Automaatio

 

Kuva: Daniel Hannah Pixabay

Asioille on aikansa ja mietin –  kuinka kauan tulee jatkaa, ilman vastakaikua? Kuinka kauan kannattaa puurtaa näkymättömänä? Sain kuulla eilen ikävän lauseen henkilöltä joka oli niin pahasti uupunut, että hänellä oli tajunta mennyt ja kuume noussut. Kun hän palasi päivystyksestä, muut hänen ympärillään olivat ihmeissään. "Emme ymmärtäneet, että tilanteesi on noin paha". Uupumus oli kestänyt vuosia. 

Me emme näe ympärillemme, mutta emme näe myöskään meitä itseämme. 

Me ihmiset totumme helposti vaikeuksiin ja meille on opetettu pärjäämisen olevan kunnian asia. Kun väsyttää, se sivuutetaan ja huiskautetaan olan kohahduksella ja hyppäämme kiireeseen, joka lopulta voi olla jopa hallitsematonta. Meille sanotaan vitsillä tai tosissaan kuinka laiskoja olemme tai kuinka teimme jotain viallista, ulkonäöstä huomautellaan tai käytöksestämme. Alamme ottaa ikäänkuin henkisiä iskuja vastaan. 

Joskus on vain häkellyttävää miten ihmiset puhuvat toisilleen tai mitä saamme kuulla omasta itsestämme, ettei edes tiedä miten ajatella koko asiasta. 

Me saatamme suorittaa elämää automaatiolla, emmekä edes tunne ja näe mitä ympärillämme tapahtuu. 

Kun tulee tunne, että nyt riittää –  alkaa tunteet virtaamaan, aistit avautumaan ja maailma näyttää erilaisen puolensa. Se voi olla kivuliastakin avautumista, jos aiemmin on kulkenut laput silmillä. 

Mutta silmät kannattaa avata, pikku hiljaa. Maailmasta tulee syvempi, värit ovat kauniimpia, kokemukset ovat voimakaampia ja ilokin on suurempaa, kunhan on ensin kohdannut heikkouksiaan. 

Kun elää automaatiossa, ei kohtaa hyvää eikä huonoa –  suorittaa vain elämää. 

Kun täällä pallolla elää –  kannattaa elää. Mutta pakotettu tappaa inspiraation. Pakko täytyy aina tulla itsestä, intohimon tunteesta –  ei muiden sanelemasta pakosta. Tee, tee, tee. 

Kun pääsee omaan intohimoonsa käsiksi, pääsee omalle luovuuden tasolleen, polulle joka vie kohti itseä. 

Joudun jatkuvasti muistutella itseäni, että elän niin, etten kadu. Teen valinnat niin, että katumus on helposti käsiteltävissä. Irti automaatiosta. Pois puolikuolleesta elämästä, jossa elämä on vain tasainen juna, joka ei pysähdy kuin pysäkeille. 

Tommy Hellsten sanoo "se ei riitä, että selviytyy hengissä. Nyt on aika elää"

Maiju

Mistä keksit ideasi?

 Kuva Stefan Keller Pixabaystä 

Minulla on ollut kirjoittajan unelmia ja olen tehnyt mielestäni paljon työtä niiden eteen. Olen tutustunut kirjoittajiin, viestinnän ammattilaisiin ja muihinkin kirjoittamisen parissa työskenteleviin, sekä harrastajiin. Yritän itsekin hakea ammattimaisuutta kirjoittamisessa ja samalla huomaan pohtivani usein. "Onkohan tämä ja tämä yhdyssana" Enkä tiedä. Jätän julkaisematta joskus tekstejä vain siksi etten tiedä jotain. Hölmöä.

Kun on pienten lasten kanssa tekemisissä on ikäänkuin lähellä satumaailmaa, jolta aikuiset ovat jo sulkeneet silmänsä. Kun lapsi leikkii, aikuisen on mahdollista päästä samasta tietoisuuden portista satumaailmaan sisään. Se on aika mykistävä kokemus, jos sen sallii itselleen. Olen opetellut tuntemaan omia värähtelyn taajuuksia ja kipu ja tuska, avaa itselläni kanavat. Se on epämiellyttävä olemisen ja kärsimyksen tila, joka avautuu, mutta sieltä lähtee kummallisia tarinoita syntymään. 

Mistä ihmeestä tällainen johtuu? En osaa vastata. Olen toisinaan kuin jakomielitautinen (anteeksi kaikki) hullujen huoneen oven avannut haaveilija, joka lähtee lentoon. Väsynyt ja uupunut, uneni ovat vauhdikkaita ja epämääräisiä. Mutta tarinoita tulee kuin sieniä sateella. Tukka on pystyssä ja onnellinen ilme kasvoilla. Kait taiteiljuuteen kuuluu pienehkö hulluus sekä mielenkiinto elämää kohtaan. Jos ei juttele ihmisten kanssa, ei pääse tarinoihin käsiksi. Mutta eipä ne kaikki tarinat tule kerrotuiksi, vaikka yrittäisikin. Se on vähän sellainen maailma tuo kirjoittaminen johon järki ei ylety. Mutta, järki luulee niin. Ymmärrä siitä sitten jotain. Jossain tuolla odottaa kirja kirjoittamistaan, ehkä löydän sille polulle tai sitten se jää. Sitä en voi pakottaa, vaikka haluaisin. Keskittyminen ei riitä. Omat ideani saattavat syntyä sammaleesta kannon päällä... Hah. Siitä lähtee lennokas fantasiatarina.. Mutta. Kun. Aika. 

                                    Maiju

Pitkä- vai lyhyt kirjoitus?

Asia mihin törmään ihan jatkuvasti, on kirjoitusteni pituuteen.

– Liian paljon tekstiä.

– Tiivistä.

– Et voi aloittaa lausetta sivulauseella. 

Toinen mikä voi vaikuttaa luettavuuteen on kirjoitukseen sopimaton kuva. Eihän perhonen sovi tällaiseen tekstiin.

Haluan käyttää omia kuviani, olla alusta loppuun tehnyt prosessin. Kuulun kategoriaan: teen itse. 

Taustaa minusta. (Näitä taustoja voi lukea blogistani, mutta tunnen ihmiset –  he eivät tässä ajassa enää ole ihan niin tarkkasilmäisiä. Toisin oli ennen. )

Itselläni on jonkinasteinen lukihäiriö ja keskittyminen on ollut vaikeaa lukemisen ymmärtämisessä. Keskusteluissa muiden kanssa sosiaalisessa kentässäni, moni muu kokee samaa. Olen aikanaan opetellut lukemaan ja oikeastaan jaksamaan pysyä kirjainten perässä ensin sosiaalisessa mediassa lukemalla muiden tarinoita. Ihmisten elämäntarinat ovat kiehtovia. Niissä on ollut aina jotain annettavaa itselleni. 

