Kuolevaisuuden kohtaaminen

 

Kun kirjoittamisen opettajat suosittelevat kirjoittamaan oman kuolemansa, silloin myös joutuu kohdata oman kuoleman pelkonsa, jos sellaista on. Pelko ei aina ole huono asia, se voi joskus olla kimmoke tehdä muutoksia elämässään. Menetyksen pelko saa miettimään omia valintojaan. Jos ei ole uskaltanut puhua, voikin alitajunta alkaa yllättäen tuottaa sanoja toisensa perään. Jos ei aiemmin ole tuntenut, voi alkaa yhtäkkiä tuntemaan ja ymmärtämään, ettei tämä jatkukaan loputtomiin tämä elämä. Tuota energiaa on hyvä käyttää hyödyksi muutokseen. Ja tavoitella elämäniloa.

Ajattelin vuosikausia sitten, kun isäni kuoli, että nyt se kuolemanpelko on selätetty. Koska kohtasin kaiken sen mitä olin pelännyt pitkään. Se oli kuitenkin vasta alkua. Sen jälkeen kohtasin elämisen pelon. Jos ei tiedä mitä pelko on, sitä on todella vaikeaa ymmärtää. Lapsien saaminen teki minut pelokkaaksi, koska en enää ollut vastuussa vain minusta. Kolmen tyttären saaminen teki minut pelokkaaksi, koska ajatus oli; kuka heitä suojelee. Minun kokemus maailmasta oli hyvin julma silloin, kun tulin äidiksi. Opin kuitenkin toisenkin puolen, hyvin rakastavan puolen maailmasta. Nyt opetan lapsiani suojelemaan itse itseään. Joka kuitenkaan ei tuntuisi olevan mikään kevyen helppo tehtävä.

Juttelimme tuttavan kanssa meidän molempien lapsuudesta. Niin minä kuin hänkin on hyvästä perheestä, mutta kummallekin meistä oli tehty vanhempien osalta sellaisia tekoja jotka ovat tänä päivänä lastensuojelurikoksia. Heitteillejättöjä. Koska maailma on muuttunut niin päinvastaiseksi, on ollut todella pelottavaa kasvattaa omia lapsia. Se voi hyvin olla, että minäkin olen tehnyt monia asioita niin, että tulevassa se on laitonta. Mutta samalla mietin, että tämä liika suojelevaisuus ja tämä liika paapominen tekee meistä avuttomia. Vai tekeekö? 

Kun menetin läheisiä, jäin miettimään sellaista hirveää asiaa luopumisesta, joka on tietenkin läheinen joka sairastuu. Mutta hänen sairastuminen voi olla nopea juttu, kestää pari kuukautta - omaiset jäävät tänne maapallolle vatvomaan, suremaan ja sairastumaan henkisesti. Ja mitä maailmasta olen oppinut, sitä vähätellään. Läheisiä vähätellään. Olen oppinut sen, että on aina yksilöllistä miten kukakin surun ottaa. Usein suru muuttaa persoonaa todella radikaalisti. Olen menettänyt jo hyvin monta läheistä kuolemalle ja joka kerta olen miettinyt omaa hätääni siinä, miten toivun kun ihmiset jättävät minut. Toisinaan mietin olenko itsekäs, kun ajattelen näin, hehän siinä ovat sairaita. Mutta he ovat kaikki poistuneet tellukselta, minä ja läheiseni ovat jääneet tänne setvimään asioita. Kohtaamaan toisenlaisen kivun. 

Kohtasin nyt oman heikkouteni, minulta löydettiin jonkinlainen löydös. En usko sen olevan vakavaa, vaikka kävinkin läpi jo testamentin kirjoittamisen ja valtakirjojen teon. Tutkimuksia on paljon. Kun sain tietää, ensimmäinen ajatus oli, mitä jätän tänne sureville. Miten saan heidän olon helpommaksi, kun he jäävät tänne. Sillä oma kokemukseni surusta on ollut niin musertavaa, etten haluaisi muiden kokevan sitä samoin kuin minä. Läheiset eivät tietenkään anna puhua tällaisia, eikä googlea kannata kaikessa uskoa, mutta pelko tuli nostamaan päätään. Miten minä hoidan asiani niin, ettei tänne jäävät joudu kärsiä liikaa takiani. Surun lisäksi. On suorastaan kamalaa ajatella näin, sillä tämä on todennäköisesti joku pöpö joka aiheuttaa minulle näitä ajatuksia, mutta epätietoisuus on se joka tunteet alitajunnasta nostaa pintaan. Mutta ihmettelette varmaan, miksi ensimmäisenä ajattelen kuolemaa. Katastrofiajattelu jostain syystä on ensimmäinen joka tulee mieleeni. Olen elänyt aina jonkinlaisella reunalla. Se ei ole kovin helppoa. Ehkä jopa jonkinlaista trauma-ajattelua. Samalla kuitenkin näistä kuolemista joita olemme kohdanneet, on ollut hyvin nopeatempoista läheisen menetystä. Pieni vatsakipu paljastui kuolemaan johtavaan syöpään, joka eteni parissa kuukaudessa. 

Oman kuoleman suunnittelu ei ole kuitenkaan mikään huono asia. Se on oikeastaan vain järkevää, sillä helppoahan on heillä jotka täältä lähtee, kun muut jäävät selvittelemään meidän sotkuja. Siksi omat paperit, toiveet ja valtakirjat kannattaa hoitaa byrokratian kannalta. 

Ajattelen ensimmäisenä kiitollisuutta. Minä olen saanut elää kivan elämän. Mutta silti tärkeintä on, että lapseni pärjäävät. Minä haluan antaa lapsilleni kuun taivaalta, haluan heidän löytävän unelmiensa elämän. Että he saavat kokemuksia. Lähinnä niitä hyviä, sillä vaikeuksia meillä on ollut jo ihan riittävästi. 

Mutta en voi viedä muiden tunteita pois. Vaikka haluaisin. Olen oppinut valtavan paljon ihmisyydestä, läheisistä, menettämisestä ja kivusta, sekä valtavan suuresta tyhjiöstä jota olen yrittänyt täyttää unelmilla ja teoilla. Olen niin onnekas, että minulla on ollut mahdollisuus toteuttaa unelmiani, vaikka lapsena en edes tiennyt mikä on unelma tai en tiennyt edes, että asioita voi saavuttaa ja itse voin vaikuttaa elämääni. Minä luulin vain sinisilmäisesti, että kaikki asiat vain tapahtuvat, enkä voi mihinkään vaikuttaa itse. 

Noh, väärin luulin. Kaikki lähtee meistä itsestä. Toki tämäkin lause on turhan vahva, eikä todellakaan ole helppoa tehdä töitä oman mielensä kanssa.

Uskon, että tämäkin mikä ikinä minulla on nyt vialla opettaa jotain minusta. Koska sitä tämä elämä on, oppimista omasta itsestä. Me emme kenenkään muun kanssa vietä näin paljon aikaa kuin itsemme kanssa. Mutta en ole kuolemassa, dramaattinen osa itseäni vain huutaa näin. Olen saanut nyt vain jonkinlaisen opin tähän elämään. Opin joka on tuntematon, joka tuo minulle hiukan huolta, samalla mietin etten saa puhua asiasta muiden takia. Mutta samalla asia, joka täytyy selvittää.

Maiju

Laineiden liplatusta

Haluan kirjoittaa. Mutta elämä. Se joskus iskee väliin. Se tuo erilaisia tapahtumia eteeni, jotka vievät huomion pois kirjoittamisesta. Elämäni pyörii luovuuteni ympärillä. Jos luovuuteni on mennyt tukkoon, haen väylää joka avaa sen. 

Olen oppinut elämän olevan hyvin haurasta. Samalla se voi olla hyvinkin vahvaa ja väkevää. 

Rakastan kirjoittamista, sitä tunnetta kun mieleeni lipuu sanoja toisensa perään ja tekee mieli tallentaa niitä. Välillä kirjoitan väkisin. 

Kirjoittamista opettavat puhuvat kirjoituslihaksesta. Sitä täytyy treenata. Mutta samoin sekin lihas tarvitsee taukoa, jotta lihas kehittyy. Sitä on vain välillä elämän ruuhkassa vaikeaa sisäistää. Kun tekee mieli puskea ja puskea. Suorittaa. En tiedä oikeiden lihaksien kasvattamisesta mitään, siksi en siitä kirjoita. Suorittamisesta taidan tietää, vaikka en haluaisi tietää. 

Olen ollut pari viikkoa lomalla ja olin hiukan huolissani itsestäni, että olen tehnyt niin paljon töitä, että ensimmäinen viikko lomasta oli vain tärinää ja energian purkausta. Piti pomppia paikasta toiseen, samoin kuin työpäivinä. Nyt on mennyt lomaa jo pari viikkoa ja tekee mieli kirjoittaa. Se on hyvä merkki. 

Istuin veneessä tyynenä iltana ja huomasin auringon valaisevan pienen poijussa olevan jollan kyljen. Tuijottelin sitä aikani, hain kamerani ja otin kuvia. Seuraavaksi huomasin tiiran nauttivan ilta-auringosta. 

En tiedä onnistuivatko kuvat, koska ensin ne täytyy siirtää koneelle, sitten lightroomiin ja sieltä tarkastella tuliko mitään järkevää. Mutta minussa läikähti. En halua elää elämääni niin, etten havaitse ympäristöäni. Mutta en halua myöskään elää elämääni niin, että olen jatkuvasti vihainen. Joskus, kun pysähtyy - alkaa huomata ympäristöstä epäkohtia, joihin ei ole tyytyväinen. Siksi on hyvä pysyä liikkeessä, jotta pysyy rentona. 

Haluan elää rauhassa, nauttia luonnosta, läheisistä ja tuottaa jotain itsestäni. 

Saimme mieheni kanssa toteutettua yhden unelman, joka on niin kauan ollut unelma etten tiennyt tuleeko se koskaan tapahtumaan. Meidän kelluva kesäkoti. Meille tuli suloinen ja kotoinen matkavene. 

Nukahtaminen liplatukseen, kun meri liplattaa veneen pohjaa vasten tuo alitajunnastani muistoja lapsuudestani. Ajasta, kun en arvostanut itselleni itsestäänselvää asiaa. Lapsi tai teini on niin keskittynyt kaikkeen muuhun, omiin tunteisiin ja draamoihin, ettei se edes ymmärrä kuinka hauraita läheiset ympärillä ovat. Se tuntee vain oman pahan olonsa ja tarpeen täyttää omat mielihalunsa. Sitä murrosikä on. 

Kun jouduin käsitellä oman elämäni tarinan, isästä ja veneestämme luopumisen. Ymmärsin niputtavani heidät samaan nippuun. Veneellämme oli sielu, jonka isä puhalsi siihen. Kun vene myytiin, pieni lapsi sisälläni itki. En ymmärtänyt miksi se tunne oli niin valtavan kivulias. Vain pari kuukautta myöhemmin isältä löytyi keuhkoista suuri kasvain. Se oli 10 cm kokoinen. Kun luovuin veneestä, luovuin myös isästä. Se oli voimakas irtipäästäminen. 

 Kun synnyin meillä oli jo vene. Olin symbolisesti liittänyt isäni kyseiseen veneeseen. 

Nyt istun omassa veneessämme kirjoittamassa. Veneessä joka oli tismalleen samanlainen, kuin viereisessä laiturissa kellui lapsuudessani, tismalleen samanlainen kuin mieheni sedällä oli.

Mieheni korjaa, osaa kaikkea, juuri niinkuin isänikin. Luotan täysin meidän tuleviin merimatkoihin. Äitini antoi vanhan veneemme maton minulle aikaa sitten. Olen sitä säilyttänyt parvekkeen oven vieressä. Siirsin sen tänne, veneeseen. Se tuo onnea. Minä tunnen isäni taas läsnä. Se liplattaa äänenä allani. Se kuuluu lokkien kiljumisesta, tiirojen kimeästä kesäisestä kiljumisesta. Ei ne laulua ole. Ne ovat raakaa elämän ääntä. Kaunista, rosoista, elämänmakuista ääntä. 

