellainen maailma tuo kirjoittaminen johon järki ei ylety. Mutta, järki luulee niin. Ymmärrä siitä sitten jotain. Jossain tuolla odottaa kirja kirjoittamistaan, ehkä löydän sille polulle tai sitten se jää. Sitä en voi pakottaa, vaikka haluaisin. Keskittyminen ei riitä. Omat ideani saattavat syntyä sammaleesta kannon päällä... Hah. Siitä lähtee lennokas fantasiatarina.. Mutta. Kun. Aika. 

                                    Maiju

Pitkä- vai lyhyt kirjoitus?

Asia mihin törmään ihan jatkuvasti, on kirjoitusteni pituuteen.

– Liian paljon tekstiä.

– Tiivistä.

– Et voi aloittaa lausetta sivulauseella. 

Toinen mikä voi vaikuttaa luettavuuteen on kirjoitukseen sopimaton kuva. Eihän perhonen sovi tällaiseen tekstiin.

Haluan käyttää omia kuviani, olla alusta loppuun tehnyt prosessin. Kuulun kategoriaan: teen itse. 

Taustaa minusta. (Näitä taustoja voi lukea blogistani, mutta tunnen ihmiset –  he eivät tässä ajassa enää ole ihan niin tarkkasilmäisiä. Toisin oli ennen. )

Itselläni on jonkinasteinen lukihäiriö ja keskittyminen on ollut vaikeaa lukemisen ymmärtämisessä. Keskusteluissa muiden kanssa sosiaalisessa kentässäni, moni muu kokee samaa. Olen aikanaan opetellut lukemaan ja oikeastaan jaksamaan pysyä kirjainten perässä ensin sosiaalisessa mediassa lukemalla muiden tarinoita. Ihmisten elämäntarinat ovat kiehtovia. Niissä on ollut aina jotain annettavaa itselleni. 

Some on paikka, jossa ihmiset viettävät vain hetken. He eivät ilmeisesti jaksa lukea pitkiä tekstejä. Ristiriitaa aiheuttaa se, että suuri osa on jatkuvasti puhelin kädessä ja somessa. Vaikeutta tekee se, että ne joita itse seuraan – kirjoittavat täysinäisiä kirjoituksia, niin että tilaa ei jää tekstikenttään ja he jakavat sen kommenttiriville instagramissa ja taas he joiden kanssa työskentelen eivät jaksa lukea pitkiä kirjoituksia. En tiedä mikä on järkevää. Tiedän etteivät työkaverini ole se kohderyhmä ja tiedän somessa monien rakastavan myös pitkiä kirjoituksia, mutta olen häkeltynyt. 

Tiivistä, tiivistä, tiivistä. Ota kaikki lisäsanat pois. 

Jos teksti on monimutkaista itsensä toistoa, silloin se voi olla väsyttävää. 

Olen itse se tyyppi, joka lukee sen minkä jaksaa. En pakota itseäni lukemaan koko tekstiä ja ymmärtämään kokonaisuutta. Jos minun on ymmärrettävä siitä, luotan tiedon saavuttavan minut kyllä. Myöhemminkin. Olihan tuo nyt vähän hassusti ilmaistu, mutta näin olen pärjännyt. 

Liityin ammattikorkeakoulun viestinnän kurssille vähän kuin randomina viime keväänä –  vailla pohjaa itse ammattikorkeasta. Muilla oli puolitoista vuotta jo opiskelua takana, eli hyppäsin suoraan keskelle. Kurssia mainostettiin facebookissa ja tartuin siihen. 

Opettaja oli aika kultainen sanoessaan: "Sinulla on oppijan mieli, osoita itsellesi armollisuutta." 

Huomasin etten pysy perässä ja jännitin kurssin jäävän kesken. "Älä luovuta, tee edes jonkilainen versio" "Tämä ei nyt mennyt ihan annettujen ohjeiden mukaan" Sain palautetta, mutta pisteitä seuratessa ei ne ihan täysin ala-arvoisia ollut. Ehkä voin taputtaa itseäni olalle. 

Sain kurssin suoritettua. Opettaja vastasi "heittämällä läpi"

Jos ei jaksa yrittää, ei opi. Ja jos kaikki täytyy tulla helpolla –  alisuorittaa. Näin olen itselleni hokenut.

Jos haluaa nousta rappusia ylöspäin itsensä kanssa, silloin täytyy ymmärtää ensimmäisten rappusten olevan ne vaikeimmat. Kun on jaksanut toistoja, tämä helpottuu. Niin kirjoittamisessa kuin elämässäkin. 

                                                             Kuva Gerd Altmann Pixabaystä  

Maiju

Henkinen kasvu osa 2.