Some on paikka, jossa ihmiset viettävät vain hetken. He eivät ilmeisesti jaksa lukea pitkiä tekstejä. Ristiriitaa aiheuttaa se, että suuri osa on jatkuvasti puhelin kädessä ja somessa. Vaikeutta tekee se, että ne joita itse seuraan – kirjoittavat täysinäisiä kirjoituksia, niin että tilaa ei jää tekstikenttään ja he jakavat sen kommenttiriville instagramissa ja taas he joiden kanssa työskentelen eivät jaksa lukea pitkiä kirjoituksia. En tiedä mikä on järkevää. Tiedän etteivät työkaverini ole se kohderyhmä ja tiedän somessa monien rakastavan myös pitkiä kirjoituksia, mutta olen häkeltynyt. 

Tiivistä, tiivistä, tiivistä. Ota kaikki lisäsanat pois. 

Jos teksti on monimutkaista itsensä toistoa, silloin se voi olla väsyttävää. 

Olen itse se tyyppi, joka lukee sen minkä jaksaa. En pakota itseäni lukemaan koko tekstiä ja ymmärtämään kokonaisuutta. Jos minun on ymmärrettävä siitä, luotan tiedon saavuttavan minut kyllä. Myöhemminkin. Olihan tuo nyt vähän hassusti ilmaistu, mutta näin olen pärjännyt. 

Liityin ammattikorkeakoulun viestinnän kurssille vähän kuin randomina viime keväänä –  vailla pohjaa itse ammattikorkeasta. Muilla oli puolitoista vuotta jo opiskelua takana, eli hyppäsin suoraan keskelle. Kurssia mainostettiin facebookissa ja tartuin siihen. 

Opettaja oli aika kultainen sanoessaan: "Sinulla on oppijan mieli, osoita itsellesi armollisuutta." 

Huomasin etten pysy perässä ja jännitin kurssin jäävän kesken. "Älä luovuta, tee edes jonkilainen versio" "Tämä ei nyt mennyt ihan annettujen ohjeiden mukaan" Sain palautetta, mutta pisteitä seuratessa ei ne ihan täysin ala-arvoisia ollut. Ehkä voin taputtaa itseäni olalle. 

Sain kurssin suoritettua. Opettaja vastasi "heittämällä läpi"

Jos ei jaksa yrittää, ei opi. Ja jos kaikki täytyy tulla helpolla –  alisuorittaa. Näin olen itselleni hokenut.

Jos haluaa nousta rappusia ylöspäin itsensä kanssa, silloin täytyy ymmärtää ensimmäisten rappusten olevan ne vaikeimmat. Kun on jaksanut toistoja, tämä helpottuu. Niin kirjoittamisessa kuin elämässäkin. 

                                                             Kuva Gerd Altmann Pixabaystä  

Maiju

Henkinen kasvu osa 2.

Mielestäni kukaan meistä ei pääse helpolla elämässä. Meistä muovautuu nuoruuden, kavereiden, uskomusten, perheen ja kasvatuksen myötä tietynlaisia persoonia, omanlaisilla selviytymiskeinoilla. Kun pääsemme tiettyyn pisteeseen elämässä, että kohtaamme jonkinlaisen vaikean tunteen –  saattaa käynnistyä kiinnostus henkiseen etsimiseen. Hyvän etsimiseen.

Henkinen kasvu kun käynnistyy tai aktivoituu, on se sisimmässä tapahtuva kokemus. Sitä voi olla vaikeaa selittää muille. Jos on kiltti, alkaa löytää yhteyttä omaan voimaan. Muut kipuilevat jos kiltti ottaa aikaa itselle. "Olet muuttunut, et ole niin kiva kuin ennen". Kiltti kun ei enää tee kuin muut haluaa. 

Kasvaminen on aina sinun ja sielusi, sekä korkeamman itsen välinen asia. Ei muiden. 

Henkisyyteen liitetään henkisiä ulottuvuuksia, yksi niistä on näkymätön. 

Kun näkymätön alkaa näyttäytyä, mieli saattaa hiukan kierrähdellä, näin kauniisti ilmaistuna. Näkymättömästä puhutaan mystiikkana ja huuhailuna, mutta näkymättömässä asuu ikäänkuin langat ja linkit muihin ihmisiin ja tunnetiloihin.

Henkinen etsiminen käynnistää erilaisia epämääräisiä tuttuuden tunteita, joita muut meissä herättävät. Ne voivat olla myös vaikeita tunteita. Kun vaikeita tunteita alkaa kohdata tai joku niitä meissä nostaa pintaan –  on siinä tilaisuus valtavaan kasvuun itsensä kanssa. 

Meidän kuuluu kasvaa myös henkisesti aikuistuessa, mutta joskus saattaa käydä niin, että keho aikuistuu, henkinen puoli ei. 

Jokin voimakas tapahtuma voi aktivoida meissä etsijän. Me emme voi ulkopuolelta määritellä kuka milloinkin avautuu, se on ikäänkuin sielun sopimus. Kun sielu päättää herättää, se tekee sen valitettavasti usein rytinällä. Tunteiden voimakkuus usein on aika hyvä merkki siitä. 

Kasvu alkaa. 

Kun elää päässään, eli ajatuksillaan –  Voi olla vaikeaa löytää yhteyttä muihin. Riitelee.

Kun elää sydämessään: muut otetaan huomioon ja eletään sovussa. 

Henkiseen kasvuun kuuluu näiden erottaminen toisistaan, jotta ne löytävät meissä tasapainon. 

Molempia tarvitaan. 

Opettaja saapuu, kun oppilas on valmis –  on reiki kurssilta jäänyt lause vuosikausia sitten. 

Kun on valmis kasvamaan, saa luokseen opettajan joka opastaa. Itse joutuu tunteet kuitenkin käydä. Opettaja sanaa on hyvä katsoa sisäisin silmin, ei näkyvän ja opitun maailman silmin. Opettaja tuntuu sydämessä. Sisäinen ohjaus käynnistyy.  

Saat käydä kaikki tunteet joita et suostunut lapsena käydä. Ne inhottavimmat ja kivuliaimmat tunteet. Kun on rämpinyt näiden läpi, hyväksynyt nämä puolet itsessään – saat helpompia vaiheita. Ilo pilkistää, naurat vaikeuksille, kipeille tunteille. Sinun sisimpäsi täyttyy ilosta. 

Heräämistapoja ja selviytymiskeinoja on monia, eikä ole minkäänlaista kaavaa miten kukakin kokee.  Omat reagointitavat tulee itselle näkyväksi. On hyvä hakea tukea ja apua omaan kasvuun, siihen rinnalle. 

Vastuu omasta itsestä on ollut kyllä aikamoinen teema rajattomalle lapselle. 

Rakkaus on rajoja. Mutta joskus sitä ei ymmärrä. 

Maiju

Konfliktit

 

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä 

Kuva kertoo paljon riitelystä perheissä, kuinka lapsiin siirretään omia kipuja. Lasten kanssa on tärkeää osata reflektoida myös itseään, nähdä lapsi ja nähdä oma käytös.

 Tämä on vaikea aihe. Sillä vanhempi saattaa joutua kohtaamaan omia kipuja lasten kautta, joita ei ole kyennyt käsittelemään. Lapsi nostaa ne esiin. 

Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen ollut mukana erilaisissa konfliktitilanteissa, joissa ei kaikki ole mennyt kuin alussa ajattelin. Tai oikeastaan en osannut ajatella. 

Mistähän aihetta lähtisin purkamaan. 

Tämän olen oppinut. Sanonta: riitaan vaaditaan aina kaksi, on tavallaan oikein ja tavallaan ei. 

Otetaan esille esimerkiksi kiusaamistilanne, jossa kiusaaja nimittelee toista, se ei ole kahden välinen asia –  siinä on yksipuolista se, että kiusaaja aloittaa. Kun kiusaaja laitetaan tilille teosta, on tällöin tärkeää anteeksi pyyntö. Kiusattu voi parantua haavoistaan. Ja kiusaaja saa mahdollisuuden hoitaa tilanteen kunniakkaasti. Tämähän on nyt aika yksinkertaisesti ilmaistu ja usein laajemmin kuvailtavissa, mutta anteeksipyyntö ja sen jälkeen teot, eli seisoo sanojensa takana on väkevämpää kuin kuin egojen kolistelu. Tyhjä anteeksipyyntö, jossa teot jatkuu voi vesittää koko anteeksipyynnön. 

Moni tilanne selviää sillä, ettei molemmat vastapuolet nosta egoaan esille. Miksi? Kun egot ja loukkaantumisen tunteet ovat päällä, eli hyökkäys valmiudet –  siitä toki voi saada selkeyttä aikaan, mutta lopulta tässä voi tulla satuttaneeksi vain lisää vastapuolta ja riita jatkuu. Molemmat saavat ehkä huutaa sielunsa puhtaaksi, mutta nämä huudot saattavat aiheuttaa uuden kierteen. Jos kuitenkin tähän pisteeseen mennään, itselleen on hyvä antaa armollisuutta ja pyrkiä rauhalliseen lopputulokseen ja jatkaa selvittelyä. Jos on voimia. Ikävä tosiasia on se, ettei kaikki riidat selviä. 

Kritiikkiä omasta käytöksestä on vaikeaa ottaa vastaan, se aiheuttaa kipua niin lapsille kuin aikuisillekin. Useinkaan kritiikki ei tule niin kuin me itse osaisimme ottaa sen vastaan. Se saattaa tulla huutona, töksäyttelynä, kiertelynä. Elämässä harvoin asiat menevät kuin oppikirjoissa. 

Tärkeää ja ihanteellista olisi, että riidoissa olisi kolmas osapuoli joka ei olisi kummankaan puolella vaan katsoisi yhteiseen ja sopuisaan lopputulokseen. Pohjimmiltaan kukaan ei halua varmastikaan olla paha, mutta moni tekee hölmöyksissään ns. "pahoja" ja tunteet sen jälkeen ovat vaikeita kohdata. 

Jos tilanne on edennyt niin pitkälle, että anteeksi antaminen on vaikeaa –  on silloin sallittua erottautua henkilöstä joka satuttaa. Oman mielenrauhan vuoksi on tärkeää sallia itselleen parantua. Sillä satuttaja voi sohia vain lisää haavoja, jos tilanne ei ratkea. 

Joskus satuttaja voi pyydellä anteeksi, mutta tilanne on saattanut mennä jo niin pitkälle, ettei tämä enää riitä. Siksi onkin tärkeää hoitaa asiat heti pois, eikä jättää odottamaan. 

Jos tällaisia tilanteita tunnistaa, on turhaa syyllistyä. Voi hoitaa seuraavan tilanteen ehkä paremmin. Me olemme kuitenkin ihmisiä täällä maan päällä, emmekä mitään psykologisia Jumalia, joiden pitää osata kerralla asiat. Itselleen kannattaa antaa armoa vaikka muut eivät sitä antaisi. 

Pelko siitä, että huudetaan tai rankaistaan aiheuttaa usein sen, että moni sulkee suunsa, eikä kerro. Sillä huutaminen on tavallaan kuin nöyryyttämistä. Huutaja asettaa itsensä tilanteen yläpuolelle tiedostamattaan, eikä siitä aina synny hedelmällistä lopputulosta, vaikka sillä ei sitä tarkoiteta. Samalla saattaa pelätä myös kasvojen menetystä kaveriporukassa jos tilanteen haluaa selvittää. Jos kertoo itseään kohtaan tehdystä vääryydestä ja muut eivät suostu kantaa vastuuta, voi tästä seurata lisää kiusaamista. Huutelua vaikka nyt esimerkiksi. Jos siitä huolimatta uskaltaa selvittää tällaisen tilanteen, voi kutsua itseään erittäin rohkeaksi. Harvinaisen rohkeaksi. 

Kaikkein paras kaikkien kannalta välien selvittelyyn on mielestäni rauhallinen tilanne, jossa kaikki osapuolet saavat sanoa kantansa ilman manipulointia. Jos on pienikin mahdollisuus, että riitelijät ovat ns. eriarvoisessa asemassa, toinen on hyökkäämässä ja toinen puolustautumassa, siitä saattaa lähteä uusi kierre. Kaikki eivät ole tempperamentiltaan samanlaisia. Jos toinen kokee, ettei uskalla kertoa ja toinen kokee, että vastapuoli on kaksinaamainen –  ei synny tästä yleensä rauhaa. Se laukaisee yleensä magneetin vastakappaleet energiatasolla eli henkisellä tasolla. Tunteet kun ovat ikäänkuin näkymättömiä. Me emme näe toisen sisään keskusteluissa, mutta voimme tuntea hyvinkin erilaisia ja voimakkaitakin tunteita. Kun toisella kiehahtaa tai ei saa kertoa tunteita niin kuin hän sisällään kokee, ne voi vääristyä ja muuttaa muotoaan. Rauhallinen tila ja neutraali lähestyminen on siksi hedelmällisempää. 

Toisinaan kuitenkin huutamiselle on paikkansa, jos ei muulla tavalla saa tilannetta ojennukseen.

Mutta rauha on tavoiteltava piirre. Annathan armoa itsellesi konflikteissa. Sillä kipua kohdatessa saattaa kokea alitajunnastaan ja menneisyydestään nousevia tunteita myös, jotka ovat jääneet kesken. Selvittely saattaa olla isompi asia kuin arvaammekaan. Saatamme saada valtavan hienon henkisen oppiläksyn selvitettyä ja pääsemme omassa kehityksessämme eteenpäin. 

Tähän loppuun haluan vielä sanoa itselleni tärkeän lauseen, jonka Jari Sarasvuo on sanonut aamulenkillään: "Mitä vähemmän ihminen tietää, sitä jyrkemmin ja varmemmin hän puhuu". Kiitos Jari, et voi uskoakaan kuinka monessa tilanteessa olen tästä saanut apua, mutta myös reflektoinut tällä itseäni. Jarin viisauksia on ollut hienoa kuunnella. 

Tämä on minulle vaikea aihe, siksi kirjoitus on myös hyvin sekava. Pahoittelut. 