Maiju

"Slow mood"

 

Kuva Joe Pixabaystä

Viime aikoina hermostoni on lyönyt vähän ylikierrosta. On aika hidastaa. Loma odottaa jo nurkan takana. Onneksi. Yrittäjyys tuo lomaan toisenlaisen näkökulman, sellaisen - uskallanko pitää lomaa, voinko pitää lomaa, kehtaanko pitää lomaa?  Nyt odotan lomalta kellumista merellä, veneen liplatusta ja puuöljyn tuoksua. Olen huomannut päivieni vaan pitenevän viime päivinä. 6 tunnin päivät joita ennen vain jaksoin - ovat muuttuneet 11 tuntisiksi. 

Kun aloitin yrittäjänä, minulle painotettiin kuinka on tehtävä 10 tuntista työpäivää. Sitä painotettiin monesta suunnasta. Vastustin pitkään, kunnes huomasin tekeväni niitä huomaamattani. 

Mitä sukuni on antanut minulle geeneissään, käytösmallissaan, uskomuksissaan? 

Kun olen tutkinut juuriani, sukuni ammatteja - on molemmilla puolella yrittäjiä. Tekijöitä. Yrittäjä on ahkera. Yrittäjän täytyy tehdä tuplavoimin töitä. Yrittäjä on toisinaan myös katkera sillä vastuu on hänen harteilla. Muut eivät välitä. Tämän kaltaisia uskomuksia minuun on sisäänrakennettu. Isäni perheellä oli taksiyritys ja äitini perheellä metalliverstas. Isäni, eikä äitini olleet yrittäjiä itse. Mutta taas veljeni ja minä olemme. Äitini ja isäni olivat aina töissä. He keksivät töitä vapaa-ajalla. Äitini oli ompelija alkuperäiseltä ammatiltaan ja isä huoltomies ja isä rakensi aina. Keksi veneeseen kaikenlaista uutta jatkuvasti. Sain yrittäjämäisen kasvatuksen kuitenkin. Jota en kuitenkaan hyväksynyt itsessäni, kuin vasta ihan viime vuosina. Pidän itseäni ihan patalaiskana. Yrittäjä ei oikein voi olla laiska. Varsinkaan sellainen joka tekee työllään tulosta. Mikä meiltä puuttuu on lukupää. Isäni luki valtavan paljon, kirjoja meillä on ollut valtavat määrät, mutta  yliopistotason lukupäätä meillä ei ole ollut.

Isäni oli hyvin vahva mies. Hän oli kookas ja peloton, erittäin rohkea. Kun hän kuoli, minä tipuin omissa tunteissani johonkin todella syvään monttuun. En tiennyt kuka olin ja mitkä selviytymiskeinoni olivat. Siitä alkoi oman minän hyvin vahva tutkiminen. 

Isä rakensi veneen meille kun olin 3-vuotias. Oikeastaan vene uudelleen rakennettiin - jo 6 vuotta meillä olevaan veneeseen.

Kasvoin lähestulkoon telakalla. Minun soluihin on painunut muistiin kaikenlaiset remonttiäänet ja hajut, joita veneilyyn liittyy. Ne tuntuvat kotoisalta ja turvalliselta. Isä rakensi veneeseen saunan ja lopulta suihkunkin. Se on meidänkin haave jonain päivänä, kunhan ensin ollaan opeteltu tämä homma.

Meille tuli hyvin yllättäen matkavene 3 viikkoa sitten. Olemme toisella silmällä sellaista etsinyt, mutta itselleni tämä ei ollut mitenkään todellista pitkiin aikoihin. Nyt kuitenkin sellainen tipahti syliimme. Naurattaa jopa miten meidän näköinen putputti se on. 

Koska tällainen veneily on todella iso juttu, meidän täytyy tietenkin käydä saaristolaivurin kurssi ja muitakin veneilijöiden kursseja. Minä aion tämän tehdä myös, sillä en ikinä opetellut näitä isäni kanssa. Se jäi eniten kaivelemaan. Otin vain kirsikat kakun päältä. Sellainen olin aina. Olin lapsi, joka luotti elämään ja isän läsnäoloon ikuisesti. Hän oli niin vahva. 

Isä on siroteltu mereen. Ja nyt myös tätini. Kun myrsky iskee, uskon heidän olevan kanssani. He kertovat ettei tarvitse pelätä. Olin lapsena usein ainoa lapsi merimatkoilla. Vanhempani ja tätini miehensä kanssa olivat useimmiten kyydissä, sekä minä ja valtavan suuri mielikuvitukseni. 

Äitini innostui pari viikkoa sitten muistelemaan merimatkoja, miten potkuri oli irronnut kesken matkaa ja isä oli hypännyt sen sukeltamaan. Kuinka vene oli ajanut kiville, mutta isä sukelsi veneen alle ison puun kokoisen kepin kanssa ja työnsi veneen pois kiven päältä. En ikinä uskonut, että meille sattuisi mitään. Isä oli niin varma. Äitini kertoi, että oli raskaana ja hän oli joutunut hypätä mereen hakemaan pikku venettä, kun se oli oli irronnut kalliosta hänen ollessaan rannalla sillä välin kun isä sukelsi potkuria. Tarinat ovat juuri niin sellaisia, joita elämäni on täynnä. 

Kun lähdet veneilemään, sinun on tiedettävä, ettei se ole aina vain tyyntä. On tiedettävä tuulen suunnat, armoton meri ja sen olosuhteet ja miten aallot otetaan vastaan. Kun tiedät sen kaiken, voit rentoutua. Mutta sieltä tulee myös kaikenlaista mitä et tiedä. Meri on vaikuttava ja voimakas ja niin upea, enkä malta odottaa pääseväni taas. 

Kerran lähdimme pelastusretkelle, kun olimme lapsia. Oli kova myrsky ja matkavene oli ajanut rantaan. Siellä se oli kallellaan pohjassa ja meidän tehtävä oli hinata se irti. Meillä hajosi telkkaria ynnä muuta matkalla, mutta vene saatiin hinattua. Siihen aikaan telkkari oli mustavalko tv, kuvaputki malli, ei mikään litteä niinkuin tänä päivänä ja keltainen rungon väri. Mutta se oli hieno. Muistan edelleen kuinka se oli köytetty isän rakentamaan hyllyyn. Kuitenkaan tästä myrskystä se ei selvinnyt. Kun isäni kuuli, että kaikki pelastettavassa veneessä olivat juopuneita, hän raivostui.

Minä olen saanut kokea meren armottomuuden, mutta samalla sen turvan. Kiitän, että tällainen osio on kuulunut elämääni ja saan kokea jälleen merimatkailun matkaveneen kyydissä. Ihan kuin tulisin kokonaiseksi.

Lapsuuden ystävä ilmestyi elämäämme uudelleen muutama vuosi sitten puuveneellä. Hän vei meidät ajelulle ja siitä alkoi oma haaveiluni. Olin kieltänyt veneilyn meiltä aiemmin, sillä lapset olivat pieniä ja veneen pitäminen vie aikaa ja työtä. Meillä ei olisi ollut aikaa. Nyt on. Seurasin vieressä isääni, enkä halunnut samaa meille.

2 vuotta olemme ajelleet moottoriveneellä, mutta nyt on selkeästi päivityksen aika. Lapsuuteni vene oli moottoripursi ja mieheni sedällä oli samanlainen vene kuin tämä meidän, joten nyt tuntuu kuin olisimme ytimessä. 

Miksi etsin suvustani piirteitä jotka itsessäni ottaa esiin? Koska minun elämässäni tuli aika, jolloin perhe eikä suku ollut minua varten, kun tarvitsin apua kaikkein kipeimmin. Tuli itsenäistyä niin rankalla kädellä. Muutin toki jo 18 vuotiaana kotoa ja itsenäistyin, mutta henkisesti jouduin itsenäistyä läheisten kuolemien ja sairastumisien ja omien kehoni kipujen takia. Kun tukiverkkoni murenivat ja mikään ei ollut helppoa. En saanut työtä, lapset itkivät, karjuivat, sairastelivat usein ja valvottivat meitä, kukaan ei kysynyt viikkokausiin mitä minulle kuuluu. Olin yksinäinen. Silloin itsenäistyin ja löysin minusta itsestäni piirteitä, vahvuutta, erilaisia tahtotiloja. Toisinaan olen seurannut vierestä, miten suvut pitävät yhtä tai juhlissa ovat kaikki auttamassa. Meidän elämässä kaikki tällainen kuuluu menneeseen. Silloin kun kaikki olivat täällä, telluksella. Siksi haluan korostaakin sitä, että ne asiat jotka omassa suvussa tai elämässä voi tuntua raskaalta, ne menevät ohi. Mutta myös mitä tahansa voi tapahtua. Siksi täytyy elää nyt ja arvostaa asioita. 

Tämä oman itseni etsiminen jatkuu edelleen, koska sitä elämä on. Elämä tuo eteen erilaisia käännekohtia. 

Enää ei veneellä kuitenkaan mennä kovaa tahtia, vaan hidasta elämää matkasta nauttien. Slow ride.  

Ihanaa. Toivon myötätuulta matkailuun ja uusiin seikkailuihin. Ja rahaa toki saa sataa taivaalta kiitos. 

Uusi perheenjäsemme on erittäin tervetullut elämäämme.

Maiju

Anna arvoa itsellesi

 

Siitä huolimatta, vaikka kaikki mitä elämältä odotit ei toteutunut. Siitä huolimatta vaikka koit epäonnistuneesi asiassa jonka piti olla selkeä kuin pässin liha. Siitä huolimatta vaikka teit kaiken juuri niinkuin pitikin: Anna itsellesi arvostusta. Näe kaikki se hyvä jota sinussa tapahtui päätöksesi jälkeen. Näe kaikki se yrittäminen ja voima joka sinussa on. Jouduit ehkä nöyrtymään, jouduit ehkä peruuttamaan, joudut ehkä pitkäksi aikaa liikennevaloihin. Ei se mitään. Olet elossa, sinulla on perusasiat kunnossa ja saat ruokaa elääksesi. Muu on vain plussaa.

Usko sinuun ja sinun voimaan. Kaikki ovet eivät aina aukea, eikä niiden ole tarkoituskaan aueta. Joskus saamme pienen näpsyn sormillemme, mutta se vahvistaa luonnetta. Jos saisimme ihan kaiken aina minkä haluamme, meille kasvaisi vääränlainen itsetunto, egoismi. Luin kirjoituksen jossa eräs arvostettu emeritus professori sanoi, että et saa elämässä kaikkea minkä haluat. Manifestoinnista puhuvat elämäntapavalmentajat sanovat toista: Sinä saat kaiken minkä haluat. 

Pääasia omasta mielestäni on, että se mistä unelmoit, kirjoita se ylös. Joskus voi olla, ettei unelmaa ole sinulle tarkoitettu siinä muodossa miten sen toivoit. Joskus se tulee, mutta et näe sitä, koska se ei mene täsmälleen niin kuin haluat.

Minulla on ollut elämässäni iso musta aukko, jossa tarpeitani ei ole täytetty lapsena. Vieläkin, näin yli 40 vuotiaana, vaikeissa elämäni käännekohdissa tuo musta aukko nostaa päätään. Kuitenkin, kiitollisuus omia arvoja, omia saavutuksia kohtaan on paikallaan. Minulla on paljon enemmän, kuin maapallon toisella puolella asuvalla, vaikkakin paljon vähemmän kuin jossain muualla olevalla. Tämä on minun elämä, seison tässä missä olen, näillä eväillä mitkä on annettu ja olen tyytyväinen siihen. 

