Uskallanko kertoa, että olen hörhö?
Olen varmasti kertonut tämän ennenkin, mutta kerron taas. Vaikeat hetket elämässäni ovat saaneet minua hakemaan apua näkymättömästä. En kokenut ihmisyydessä juuri yhtään auttavaa kättä, joka olisi osannut puhua minulle niin mitä tarvitsin. Egoni oli valmistautunut suojautumaan ja puolustautumaan ihmisiltä. Rajojani oli rikottu lapsesta asti erilaisin manipuoloivin keinoin, sanoin ja jopa väkivallan uhalla.
Löysin isäni sairastumisen myötä itseni näkijältä. Hän kertoi asioita suvustani, joista en tiennyt. Vanhempani vahvistivat tiedon ja siitä alkoi polkuni. Olin saanut ohjausta jo aiemmin, kuitenkaan uskomatta. Se oli ensimmäinen kerta, kun sisälläni käynnistyi etsijä. Elettiin alkuvuotta 2010.
Istahdin näkijän tapaamisen jälkeen sohvalle ja sanoin ääneen: Jos nyt olet mamma (kuollut jo kun olin teini) tässä vieressäni, niin opasta minua. Löysin netistä rakkaudentähden sivuston ja siitä alkoi kasvuni. Kasvu on ollut hidasta. Olen puhdistellut kipujani – omia traumojani joskus voimakkaasti, joskus vähemmän voimakkaasti.
Lähdin energiahoitajan polulle melkeinpä samalta istumalta, mutta odotin ensin oikeaa opettajaa. Energiahoidoissa ei toimi asiat kuin meidän fyysisen maailman jutuissa. Kun olin tehnyt päätöksen, energia alkoi jo työskennellä kanssani.
Lopulta lähetimme perheeni kanssa isäni taivasmatkalle energiahoidon saattelemana. Kohtasin kuoleman ja aloitin elämään. Aloin ymmärtämään kuinka turhia asioita elämässäni olikaan mukana. Kuinka turhia riitoja ja kuinka hukkaan heitin energiaani sellaisten ihmisten seurassa jotka olivat pelkkää pintaa. Tai aiheuttivat pahaa oloa itsessäni. Aloin kasvaa aikuiseksi. Halusin tulla rehelliseksi ja vetää rehellisiä ihmisiä puoleeni. Puhdistaa varjoni.
Luulin tietenkin olevani aikuinen, mutta henkisellä tasolla en ollut kasvanut, sillä kannoin kaikkia menneisyyden ihmisiä ja kokemuksia mukanani. Hyvästelin heitä pois ajatuksistani. Asetin itseni tähän hetkeen. Keitä elämässäni on tällä hetkellä, heihin minä panostan. Ketkä tuovat hyvää. Piirini pieneni.
Kysyin, kuka on minusta kiinnostunut, kun itse koin roikkuvani kaikissa elämäni tärkeissä ihmisissä. Irrotin otetta. Elämästäni tuli ensin vaikeaa, sillä koin yksinäisyyttä. Eikä se helpottanut vuosiin. Aloin pohtia kuka olen, mistä päästän irti, ketkä ovat minun ihmisiäni ja kuka oikeasti minua rakastaa. Todella rakastaa. Rakastanko itseäni. Tämä oli ehkä tärkein kysymykseni, sillä en rakastanut. Näin itseni viallisena. Kaikin puolin. Naureskelin, minulle naureskeltiin. Hörähdeltiin. Kaikki elämäni lika tuli näkyväksi. Aloin puhdistautua. Siivosin, puhdistin kotiani, energiaa kodistani - ympäristöstäni. Siivottavaa oli todella paljon. Tulin lähemmäs itseäni ja omia arvojani. Vaikka minua ei kasvatettu, minulla oli geeneissäni kuitenkin oikeudentuntoa, kiltteyttä, auttavaisuutta, ymmärtäväisyyttä ja vahvasti empatiaa. Opettelin näitä. Empatian kykyni olikin ollut minun elämässäni epätasapainossa, en ollut sallinut sitä minulle itselleni – vaan ruoskin itseäni milloin mistäkin nuorena ja vielä nuorena äitinä. Helpotus tuli vasta reilusti yli kolmekymppisenä.