Mielestäni kukaan meistä ei pääse helpolla elämässä. Meistä muovautuu nuoruuden, kavereiden, uskomusten, perheen ja kasvatuksen myötä tietynlaisia persoonia, omanlaisilla selviytymiskeinoilla. Kun pääsemme tiettyyn pisteeseen elämässä, että kohtaamme jonkinlaisen vaikean tunteen –  saattaa käynnistyä kiinnostus henkiseen etsimiseen. Hyvän etsimiseen.

Henkinen kasvu kun käynnistyy tai aktivoituu, on se sisimmässä tapahtuva kokemus. Sitä voi olla vaikeaa selittää muille. Jos on kiltti, alkaa löytää yhteyttä omaan voimaan. Muut kipuilevat jos kiltti ottaa aikaa itselle. "Olet muuttunut, et ole niin kiva kuin ennen". Kiltti kun ei enää tee kuin muut haluaa. 

Kasvaminen on aina sinun ja sielusi, sekä korkeamman itsen välinen asia. Ei muiden. 

Henkisyyteen liitetään henkisiä ulottuvuuksia, yksi niistä on näkymätön. 

Kun näkymätön alkaa näyttäytyä, mieli saattaa hiukan kierrähdellä, näin kauniisti ilmaistuna. Näkymättömästä puhutaan mystiikkana ja huuhailuna, mutta näkymättömässä asuu ikäänkuin langat ja linkit muihin ihmisiin ja tunnetiloihin.

Henkinen etsiminen käynnistää erilaisia epämääräisiä tuttuuden tunteita, joita muut meissä herättävät. Ne voivat olla myös vaikeita tunteita. Kun vaikeita tunteita alkaa kohdata tai joku niitä meissä nostaa pintaan –  on siinä tilaisuus valtavaan kasvuun itsensä kanssa. 

Meidän kuuluu kasvaa myös henkisesti aikuistuessa, mutta joskus saattaa käydä niin, että keho aikuistuu, henkinen puoli ei. 

Jokin voimakas tapahtuma voi aktivoida meissä etsijän. Me emme voi ulkopuolelta määritellä kuka milloinkin avautuu, se on ikäänkuin sielun sopimus. Kun sielu päättää herättää, se tekee sen valitettavasti usein rytinällä. Tunteiden voimakkuus usein on aika hyvä merkki siitä. 

Kasvu alkaa. 

Kun elää päässään, eli ajatuksillaan –  Voi olla vaikeaa löytää yhteyttä muihin. Riitelee.

Kun elää sydämessään: muut otetaan huomioon ja eletään sovussa. 

Henkiseen kasvuun kuuluu näiden erottaminen toisistaan, jotta ne löytävät meissä tasapainon. 

Molempia tarvitaan. 

Opettaja saapuu, kun oppilas on valmis –  on reiki kurssilta jäänyt lause vuosikausia sitten. 

Kun on valmis kasvamaan, saa luokseen opettajan joka opastaa. Itse joutuu tunteet kuitenkin käydä. Opettaja sanaa on hyvä katsoa sisäisin silmin, ei näkyvän ja opitun maailman silmin. Opettaja tuntuu sydämessä. Sisäinen ohjaus käynnistyy.  

Saat käydä kaikki tunteet joita et suostunut lapsena käydä. Ne inhottavimmat ja kivuliaimmat tunteet. Kun on rämpinyt näiden läpi, hyväksynyt nämä puolet itsessään – saat helpompia vaiheita. Ilo pilkistää, naurat vaikeuksille, kipeille tunteille. Sinun sisimpäsi täyttyy ilosta. 

Heräämistapoja ja selviytymiskeinoja on monia, eikä ole minkäänlaista kaavaa miten kukakin kokee.  Omat reagointitavat tulee itselle näkyväksi. On hyvä hakea tukea ja apua omaan kasvuun, siihen rinnalle. 

Vastuu omasta itsestä on ollut kyllä aikamoinen teema rajattomalle lapselle. 

Rakkaus on rajoja. Mutta joskus sitä ei ymmärrä. 

Maiju

Konfliktit

 

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä 

Kuva kertoo paljon riitelystä perheissä, kuinka lapsiin siirretään omia kipuja. Lasten kanssa on tärkeää osata reflektoida myös itseään, nähdä lapsi ja nähdä oma käytös.

 Tämä on vaikea aihe. Sillä vanhempi saattaa joutua kohtaamaan omia kipuja lasten kautta, joita ei ole kyennyt käsittelemään. Lapsi nostaa ne esiin. 

Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen ollut mukana erilaisissa konfliktitilanteissa, joissa ei kaikki ole mennyt kuin alussa ajattelin. Tai oikeastaan en osannut ajatella. 

Mistähän aihetta lähtisin purkamaan. 