Mielelläni on taipumusta sulkea muististani asioita, kun alkaa olla liikaa informaatiota mielessä. Kun teen paljon töitä, voi olla ettei muistini toimi yhtään. Muistan kuitenkin vielä hämärästi syksyllä vuonna 2017, kun istuin noin puolen vuoden ajan koneelleni ja kirjoitin omasta mielestäni vetävää tarinaa ylös. Kirjoitusta tuli aamulla ja illalla, sitä tuli myös päivällä. Kirjoitin vain. Olin aloittanut yrittäjänä, eikä ollut asiakkaita, joten päiväni täyttyivät kirjoittamisella. Sain kirjaan n.99 sivua tosta noin vaan ja sitten alkoi rutistus. Loppu piti saada valmiiksi. Sen jälkeen editointi, lyhennys ja mitä näitä nyt oli. Pidin kiinni kirjasta pitkään. Kaikki ovet olivat kiinni, mihin sen lähetin. Se oli siis täysi floppi. Samalla luin paljon kirjoittajista, kirjailijoista, säännöistä ja kaikenlaisesta. Enkä mennyt suuntaan tai toiseen. Mutta suomalainen ei saa epäonnistua. Jos epäonnistuu, kaikki nauravat ja puhuvat ja juoruavat. 

"En halua olla nöyryytetty". Sanoo minun epätoivoni. "Ja paskan marjat, olet ainakin yrittänyt". Sanoo voima sisälläni. 

Naureskelijat harvoin ovat yrittäneet, siksi he nauravat. Heillä ei ole hajuakaan siitä miten paljon työtä olet tehnyt. 

Mitä sitten tapahtui? Aloin kirjoittamaan tätä blogia. Kaikki aiemmat blogit suljin, mutta tätä olen kirjoittanut jo koronasta asti. En tiedä mitä olisin saavuttanut sillä, jos kirja olisi syntynyt. En tiedä mitä sillä hain. Tarina kuitenkin tuli ulos minusta. Tuolla se on jossain tiedostossa odottamassa lapsenlapsieni syntymistä, ehkä he jatkavat sitä. No joo. Mitä haen tällä jatkuvalla kirjoittamisellani? Haluan jättää jäljen maailmaan. Minun perheessäni on tapahtunut omasta mielestäni niin ikäviä tragedioita, että halusin jättää jäljen. Mistä minä tiedän jääkö tätäkään blogia. Vaikeista tunteista syntyy kauniita ja sielukkaita tarinoita. Kohtaamisista syntyy kauniita tarinoita. Samalla näen itseni kuin myrskyävässä meressä, suu ja nenä ovat juuri ja juuri pinnalla saaden happea. Räpiköin, kehoni on jännittynyt. Myrsky laantuu ja selviän kuivalle maalle. Kehoni ei kuitenkaan toivu tästä ihan heti. Adrenaliini jää virtaamaan, hengitän pinnallisesti, selkä jäykistyy. Hermostoni ei palaudu. Luovutan. Tuo ei ollut minulle tarkoitettu. Se ei ole sen arvoista. 

"Minä olen tärkeämpi kuin unelmani". Sanoi eräs hyvin viisas ihminen. Juuri näin, se on juuri näin. 

Kiitos viisaista sanoista ympärilläni.

Ainiin ja lopuksi vielä, kirjoittaminen on ihan yhtä lailla työtä kuin puun hakkaaminenkin. Älä ikinä vähättele sitä. Jotka väittävät muuta, istuvat egonsa päällä pallilla, jonka jalat ovat jo osittain poikki. 

Maiju

Valheiden verkko

 

Mikään ei ole yhtä tärkeää kuin totuus. Sanoo kuvan kissa, jota on manipuloitu. Jopa kulmakarvat ovat vihreänä valheesta. 

Mutta kuinka vaikeaa totuus on erottaa valheesta, jos haluat uskoa valheen levittäjästä hyvää. Jos elämä olisi täysin rehellistä ja puhdas-sydämistä, meillä ei olisi näitä asioita maailmassa, mitä olemme kollektiivissa kokenut viime vuosina.

Siitä asti kun tulin äidiksi, halusin opettaa lapseni erottamaan oikean väärästä. Kun synnyin, oli vahvin opetus perheessäni oikeudenmukaisuus, joka minuun on tarttunut. Jopa astrologisessa kartassani lukee teemana oikeudenmukaisuus. Kun ihmisiä on paljon, joilla on paha olo ja suuri suu - on jopa vaarallista, kuinka suu puhuu enemmän kuin ajattelee todenperäisyyttä puheessaan. Valheesta lähtee kaikki paha. Juoruista. 

Jos muut uskovat juoruja, jotka ovat valheita ja lähtevät niitä jakamaan, on valheiden verkon alku kudottu ja seittiä voi lähteä sitomaan eteenpäin. Huolestuttavaa. Se harvoin johtaa hyvään lopputulokseen.

Jos joutuu valheiden kohteeksi, se sattuu. Vaikka ymmärtäisikin valheen levittäjän olevan sairastunut mieleltään, se silti sattuu ja voi olla vaikeaa ymmärtää asiaa. Ja itsensä takia, ei tarvitse ymmärtää.

Opin omasta empatiastani taas läksyn hetki sitten. Olin tilanteessa, jossa minulle valehdeltiin suoraan päin kasvojani. Tiesin, että minulle valehdellaan, mutta siinä vaiheessa kun hän valheissaan otti puheeksi toisen ihmisen sairastumisen ja hänen auttamisen, minun sisälläni läikähti empatia ja annoin ikäänkuin uskoni tälle hetkelle. Hetki oli toisaalta tärkeä, sillä se mitä minussa tapahtui oli tärkeää. Se opetti minua erottelemaan. Tämä auttamis-osio oli jollain tasolla totta, mutta kaikki muu siinä ympärillä oli valhetta. Se, että meinasin antaa koko tilanteelle uskoni, vaikka siellä oli kaikki muu ympäröivä puhe silkkaa satua - oli hyvin vahvan erottelukyvyn alla olevaa oppia minulle. 

Se mitä opin omasta itsestäni ja hyväuskoisuudestani oli tärkeää. Olen sinisilmäinen ja voimakastunteinen. Perus luonteeni on ajatella ihmisistä hyvää. Se on myös keinoni selvitä elämästä masentumatta. Mennä yli vaikeista tunteista. 

Olen monesti ollut tilanteessa jossa minulle valehdellaan. Olen aiemminkin raivostunut niissä hetkissä - intuitioni on alkanut haistaa valheita. Reagoin niihin yleensä raivolla. Mutta raivo, se ei ole paras tunne. Tällä kertaa se oli kuitenkin hyvin hallittua. Ja todistajia oli paljon. Todistajat kuulivat miksi raivosin ja mitä vastapuoli minulle valehteli. Se oli tavallaan onni, minulle. Sillä jos todistajia ei olisi ollut, olisi kyseessä ollut sana sanaa vastaan. Ja hän oli jatkanut valehtelua myös tästä tilanteesta. Minun onni oli, että todistajat olivat oikaisseet asioita. Hän kun oli tästäkin hetkestä valehdellut. 

Ajatella, että moni joutuu kokea tällaista. Eikä kukaan heitä usko, jotka kohteeksi joutuvat. Sillä valehtelijat ovat taitavia siinä mitä he tekevät. Se on surullista.

Siitä huolimatta, vaikka kokemuksia on paljon tipahdan kuoppaan aina aika ajoin. Tällä kertaa ymmärsin, että minua manipuloitiin. 

Kun joku on henkisesti sairastunut valehteluun, voi helposti muut ympärillä häntä suojella ja kaunistella hänen sanomisiaan. Tai vähätellä kokijaa. Se ei helpota henkilöä joka ns "uhriksi" joutuu. Mutta toisaalta, voisin ajatella myös vähättelijöiden olevan uhreja. Sillä he kieltävät totuuden. Inhottavin asia elämässä on myöntää itsessään olevia heikkouksia. Silloin valhe pitää otteessaan.

Tässä tapauksessa kukaan ei enää uskonut valehtelijaa, eli ei tarvinut yksin tätä asiaa kantaa. Mutta paljon paljon puhetta se herätti. Paljon paljon kipua ja tuskaa voi aiheuttaa henkisesti sairas ihminen. Jos ihmiset uskovat hänen valheitaan, hän saa vielä enemmän levitettyä väärää tietoa. Se on surullista. 

Ystäväni antoi hyvän näkökulman minulle tilanteesta "sait kokea vihastumisen. ja raivon turvallisessa seurassa". Olipa hyvä näkökulma.

Haluan uskoa, että oikeus ja totuus voittaa aina, lopulta. Ja oikeastaan tiedän, että näin käy.  Sillä uskon karmaan.

Maiju

Opi itsesi kautta

 

Muut ovat loistavia peilejä meidän henkiselle kehitykselle.

Kun asiat rullaavat kivasti, on hyvä olla –  on helppoa olla hyväntahtoinen. Kun meille alkaa tulla painetta ja pelkoa, painostusta ja kipua, katsotaan silloin missä kohtaa kehityksessä liikummekaan. 

Olen niin kauan pohtinut itseäni ja käytösmallejani, että tuntuu toisinaan vaikealta kohdata vaikeita tunteita, joita en tunnista. Koin tässä sellaisen hämmentävän jutun itseni kanssa, että menetin hermoni ja suoraan kohteelle. Näin kun kirjoitan ja mietin tämän vuoden tilanteita, ymmärrän, että hermot olisi pitänyt menettää ehkä aiemminkin. 

Positiivisuus ei ole vain good vibes only - juttuja. Aitoa positiivisuutta on kokea elämän monenlaiset puolet. 

Jos omaa pimeyttään ei tunnista ja tunnusta, voi helposti olla kuin tyhjä kuori. Kävin asiakkaani kanssa keskustelua, jota olen käynyt tätä nykyä jo hyvin monen kanssa. Kun kohtaa oman pohjansa, sitä oppii arvostamaan itseään ja ne ihmiset jotka ovat tottuneet saamaan sinusta jotain, etkä enää sitä kykene antamaan - ne häipyvät. 

Oikeat ja todelliset ystävät seisovat rinnalla, kun kipu osuu. Ne jotka eivät ole aitoja ystäviä, ne väistyvät.

Olen oppinut arvostamaan erilaisia selviytymismalleja. Erilaisia tapoja väistellä vaikeita tunteita ja erilaisia tapoja kohdata niitä. Erottelukyky on myös taito näissäkin. Milloin puuttua johonkin tilanteeseen ja milloin ei.

Tänä vuonna omaan elämääni on tullut paljon henkilökohtaisessa elämässä olevaa painetta. Kiusaamista, uhkaa ja mustamaalaamista. 

Ystäväni on pitkän linjan henkisen tien kulkija ja hän sanoi näin: Kohtaa se pimeä osa itseäsi joka tietää sinussa asuvan se paha tyyppi. Tiedosta se. Hyväksy se. Ja päästä sitten irti. Kasvatuksessa tai äidinmaidossa olen oppinut ottamaan kaikenlaiset ihmiset vastaan. Toivottanut tervetulleeksi elämääni. Ikä onneksi hioo reunoja ja nyt opin olemaan ottamaan enää vastaan heitä, jotka tahallisesti satuttavat toisia. 

Ne jotka eivät tunnista itsessään olevaa pahaa - levittävät pahaa. He ovat sokeita omalle heikkoudelleen, he ovat sokeita omalle kivulleen. Silloin se siirretään muille kannettavaksi. Korjaan vielä tähän jälkikäteen. jos pahat ajatukset jylläävät pään sisällä, tekee mieli kirota ihmisiä, se ei vielä ole pahaa.  Mutta teot kertovat jo paljon. Toiset tunnistavat oman pahuutensa ja jatkavat sitä, koska heillä on oikeus. Ihminen on joskus liian monimutkainen olento. 