Maiju 

Kaikki eivät ymmärrä tarkoitustasi, ei tarvitsekaan

 Tiedättekö sellaista sisältä, syvältä alitajunnasta pulppuavaa ajatusten virtaa, joka saa sinut itsesikin ihmettelemään ja kummastelemaan mitä oikein kirjoitat tai ajattelet? Oletko kokenut? 

Tänään päätin pitkästä aikaa ottaa kynän ja paperia ja aloin kirjoittamaan tajunnan virtaa käsin. Idea on kirjoittaa kaikki sanat joita mielestä nousee yhtään miettimättä. Kirjoitin. Kummastelin. Kun luin, mietin ettei sanoissani ollut mitään järkeä. Ei sitten yhtään mitään. Heräsin tänään myöhään, kello 8. (Minulle ihanteellinen aika herätä on 6-7. )

Silmäni olivat ummessa ja ihan kuin en olisi saanut aivojani heräteltyä. Aivosumu. Se on kuvannut minua jo jonkin aikaa. Olen kuormitettuna. Mutta samalla en ole. Erikoista. Kun kirjoitin kaiken moskan ulos aivoistani, sain oivalluksia:

–  Kirjoittaakseni tarvitsen hiukan pimeyttä ja kurjia tunteita, sillä voimakkaimmat ja kauneimmat tarinat lähtevät siitä, että pimeys on mukana. 

– Tarvitsen ihmisiä ympärilleni. Vaikka kirjoittaminen on yksinäistä ja sitä tarvitsee tehdä yksin, ovat ihmiset ympärilläni elämäni tärkein suola. 

– Jatkan edelleen muiden kohtelemista hyvin ja kun joku kohtelee minua niin, mikä sattuu –  hion itsessäni niitä piirteitä, jotta en toimisi samoin muita kohtaan. 

– Annan itselleni luvan myös lepoon. 

–  Päästän irti heistä, jotka eivät ole kiinnostuneita minusta. Olen roikkunut ihmisissä, joista olen luullut heidän ns. "rakastavan" minua. Niinhän he ehkä rakastavatkin jollain tasolla, mutta eri tavalla miten minä tarvitsen. Päästän siis heistä irti. Annan mennä. 

– Huolehdin minusta ja hyvinvoinnistani pakottamatta. 

– En edelleenkään tee turhia lupauksia. En lupaa tehdä jotain, jos en sitä voi pitää. Voin luvata yrittää.

– Kirjoitan itselleni. Ja kirjoitan sinulle. 

– Kannan vastuun minusta ja otan vastuun sanoistani. Ymmärrän, että on turha enää vaatia muita olemaan jonkinlaisia tai odottaa heidän olevan suorapuheisia. En saa sitä mitä muilta odotan. 

– Minun on luotettava omaan ääneeni, minuun aina ensisijaisesti.

–  Meillä on kaikilla omat pimeytemme, siksi olen varovainen muiden pimeyden edessä. Kunnioittava. 

– Uskon enemmän tekoihin kuin sanoihin. Moni puhuu lakkaamatta, mutta teot eivät vastaa sanoja. Annan kuitenkin armoa kohdatessani heitä, he eivät vielä ole löytäneet tekojen äärelle.

Perjantai iltana istuin yksin koneen ääressä ja muistelin menneitä. Edelleen koen haikeutta isäni pois menosta, vaikka siitä on jo yli 11 vuotta. Hänellä oli kaunis käsiala ja hän raportoi jokaisella vene matkalla sään ja keitä oli kyydissä. Isä oli romantikko, hän kirjoitti äidilleni rakkauskirjeitä. Kun isä kuoli, yksinäisyys valtasi minut. Se iski valtavalla voimalla päin kasvojani. Mutta nyt ymmärrän jo yksinäisyydestäni ja ymmärrän myös pimeydestäni. Tiedän kykeneväni niin hyvään kuin pahaan, mutta olen päättänyt jalostaa hyvyyttä. Hyvyys ja pahuus lähtee aina itsestäni. Kun olen seurassa, jossa pahuus villitsee –  voinko silloin valita hyvyyttä? Kysyn siis itseltäni. Kun omalle pimeydelleen lietsoo pelkoa ja mustia ajatuksia, se voi tehdä aikaan isompaa kipua kuin mistä on edes lähdetty. En osaa sanoittaa tätä nyt oikein. Ihmisyys on joskus iso sillisalaatti pelkojen ja muiden ikävien tunteiden suhteen. Eli peace! 

 Kun pahuus tekee työtään minussa, valitsen hyvän. JA huom, tällä ei ole mitään tekemistä uskonnollisten puheiden kanssa, vaan se on silkkaa ihmisyyttä. 

Ihmisyys tulisi osata irrottaa rakenteista ja uskomuksista, valtiosta ja kirkosta. Kuka minä olen kun rakenteet ja yhteiskunta ei sanele sitä. Siinäpä onkin työtä kerrakseen. 

Kun työstän minussa olevia kipuja ja vapaudun niistä. Ympäristöni muuntuu myös. Sillä en kiinnitä enää asioihin samalla tavalla huomiota. Olen kasvanut. Muut eivät näe minun ajatuksiini, he eivät tiedä minkälaisia oivalluksia koen sisälläni. He luovat aina oman tietoisuuden tasonsa kautta mielikuvan minusta. Me olemme täällä yksin, mutta me tarvitsemme muita peilaamaan meille meitä ja minä ainakin tarvitsen muita ihmisiä kulkemaan rinnallani. En olisi onnellinen yksin. Enkä koe sitä riippuvuudeksi, niinkuin joskus henkisissä piireissä korostetaan. 

Maiju

Yksinäisyys

 

Suuriin tunteisiin ja niiden kokemiseen liittyy vahvasti yksinäisyyden tunteen kokeminen. Kun on sanoittamisen äärellä, tunteet virtaavat sisimmässä niin vahvasti, että niiden ulos tuominen on jopa pelottavaa. Kaiken kansan luettavaksi tuodut kivut ja haavat, jotka ovat juuri auenneet –  voi tulkitsijan pelkona olla tyrmääminen. Miksi tyrmäys sattuu niin paljon? 

Minun kokemuksena on, että tyrmääminen erottaa meidät muista. Tekee irrallisia. Kun joku tyrmää ajatukseni tai taiteeni. Se luo siihen välille seinämän. 

Ihailen taiteilijoita juurikin siksi, että he osaavat tulkita ja sanoittaa asioita. Monet sanat ja tunteet osuvat meihin muihinkin. Ilmeisesti monet lahjakkaat taiteilijatkin kokevat yksinäisyyttä. Se tuo tavallaan lohtua. Vaikka sitä tunnetta en soisi muille. 

Oma herkkyyteni lähinnä ärsyttää minua. Kun tuon kivuliaita tunteiden täyttämiä sanoja itsestäni ulos ääni täristen, on melkein sama millä tavalla se tulkitaan. Sillä niin raju armottomuus saattaa olla sisälläni vastaanottaessani viestiä. Vaikka palaute olisi hyväkin.