Tämän olen oppinut. Sanonta: riitaan vaaditaan aina kaksi, on tavallaan oikein ja tavallaan ei. 

Otetaan esille esimerkiksi kiusaamistilanne, jossa kiusaaja nimittelee toista, se ei ole kahden välinen asia –  siinä on yksipuolista se, että kiusaaja aloittaa. Kun kiusaaja laitetaan tilille teosta, on tällöin tärkeää anteeksi pyyntö. Kiusattu voi parantua haavoistaan. Ja kiusaaja saa mahdollisuuden hoitaa tilanteen kunniakkaasti. Tämähän on nyt aika yksinkertaisesti ilmaistu ja usein laajemmin kuvailtavissa, mutta anteeksipyyntö ja sen jälkeen teot, eli seisoo sanojensa takana on väkevämpää kuin kuin egojen kolistelu. Tyhjä anteeksipyyntö, jossa teot jatkuu voi vesittää koko anteeksipyynnön. 

Moni tilanne selviää sillä, ettei molemmat vastapuolet nosta egoaan esille. Miksi? Kun egot ja loukkaantumisen tunteet ovat päällä, eli hyökkäys valmiudet –  siitä toki voi saada selkeyttä aikaan, mutta lopulta tässä voi tulla satuttaneeksi vain lisää vastapuolta ja riita jatkuu. Molemmat saavat ehkä huutaa sielunsa puhtaaksi, mutta nämä huudot saattavat aiheuttaa uuden kierteen. Jos kuitenkin tähän pisteeseen mennään, itselleen on hyvä antaa armollisuutta ja pyrkiä rauhalliseen lopputulokseen ja jatkaa selvittelyä. Jos on voimia. Ikävä tosiasia on se, ettei kaikki riidat selviä. 

Kritiikkiä omasta käytöksestä on vaikeaa ottaa vastaan, se aiheuttaa kipua niin lapsille kuin aikuisillekin. Useinkaan kritiikki ei tule niin kuin me itse osaisimme ottaa sen vastaan. Se saattaa tulla huutona, töksäyttelynä, kiertelynä. Elämässä harvoin asiat menevät kuin oppikirjoissa. 

Tärkeää ja ihanteellista olisi, että riidoissa olisi kolmas osapuoli joka ei olisi kummankaan puolella vaan katsoisi yhteiseen ja sopuisaan lopputulokseen. Pohjimmiltaan kukaan ei halua varmastikaan olla paha, mutta moni tekee hölmöyksissään ns. "pahoja" ja tunteet sen jälkeen ovat vaikeita kohdata. 

Jos tilanne on edennyt niin pitkälle, että anteeksi antaminen on vaikeaa –  on silloin sallittua erottautua henkilöstä joka satuttaa. Oman mielenrauhan vuoksi on tärkeää sallia itselleen parantua. Sillä satuttaja voi sohia vain lisää haavoja, jos tilanne ei ratkea. 

Joskus satuttaja voi pyydellä anteeksi, mutta tilanne on saattanut mennä jo niin pitkälle, ettei tämä enää riitä. Siksi onkin tärkeää hoitaa asiat heti pois, eikä jättää odottamaan. 

Jos tällaisia tilanteita tunnistaa, on turhaa syyllistyä. Voi hoitaa seuraavan tilanteen ehkä paremmin. Me olemme kuitenkin ihmisiä täällä maan päällä, emmekä mitään psykologisia Jumalia, joiden pitää osata kerralla asiat. Itselleen kannattaa antaa armoa vaikka muut eivät sitä antaisi. 

Pelko siitä, että huudetaan tai rankaistaan aiheuttaa usein sen, että moni sulkee suunsa, eikä kerro. Sillä huutaminen on tavallaan kuin nöyryyttämistä. Huutaja asettaa itsensä tilanteen yläpuolelle tiedostamattaan, eikä siitä aina synny hedelmällistä lopputulosta, vaikka sillä ei sitä tarkoiteta. Samalla saattaa pelätä myös kasvojen menetystä kaveriporukassa jos tilanteen haluaa selvittää. Jos kertoo itseään kohtaan tehdystä vääryydestä ja muut eivät suostu kantaa vastuuta, voi tästä seurata lisää kiusaamista. Huutelua vaikka nyt esimerkiksi. Jos siitä huolimatta uskaltaa selvittää tällaisen tilanteen, voi kutsua itseään erittäin rohkeaksi. Harvinaisen rohkeaksi. 