Ihmiset haluavat usein selitellä asiat paremmiksi kuin ne ovat. Good vibes only- juttuja. Mutta jos ei uskalla katsoa totuutta silmiin, on silloin helposti vietävissä. Vaikeat asiat tulevat kohdattavaksi ennemmin tai myöhemmin. 

Maiju

Lepo ja uusi päätös

 

Hyvää juhannusta lukijat.

 Olen iloinen, että olet löytänyt blogini. Samalla toivon, etten liikaa triggeröi, se ei ole tarkoitukseni. 

Minä tein eilen ison kirjoituspäätöksen. Alan keräämään aineistoa ja elämäntarinoita parilta sadalta ihmiseltä. Tämä on iso päätös ja annan itselleni aikaa. Tämä tarina jonka haluan kertoa, tulee syvältä juuristani. Minun täytyy se tehdä. En kuitenkaan jätä blogiani, sillä täällä edelleen käsittelen asioita joita kohtaan. 

Olen veneprojektin ja muiden elämän ruuhkien keskellä viime viikot ollut pyörremyrskyssä, se pyörremyrsky alkoi hiljalleen ja nyt ollaan siellä keskellä. Minulla jää jo omat asiat hoitamatta. Siksi pyrin hiukan hiljenemään. Hiljeneminen kohdallani on vaikeaa. Huomaan olevani vaiheessa, että kirjoitan päivittäin, kuitenkaan mitään jakamatta. Se kertoo siitä, että olen väsynyt. Nyt lepään ja rellestän. No okei, en rellestä. Mutta lepään ja olen. Enkä yliajattele. 

Toivottavasti sinulla on ihana juhannus

Maiju

Uusi alku, seikkailua tiedossa

 

Kuva Денис Марчук Pixabaystä

Viime viikkoni ovat olleet  hyvin mielenkiintoisia, en voi sanoa että helppoa elämää - voin sanoa, että tapahtumat joita sain koettavaksi oli hyvin muutosta aiheuttavaa. 

"Vaikeinta on aina juuri ennen isoa muutosta"

Viime viikolla mikään päivä ei ollut sellainen, kuin odotin. Kalenteri eli ja muuttui ja piti koko ajan valmistautua siihen, ettei mikään mene rauhallisessa hengessä. Päiväni pitenivät yllättäen, asiakkaita sairastui yllättäin, sekä monille tuli sairaalareissuja. Sain olla onnekas, että itse pääsin vailla ruhjeita. En oikein muista viikosta mitään. Henkisiä ruhjeita kyllä tuli. 

Meillä on ollut mieheni kanssa meille valtava unelma. Olemme haaveilleet veneestä siitä asti kun lapset syntyivät. Olemme molemmat veneilijöitä, eli kasvaneet meren äärellä, saaristossa. 

Veneen hankkiminen pienten lasten kanssa, olisi tarkoittanut meille veneen rapistumista. Aika ei olisi riittänyt sen hoitamiseen. Oli kaikkea muuta. 

Pari vuotta sitten lokakuun viimeisenä, kaatosateen siivittämänä iltana pihaamme ilmestyi kalalle haiseva, kuin suoraan merenpohjasta nostettu vene. Veneen pohja oli näkin peitossa, laatikosta löytyi mätiä köysiä, homeisia pelastusliivejä ja mitä kaikkea vielä. Ensimmäinen ajatukseni oli että no niinpä tietysti. Helpolla emme pääse. Mieheni kunnosti veneen ja teki siitä kuin uuden. Veneessä on 60 hevosvoimainen moottori ja se on ollut ihan loistava peli meille siihen, kun mietimme onko meistä vielä veneilijöiksi. Saimme laituripaikan tuurilla, mutta ensimmäisenä yönä laiturissa oli veneisiin murtauduttu ja meiltä vietiin bensatankki ja jauhesammutin. Noniin tällaista taas. Juuri silloin kuin bensan hinta tarkoitti samaa kuin kultaharkko. Siitä alkoi kuitenkin ihana saaristolaismatkailu. Pääsimme tutustumaan muihinkin saariin, kuin vain omaan kesäpaikkaamme. 

Olemme olleet tyytyväisiä veneeseen, mutta oman hytillisen retkiveneen unelma edelleen elää. 

Viikonloppuna laiturimme viereen ilmestyi tuntematon sukeltaja, joka kysyi mieheltäni haluammeko hänen katsovan onko poijun ketju vielä kunnossa. "Tietenkin". Uskomatonta, ajattelimme. Seuraavaksi meidän mökin pihaan tultiin myymään venettä. Kun mieheni soitti asiasta, intuitioni huusi KYLLÄ! 

Noin kolme vuotta sitten laituri ilmestyi meille niin, että istuimme korkealle kalliolle ihailemaan merimaisemaa, otin kuvia männystä laiturin yläpuolella ja viikon päästä puun alla oleva laituri tuli myyntiin. Se on MEILLE! Huudettiin. Siinä me istuttiin laiturilla miettien mistä me saadaan siihen vene. Seuraavana vuonna tuli vene. Veneen jälkeen saimme toisen laituripaikan mantereelta. Joka ei tietenkään ole meidän oma. 

Sunnuntaina kävimme katsomassa venettä, joka ei ollut vielä meressä. Veneessä oli paljon korjattavaa, paikattavaa ja uusittavaa, mutta kaiken sen läpi näin siinä meidän veneen. Saimme sen edullisesti ja siksi juuri, se on meidän - jotta voimme korjata sen. Rahaa jää siis kunnostamiseen. 

Tämä mullistaa elämämme, sillä se tuo meidät lähemmäksi sitä mitä olemme sisimmässämme molemmat. Merenkävijöitä. Isäni rakensi perheelleni veneen kun olin 3-vuotias. Kasvoin siinä veneessä. Se myytiin, kun olin 29-vuotias. Se oli kipein asia jota olin kokenut koskaan. Siitä seurasi vielä kipeämpi asia, isäni kuoli. Kun olen merellä, olen isäni kanssa. Mieheni taas kasvoi samanlaisessa veneessä joka meille nyt tulee. Tuntuu jotenkin epätodelliselta. 

Myötätuulta siis meille. Nyt täytyy meinaan kääriä hihat. Huh. Äitini on ompelija, hän kunnosti aina veneemme pressut, kankaat ja markiisit. Minä taas inhoan ompelua. Mutta kai se täytyy kohdata tämäkin inho. Äitini ei mahdollisesti enää jaksa auttaa. 

Ei auta kuin ottaa puukko käteen ja alkaa rapsuttaa vanhoja lakkoja pois. Siinä on meille kesäpuuhaa. 

Ensi kesänä ollaan varmaan valmiita. Tänä kesänä se täytyy kyllä saada vesille. Näyttää siltä, että ensi viikolla se lasketaan. 

Maiju

Varjot

 

Olen kirjoittanut aiemminkin varjominästä. 

Kirjoitan taas. 

Varjominä on kuin musta pimeä tuntematon, mutta samalla tuttu osa itseämme jonka olemme heijastaneet poispäin meistä. Varjominän kohtaamalla vapautuu paljon energiaa käytettäväksi, mutta sen kohtaaminen tarvitsee myös ympärilleen energiaa. 

Tiedän, että varjoja nousee uudestaan ja uudestaan käsittelyyn, mutta kun on käsitellyt isoimpia kipujaan - ne alkavat laimentua. Tunnereaktio ei ole niin voimakas enää, eikä kieltäminen. 

Ihminen piilottaa itseltään paljonkin asioita. Mielellä on taipumusta selitellä. Se selittelee miksi jokin on, mutta selittely voi ollakin keino piilottaa todellinen asia taakseen. Jos hiljenisi asian ympärille ja kuuntelisikin mitä tällä tunteella on kerrottavaa, voisi oma käytöskin muuttua. 

Aina kun jokin asia aiheuttaa kipua meissä, meillä on käsittelemätön kohta omassa itsessämme. Se voi olla syvällä alitajunnassa, jonka on kätkenyt piiloon.

 Aina toki ei jaksa asioitaan käsitellä, mutta toisinaan keho voi olla voimakkaampi ja ottaa ohjat, jos mieli vastustaa. Keho muuttuu voimattomaksi, saa flunssan ja mitä näitä nyt on. Keho on yllättävän viisas. 

Sain tästä erittäin hyvän opin aikanaan. Aikana kun tutustuin energiamaailmaan, osallistuin paljon opiskelijoiden harjoitteluhoitoihin. Hoitaja oli todella makea tyyppi, mies henkilö, erittäin sydämellinen kaveri. Hän tuli meille ja teki kotonani hoidon. Ensimmäisessä hoidossa tapahtui isoja tunnejuttuja, näin kaikenlaisia kauniita maisemia, intiaaniheimoja ja niin edespäin. Toisessa hoidossa odotin kovasti näkeväni taas samoja juttuja, mutta energia päätti laittaa tajuni kankaalle. En nähnyt mitään. Nukahdin ja heräsin kuolat poskella. Noloa ajattelin. Opin tästä jotain isoa. Oma mieleni on niin vahva selittelemään, että kehoni päätti pistää mielen hiljaiseksi. 

Energiahoidot pelottaa. Ehkä myös siksi, että kontrolli omasta kehosta katoaa, jos sen sallii. Niissä ei silti ole mitään pelättävää, ellei anna pelolle lupaa. Pelko leimahtaa kyllä, jos sille antaa luvan. Jos tuntee vahvasti ja on visuaalinen näkijä, pelon energia on myös voimakas. Mutta sen energian voi kääntää myös itselleen hyödyksi. Mielen hallinta on valtava voimavara elämässä. Se nostaa meidän alitajunnasta vahvuuksia pintaan ja kasvattaa meidän henkistä voimaa. 

Kävin ystäväni kanssa keskustelua varjoista meissä. Meissä asuu myös puoli joka on vihainen, ruma, julma ja katkera, sekä muita ns. varjopuolia. Tasapaino löytyy hyväksymällä. 

Henkinen kasvu on vähän kuin automaattiohjauksen sammuttamista. Kun alat kasvaa, joudut opetella asioita, jotka ovat aina olleet itsestäänselviä. Toiset eivät koskaan joudu käydä samoja vaikeuksia kuin sinä, eivätkä voi ymmärtää mistä puhumme. Joskus vaikeudet ovat erilaisia ja toiset eivät käy niin syvän tason henkistä puhdistusta läpi. Se voi helposti aiheuttaa erillisyyden tunnetta meissä. Vaikeaa on varsinkin silloin, kun sinulla ei ole ketään joka osaa auttaa - vaan kaikki pitää keksiä itse. Turva ja apu pitää hakea itsestä. Ei minkäänlaista varmuutta tekeekö oikein, varsinkaan jos ei ole koskaan kokenut olevansa pioneeri. 

Kun saimme kaksoset, meillä ei ollut juurikaan ketään jolta kysyä. Heillä on kaksosuuden lisäksi tarkkaavaisuushäiriöitä, yliherkkyyttä ja niin edespäin. Tai no toisella. Vaikeudet joita olen lasteni kanssa kohdannut, on nostanut pelkoa. Niin paljon, että olen lamaantunut, ahdistunut, raivonnut, itkenyt ja tuntenut valtavaa voimattomuutta. Olen kysynyt miksi meille käy näin? Mitä olemme tehnyt niin pahaa, että vedämme tällaisia ihmisiä puoleemme? Onko maailma tosiaan näin rikki? Olenko minä näin rikki? 