Minulla on erityisherkkyyttä. Olen oppinut jo sopeutumaan sen kanssa maailmaan jollain tasolla. Mutta se edelleen aika ajoin tekee hallaa. Esimerkiksi kuormittaa, kun ärsykkeitä ja painostusta tulee monesta eri suunnasta paljon. Ärsykkeitä, mitä en itse valitse. Esimerkiksi työelämässä.

Uupumus on pahin matkakaverini. Huomaan sellaista nyt, kun kehoni on alkanut mylvimään. En näe saavani aikaan juuri mitään. Samalla teen koko ajan. Mutta ympäristöni antaa signaalia, etten tee tarpeeksi. Samalla se käynnistää sisäisen ruoskani, joka osaa olla armoton.

Tällaisissa hetkissä minulle on vaarana loppuunpalaminen. Voin alkaa ymmärtää asioita väärin, en välttämättä osaa erottaa huumoria todesta. Alan tulkitsemaan mikroilmeitä. Jos elämässäni sattuu olemaan henkilö, joka antaa tulta liekkeihin lietsomalla – saattaa se olla menoa. Tämä on vaikeaa edelleen, vaikka luulenkin tehneeni jo itseni hyväksi paljon. 

Yksinäisyys on tunne, jota vastaan olen kamppaillut lapsesta asti. Olla yksin, mutta yhdessä. Kipu kovimmillaan saattaa tiputtaa yksinäisyyden ämpäriin. Siksi oma mielenterveys ja siitä huolehtiminen on tärkeää. Meillä on niin monia asioita joista pitää huolta tässä maailmassa. 

Kiitos, jos luit ja ymmärsit muruakaan, mitä yritin kertoa.

Maiju

Mitä etsit?

 

Tiedättekö mikä elämässä on hassua? Sinä luulet haluavasi jotain, mutta kun olet siellä haluamasi äärellä –  alat miettiä, ettei se ehkä tämä ollutkaan. En minä tätä halunnut. Ja jatkat etsimistä.

Olen luonteeltani etsijä. Pysyn kyllä paikallani pitkiä aikoja, mutta kaipaan vaihtelua ja jos jämähdän –  tulen levottomaksi. Olen kuitenkin sitoutujatyyppiä. En tykkää pikamuodista, pikasuhteista, pikatyöpaikoista. Suhteeni on kestänyt lähes kaksikymmentä vuotta ja kaipaan pysyvää olotilaa muissakin elämäni olosuhteissa. Mutta. Pysyvässä olotilassa on aina mutta. Pysyvää tulee kehittää ja inspiroida, pitää huolta –  muuten se menettää voimansa. Jos olettaa pysyvän olevan ikuista, voi yllättäen huomata säröt jotka ovat murentaneet pysyvää liian pitkälle. Esimerkiksi ihmissuhteet vaativat työtä. 

Kun suru tuli aikanaan elämääni, aloin etsiä hyvää. Valoa ja iloa. Mutta liika ilo ja valo ällötti. Opin erilaisia tapoja olla. Jossain vaiheessa huomasin olevani yksin, ei muut tällaisia ole, eikä ole helppoa samaistua juuri keneenkään. 

Jatkoin etsimistä. Sisälläni oli järjetön määrä ristiriitaa. Mikään ei tuntunut oikein sopivalta, kaikki oli liian vaikeaa ja kipua aiheuttavaa. Kun puhuttiin oman epämukavuusalueen ulkopuolelle menemisistä, ymmärsin olleeni siellä jo jonkin aikaa. Minun oli enemmänkin päästävä hengittämään. Ja latautumaan, jotta jaksan. 

Kärvistelyn jälkeen, joka kesti vuosia –  aloin pikku hiljaa tuntea oloni rauhalliseksi. Noin 10 vuotta kirjoitin tuskasta ja vihasta. Minussa asui pimeys. Ihailin pimeää taidetta, hakeuduin pimeään. Olin jatkuvasti lähellä kuolemaa ja sairautta. Jouduin kokea menetystä monta kertaa. Pettymystä. Minulle sanottiin ei, monia kertoja. Itkin. Surin. Huusin. Olin riekale. Olin kokenut, ettei kukaan juuri ymmärtänyt mitä olin käynyt läpi. Olin käynyt taisteluita jo vuosia, enkä tiennyt enää löytyykö minulle mitään hyvää. Olihan minulla hyvää ympärillä, mutta se oma hyväni. Se joka saa oman kipinäni esiin. Elämän kipinän.

Sitten saapui korona. Korona jylläsi suuren osan ihmisten pimeyttä esiin ja se osoittautui minulle käänteentekeväksi. Ymmärsin muiden käydessä taisteluita, etten tarvitse pimeyttä enää. En enää kuulu pimeyteen. Kävin lomautukset läpi kolme kertaa. Mutta se tunne, joka kaiken tämän ympärillä oli –  oli etten ole yksin. En tuntenut yksinäisyyttä. Ja ne hetket, kun aiemmin olin purskahtanut itkuun, nyt purskahdin nauruun. Nauru oli nuorena itselleni keino selvitä vaikeista tunteista, mutta sain jälkeenpäin siitä syyllisyyden kannettavaksi, että nauru on pahasta. On toki myös pahaa naurua, mutta ei mennä siihen. Kukaan meidän ulkopuolella ei voi sanoa mitä me tunnemme sisällämme. Ja kun me ei itsekään tiedetä, ei voi kukaan muukaan tietää. Siitä huolimatta, vaikka ulkopuolelta onkin helpompi katsoa ja sanoittaa. Maailman käydessä kuolemanpelkoa läpi, minä aloin löytää elämäni kipinän. Se löytyi valokuvaamisesta. 

Vasta silloin kun on kokenut pohjan, syvän viiltävän kipua aiheuttavan pohjan, voi ymmärtää mikä rikkaus on elää ja miten pienet oikeassa olemiset on energian kulutusta väärästä paikasta. Toki me joudumme ns. taistelemaan, mutta eri katkulla. Kaikki ei ole sitä mitä ulkopuolelta näyttää. Kun luulet pimeyden olevan pahaa, huomaatkin tumman puhuvassa kauneutta, herkkyyttä ja lempeyttä. Mutta valo. Se voi valehdella. Tai sanotaanko näin, että valo voikin tuoda esiin kaiken lian totuudellisesti ja kun kaikki lika tulee kerralla näkyväksi, se sattuu. Ja paljon. Jing ja jang symbolia katsoessa, huomaa valon ja pimeyden olevan tasapainossa. Meissä on molemmat puolet, vaikka niitä emme haluaisi nähdä. 

Katsoin kuitenkin koko ajan tunnelin päähän valoon, vaikka pimeys tuntui liian pitkältä.

Aito elämä on tavoittelemisen arvoinen elämä.

Toivotan sinulle onnea etsimiseen. Tiedä, ettet ole yksin vaikka siltä tuntuu. 