Kaikkein paras kaikkien kannalta välien selvittelyyn on mielestäni rauhallinen tilanne, jossa kaikki osapuolet saavat sanoa kantansa ilman manipulointia. Jos on pienikin mahdollisuus, että riitelijät ovat ns. eriarvoisessa asemassa, toinen on hyökkäämässä ja toinen puolustautumassa, siitä saattaa lähteä uusi kierre. Kaikki eivät ole tempperamentiltaan samanlaisia. Jos toinen kokee, ettei uskalla kertoa ja toinen kokee, että vastapuoli on kaksinaamainen –  ei synny tästä yleensä rauhaa. Se laukaisee yleensä magneetin vastakappaleet energiatasolla eli henkisellä tasolla. Tunteet kun ovat ikäänkuin näkymättömiä. Me emme näe toisen sisään keskusteluissa, mutta voimme tuntea hyvinkin erilaisia ja voimakkaitakin tunteita. Kun toisella kiehahtaa tai ei saa kertoa tunteita niin kuin hän sisällään kokee, ne voi vääristyä ja muuttaa muotoaan. Rauhallinen tila ja neutraali lähestyminen on siksi hedelmällisempää. 

Toisinaan kuitenkin huutamiselle on paikkansa, jos ei muulla tavalla saa tilannetta ojennukseen.

Mutta rauha on tavoiteltava piirre. Annathan armoa itsellesi konflikteissa. Sillä kipua kohdatessa saattaa kokea alitajunnastaan ja menneisyydestään nousevia tunteita myös, jotka ovat jääneet kesken. Selvittely saattaa olla isompi asia kuin arvaammekaan. Saatamme saada valtavan hienon henkisen oppiläksyn selvitettyä ja pääsemme omassa kehityksessämme eteenpäin. 

Tähän loppuun haluan vielä sanoa itselleni tärkeän lauseen, jonka Jari Sarasvuo on sanonut aamulenkillään: "Mitä vähemmän ihminen tietää, sitä jyrkemmin ja varmemmin hän puhuu". Kiitos Jari, et voi uskoakaan kuinka monessa tilanteessa olen tästä saanut apua, mutta myös reflektoinut tällä itseäni. Jarin viisauksia on ollut hienoa kuunnella. 

Tämä on minulle vaikea aihe, siksi kirjoitus on myös hyvin sekava. Pahoittelut. 

Maiju 

Kaikki eivät ymmärrä tarkoitustasi, ei tarvitsekaan

 Tiedättekö sellaista sisältä, syvältä alitajunnasta pulppuavaa ajatusten virtaa, joka saa sinut itsesikin ihmettelemään ja kummastelemaan mitä oikein kirjoitat tai ajattelet? Oletko kokenut? 

Tänään päätin pitkästä aikaa ottaa kynän ja paperia ja aloin kirjoittamaan tajunnan virtaa käsin. Idea on kirjoittaa kaikki sanat joita mielestä nousee yhtään miettimättä. Kirjoitin. Kummastelin. Kun luin, mietin ettei sanoissani ollut mitään järkeä. Ei sitten yhtään mitään. Heräsin tänään myöhään, kello 8. (Minulle ihanteellinen aika herätä on 6-7. )

Silmäni olivat ummessa ja ihan kuin en olisi saanut aivojani heräteltyä. Aivosumu. Se on kuvannut minua jo jonkin aikaa. Olen kuormitettuna. Mutta samalla en ole. Erikoista. Kun kirjoitin kaiken moskan ulos aivoistani, sain oivalluksia:

–  Kirjoittaakseni tarvitsen hiukan pimeyttä ja kurjia tunteita, sillä voimakkaimmat ja kauneimmat tarinat lähtevät siitä, että pimeys on mukana. 

– Tarvitsen ihmisiä ympärilleni. Vaikka kirjoittaminen on yksinäistä ja sitä tarvitsee tehdä yksin, ovat ihmiset ympärilläni elämäni tärkein suola. 

– Jatkan edelleen muiden kohtelemista hyvin ja kun joku kohtelee minua niin, mikä sattuu –  hion itsessäni niitä piirteitä, jotta en toimisi samoin muita kohtaan. 

– Annan itselleni luvan myös lepoon. 

–  Päästän irti heistä, jotka eivät ole kiinnostuneita minusta. Olen roikkunut ihmisissä, joista olen luullut heidän ns. "rakastavan" minua. Niinhän he ehkä rakastavatkin jollain tasolla, mutta eri tavalla miten minä tarvitsen. Päästän siis heistä irti. Annan mennä. 

– Huolehdin minusta ja hyvinvoinnistani pakottamatta. 

– En edelleenkään tee turhia lupauksia. En lupaa tehdä jotain, jos en sitä voi pitää. Voin luvata yrittää.

– Kirjoitan itselleni. Ja kirjoitan sinulle. 

– Kannan vastuun minusta ja otan vastuun sanoistani. Ymmärrän, että on turha enää vaatia muita olemaan jonkinlaisia tai odottaa heidän olevan suorapuheisia. En saa sitä mitä muilta odotan. 