Jaksan työssäni kohdata vaikeuksia eri tasolla kun kotona. Kotona ydinkipujani on lapseni, sillä he eivät ole minä. Mutta he ovat minun kauttani tulleet ja synnytyslaitoksella muistan ajatelleeni "miten minä kykenen näitä suojelemaan". Meitä on kovetettu, toden teolla. Herkkä ja empaattinen, sielukas tyyppi ei enää jaksa antaa empatiaansa kaikille. Se on oppinut erottelemaan kenelle sitä antaa ja kenelle ei. Se on valtavan iso oppi. Sillä aikanaan kun aloin kirjoittamaan, ajattelin parantavani koko maailman. Melkoisen sanotaanko mahtipontinen ajattelumalli. Nyt palaan sanomaan itselleni: Sinä et voi parantaa koko maailmaa, se on mahdotonta. Sinun on parannettava sinun oma maailmasi. Siinä on jo ihan tarpeeksi. 

Maiju

Nopea rakkaus - nopea syväsukellus

 

Uskotko sinä pikavoittoihin ja liian hyvään liian helpolla? 

Minä en. En enää. 

Kun minusta tuli äiti melkein 19 vuotta sitten, en uskonut rakkauteen tai pysyvyyteen. Siitä huolimatta vaikka vanhempani olivat naimisissa loppuun asti, en uskonut. He rakastuivat 15 vuotiaana ja isä kuoli 65 vuotiaana. Myös mieheni vanhemmat ovat edelleen naimisissa ja olleet sieltä teini-iästä asti. Pelkäsin jatkuvasti, että minua sattuu rakkaudessa. 

Olisin juossut miestäni karkuun ja kadonnut monia kertoja, jos sisälläni ei olisi ollut niin vahvaa tunnetta vanhemmuudesta ja yhdessä lasten kasvattamisesta. En silti uskonut meihin. En osannut riidellä, osasin tukahduttaa tunteita. Aikanaan joku viisas sanoi lapsiani hajottajiksi. He rikkoivat kuoren minussa. 

Kaksosten kasvattaminen nuorena, epävarmana ja kokemattomana ei ollut helpoin tie kulkea. Meillä ei ollut kummallakaan mitään käsitystä lapsista. Meitä epäiltiin, arvosteltiin ja ojennettiin paljonkin. Ulkopuolisten puolityhjät sanat viilsivät syvältä, joita en kertonut ääneen, enemmänkin työnsin sisuksiin ja häpesin. Aloin näitä tyhjien sanojen viljelijöitä karsimaan elämästäni. En vain enää ollut heihin yhteydessä. Minun ei tarvinut. 

Opimme pikku hiljaa. Saimme todella voimakastahtoisia lapsia ja erittäin kovaäänisiä sellaisia. Minulla oli raskauden aikana aistit mennyt ääritilaan. Haistoin todella voimakkaasti, tunsin todella voimakkaasti ja kuulin erittäin voimakkaasti. Näkö kuitenkin sumeni. Saatoin tuntea kolahdukset lyöntinä iholla. Olin todella uupunut hälinään ja meteliin jota ei päässyt karkuun. Kirjoittaessani toista blogiani, kävin valtavia kiputiloja omista heikkouksistani. Kirjoitin miellyttämisestä 4 päivää. Siis lause meni näin : Olen miellyttäjä. Meni kokonaista 4 päivää myöntää se. 

Päätä särki, silmät sumeni, hartioita kolotti. Olin niin ylpeä. Myöntämisen kipu oli niin valtava, että se nosti häpeää, arvottomuutta ja kiukkua. Lopulta myönsin olevani miellyttäjä. Se voi sinusta tuntua oudolta, mutta minusta se oli vaikeaa. Todella vaikeaa. 

Näin myöhemmin olen todennut miellyttämisen olevan kultaakin arvokkaampi taito omassa työssäni, sekä elämässäni. Jos en miellyttäisi, ei varmasti asiakas kohtaamiset olisi niin syviä ja tekemiseni olisi enemmän mekaanista. Miellyttämisestä on syntynyt uskomuksia nuoruudessani sen olevan heikkous. On oltava kova ja jopa kovis, ettei näytä tunteitaan. Tekee ja toimii, mutta tunteettomana puurtaa. Ehkä jopa uhoaa. Miellyttämisessä on toki myös negatiiviset puolensa, mutta ei mennä niihin, koska en osaa niitä nyt avata tässä hetkessä. Tai no opettele tunnistamaan ero aidon(eli sydämellisen) miellyttäjän ja manipuloivan miellyttäjän välillä. Manipuloiva miellyttäjä saa sinulle aina pahan olon. Aito miellyttäjä saa sinulle hyvän olon. Siinä on valtavan suuri ero. Tai ehkä oikea sana on mielistelijä. 

En kuitenkaan olisi kovin pitkälle päässyt uhoavana äitinä. Lähiöelämä oli asettanut uhon sisälleni, alitajuntaan. Joka puolella oli vaaroja, eikä keneenkään voi luottaa. 

Kun mieheni tuli elämääni, meihin iski pikarakkaus. Kaikki tapahtui nopeasti. Vuoden sisällä meillä oli kaksoset vatsassa, kihlasormukset sormessa ja oman asunnon avaimet kädessä. Olin shokissa ja häpesin. En halunnut kenenkään puhuvan meistä. Äitini rakasti kertoa tarinoita ja kerran olimme erään tuttavamme kanssa haravoimassa rantaa. Äiti kertoi tarinamme kovalla äänellä kuinka kaikki on tapahtunut niin nopeasti. Vaiensin äidin ja suutuin. En kyennyt ottaa tunteita vastaan, jos tuttavamme olisi esimerkiksi kauhistunut tai syyllistänyt minua. Häpeäni oli niin valtava. Nopea rakkaus - nopea syväsukellus, eli meidän kohdalla erittäin pitkä syväsukellus. Minä päätin puhua aina kun joku harmitti. Isäni mykkäkoulut ja edellisen poikaystäväni kanssa epäonnistunut suhde - sai minut puhumaan. Tämän tulee toimia lasten takia. 

En tiennyt erityisherkkyydestä silloin. En tiennyt, että tietyllä tavalla puhuminen tai jonkun sanan korostaminen sattui. Tunsin raivon rauhallisesta äänestä. Minulle ei tarvinut huutaa, sillä tunsin huudon ilman ääntä. Äitiys laittoi aistini kierrostilaan. 

Juurissani, eli esi-isieni perimässä on uskomuksia ja kipuja, joita olemme siskoni kanssa nostelleet pintaan ja antanut anteeksi. Puhdistanut häpeää ja pelkoa, erilaisuuden pelkoa. 

Meitä kohtaan on monia kertoja hyökätty, kuinka olemme vääränlaisia, mutta mikä on oikeanlaista? Lapsilleni olen opettanut heikkoudesta ihmisluonteessa. Hyökkäävä ja uhoava ihminen on aina henkisesti heikko. Sen täytyy hyökätä luullakseen pitävänsä jonkinlaista valtaa itsellään. Mutta hyökkääminen itsessään on jo vallan menettämistä. Jokainen tuomitseva ja arvosteleva kommentti jonkun erilaisuudesta on aina heikon, tunteita tukahduttavan ihmisen merkki. Ihmisen joka ei ole saanut olla oma itsensä. Sillä ihminen, joka rakastaa itseään ei tuomitse muita. Mutta taas toisinaan, ei me kukaan olla täydellisiä. Ei vaan voi olla tällaisessa maailmassa.

Kun kirjoitan syvistä asioista, teksti voi olla epäselvä. Mutta ehkä annan sen anteeksi itselleni. 

Maiju

Miksi kaikesta huolimatta vain kirjoitan

Kuva Valerio Errani Pixabaystä

 Olen kirjoittanut tätä blogia vuodesta 2021. Aika tosin tuntuu pidemmältä, koska olen kirjoittanut blogeja vuodesta 2010. Yhtä paljon, kuin on julkaistuja kirjoituksia, minulla on myös julkaisemattomia luonnoksia joihin sillon tällöin palaan miettien, olisiko aika jakaa niitä. Jotain niissä on aina sellaista, etten kehtaa jakaa tai ne ovat jääneet kesken. En haluaisi hävetä itseäni jälkeenpäin, enkä haluaisi selitellä itselleni miksi olen kirjoittanut niin miten olen kirjoittanut. 

Kun aloitin kirjoittamaan meni pitkään, että uskalsin julkaista mitään. Ettei kukaan pääse sanomaan ja huomauttelemaan mitään. Koskaan. Lapsuudestani oli jäänyt niin paljon kokemuksia näsäviisastelijoista, ettei sietokykyni kestänyt sitä. Lopulta aloin julkaisemaan. Hetken jaoin tekstejä eteenpäin, lisäilin linkin milloin mihinkin vain huomatakseni, ettei kukaan lue. Jouduin kohdata kirjoittajan hiljaisuuden. 

Tykkään kirjoittaa tunteista, sekä tunteitani triggeröivistä asioista ja huomata jälkeenpäin miten olenkaan mennyt eteenpäin. Miten jokin asia ei enää paina mieltä, eikä aiheuta voimakkaita kehollisia reaktioita. 

Pidän blogini nykyään ikäänkuin erossa läheisiltäni. Jaoin sitä kyllä heille jonkin aikaa, mutta he eivät lue sitä ilman, että jaan sen heille. Ja yksi lukijani jatkoi matkaa rajan toiselle puolelle. Silti kirjoitan sillä ajatuksella, että läheiseni jonain päivänä lukevat tätä. Kaikki tietävät, että kirjoitan. 

Siitä huolimatta vaikka koen näitä tunteita - jatkan kirjoittamista. Siitä huolimatta vaikka haluan poistaa ja sulkea blogin - jatkan kirjoittamista. Vaikka sanon välillä, että tämä oli tässä. Se saattaa tarkoittaa taukoa ja jatkan taas. En jaksa juurikaan enää miettiä, onko kirjoitusasu selkeä ja onko se rytmikäs ja miellyttävä lukijalle. Löytyykö virheitä ja onko kaikki oikein. En enää haaveile ajatuksesta julkaista kovakantista kirjaa, joka oli minulle iso haave. Kurotin sitä kohti todella kovaa. Se kuitenkin jäi. Joten jäin kirjoittamaan perunasta ja tunteistani. Hah. 

Kun olin melko syvällä omissa kivuissani, niin henkisissä kuin fyysisissä - yritin kirjoittamalla päästä sieltä pois. Silloin tarttumapinta oli muiden sanomisille, viisaampien ja kokeneempien kirjoituksille. Miten tavoittaa lukija ja miten pitää tehdä niin mielenkiintoista sisältöä, ettei lukija nukahda. 

Ymmärsin, että tuo tie on loputon. Tämä aika mitä elämme saa meidät luulemaan, että pitää olla jotain suurta ja hienoa. Koska luemme kaikkea suurta ja hienoa älylaitteistamme. Olen miettinyt, että mikä on suurta ja hienoa - onnellisuus, terveys ja rauha. Läheiset. 

Perheessäni on todella haastavaa koulunkäynti. Kun olin itse yläasteella, hoidin koulun itsekseni ja mietin täysin itse mitä tekisin tulevassa ja koska olin nuori, en edes ymmärtänyt tulevaisuutta. Näin vain kaverini ja sen hauskuuden elämästä. Ajelehdin ja tunsin syyllisyyttä etten kyennyt olla jotain parempaa. Minua tuomittiin valinnoistani. 

Tässä ajassa olen kulkenut lasteni kanssa ja yrittänyt kovasti ohjailla heitä, mutta joskus aina joku sanoo, etten yritä tarpeeksi. Tai sanoo, että älä tee heidän puolesta mitään. Koen, että jos olisin jättänyt tekemättä ja ohjailematta. Yksi lapsistani makaisi masentuneena kotona, syrjäytyneenä. Toinen olisi valinnut itselleen haitallisen polun. Nyt ainakin toinen selkeästi elää elämänsä kulta-aikaa. On löytänyt kavereita ja koulun, joka on hänelle helppoa. Ei hän silti tiedä mitä tekee tulevassa tai tekeekö mitään. 