Ruoskiminen oli pahinta, kun kaksoset olivat pieniä. Sain lahjaksi elämääni kaksi hyvin voimakasta tyttöä, jotka rikkoivat egoni.
Minulle hörhö-sana on ihastuttava, joillekin se on loukkaava ja vihastuttava. Se riippuu ihan siitä, mitä itse sanasta ajattelee. Kun itselleen osaa perustella sanan – sanaan kiinnitetyt tunteet vapautuu. Ymmärtää sen olevan vain sana.
Kaikkein rohkeinta on myöntää omaa häpeää, joka on lukkinut sisimmän. Pelkoja joka salpaa hengityksen. Ihailun jollaiseksi haluaisi tulla. Ilon joka on perusolemuksemme. Rakkauden jonka on kokenut puuttuvan. Sylin minkä tarvitsi, kun oli hätä.
Valon lisääntyessä näkee omat varjot, mutta varjojen kauneus tekee valosta upean – taidetta! Joskus taidekin on aika raakaa! hah.
Kun myöntää oman heikkoutensa – valo alkaa loistaa ja näyttämään meissä asuvat varjot. Omia varjoja on satuttavaa katsoa, varsinkin jos elämänsä on rakentanut niin, että varjot peitellään ja naamioidaan.
Ystäväni sanoi, ettei ymmärrä peiliteoriaa. Näet muissa sen mitä et näe itsessäsi. Tätä on vaikeaa mielestäni sanoin avata. Mutta olen omalla kohdallani sen nähnyt. Olen opetellut muiden kautta mitä olen ja mitä en ole. Olen kokenut samaistuvani toiseen ihmiseen. Se teki minusta samalla raivohullun. Kun irrottauduin, raivoni väheni.
Rakastin itseäni riittävästi, että saatoin ottaa etäisyyttä. Tällä tavalla näin toisessa itseni, itseni toisessa, mutta tein valinnan irrottaa itseni tilanteesta, jotta en olisi raivohullu. Nin elämä näyttää meille inhimillisyyden. En minä ole sen täydellisempi kuin tuo, tai ei tuo ole sen täydellisempi kuin minä.
Jos näet muissa sellaista mistä et pidä, muuta ajatuksesi itsestäsi. Helpommin sanottu kuin tehty.
Kun valo lisääntyy, varjot korostuu. Sisältä nousee taistelija, valon soturi. Joka ei pelkää heiluttaa miekkaansa oikeudenmukaisuuden puolesta, joka ei pelkää suojella arvojaan. Hahaa dramatiikkaa. Onko se edes sana?
Kun aloitin yrittäjänä – tiesin, että henkinen kasvu jatkuu ja varjot tulevat esiin.
Varjoihini kuuluu puheisiin mukaan meneminen. Aloitan parantamaan ympäristöäni. Lopulta huomaan, että muiden negatiivinen puhe tarttuu minuun, kohdistan itseeni halveksivia sanoja ja alan nähdä itseni viallisena. Alitajuisesti alan kertomaan heikkouksistani ääneen ja joku joukosta tarttuu siihen ja alkaa puhua minulle heikkouksieni kautta. Sä olet sellainen, sä olet tällainen. Ja siinä kohtaa menen lukkoon. En antanut hänelle lupaa mollata, mutta hän luulee sen mollaamisen olevan sallittua. Minä en kerro sitä hänelle. Eikä tarvi! Hän teki valinnan ja oletti, että minulle saa puhua niin. Tämä on kipeää myöntää, sillä minä olen oppinut miellyttämään. Olen kuullut, kuinka se on velvollisuuteni kertoa toiselle hänen heikkouksistaan. Minä päätän sen. Kerronko vai en.
Maiju
Ps. Henkinen kasvu on vaikeaa, mutta jos on joku kenen kanssa saa olla täysin oma itsensä, olet onnekas. Erittäin onnekas