– Minun on luotettava omaan ääneeni, minuun aina ensisijaisesti.

–  Meillä on kaikilla omat pimeytemme, siksi olen varovainen muiden pimeyden edessä. Kunnioittava. 

– Uskon enemmän tekoihin kuin sanoihin. Moni puhuu lakkaamatta, mutta teot eivät vastaa sanoja. Annan kuitenkin armoa kohdatessani heitä, he eivät vielä ole löytäneet tekojen äärelle.

Perjantai iltana istuin yksin koneen ääressä ja muistelin menneitä. Edelleen koen haikeutta isäni pois menosta, vaikka siitä on jo yli 11 vuotta. Hänellä oli kaunis käsiala ja hän raportoi jokaisella vene matkalla sään ja keitä oli kyydissä. Isä oli romantikko, hän kirjoitti äidilleni rakkauskirjeitä. Kun isä kuoli, yksinäisyys valtasi minut. Se iski valtavalla voimalla päin kasvojani. Mutta nyt ymmärrän jo yksinäisyydestäni ja ymmärrän myös pimeydestäni. Tiedän kykeneväni niin hyvään kuin pahaan, mutta olen päättänyt jalostaa hyvyyttä. Hyvyys ja pahuus lähtee aina itsestäni. Kun olen seurassa, jossa pahuus villitsee –  voinko silloin valita hyvyyttä? Kysyn siis itseltäni. Kun omalle pimeydelleen lietsoo pelkoa ja mustia ajatuksia, se voi tehdä aikaan isompaa kipua kuin mistä on edes lähdetty. En osaa sanoittaa tätä nyt oikein. Ihmisyys on joskus iso sillisalaatti pelkojen ja muiden ikävien tunteiden suhteen. Eli peace! 

 Kun pahuus tekee työtään minussa, valitsen hyvän. JA huom, tällä ei ole mitään tekemistä uskonnollisten puheiden kanssa, vaan se on silkkaa ihmisyyttä. 

Ihmisyys tulisi osata irrottaa rakenteista ja uskomuksista, valtiosta ja kirkosta. Kuka minä olen kun rakenteet ja yhteiskunta ei sanele sitä. Siinäpä onkin työtä kerrakseen. 

Kun työstän minussa olevia kipuja ja vapaudun niistä. Ympäristöni muuntuu myös. Sillä en kiinnitä enää asioihin samalla tavalla huomiota. Olen kasvanut. Muut eivät näe minun ajatuksiini, he eivät tiedä minkälaisia oivalluksia koen sisälläni. He luovat aina oman tietoisuuden tasonsa kautta mielikuvan minusta. Me olemme täällä yksin, mutta me tarvitsemme muita peilaamaan meille meitä ja minä ainakin tarvitsen muita ihmisiä kulkemaan rinnallani. En olisi onnellinen yksin. Enkä koe sitä riippuvuudeksi, niinkuin joskus henkisissä piireissä korostetaan. 

Maiju

Yksinäisyys

 

Suuriin tunteisiin ja niiden kokemiseen liittyy vahvasti yksinäisyyden tunteen kokeminen. Kun on sanoittamisen äärellä, tunteet virtaavat sisimmässä niin vahvasti, että niiden ulos tuominen on jopa pelottavaa. Kaiken kansan luettavaksi tuodut kivut ja haavat, jotka ovat juuri auenneet –  voi tulkitsijan pelkona olla tyrmääminen. Miksi tyrmäys sattuu niin paljon? 

Minun kokemuksena on, että tyrmääminen erottaa meidät muista. Tekee irrallisia. Kun joku tyrmää ajatukseni tai taiteeni. Se luo siihen välille seinämän. 

Ihailen taiteilijoita juurikin siksi, että he osaavat tulkita ja sanoittaa asioita. Monet sanat ja tunteet osuvat meihin muihinkin. Ilmeisesti monet lahjakkaat taiteilijatkin kokevat yksinäisyyttä. Se tuo tavallaan lohtua. Vaikka sitä tunnetta en soisi muille. 

Oma herkkyyteni lähinnä ärsyttää minua. Kun tuon kivuliaita tunteiden täyttämiä sanoja itsestäni ulos ääni täristen, on melkein sama millä tavalla se tulkitaan. Sillä niin raju armottomuus saattaa olla sisälläni vastaanottaessani viestiä. Vaikka palaute olisi hyväkin.

Minulla on erityisherkkyyttä. Olen oppinut jo sopeutumaan sen kanssa maailmaan jollain tasolla. Mutta se edelleen aika ajoin tekee hallaa. Esimerkiksi kuormittaa, kun ärsykkeitä ja painostusta tulee monesta eri suunnasta paljon. Ärsykkeitä, mitä en itse valitse. Esimerkiksi työelämässä.