Olen huomannut tästä ajasta, että illuusio upeasta elämästä kulkee meidän mukana. Meillä täytyy olla upea elämä jotta olemme saavuttaneet jotain. Kun olemme sen jonkin saavuttanut, meidän täytyy saavuttaa seuraava upea asia. Mutta ei elämän todella tarvitse olla upeaa. Se kuitenkin on sitä. Siellä on sellaisia ihania ja upeita asioita, jotka pitää nähdä. Se voi olla kohtaaminen. Uusi vaate. Mikä tahansa. On elämäntapoja, jotka ovat erilaisia. Ne voivat näyttää ulkopuolisen silmin upealta, mutta omat haasteensa on jokaisessa elämäntavassa.

Upea elämä täytyy olla oman itsensä valitsema. Sellainen josta itse haaveilee, ei sellainen mikä on jonkun muun tavoittelema matka. Tai sellainen, jossa ei tunne mitään. 

Oli aikakausi kun unelmoin kukkapenkistä. Oli aikakausi, kun unelmoin lapseni pääsevän kouluun mihin hän soveltuu. Oli aikakausi, kun haaveilin veneestä jolla mennä mökille ilman pelkoa moottorin tippuvan mereen tai veneen keikkaavan. Oli aikakausi, kun olin niin väsynyt mökkeilyyn, että halusin luovuttaa. Oli aikakausi, kun en halunnut nähdä ihmisiä, enkä jaksanut mitään. Vain nukkua. Oli aikakausi, kun haaveilin ystävästä, sellaisesta jonka kanssa olla päivittäin tekemisissä. Jolle voi soittaa ja tehdä tikusta asiaa. Joka ei sano olevani liikaa. Löysin hänet. Korona lopulta ikäänkuin toi hänet eteeni. Aina sanottiin, ettei aikuisena voi löytää ystävää. Kyllä voi. 

Havahduin eilen, kun minulle sanottiin kehoite lopettaa lasteni paapominen. Suustani alkoi tulla sellaisella tahdilla tekstiä, etten edes muistanut jälkeenpäin mitä olin puhunut. Se oli kuin sanaoksenus, tulppa joka tuli ulos, josta en kuitenkaan muista mitään. 

Kirjoitan siis siksi, että muistini ei jaksa enää kantaa. Kirjoitukset taas säilyy. Ja tavallaan kirjoitan minulle, mutta kirjoitan myös sinulle. Toivoen, että en triggeröi. Toivoen, että voin sanoillani auttaa. Tiedän, ettei se välttämättä toteudu, mutta aina voi toivoa. Triggeröinti kuitenkin voi avata meissä kauan kadoksissa olleita tunteita. Nyt elän aikaa, jolloin muistini pintauttaa visuaalisia kuvia menneestä. Hetki sitten oli aika, kun en muistanut mitään mistään. Aivoni olivat henkisen kuorman peitossa. 

Maiju

Kun ei ole mitään kirjoitettavaa

Kuva PublicDomainPictures Pixabaystä

Eilen mietiskelin, että mitäs sitten kun kirjoitukset loppuu. Ei ole mitään sanottavaa. Otin perunan käteen ja ajattelin; no kirjoita sitten vaikka perunasta. Kun sisäinen kriitikkoni herää, se kertoo missä kaikessa olen huono ja tylsä. Miten en ole kiinnostava ja riittävä. Silloin voisi kirjoittaa vaikka perunasta. Minkä värinen peruna on, miltä se maistuu. Miltä peruna tuntuu suussa. Ah kuinka tylsää ja tylsä aihe. Mutta. Kirjoita. 

Mieheni osti kaupasta uusia perunoita. Kun aloitimme ruokailemaan valitsin kaikkein pienimmät perunat lautaselle. Ai miksikö? Koska ne olivat söpöjä. Pienen pieniä perunoita jotka sai kerralla suuhun. 

Kuumaa se oli. Suuta poltti. Kun peruna oli jäähtynyt, otin käteen yhden, tarkastelin sen irronneita lerpahtavia kuoria. Väri oli puhtaan kellertävä, houkutteleva. Se oli hyvää myös kylmänä.

Tässä vaiheessa kriitikkoni huutaa, kuinka huono olen kuvailemaan, ketä kiinnostaa perunat.  

Olen valikoiva. Isossa perheessä ei saisi olla valikoiva, vaan huomioida muutkin. Näin olen oppinut. Minä valitsen aina kahvikupin mistä juon, haarukan jolla syön. Perunat. Joskus. Kahvikuppi on kuitenkin tärkein. Olen toisinaan vähän prinsessa. Lapsena kun oli todella vähän mitään omaa, minulla oli astiasto. Siihen kuului lautanen ja kahvikuppi. Se oli todella iso juttu itselleni, eikä kukaan saanut niitä käyttää. Siskoni silloinen poikaystävä otti kupin kaapista ja siihen veljeni tokaisi: "ootsä hullu, Maiju saa kilarit". Saattaa olla etten ole muuttunut niistä ajoista.  

Parasta on innostuminen, löytää uusia tapoja kertoa. Uusia näkökulmia, uutta virtaa. Peruna voi kuitenkin olla mielenkiintoinen aihe, varsinkin jos sitä vastustaa. Silloin voi kirjoittaa vastustamisesta. 

Tärkeintä kuitenkin on, että kirjoittaa mitä vain purkaakseen lukot ja jumit. Silloin voi lähteä vaikka tekstiä virtaamaan. Itselleni kirjoittaminen on nähtävästi aina vaan terapiaa, keino purkaa energiaa. 

Ei ole tehnyt kuitenkaan aikoihin mieli käsitellä vaikeimpia tunteita kirjoittamalla. Vihan tunteita. Toukokuun alussa oli tätini tuhkan lasku. Otin päivästä mielummin mukaan sen rakkauden, joka perheen läsnäolosta syntyi, kuin tuskan jota luopuminen aiheuttaa. Tällä viikolla koin kuitenkin syyllisyyttä äitiydestä. Äitiys on isoin haava joka minulla on ja kun siihen sohaisee, alan karjua. Tänään huomasin karjuvani. Mutta en jaksa aiheesta kirjoittaa, sillä kehoni reagoi siihen voimakkaasti. Äitiys on vaikea aihe.

Maiju

Empatian kiemuroissa

Kuva NoName_13 Pixabaystä

Aikanaan, noin 12 vuotta sitten kävin säännöllisesti enkeli-illoissa. Intuitiiviset ihmiset kokoontuivat rinkiin ja jaoimme omia asioitamme  psykologisesti turvallisessa ympäristössä. Olin siellä ystäväni kutsumana, jolla oli muitakin ystäviä mukana. En tuntenut heitä vielä. Ystäväni alkoi itkeä jostain syystä jaettuaan oman asiansa ja me ystävät aloimme myös itkeä tai herkistyimme kuunnellessa hänen tarinaa. Vetäjä pysäytti tilanteen ja sanoi meidän vuotavan omat energiamme ystävälle. "Annoitte teidän oman energianne hänelle" hän sanoi. Tämä tuntui pahalta: miksi en saisi "vuotaa", mutta siinä oli lopulta niin paljon perää. 

Kävin monenlaisissa erilaisissa illoissa, joissa sain tutustua omiin epämiellyttäviin tunteisiin, joita olin jopa vältellyt.

Olen oppinut, että isoimmat "vuodot" kohdallani tapahtuvat negatiivisissa tilanteissa. Positiiviset tilanteet myös väsyttävät ihan yhtä lailla, mutta negatiivisiin usein jää vellomaan ja siksi ne syövät energiaa enemmän. 

Minun maailmassani puhutaan todella paljon empatiasta ja myötätunnosta. Tällainen erityisherkkä kun olen voin hyvinkin antaa energiani muille edes tiedostamatta asiaa. Siksi omat heikkoudet täytyy tunnistaa ja tunnustaa itselleen. 

Minun työssäni puhutaan myötätunto uupumuksesta. Kun isäni kuoli, minusta katosi energiat. Lapset olivat haastavassa iässä ja tukiverkot mureni. Minusta tuli mahdollisesti energiasyöppö. Sillä oli niin vähän voimia ja niin paljon töitä perheen kanssa. 

Kun aloitin päivätyöni; asiakaskuntani koostui monisairaista, kuoleman kanssa kamppailevista, lapsensa menettäneistä ja monista muista vaikeiden asioiden kanssa kamppailevista. Kerran jopa mietin, hengittääkö eräs asiakas ja miten tulee toimia, jos ei hengitä. Ikää oli jo 97 vuotta. Tästä on jo aikaa. Vastuu oli myös rankka empaatikon oppikoulussa. Minä hoidin, hoidin ja hoidin. En tunnistanut minkäänlaista myötätunto uupumusta, vaan koin olevani todella vahva sellaiseen. En kuitenkaan jaksanut tehdä kovinkaan montaa asiakasta päivässä ja olin usein puhki. Ja palkka jäi myös olemattoman pieneksi. 

Mutta pienet lapset veivät myös voimiani. Kun lapset alkoivat vaatia vähemmän ja työssäni alkoi kadota sairastelevat, huomasin jaksavani tehdä pidempää päivää ja asiakasmäärät mitä jaksoin, tuplaantui. Kun pikku hiljaa aloin tutustua omiin voimiini, energioihini niin sanotusti - opin erottelemaan omat tunteeni muiden tunteista. Siihen meni kuitenkin aikaa. Todella monta vuotta. 

Omiin energioihin tai omaan itseensä tutustuminen vie vähän sellaiseen pimeään yksinäiseen elämänvaiheeseen. Kipu voi olla niin suuri, ettei sieltä löydä valoa eikä pelastusköyttä.

Jos kasvaa rajattomuudessa, on vaikeaa aikuisenakaan tiedostaa rajoja. Aikuisena voi lasten kasvattamisessa voimistua valtava iso paha mieli, jota ei milloinkaan saanut käsitellä lapsuudessa. Se on ikäänkuin empaatikon kuoppa johon tipahtaa. Toisinaan, jos kohdalle osuu empaatikko, jolle kerron asian joka painaa mieltäni -huomaan vetäväni sanat takaisin, etten antaisi niitä toiselle kannettavaksi. Varsinkin jos huomaan hänen vastustuksen. Se taitaa olla lapsuuden mykkäkoulun jälkeisiä. "Sanoin taas jotain väärin".

Jos kasvaa isossa perheessä, kuuluu isoon kaveriporukkaan, isoon yhteisöön -  terveet rajat ovat todella haastavat löytää. Harvoin meillä on hyvinvoiva johtaja, suvun pää, perheen pää tai muu joka vetää johtajan roolissa isoa porukkaa oikeaan suuntaan. Ja huomioi yksilön. Sellainen joka tekee kaiken oikein ja asettaa rajat, joita muut noudattaa. Fyysiset rajat voi olla, mutta henkisiä välttämättä ei. Mitä vahvempia ovat myös alaiset tai lapset, ja johtaja niin sanotusti heikko - sitä sekavempaa kaikki on. Ei aina, mutta nämä ovat omia huomioitani asiasta. Mutta on se asia niinkin, ettei kaikkea aina laiteta ylemmän vastuulle. Yhtälailla alainen tai lapsikin joutuu oman tonttinsa hoitaa. Nykyaikana vaan vastuu sysätään helposti pois itsestä. 

edit. 14.6

Kun minusta tuli äiti - aloin vasta todella katsomaan peiliin. Ei ollut mitään tarvetta katsoa aiemmin, sillä ei syitä ollut. Tosin olin vasta nuori kun tulin äidiksi. Kaksi hyvin vahvaa lasta sai minut myöntämään olevan todella heikko ja rajaton. Lopulta. Ei varmasti kukaan haluaisi myöntää olevansa heikko, se on nöyryyttävää. Kuitenkin sen jälkeen voi asioille tehdä jotain. Sitä ennen olin ainakin itse ihan kädetön.  Mitä nopeammin myönsin asioita sitä nopeammin ne muuttui. 