Maiju

Rauha

 "Mitä sydän tuntee, kun sielu on riekaleina? Mistä keho voimaa saa, kun mieli tuijottaa mustaan. Mikä mielen onnelliseksi saa, kun ympäristö hajoaa käsiin? Keneen luottaa, kun tukipilarit murenee?"

Kirjoittaminen parantaa. Kun jaksaa sinnikkäästi uskoa omiin kykyihin, vaikka epävarmuus tekee työtään pölpöttämällä mieleemme mustia ajatuksia – saa palkinnoksi henkisistä ponnisteluistaan palan mielenrauhaa. En milloinkaan usko isoihin saavutuksiin, sillä ne ovat pieniä ohikiitäviä hetkiä, jotka unohtuvat hyvin pian, kun ne ovat luonamme käyneet. Mutta mielenrauha jää. Kun on kohdannut isoimpia ja kivuliaimpia tunteita ja saanut niiden oppiläksyt itselleen talteen, niistä koostuu henkisten rikkauksien aarteisto. Tai noh, valehtelin. Minä uskoin kyllä isoihin saavutuksiin, mutta opin joistain saavutuksista, että ne ovat hetkellisiä. Niitä kohti on hyvä mennä ja kehittyä elämässä, mutta mitenhän ilmaisisin tämän. Ehkä näin: Älä ole liian ankara itsellesi. Kaikki menestys ei ole sinulle tarkoitettu, mutta se mikä on –  tunnet sen kyllä. Ja se on sinun elämäsi kannalta merkityksellistä. 

Jos siitä huolimatta jaksat uskoa itseesi, vaikka tunteesi kertovat sinun olevan täysi paska ja menet tunteen läpi –  olet jo hyvin lähellä rauhaa. 

Rauha on tavoittelemisen arvoinen tunne. Se on isompi kuin arvaatkaan. 

Maiju

Tunteet vaikuttavat luettuun tekstiin

Huomaatteko? 

Huom lukija. Julkaisin tekstin maanantaina, eli kuva ei ole ajankohtainen viikonlopulle.

Nyt kun some on ollut jo vuosia meille kalkkiksille ja boomereille lähinnä facebookkia ja instagramia, niin olemme oppineet tunteiden kuohunnasta paljon. Joku laittaa väärään paikkaan väärän päivityksen, valtakunta ärähtää. "Etkö sinä herranjestas osaa noudattaa sääntöjä. Et voi laittaa sinun mielestäsi hauskaa kuvaa ryhmään, mikä ei meidän sääntöjen mukaan ole hauskaa. Sinun tulee pysyä rajojen sisällä, eikä yhtään yrittää mennä niiden yli." Yllä oleva teksti muuttaakin muotoaan luetun tekstin jälkeen. 

Jos olisin kirjoittanut elämä on ihanaa, meillä on kaikilla kivaa. Yllä oleva kuvateksti olisi olisi ollut positiivisten tunteiden täyttämää ihanaa pumpulia. Ehkä. Sen sijaan siitä tulikin ristiriitainen ja hämmentävä. 

Markkinointi käyttää hyväkseen positiivisia tunteita. Mutta samalla ajattelen sen olevan ihan hyvä asia. Joskus markkinointi luo hyvää mieltä ja haluan hyvää mieltä.

Voit lukea saman tekstin ja käsittää sen täysin eri tavalla tunteidesi johdosta. Siksi kannattaa aina ottaa hiukan etäisyyttä lukemaasi ja lukea uudelleen ajatuksella. 

Et ole ajatuksesi. Vasta kun tuot pimeät ajatuksesi ulos suustasi, ne ovat silloin omaisuuttasi. Muuten ne ovat vain risteileviä aaltoja myrskyisällä säällä. Meissä on paljon pimeitä varjoja, joita emme itse näe. Mutta sen oppii tunnistamaan niin, että tiedostat milloin ärsyynnyt. Kun sanot ääneen negatiiviset ajatuksesi, ne ovat silloin sinun vastuullasi. Olet päästänyt ne vapaaksi. 

Vaikka luulet, että joku reagoi voimakkaasti –  suuttuu, se ei ehkä olekaan niin. Luulet vain niin itse. Sinä saatat jäädä miettimään pitkäksi aikaa toisen suuttumista, mutta hän on ns. leppynyt samalla hetkellä kun päästi tunteensa ulos. Mutta sinussa heräsi vahvat tunteet. Esimerkiksi kirjoittaessa. Kun et näe henkilön ilmeitä, eleitä, persoonaa –  joudut olettamaan ja turvautumaan omiin tunteisiin. Ja se jos jokin on pelottavaa. Me voimme pitkän aikaa miettiä tunteita, joita nappasimme matkallamme. 

Me ihmiset oletamme paljon asioita, mutta emme ehkä selvitä niiden oikeellisuutta. Me oletamme tietävämme mitä toinen ajattelee ja me oletamme, että muut tietävät mitä me ajattelemme. Ja kun me sanomme nämä ääneen, eivätkä ne menekään perille kuin ajattelimme, voi meitä odottaa mitä erilaisempia reaktioita. Omat tunteet vaikuttavat vahvasti kaikkeen, on siksi tärkeää tuntea omat reagointitavat. 

Samalla voi olla hassua, että luulee tuntevansa –  mutta jokin yllättävä tilanne voi pyörtää meidän pään. Emme enää tunnekaan omia reagointejamme. Tunteet ovat silti valtava rikkaus. Elämä ilman tunteita olisi mielestäni harmaata ja elotonta. Kuin marsissa. 

Maiju

Miltä inspiraatio tuntuu?

 Ne tulevat aaltoina, odottamatta. Innostumisen tuntemukset, joissa värit ovat kauniimmat ja syvemmät, ne tuntuvat syvällä sisimmässäni kauniilta. Ikäänkuin en olisi nähnyt niin aiemmin tai edes aikoihin. Yritän tarttua tunteeseen kiinni, mutta pysähdyn. Jos liikaa yritän - menetän tunteen. Hetken päästä olen jo unohtanut. Samoin on kirjoittamisessa. Olen suihkussa, missä ei ole kynää, eikä tietokonetta, jotta voisin sanat kirjoittaa ylös. Kauniita sanoja valuu mieleeni, samalla kun vesi pesee kehoni. Sanoja jotka kuulostavat uskomattomilta. Epätodellisilta. Kun tulen suihkusta ulos sanat ovat kadonneet johonkin minulta ulottumattomaan. En ymmärrä mihin. 

Aina kun inspiraatio iskee ja kirjoitan ne ylös, alkaa tekstiä tulla niin vauhdilla, etten pysy itsekään perässä. Minut täyttää valtava innostumisen tunne. Kun palaan lukemaan tekstiä jälkeenpäin, en saa siitä mitään selvää. Kirjaimet ovat vaihtaneet paikkoja, sanoista ei saa tolkkua. Ja koko tarina on työlästä siivota. Mutta tunne on mahtava. Se on kuin aalto, joka pyyhkäisee minun läpi. Siihen tulee tarkoituksen tunne syvästi mukaan. Ehkä se on se syy, miksi edelleen kirjoitan, vaikka en ole kokenut siitä vielä hyötyjä. Aina pitää olla jokin hyöty. Sanoo tämän ihmisen ego. Ego ja inspiraatio, ne kun eivät ole parhaita kavereita. 