Uupumus on pahin matkakaverini. Huomaan sellaista nyt, kun kehoni on alkanut mylvimään. En näe saavani aikaan juuri mitään. Samalla teen koko ajan. Mutta ympäristöni antaa signaalia, etten tee tarpeeksi. Samalla se käynnistää sisäisen ruoskani, joka osaa olla armoton.

Tällaisissa hetkissä minulle on vaarana loppuunpalaminen. Voin alkaa ymmärtää asioita väärin, en välttämättä osaa erottaa huumoria todesta. Alan tulkitsemaan mikroilmeitä. Jos elämässäni sattuu olemaan henkilö, joka antaa tulta liekkeihin lietsomalla – saattaa se olla menoa. Tämä on vaikeaa edelleen, vaikka luulenkin tehneeni jo itseni hyväksi paljon. 

Yksinäisyys on tunne, jota vastaan olen kamppaillut lapsesta asti. Olla yksin, mutta yhdessä. Kipu kovimmillaan saattaa tiputtaa yksinäisyyden ämpäriin. Siksi oma mielenterveys ja siitä huolehtiminen on tärkeää. Meillä on niin monia asioita joista pitää huolta tässä maailmassa. 

Kiitos, jos luit ja ymmärsit muruakaan, mitä yritin kertoa.

Maiju

Mitä etsit?

 

Tiedättekö mikä elämässä on hassua? Sinä luulet haluavasi jotain, mutta kun olet siellä haluamasi äärellä –  alat miettiä, ettei se ehkä tämä ollutkaan. En minä tätä halunnut. Ja jatkat etsimistä.

Olen luonteeltani etsijä. Pysyn kyllä paikallani pitkiä aikoja, mutta kaipaan vaihtelua ja jos jämähdän –  tulen levottomaksi. Olen kuitenkin sitoutujatyyppiä. En tykkää pikamuodista, pikasuhteista, pikatyöpaikoista. Suhteeni on kestänyt lähes kaksikymmentä vuotta ja kaipaan pysyvää olotilaa muissakin elämäni olosuhteissa. Mutta. Pysyvässä olotilassa on aina mutta. Pysyvää tulee kehittää ja inspiroida, pitää huolta –  muuten se menettää voimansa. Jos olettaa pysyvän olevan ikuista, voi yllättäen huomata säröt jotka ovat murentaneet pysyvää liian pitkälle. Esimerkiksi ihmissuhteet vaativat työtä. 

Kun suru tuli aikanaan elämääni, aloin etsiä hyvää. Valoa ja iloa. Mutta liika ilo ja valo ällötti. Opin erilaisia tapoja olla. Jossain vaiheessa huomasin olevani yksin, ei muut tällaisia ole, eikä ole helppoa samaistua juuri keneenkään. 

Jatkoin etsimistä. Sisälläni oli järjetön määrä ristiriitaa. Mikään ei tuntunut oikein sopivalta, kaikki oli liian vaikeaa ja kipua aiheuttavaa. Kun puhuttiin oman epämukavuusalueen ulkopuolelle menemisistä, ymmärsin olleeni siellä jo jonkin aikaa. Minun oli enemmänkin päästävä hengittämään. Ja latautumaan, jotta jaksan. 

Kärvistelyn jälkeen, joka kesti vuosia –  aloin pikku hiljaa tuntea oloni rauhalliseksi. Noin 10 vuotta kirjoitin tuskasta ja vihasta. Minussa asui pimeys. Ihailin pimeää taidetta, hakeuduin pimeään. Olin jatkuvasti lähellä kuolemaa ja sairautta. Jouduin kokea menetystä monta kertaa. Pettymystä. Minulle sanottiin ei, monia kertoja. Itkin. Surin. Huusin. Olin riekale. Olin kokenut, ettei kukaan juuri ymmärtänyt mitä olin käynyt läpi. Olin käynyt taisteluita jo vuosia, enkä tiennyt enää löytyykö minulle mitään hyvää. Olihan minulla hyvää ympärillä, mutta se oma hyväni. Se joka saa oman kipinäni esiin. Elämän kipinän.

