Eilen mietiskelin, että mitäs sitten kun kirjoitukset loppuu. Ei ole mitään sanottavaa. Otin perunan käteen ja ajattelin; no kirjoita sitten vaikka perunasta. Kun sisäinen kriitikkoni herää, se kertoo missä kaikessa olen huono ja tylsä. Miten en ole kiinnostava ja riittävä. Silloin voisi kirjoittaa vaikka perunasta. Minkä värinen peruna on, miltä se maistuu. Miltä peruna tuntuu suussa. Ah kuinka tylsää ja tylsä aihe. Mutta. Kirjoita.
Mieheni osti kaupasta uusia perunoita. Kun aloitimme ruokailemaan valitsin kaikkein pienimmät perunat lautaselle. Ai miksikö? Koska ne olivat söpöjä. Pienen pieniä perunoita jotka sai kerralla suuhun.
Kuumaa se oli. Suuta poltti. Kun peruna oli jäähtynyt, otin käteen yhden, tarkastelin sen irronneita lerpahtavia kuoria. Väri oli puhtaan kellertävä, houkutteleva. Se oli hyvää myös kylmänä.
Tässä vaiheessa kriitikkoni huutaa, kuinka huono olen kuvailemaan, ketä kiinnostaa perunat.
Olen valikoiva. Isossa perheessä ei saisi olla valikoiva, vaan huomioida muutkin. Näin olen oppinut. Minä valitsen aina kahvikupin mistä juon, haarukan jolla syön. Perunat. Joskus. Kahvikuppi on kuitenkin tärkein. Olen toisinaan vähän prinsessa. Lapsena kun oli todella vähän mitään omaa, minulla oli astiasto. Siihen kuului lautanen ja kahvikuppi. Se oli todella iso juttu itselleni, eikä kukaan saanut niitä käyttää. Siskoni silloinen poikaystävä otti kupin kaapista ja siihen veljeni tokaisi: "ootsä hullu, Maiju saa kilarit". Saattaa olla etten ole muuttunut niistä ajoista.
Parasta on innostuminen, löytää uusia tapoja kertoa. Uusia näkökulmia, uutta virtaa. Peruna voi kuitenkin olla mielenkiintoinen aihe, varsinkin jos sitä vastustaa. Silloin voi kirjoittaa vastustamisesta.
Tärkeintä kuitenkin on, että kirjoittaa mitä vain purkaakseen lukot ja jumit. Silloin voi lähteä vaikka tekstiä virtaamaan. Itselleni kirjoittaminen on nähtävästi aina vaan terapiaa, keino purkaa energiaa.
Ei ole tehnyt kuitenkaan aikoihin mieli käsitellä vaikeimpia tunteita kirjoittamalla. Vihan tunteita. Toukokuun alussa oli tätini tuhkan lasku. Otin päivästä mielummin mukaan sen rakkauden, joka perheen läsnäolosta syntyi, kuin tuskan jota luopuminen aiheuttaa. Tällä viikolla koin kuitenkin syyllisyyttä äitiydestä. Äitiys on isoin haava joka minulla on ja kun siihen sohaisee, alan karjua. Tänään huomasin karjuvani. Mutta en jaksa aiheesta kirjoittaa, sillä kehoni reagoi siihen voimakkaasti. Äitiys on vaikea aihe.
Maiju