Maiju

Uskotko itseesi?

 

"Vaikka uskot itseesi, voit olla ihan täys paska"

Oletko kuullut tällaista sanontaa? Ymmärrän tuon täysin, sillä toisinaan voi tuntua tältä. Jokainen aloittaa jostain. Jokainen aloittaa alusta jonkin asian ja kehittyy asiassaan. Mutta silti vaikka kokisit olevasi täys paska, et ole. Jaksa vain uskoa itseesi. 

Vaikka olisi super hyvä ja taitava ja aivan super lahjakas, voi olla ettei menesty. Kun taas joku joka ei ole niin lahjakas menestyy. Miksi? 

Ajatellaan vaikka omaa kirjoittamistani tai valokuvaustani. En ole menestynyt kummassakaan. Mutta. Nämä ovat kehittäneet muita kykyjäni elämässä. Havaitsen maailmaa eri tavalla, olen onnellinen, enkä tunne enää niin mustia tunteita. Oman elämänhallintani kannalta olen siis menestyjä. Siitä huolimatta, vaikka en ole menestyjä valokuvaamisessa ja kirjoittamisessa / tässä bloggaamisessa, olen silti menestynyt elämässä. Asiat, jotka olivat minulle erittäin vaikeita vielä jokin aika sitten –  ei enää ole. 

Olen uskonut omaan kirjoittamiseeni, mutta myös valokuvaamiseeni. Uskoin omaan äitiyteeni ja kosmetologin työhöni. Mutta jokaisessa näissä olen kokenut valtavia epäonnistumisia, sekä pelkoja etten riitä. Missään näissä. Epäonnistuminen kuuluu onnistumiseen. Ne kasvattaa luottamista. Sinä vain tiedät jostain syystä, että menestys kuuluu sinulle. Olethan käynyt jo niin paljon epäonnea ja kipua läpi. Eikö niin?

Sitä voi muuttua vähän niinkuin turraksi, kun liikaa tuntuu hakkaavan päätänsä seinään. Ja olla turta ei ole ihan huono asia. Koska silloin ei yliajattele. Tunteeton ja empatiakyvytön on ikävää, silloin ei tiedä mitä muut ajattelee, eikä voi oikein ehkä samaistua muihin, eli löytää syvempää yhteyttä ihmisiin ja elämään. Mutta jos olet kuljettanut vaikeuksia vuodesta toiseen ja huomaat että nyt riittää. Se on vain hyvä asia. Sillon asiat muuntuu. Ja muuttuu. Helpommiksi. Kun jää yliajattelijan tunteet pois, siirtyy tekemiseen. Se on askel eteenpäin.

Usko vain itseesi, sillä ihan todella saat sen mihin uskot vahvasti. Joskus täytyy vähän niitä hämähäkin seittejä poistella oman uskon edestä. 

Maiju

Resilienssi

 

Tämä sana on noussut käsittelyyni oman elämän hallinnan kautta. Resilienssiä voi kehittää ja kasvattaa. Vaikeat tilanteet voivat muuntua helpommiksi, kun resilienssi kasvaa. Myönteinen asenne elämään kasvattaa resilienssiä. 

Mutta miten he, jotka ovat kasvaneet kriisien keskellä vailla turvaa? Minä kasvoin kriisien keskellä. Ei ollut sotaa, vaan lähiö. Ymmärsin vasta aikuisena, että jo alue ja ihmiset joiden seassa kasvoin ei nostanut resilienssiä, vaan olin melko turvaton lapsi. Jos lapsi kokee turvattomuutta, hän alkaa selviytyä elämästä. Hänellä on tietynlainen automaatio päällä, eikä hän ymmärrä tekojensa seurauksia. Olin onnekas ja minulla oli ehjä perhe. En lähtenyt hölmöyksiin, joihin muut lähti. En uskaltanut. 

Minulle syntyi kuitenkin uskomus, etten saa iloita ja olla onnellinen. Jos olen onnellinen, joku haluaa minulle silloin pahaa ja tekee pahaa. Nyt aikuisena toki ymmärrän rajani ja tiedän elämän haluavan minulle hyvää. Mutta lapsi ei välttämättä tiedä.

Meillä on menneisyys ja moni meistä tekee asioita, joita ei haluaisi tehdä. Voiko kukaan mennä läpi tästä elämästä ilman vaikeuksia. En usko. Mutta myönteinen asenne ja selviytymiseen suuntautuva katse nostaa resilienssiä. Jossain vaiheessa aurinko paistaa. Usko minua.

En halua kuulostaa kruunun kiillottajalta, mutta lasten kasvatus on tärkein tehtävä maailmassa, sekä se ettei vähättele lapsen surua. Ei ole helpoin asia maailmassa kasvattaa lapsia, vaan vaikein. Minun mielestäni. Olla lapsen elämässä läsnä, on tärkein tehtävä maan päällä. Tuosta lapsesta kasvaa kuitenkin aikuinen. 

Henkinen kasvu on nostanut omaa resilienssiäni. Sekä erottelukyky. Kuka haluaa minulle hyvää?  Ja kuka on niin rikki sisältään, ettei tiedä satuttavansa minua. Miten minä kohtelen muita? Jos kohtelen muita mielestäni hyvin, ansaitsenko silloin ihmisiä jotka kohtelevat minua huonosti. Tarvitseeko minun ymmärtää heitä, jotka haluavat minua satuttaa. 

Uskallanko pitää puoleni ja omistaa oman tilani, seistä itseni takana?

Resilienssi kasvaa, kun vaikeuksiaan kohtaa. Maailman alle ei muserru, vaan tuleekin yllättävän vahvaksi. 

Samalla tulee karsineeksi elämästään kipua aiheuttavia tekijöitä pois, joka on vain terveellistä mielenterveydelle. 

Mitä ymmärrän resilienssin olevan? Ymmärrän sen henkiseksi vastustuskyvyksi. 

Maiju

Kasvua, kasvua

 

Tiedätkö sellaista tunnetta, kun mikään ei etene? Olet haaveillut paremmasta huomisesta ja iloisemmasta arjesta ja sellainen tuntuisi jäävän vain haaveiden tasolle. Elämällä on ihmeellinen tapa opettaa meitä kasvamaan. Se näyttää erilaisilla haasteilla meille, mitä meiltä puuttuu, missä meidän on kehityttävä ja joskus se laittaa meitä kiertämään kehää ja käymään uudelleen ja uudelleen samoja tunteita läpi, mitkä luulimme jo jättäneemme taakse. 

Jos elämästä ajattelisi, että se opettaa meitä näillä haasteilla. Nämä kyseiset haasteet tulee silloin ratkaista, jotta opimme ja jotta voimme edetä seuraavalle tasolle. Jos jatkaa eteenpäin, eikä ole oppinut - nämä samat tilanteet odottavat tulevassa, jossain toisessa muodossa. 