En tiennyt yhtään miten rajoja laittaa. Aloin lukemaan erilaisia kirjoja, mutta elämää ei kirjoista kuitenkaan täysin opi. Elämä eletään kentällä. Ei sellaisille eriskummallisille tilanteille mitä koin ollut missään sääntöjä. Oli opittava oma intuitio ja vahvistaa oikeudenmukaisuutta, sekä omia arvoja. Voi että, miten vaikeaa olikaan. Sillä epäoikeudenmukaisuutta kaadettiin ämpäreittäin päälleni. Joskus vain itkin voimattomuuttani. 

Nyt kun taakkoja ei niin paljoa enää ole kannettavaa (tai niiden voima ei ole niin suuri) - sain tällä viikolla empatiasta oppiläksyn. Muutamalle tutulleni kävi asia, joka sai minut itkemään. En saanut pidäteltyä, eikä tosin olisi tarviskaan, sillä itku vapauttaa kehosta lukkoja. Mutta illalla olin melko voimaton ja seuraavana iltana aivan raato. Kehoani kolotti, kuin olisin ollut hakattu. Kun molemmat kuormat ovat vahvoja, niin henkinen kuin fyysinenkin - on aivojen vireystila nolla. Sen näkee jo koiranikin. Hän alkoi heti rähistä kiltille koiralle kun pääsimme ulos. Minun pienestä kaikkia rakastavasta pumpulipallosta on kehittynyt hirviökoira. Ihan kuin hän vaistoisi asian - pysykää kaukana meistä, me ollaan nyt ihan poikki. Koska tuo omistaja ei laita rajoja kuitenkaan, minä laitan. 

Maiju

Sinulla on lupa mennä eteenpäin

 

En tiedä kenen tarvitsee tämä kuulla; siitä huolimatta vaikka menneisyys kulkee mukanasi ajatuksissasi, sinulla on silti lupa mennä eteenpäin elämässä. Ja siitä huolimatta vaikka olisitkin ollut vuosi sitten jonkinlainen, se ei silti määrittele sinua tässä hetkessä vaikka siitä joku sinua muistuttaisikin. Vaikka sinulla olisikin ympärilläsi ihmisiä, jotka kantavat asioita menneisyydestä mukanaan pääsemättä niistä irti, sinun ei silti tarvitse niitä kantaa. Muista, että sinä et ole muut. Sinun tunteet ovat sinun tunteita, muiden tunteet ovat muiden. Irrota itsesi muiden draamasta ja jatka eteenpäin. 

Me kaikki koemme elämässä vaikeita asioita, vaikeita tunteita ja kipua. Mutta tunteet voivat kiinnittää meidät muiden draamaan vaikeuttamaan meidän omaa elämänpolkuamme. On tärkeää tiedostaa, ettei meidän tule kantaa muiden likaa mukana. Omassa on ihan tarpeeksi käsittelemistä. 

On myös vanha ho'opono'pono rukous, jossa kaikesta näkemästämme otetaan vastuu ja ponotetaan "olen pahoillani, anna anteeksi, rakastan sinua, kiitos. Siinä on ajatus, että kaikki mitä näkökentässämme on, on meidän vastuullamme. Voit siis hopottaa tilanteita, mutta tiedosta silti, että erottelemalla omat kivut muiden kivuista oma elämä helpottuu. Erottelukyvn harjoittelu on tärkeä kyky oppia. Mikä kuuluu minulle ja mikä muille. 

Joskus näiden tunteiden keskellä voi elämä tuntua painavalta. Kaaosmaiselta. Varsinkin, kun tämä elämänaika tarjoilee meille melkoisia mielen myllerryksiä. 

Maiju

Elämän hengitys

Kuva Rosy / Bad Homburg / Germany Pixabaystä

Olen huomannut omassa elämässäni kulkevan syklisyyksiä. Ihan kuin eläisin nyt sisäänhengitys vaihetta. Sisäänhengityksellä asiat ikäänkuin pysähtyvät ja hidastuvat, en saa asioita aikaiseksi ja olo tuntuu kuin jalkani olisivat tervassa kiinni. Se on lepovaihe.

Kunnes taas tulee uloshengitysvaihe, silloin mennään lujaa. Näillä molemmilla on toki paikkansa, joskus on vaan vaikeaa ottaa vastaan sisäänhengitystä. Viime viikkoina yöni ovat olleet levottomia. En tee mielestäni enempää ajattelutyötä päivisin kuin normaalisti, mutta unimaailmani on ollut vilkasta jo toukokuun alusta. Unissa harvoin tapahtuu mitään niin pysäyttävää, että muistaisin uneni, mutta kuitenkin ne ovat niin vilkkaita etten lepää kunnolla. 

Sisäänhengitys vaiheessa prosessoidaan tunteita. Ja nähtävästi itselläni ne ovat kaikenlaisia kurjia vanhoja tunteita jotka on jäänyt huomiotta. Elämä harvoin päästää minua helpolla näissä. Sisäänhengitys vaiheessa tuntuu, että tapahtuu suurin henkinen kasvu, vaikka mieli ei tätä ymmärrä. Aikanaan osteopaatti kertoi viisauksiaan minulle samalla, kun korjauttelin selkääni hänen luonaan. Lepo ja loma on ihmiselle tärkeintä  aikaa, sillä levossa tapahtuu oppiminen. Jos jättää lomat pitämättä, oppiminen on hitaampaa. Olen huomannut tämän omassa työssäni. Kun yritin kovasti oppia jotain uutta asiaa, enkä ymmärtänyt millään - lomalta palattuani ymmärsin kaiken. Ja ihmettelin vielä miten se nyt niin vaikeaa oli ymmärtää. Olen yrittänyt oppia eri ohjelmia ja kuvankäsittely tekniikoita kuitenkaan ymmärtämättä, ehkä tämä sisäänhengitys vaihe tekee työnsä. Toivotaan. Tämän blogin kohtaloa pohdin myös kovasti. Onko minulla enää kerrottavaa. Vai onko se vain loman paikka. 

Työelämässä tuntuu toisinaan painostusta, miten kaikki katoaa kun lähtee lomalle. Miten työt loppuu ja kaikki kaatuu päälle, mutta se on vain mielikoulua. Silloin pitäisi levätä, vaikka ei tahdo. Loma on todella tärkeää. Varsinkin minulle. 

Maiju

Terveet rajat

 

Olen pyrkinyt päästelemään menneisyydestäni irti monilla tavoilla, niin henkisillä harjoituksilla kuin konkreettisilla teoilla. Yksi iso kipu itselleni menneisyydestäni on ollut ihmiset ympärilläni jotka kahlitsevat tai energiavarkaat, jotka syövyttävät negatiivisuudellaan. He ovat tosin sama asia. Koska olen luonteeltani turhankin kiltti, moni näki tässä keinon ottaa palan kiltteyttä hyödykseen. Nuorena aikuisena, kun aloitin työnteon, oli muutama kaveri ruinaamassa rahaa jatkuvasti. Minusta se oli epämukavaa, sillä jos lainasi rahaa, se toistui. Inhosin pitää velkalistaa kuka on minulle velkaa. Ja milloin he ovat luvanneet maksaa takaisin. Mutta se tavallaan oli jollain tavalla normaalia, koska silloin vasta opeteltiin rahan käyttöä. Olimme muuttaneet pois kotoa ja saaneet huomata ettei raha todella kasva siellä puussa. Tosin minä olin saanut sen huomata jo lapsena. 

Kun itse olimme tilanteessa mieheni kanssa, että joltain täytyy lainata jotta saamme ruokaa. Nolotti. Asuntolainan korot olivat suuret, samoin päiväkotimaksut ja meiltä loppui palkka liian aikasin - silloin tein jonkinlaisen henkisen lupauksen itselleni etten milloinkaan ajaudu tällaiseen tilanteeseen. En halua lainata rahaa muilta. Enkä lainaa heille, jotka ovat jatkuvasti käsi ojossa milloin minkäkin selityksen kanssa. En jaksa analysoida kuka valehtelee. Koska lähes aina sieltä valhe paistaa. 

Aloitin säästämisen. Koska köyhyys oli liiankin lähellä ja tiesin ettei kaikilla ole asioita, jouduin opetella paljonkin antamisesta ja saamisesta ja ihmistyypeistä myös. Opettelin säästämään. 

Olen ollut myös aina luonne, joka kertoo muille elämästään - jaan paljon henkilökohtaisia asioita ja se tekee toisinaan haittaa itselleni. Kun isä kuoli, lopetin jakamisen. Se teki minusta yksinäisen. Totesin siis näin surun läpi käytyäni, että tällainen minä olen. Jos ympärilläni on ihmisiä, jotka minua haluavat muuttaa tai haluavat palan minusta, he eivät ole silloin ihmisiäni. Minua myös toisinaan pelätään. Koska olen muuttunut joissain asioissa ehdottomaksi. 

Olen varmaan kertonut oman tarinani jo kuinka olin työttömänä pitkään ja yrittäjänäkään ei rahaa juuri tullut. Nyt kun uskalsimme perheeni kanssa matkustaa ja kerroin julkisesti, että mökkikin saa uuden värin pintaan: sain heti viestin menneisyydestäni, voisinko lainata rahaa. Kysymys oli oikeastaan isompi kuin itse raha. Kävin valtavia tunteita läpi. Miksi minun otsassani lukee pankki? Miksi nykypäivänä minulle tuntemattomat luulevat, että minulta saa rahaa? Olen kamppaillut yhden teeman kanssa: kellä onni on, se onnen kätkeköön. En usko tähän. En halua uskoa. Menin tästä yhteen pelkooni kiinni. Ajattelin nuorena, etten uskaltaisi edes voittaa lotossa, sillä jos voittaisin: ne jotka eivät ole oikeita ystäviäni olisivat yhtäkkiä kavereitani ja olisi vaikea karistella heidät pois jaloista. Joku haluaisi aina ottaa. Olen voittanut lotossa 50 euroa. Hah. 

On olemassa toisista hyötyjiä ja oikeasti avun tarvitsijoita. Toisista hyötyjät ovat heti ottamassa, kun näkevät sinulla olevan jotain mitä he haluavat. Jos lainaisin heille rahaa, he joko jättäisivät maksamatta tai he tulisivat hetken päästä takaisin lainaamaan lisää. Koska olet jo kerran lainannut. Jos he eivät lainaisi rahaa, he ottaisivat sinusta energiaa. Eli energiavarkaat. 

Rahasta on tullut omassa elämässäni todella symbolinen juttu. Koska siitä on aina pihistelty, enkä itse sitä juuri ole saanut, tulen vihaiseksi - jos teen työtä sen eteen ja heti joku kokee oikeudekseen tulla sitä pyytämään. Muilta on vaikeaa pyytää apua. Varsinkin jos on tottunut pärjäämään. Rahaan liittyy muitakin symboleita. Olen kasvanut ympäristössä, jossa päihteet olivat valtavan suuressa roolissa. Siksi toisinaan on vaikeaa luottaa keneenkään joka pyytää rahaa. 

Siskoni lähetti minulle @toimintaterapeutit instagram kuvan, jossa luki näin:

Rajat joilla suojata oikeuttaan:

FYYSINEN:

Koskemattomuus

Päättää kuinka lähelle toiset saavat tulla

Tarvitsemaansa yksityisyyteen

AJALLINEN: 

Käyttää aikaa itselleen tärkeisiin asioihin

Olla käyttämättä aikaa mihin ei halua

SOSIAALINEN: 

Kieltäytyä vastaamasta epäkohteliaisiin kysymyksiin

Lopettaa epämiellyttävä keskustelu

EMOTIONAALINEN: 

Omiin tunteisiin ja ajatuksiin ilman arvostelua tai mitätöintiä

Olla huolehtimatta muiden tunteista

INTIIMI:

Millaista kosketusta ja läheisyyttä haluaa

Kuinka usein ja mihin aikaan

Missä ja kenen kanssa

TALOUDELLINEN:

Päättää omista rahoista ja omaisuudesta

Olla antamatta ja lainaamatta rahoja tai omaisuutta toisille

HENKINEN:

Uskoa siihen mihin haluaa

Harjoittaa hengellistä toimintaa omalla tavallaan.