Sitten saapui korona. Korona jylläsi suuren osan ihmisten pimeyttä esiin ja se osoittautui minulle käänteentekeväksi. Ymmärsin muiden käydessä taisteluita, etten tarvitse pimeyttä enää. En enää kuulu pimeyteen. Kävin lomautukset läpi kolme kertaa. Mutta se tunne, joka kaiken tämän ympärillä oli –  oli etten ole yksin. En tuntenut yksinäisyyttä. Ja ne hetket, kun aiemmin olin purskahtanut itkuun, nyt purskahdin nauruun. Nauru oli nuorena itselleni keino selvitä vaikeista tunteista, mutta sain jälkeenpäin siitä syyllisyyden kannettavaksi, että nauru on pahasta. On toki myös pahaa naurua, mutta ei mennä siihen. Kukaan meidän ulkopuolella ei voi sanoa mitä me tunnemme sisällämme. Ja kun me ei itsekään tiedetä, ei voi kukaan muukaan tietää. Siitä huolimatta, vaikka ulkopuolelta onkin helpompi katsoa ja sanoittaa. Maailman käydessä kuolemanpelkoa läpi, minä aloin löytää elämäni kipinän. Se löytyi valokuvaamisesta. 

Vasta silloin kun on kokenut pohjan, syvän viiltävän kipua aiheuttavan pohjan, voi ymmärtää mikä rikkaus on elää ja miten pienet oikeassa olemiset on energian kulutusta väärästä paikasta. Toki me joudumme ns. taistelemaan, mutta eri katkulla. Kaikki ei ole sitä mitä ulkopuolelta näyttää. Kun luulet pimeyden olevan pahaa, huomaatkin tumman puhuvassa kauneutta, herkkyyttä ja lempeyttä. Mutta valo. Se voi valehdella. Tai sanotaanko näin, että valo voikin tuoda esiin kaiken lian totuudellisesti ja kun kaikki lika tulee kerralla näkyväksi, se sattuu. Ja paljon. Jing ja jang symbolia katsoessa, huomaa valon ja pimeyden olevan tasapainossa. Meissä on molemmat puolet, vaikka niitä emme haluaisi nähdä. 

Katsoin kuitenkin koko ajan tunnelin päähän valoon, vaikka pimeys tuntui liian pitkältä.

Aito elämä on tavoittelemisen arvoinen elämä.

Toivotan sinulle onnea etsimiseen. Tiedä, ettet ole yksin vaikka siltä tuntuu. 

Maiju

Rauha

 "Mitä sydän tuntee, kun sielu on riekaleina? Mistä keho voimaa saa, kun mieli tuijottaa mustaan. Mikä mielen onnelliseksi saa, kun ympäristö hajoaa käsiin? Keneen luottaa, kun tukipilarit murenee?"

Kirjoittaminen parantaa. Kun jaksaa sinnikkäästi uskoa omiin kykyihin, vaikka epävarmuus tekee työtään pölpöttämällä mieleemme mustia ajatuksia – saa palkinnoksi henkisistä ponnisteluistaan palan mielenrauhaa. En milloinkaan usko isoihin saavutuksiin, sillä ne ovat pieniä ohikiitäviä hetkiä, jotka unohtuvat hyvin pian, kun ne ovat luonamme käyneet. Mutta mielenrauha jää. Kun on kohdannut isoimpia ja kivuliaimpia tunteita ja saanut niiden oppiläksyt itselleen talteen, niistä koostuu henkisten rikkauksien aarteisto. Tai noh, valehtelin. Minä uskoin kyllä isoihin saavutuksiin, mutta opin joistain saavutuksista, että ne ovat hetkellisiä. Niitä kohti on hyvä mennä ja kehittyä elämässä, mutta mitenhän ilmaisisin tämän. Ehkä näin: Älä ole liian ankara itsellesi. Kaikki menestys ei ole sinulle tarkoitettu, mutta se mikä on –  tunnet sen kyllä. Ja se on sinun elämäsi kannalta merkityksellistä. 

Jos siitä huolimatta jaksat uskoa itseesi, vaikka tunteesi kertovat sinun olevan täysi paska ja menet tunteen läpi –  olet jo hyvin lähellä rauhaa. 

Rauha on tavoittelemisen arvoinen tunne. Se on isompi kuin arvaatkaan. 

Maiju

Tunteet vaikuttavat luettuun tekstiin

Huomaatteko? 

Huom lukija. Julkaisin tekstin maanantaina, eli kuva ei ole ajankohtainen viikonlopulle.

Nyt kun some on ollut jo vuosia meille kalkkiksille ja boomereille lähinnä facebookkia ja instagramia, niin olemme oppineet tunteiden kuohunnasta paljon. Joku laittaa väärään paikkaan väärän päivityksen, valtakunta ärähtää. "Etkö sinä herranjestas osaa noudattaa sääntöjä. Et voi laittaa sinun mielestäsi hauskaa kuvaa ryhmään, mikä ei meidän sääntöjen mukaan ole hauskaa. Sinun tulee pysyä rajojen sisällä, eikä yhtään yrittää mennä niiden yli." Yllä oleva teksti muuttaakin muotoaan luetun tekstin jälkeen. 

