Tiedättekö ne kauniit puheet, elämä on zeniä ja ihanaa. Oikeasti mieli on kaaos, koti on kuin räjähdyksen jäljiltä ja keho on kuin raskas raato. Mieli on sotkuinen tai tuntee olonsa väsyneeksi.
Olen tutkinut omaa mieltäni jo jonkin aikaa. Tiedän omia puutteitani ja heikkouksiani, mutta niiden tuominen esiin on pelottavaa. Miksi ihmeessä? Mikään ei ole niin sympatioita herättävää kuin aito elämä.
Mutta aito elämä aiheuttaa myös vastustuksen heissä, jotka ovat tottuneet kätkemään ja tukahduttamaan. Elämä tuo eteeni jatkuvasti ihmisiä, joista koen että pitää opettaa. Kun he kohtelevat toisiaan huonosti, koen velollisuudekseni opettaa ja parantaa ympäristöäni. Lopultahan minulla on ns. itsekäs aikomus, ihan vain, jotta ympäristöni muuttuisi rauhalliseksi ja minulla on hyvä olla. Mutta onko se huonoa itsekkyyttä vai tervettä itsekkyyttä?
Onnistuin tekemään tämän vektorikuvan aivan vahingossa canvalla. Se on näkemykseni sotkuisesta elämästä. Siihen on ladattu päällekkäin mandalaa. Ja aivan tarkoituksellisesti. Yleensä se on esteettisempi.
Minulle on tärkeää tuntea itseni, mutta on hienoa kun ulkopuolella on myös sanoittajia. Heitä joilta pystyn sanoittamisen ottaa vastaan.
En ota vastaan sanoitusta heiltä, jotka puhuvat muiden suulla. Opettavat minulle sitä, mistä heillä ei ole kokemusta tai eivät itse noudata tätä opetustaan. Se tekee minusta ehkä hiukan hankalan.
En ole ollut valmis liikunnalle. Kehoni on ollut lukossa, sillä mieleni ohjaa sitä. Huomasin sen toissapäivänä ilma-akrobatia tunnilla, johon heittäydyin sponttaanisti mukaan. Jalkani ei noussut tangolle millään ja kun piti ponnahtaa ylös, pelkoni ohjasi jalkojani. Mutta jotain tein, sillä lihakset ovat ihanasti kipeät.
Olen alkanut myöntää pelkoja itselleni viime vuosina, sillä ne ovat lukkineet minua.
Sanoittaminen on tärkeää, jotta voin tehdä elämässäni isoja asioita ja muutoksia. Mutta sanoittamista on monenlaista. Ratkaisukeskeinen sanoittaminen on se juttu.
Sain hienon lauseen, kun puhuin mielen coutsin Sami Kokkosen kanssa. Hän käytti sanaa sosiaalinen turvallisuus. Se oli iso lause minulle, sillä kun olen puhunut turvan puutteesta kotonani, se on ollut tuota. Sosiaalista turvattomuutta. Ei ole lupaa olla oma itsensä, ei näyttää tunteita. Sosiaalinen turvattomuus on sitä, kun sinua kielletään tuntemasta, reagoimasta, itkemästä. Pidätät hengitystä, sillä et uskalla olla. Ja tämä on ollut lapsuudessani kollektiivinen malli, ei mikään vanhempieni juttu vain. Eli nyt ei osoiteta vanhempiani sormella. Itselläni on kolme vahvaa tyttöä, armoa siis myös itselleni.
Tämä loka– marraskuu on ollut voimakasta aikaa, niin voimakasta. Tunteita on liehunut laidasta laitaan, niin minulla kuin muillakin, niin minua kohtaan kuin minulla muita kohtaan. Olen ollut jopa hämmentynyt.
Pääsin käsiksi valtavan isoon omaan tunteeseen, jota olen kantanut mukanani vuosia. Eräs henkilö raivosi silmittömästi edessäni, hän sanoi minulle sellaista mitä en sulattanut, enkä myöntänyt – reaktioni oli nauru. Nauru on mielestäni pahinta mitä voi toiselle tehdä, kun toinen on vihainen. Kun käsittelin itsessäni tätä tunnetta, ymmärsin sen olevan myös suojautumiskeino. Nauru kertoi etten ole samaa mieltä, mutta en myöskään ottanut tunnetta sisälleni vaan skippasin sen. Olen kantanut muistoa jossa minulle naurettiin, kun huusin. Se oli hirveä tunne. En olisi ikinä uskonut, että minä nauraisin toiselle kun hän on vihainen. Se osoittaa inhimillisyyttä. Elämä tarjoilee kasvun paikkoja. Ehkä voin nyt tiputtaa tuon vanhan tunteen pois.
Se on hassua, kun ei halua muistaa asioita, mutta ne siellä vain kummittelee. Silloin nämä tunteet on hyvä käsitellä.
Olen päässyt viime aikoina käsiksi kehooni – mieleni ei löytänyt yhteyttä kehoni ponnistusvoimaan tangolle. Jännitin niin etten muistanut mitään koko tilanteesta.
Mieleeni – raivoa, itkua ja huutonaurua.
Henkeen – tunnistin henkeni taustalla kun katsoin etäältä huutoa. Näin tilanteen syvemmän puolen. Me olemme tässä ihmiskehossa henkenä. Mieli reagoi. Keho tottelee mieltä. Henki on ikäänkuin kulkija mukana. Henki antaa ihmisen tehdä asioita, mutta siltä kun pyytää apua, se todella auttaa. Sitä on henkisyys. Ja kun henkisyyttä alkaa harjoittaa, mieli menee kierroksille, erilaiset riippuvuus– toimintamallit voi kadota. Henki alkaa puhdistaa mieltä ja kehoa. Joskus tunteet ovat liikaa ja se voi viedä masennukseen.
Kun huutaa – anteeksipyyntö neutralisoi.
Jos ottaa voimakkaat tilanteet hengen järjestäminä oppiläksyinä – huomaa saaneensa itsestään osia takaisin.
Vaikeaa, niin vaikeaa.
Mutta mitä se elämä täydellisenä voisi olla? Tylsää ja tasaista. Olen kuitenkin valmis irrottauttumaan negatiivisista toimintamalleista. Ja menemään askeleen itseni kanssa eteenpäin. Sallimaan hyvää itselleni, niin henkisesti kuin materiaalisestikin.
Onko se liikaa pyydetty?
Maiju