Toisinaan tuntuu hölmöltä, että joutuu tällaisia miettiä, mutta silloin niitä täytyy miettiä, kun tulevat omalle kohdalle. Samalla tulee mietittyä mikä sidos pitää näitä ihmisiä elämässäni? Miksi? Olen lapsilleni opettanut hyvistä ystävistä ihan pienestä asti. Se on ollut todella vaikeaa. Koska nykypäivänä on kaikenlaista. Mielestäni ihmissuhdekenttä on vaikeinta mitä tiedän, siksi siitä kirjoitankin. Mitä vaan voi sattua taivaan ja maan väliltä, kun on kyse ihmisistä. Siksi on hyvä oppia erottelemaan, ketkä ovat omia ihmisiäni, niitä joiden kanssa koen psykologisesti sekä fyysisesti turvallista yhteyttä. Ja ketkä sellaisia jotka käyttävät sinua hyväksi, koska heillä on paha olo. Siihen tarvitaan rajojen tunnistamista. Oli aikakausi, kun selittelin valintojani ja oli aikakausi kun minulta vaadittiin sanallista selittämistä. Nyt. selitän jos tahdon. Saan valita. Tämä kirjoitus oli itselleni myös epämukava, mutta ehkä saan siitä joskus lohtua. 

Maiju

Elämä valitsee sinut - myös lomalla.

 "Sinä et valitse mitä teet, vaan elämä valitsee sinut. Lopulta. " 

Olimme perheeni kanssa viikon lomalla Kroatiassa. Emme ole kovin vahvoja matkustajia, olemme matkustamisen amatöörejä. Sillä matkustamme noin 6 vuoden välein ulkomaille. Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka matkustavat esimerkiksi 4 kertaa vuodessa. Siksi kutsun itseäni amatööriksi. 

Ulkomaanmatkoihin ei lasketa Viroa ja Ruotsia. Tällä kertaa 7 päivän reissu oli kuitenkin hyvin ikimuistoinen ja kokemuksellinen. Ostimme lentoliput viidelle extempore black fridayna viime marraskuussa. Varasimme booking.comin kautta upean huoneiston kukkulan päältä helmikuussa toukokuulle. Käytin tähän intuitiotani ja jännitimme osuuko intuitio oikeaan. Halusimme korkealle, jossa on paras näköala ja sinne pääsimme. Rappusia oli paljon, todella paljon. Parkkipaikka oli huikean pelottava, tiet olivat kapeita ja kissoja joka puolella. Kaikki aiheet pelätä. Mutta me luotimme. Olen muuten TODELLA kissa-allerginen, mutta minä meikäläinen vaan napsin kuvia kissoista. Rohkeaa. Toiset sanoisivat typeräksi, mutta jos elämää pelkää tai jättää asioita tekemättä, se ei olisi minun elämää - vaan ulkopuolisten varoittelijoiden luoma elämä. Elämä jossa vaara vaanii nurkan takana ja kokemukset jää kokematta. Elämä antaa kyllä meille jokaiselle pelkoja kohdattavaksi. Tärkeintä on elää ja kohdata omat pelot, ei muiden. Silloin kasvaa kohti oman näköistä elämää.

Vuokrasimme auton viikoksi, joka ei ehkä Dubrovnikin kaupunkialueella olisi viisasta, mutta onneksi vuokrasimme. Vasta noin 3 viikkoa ennen matkaa kuulin ystävältä, että auto kannattaa olla sellainen jolla voi ylittää rajan, jos haluaa mennä muihin maihin. Pari viikkoa ennen reissua havahduimme, että meillä ei ole muuten passejakaan jos haluamme poistua maasta. Ehdimme kuin ehdimmekin saada passit ja pääsimme Bosnia&Hertsikovinaan, sekä Montenegroon. Bosnia&Hertsikovinassa oli jotain syvällistä minulle, en tiedä mitä se oli, mutta siellä oli todella hyvä olla, kotoista. 

Minusta ei välttämättä uskoisi tällä hetkellä, että olen ollut hyvin ujo ja arka sosiaalisesti. Mutta silti rohkea tekemään asioita. Kun kommunikointi ja tekeminen oli ristiriidassa, jäi paljon näkemättä ja kokematta. Koska sosiaaliset tilanteet pelotti. Ja koska olin myös rohkea teoissa nuorena, sain ympäriltäni pelotteluita ja silmien pyörittelyitä. Ne osittain estivät minua elämästä. Olin vaan niin laatikon sisällä. 

"Matkailu avartaa" ei ole mitenkään tuulesta temmattu lausahdus. Se todella avartaa ja rikastaa omaa kokemusmaailmaa. Mutta se toki vaatii myös rahaa ja me olemme valinneet käyttää rahamme omaan kotiin ja mökkiin, joten matkustaminen on meillä rajoittunut useimmiten Suomen sisälle. Me emme myös kykene oikein elämään velaksi (muuten kuin asuntolaina), me säästämme ennen kuin teemme. Ja vanha remontoitava talo syö välillä lompakkoa. Mutta se raha tulee kuitenkin meidän oman elämämme hyväksi käytettäväksi. Ja se on fine. 

Tällä reissulla minulle ei ollut millään tavalla vaikeaa kommunikoida kenenkään kanssa. Montenegrossa ei puhuttu englantia kovin mielellään, mutta pärjäsimme elekielellä, ymmärsin ilman yhteistä kieltä. Tyttäreni halusi kirpputorille ja myyjä puhui omalla kielellään, ymmärsin suunnilleen mitä hän sanoi ja tulkkasin tyttärelleni.  Tytärtäni pisti meduusa uidessa ja siihen piti mennä hakemaan apua, saimme. Aina joku osasi auttaa. Se oli onneksi vaaraton, mutta ikävä kokemus. Ja tietenkin sunnuntai, kun apteekit ei ollut auki. Emme kyllä tajunneet pissata hänen jalalleen, eikä nyky ohjeissa niin suositella, mutta happopitoista kyllä piti kaataa jalalle, viinietikkaa ja hieroa hiekkaa tai asettaa kuuma kivi pistos-kohtaan. 

Luin matkalla haastattelun John Irwingistä, kirjailijasta. Ja hän sanoi samaa mitä moni muu taiteilija. Sinä et valitse aihetta, aihe valitsee sinut. Tämä oli pysäyttävä lause. Jos kontrolloisin sitä mitä teen, elämä jäisi hyvin niukaksi, eikä kokemuksia syntyisi. Rohkaistuin valokuvaajana kuvaamaan ihmisiä ja tilanteita. 

Bosniassa oli poliiseja kaikkialla ja he pysäyttelivät ahkerasti, myös meidät - emme tiedä miksi, mutta kun huomasivat että puhumme englantia antoivat mennä. 

Teimme viikon reissun aikana 3 päivänä edestakaisin rajan ylityksen, jotka joka ikinen menivät kivuttomasti. Käytin myös ihmeiden oppikurssin oppeja, uskon näiden olevan suuri syy monien juttujen onnistumiselle. Moni asia olisi voinut myös mennä pieleen. 

Rohkaistuin katukuvaamisesta. Uskaltauduin kuvata ihmisiä ja mennä vaan turrena iso kamera kädessä kuvaamaan Dubrovnikin vanhan kaupungin kujia. Mutta kasvokuvia en kehdannut käydä kysymässä saanko ottaa. Minun sisäiseen maailmaan syntyy usein kuva jonka haluan löytää ihmisistä, mutta en löytänyt sellaisia kasvoja, jotka olisin halunnut pysäyttää kuin vain pari, mutta rohkeus kysyä puuttui. 

Jos passit olisivat jääneet hankkimatta, emme olisi nähneet näitä paikkoja 

Kravice:

Blakaj Tekke - Dervish luostari 1520- luvulta

Mostarin silta

Mostarin vanha kaupunki, kuvattu sillalla (musta yläreuna kuvassa on löysähtänyt puhelimen kuori.) 

Uskon, että elämä valitsi meidät, kun tätä matkaa lähdimme toteuttamaan. Siinä oli niin monia asioita joita olisi voinut mennä pieleen. Viikko on kuitenkin melko lyhyt aika, autoilu oli aika lailla hullun hommaa kapeilla muurien ympäröimillä teillä vuokra-autolla. Pari ärräpäätä pääsi, kun olimme jumissa autojonoissa yksikaistaisella tiellä, kun edessä ajaa auto meitä kohti ja takana on auto tai iso kuorma auto ajaa vastaan ja menee ohi niin, että 10 cm jää tilaa molemmin puolin sivupeilejä. Reissu oli ehkä juurikin siksi ihana ja hauska, sillä moni asia olisi voinut mennä pieleen, mutta sen sijaan mikään ei mennyt. Ihanaa. 

Myös kokemus, joka Kroatiassa koettuna ei ollut yhtään niin pelottava kuin vaikka aikanaan Tallinnassa 2000 luvun alussa. Huoneistomme vieressä oli valtavan iso entisaikainen hotelli, joka oli elänyt loistonsa 1985-1991, kunnes hotelli tuhoutui sodassa. Hotellissa oli ikkunat rikki, seinät töhritty niin kauniilla graffiiteilla ja myös ei niin kauniilla tägeillä. Auto tuhottu ja poltettu pihaan, lasinsirpaleita oli kaikkialla - todella underground meininkiä. Katukissat majailivat myös hotellissa ja sieltä oli helppo laskeutua meidän terassille. Tallinnassa ennen upean satama-alueen syntyä, siellä oli hylätty suuri rakennus, ilman ikkunoita. Menimme uuden tuttavuuden kanssa kaksin sinne, jossa oli koko alue täyttä täysinäisiä muovikasseja/ roskia ja mitä lie ja talon takana kodittomat lämmittelivät käsiään palavien tynnyreiden edessä. Kroatian hotellissa muistot tästä nousivat pintaan ja oletin siellä olevan jotain samaa, mutta siellä paikalliset nuoret vain hengaili.  

Katutaidetta 

(Hauska tuo poiju, vai onkohan se lepsutin)

Loma tarjoili meille kaikkea sitä mitä me ollaan. Olimme häämatkalla Itävallassa Aschensee järvellä alpeilla ja sieltä oli jäänyt valtava kaipuu turkoosiin veteen ja vuoristomaisemaan. Saimme sen tällä reissulla. Mieheni oli nuoruudessa skeittari, täällä oli todella nostalgiset skeittarin maisemat. Vanhat kaupungit ja talot ovat itselleni todella sisuksia koskettava kokemus, en tiedä sanoa miksi. Ja kävelyreissut, joita rakastamme. Elämä valitsi meidät. Elämä on vähän sellainen, että siitä tulee kantajan näköinen. Rohkeus kohdata elämä ja luottaa intuitioon on hyvä matkakumppani. Joskus kannattaa epäilläkin asioita, sillä pelko ja epäilys jollain tavalla valmistaa meitä tulevaan. Lopulta kaikki kuitenkin menee aina hyvin. Ja kokemukset rikastuttaa elonpolkua. Mutta mikä oli hämentävää näin supisuomalaiselle turvallisuushakuiselle herkkikselle: Suomi taitaa olla tätä nykyä pelottavempi maa kuin nämä missä käytiin. Mutta toisaalta, eipä tuollainen viikon reissu mitään kerro. Samat huolet meillä vanhemmilla on kuitenkin maassa kuin maassa: Älypuhelin. 

Maiju