Jos olisin kirjoittanut elämä on ihanaa, meillä on kaikilla kivaa. Yllä oleva kuvateksti olisi olisi ollut positiivisten tunteiden täyttämää ihanaa pumpulia. Ehkä. Sen sijaan siitä tulikin ristiriitainen ja hämmentävä. 

Markkinointi käyttää hyväkseen positiivisia tunteita. Mutta samalla ajattelen sen olevan ihan hyvä asia. Joskus markkinointi luo hyvää mieltä ja haluan hyvää mieltä.

Voit lukea saman tekstin ja käsittää sen täysin eri tavalla tunteidesi johdosta. Siksi kannattaa aina ottaa hiukan etäisyyttä lukemaasi ja lukea uudelleen ajatuksella. 

Et ole ajatuksesi. Vasta kun tuot pimeät ajatuksesi ulos suustasi, ne ovat silloin omaisuuttasi. Muuten ne ovat vain risteileviä aaltoja myrskyisällä säällä. Meissä on paljon pimeitä varjoja, joita emme itse näe. Mutta sen oppii tunnistamaan niin, että tiedostat milloin ärsyynnyt. Kun sanot ääneen negatiiviset ajatuksesi, ne ovat silloin sinun vastuullasi. Olet päästänyt ne vapaaksi. 

Vaikka luulet, että joku reagoi voimakkaasti –  suuttuu, se ei ehkä olekaan niin. Luulet vain niin itse. Sinä saatat jäädä miettimään pitkäksi aikaa toisen suuttumista, mutta hän on ns. leppynyt samalla hetkellä kun päästi tunteensa ulos. Mutta sinussa heräsi vahvat tunteet. Esimerkiksi kirjoittaessa. Kun et näe henkilön ilmeitä, eleitä, persoonaa –  joudut olettamaan ja turvautumaan omiin tunteisiin. Ja se jos jokin on pelottavaa. Me voimme pitkän aikaa miettiä tunteita, joita nappasimme matkallamme. 

Me ihmiset oletamme paljon asioita, mutta emme ehkä selvitä niiden oikeellisuutta. Me oletamme tietävämme mitä toinen ajattelee ja me oletamme, että muut tietävät mitä me ajattelemme. Ja kun me sanomme nämä ääneen, eivätkä ne menekään perille kuin ajattelimme, voi meitä odottaa mitä erilaisempia reaktioita. Omat tunteet vaikuttavat vahvasti kaikkeen, on siksi tärkeää tuntea omat reagointitavat. 

Samalla voi olla hassua, että luulee tuntevansa –  mutta jokin yllättävä tilanne voi pyörtää meidän pään. Emme enää tunnekaan omia reagointejamme. Tunteet ovat silti valtava rikkaus. Elämä ilman tunteita olisi mielestäni harmaata ja elotonta. Kuin marsissa. 

Maiju

Miltä inspiraatio tuntuu?

 Ne tulevat aaltoina, odottamatta. Innostumisen tuntemukset, joissa värit ovat kauniimmat ja syvemmät, ne tuntuvat syvällä sisimmässäni kauniilta. Ikäänkuin en olisi nähnyt niin aiemmin tai edes aikoihin. Yritän tarttua tunteeseen kiinni, mutta pysähdyn. Jos liikaa yritän - menetän tunteen. Hetken päästä olen jo unohtanut. Samoin on kirjoittamisessa. Olen suihkussa, missä ei ole kynää, eikä tietokonetta, jotta voisin sanat kirjoittaa ylös. Kauniita sanoja valuu mieleeni, samalla kun vesi pesee kehoni. Sanoja jotka kuulostavat uskomattomilta. Epätodellisilta. Kun tulen suihkusta ulos sanat ovat kadonneet johonkin minulta ulottumattomaan. En ymmärrä mihin. 

Aina kun inspiraatio iskee ja kirjoitan ne ylös, alkaa tekstiä tulla niin vauhdilla, etten pysy itsekään perässä. Minut täyttää valtava innostumisen tunne. Kun palaan lukemaan tekstiä jälkeenpäin, en saa siitä mitään selvää. Kirjaimet ovat vaihtaneet paikkoja, sanoista ei saa tolkkua. Ja koko tarina on työlästä siivota. Mutta tunne on mahtava. Se on kuin aalto, joka pyyhkäisee minun läpi. Siihen tulee tarkoituksen tunne syvästi mukaan. Ehkä se on se syy, miksi edelleen kirjoitan, vaikka en ole kokenut siitä vielä hyötyjä. Aina pitää olla jokin hyöty. Sanoo tämän ihmisen ego. Ego ja inspiraatio, ne kun eivät ole parhaita kavereita. 

Maiju