Miksi siis ahdistua ja pelätä haasteita, ottaa vain asenne "Bring it on" ja mennä kohti omaa voimaa. 

Meidän ihmisten ongelmat ovat erilaisia haastavuuksiltaan ja niitä on turhauttavaa verrata toisiinsa. Mutta joskus se tosiaan tuntuu sulalta mahdottomuudelta, kun mielemme täyttyy erilaisista rikkaruohoista. "Pitää olla sitä ja pitää olla tätä. Tuolla toisella on sitä joka minulta puuttuu."

Elämä ei estä sinua tuntemasta hyvää oloa, vaikka jossain muualla asiat olisi huonosti. Tai jos jollain on onnea, joka sinulta puuttuu. Sinä teet sen itse. Joten opettele katsomaan elämääsi siitä perspektiivistä, miten omat asiasi ovat nyt ja miten voisit ratkaista tämän haasteesi. Joskus tekee mieli ruikuttaa ja rutista elämälle omaa kurjuuttaan, mutta valo usein loistaa kirkkaimmin meille heikoimpana hetkenämme. Se tuo mukanaan jonkin selkeyden tai muutoksen. Ehkä vapaudumme kahleesta, joka on pitänyt meitä jumissa. Mistä sitä tietää. 

Jos haluat edetä omassa elämässäsi, siirry katsomaan miten sinulla menee ja miten voisit tämän tilanteesi ratkaista. Hae sieltä oma voimasi ja voita tämä oppiläksysi.  

Maiju

Elämän eri tasot

 Kuvitellaan tilanne, jossa elät kuplassa. Kupla on järjestetty näytelmä täysin sinulle. Siellä on juuri niitä asioita, joita uskot saavuttavasi. Siellä on juuri niitä asioita, joita olet aina toivonut elämääsi. Se on sinun kupla. Kaikki mitä kuplan sisällä tapahtuu, on sinun hallittavissa. On sinun elämäsi ja muiden elämä. Sinä otat vastaan vain sellaista tietoa, joka on sinulle tuttua tai sinun kontrollissa. 

Kaikki on sinun luomaa. Värit ovat juuri sinun maailmasi luomia värejä. Et koskaan kyseenalaista mitään tässä maailmassa, sillä se on itsestäänselvää. Saat olla juuri niin oma itsesi kuin koet tarpeelliseksi. 

Muistatteko elokuvan Truman show, jossa Jim Carrey näytteli roolia täydellisessä maailmassa. Hänelle oli rakennettu kupla. Eräänä päivänä hän purjehti päin kuplan seinämää. Ja kaikki muuttui.

Kuvittele itsesi kuplaan, johon yhtäkkiä tuleekin vuoto ja maailmassasi alkaa tapahtua asioita, joita et odottanut. Et arvannut. Värit muuttuvat. Tunteet muuttuvat. Kaikki muuttuu ja muuntuu. Ihmiset joiden kanssa olet viettänyt aikaa, näyttäytyvät eri tavalla sinulle. Alat kokea tunteita, joita et ole tuntenut ja ne pelottaa. Elämä asettaa sinut eri tasolle. Alat yhtäkkiä kuulla ihmisten elämäntarinoita, aivan erilaisia versioita mitä ennen. Ihmiset alkavat puhua sinulle asioita, mitä et ole ennen kuullut. Et tiedä miten reagoida, et tiedä miten tuntea. Sinulla alkaa uudenlainen kokeminen. Toiset turvautuvat siihen, että kaiken on oltava aitoa, toiset turvautuvat siihen, että aito on liian rankkaa, filtterit suodattaa. 

Miltä sinun kupla näyttää nyt? Elämä muuntuu ja muuttuu jatkuvasti. Uutta vastaanottamalla pysyy kehityksen perässä, mutta tunteiden on hyvä olla mukana. Oma kupla voi muuttua täysin.

Selviytymistarinat ovat kauniita. Se miten olemme vaikeuksista mennyt läpi. Kun itse möyrin aikanaan hyvin vaikeissa tunteissa, valitsin itselleni esikuvia. Millainen haluan olla, mitä saavuttaa. Mitä omaan kuplaani vastaanottaa ja mitä kuplastani poistaa. 

"You can choose, you just have to believe"

Maiju

Mikä saa sinut kirjoittamaan?

Kuva Pexels Pixabaystä 

Aika ajoin pysähdyn miettimään –  mikä saa minut kirjoittamaan? Kirjoittamiseen vaaditaan hiljaisuutta. Hiljaisuudella tarkoitan myös elämäntilannetta, tylsääkin ajanjaksoa. Kun elämä on vauhdikasta ja paljon kaikkea prosessoitavaa, voi kirjoittaminen olla haaste. Elämä aika ajoin tuo meille ns. "puhdistus ajanjaksoja". Se tuo meidän eteen vaikeuksia, jotta saamme kohdattavaksemme elämän varjoja. Pieniä, keskikokoisia, suuriakin. Ihan kuin nämä varjot kiertäisivät kehää ja tulisivat aina uudestaan ja uudestaan kohdattavaksemme, eri intensiteetilllä. Miten sitten kohtaamme varjomme, se jää meidän omiin käsiin. Sen olen oppinut, että mitä suurempi varjo, sen kirkkaampi valo. Kun työstää omia varjojaan, saa kirjoittaja pakkiinsa paljon tunteita ja sanoja käytettäväksi. Kirjoittaminen onkin yksi itselleni tärkeimmistä tunteiden purkamis keinoista. 

Aika ajoin törmään muiden kanssa keskustellessa samoihin teemoihin. "Eikö muilla ole vaikeuksia, he kun ovat niin onnea täynnä". 

Sosiaalinen media on opettanut, että harva näyttää ns. "rumaa" puoltaan itsestään. Miksi ei edes kannata näyttää? Koska tunteet moninkertaistuu helposti. Jos ei ole kohdannut varjojaan, voi muiden varjot kuormittaa, siksi hyvää on helpompaa seurata. Se on kevyttä ja iloista ja siitä saa voimia jaksaa. Mutta. Jos emme koskaan näkisi mitään nurjaa elämästä. Ei se olisi silloin elämää. Kaikkien murheet eivät tunnu yhtä voimakkaalta. Kaksi eri ihmistä voi puhua samasta asiasta, mutta toisen ongelma on raskaampi kuin toisen. Se on hämmentävää miksi on näin. Ehkä kyse on resilienssistä. 

Kun omia tunteitaan työstää kirjoittamisen kautta, mieli voi piiskuroida. Kertoa virheistämme. Vääristä sanamuodoista. Olen itsekseni opetellut tätä kirjoittamista nyt vuosia ja edelleen lauserakenteet ovat pielessä. En tunnista päälausetta ja sivulausetta. Se turhauttaa, sillä en ymmärrä niitä. 

Koen välillä itseni huijariksi. Miten voin vieläkin kirjoitella, vaikken opi millään oikein kirjoitusta? En yhdyssanoja, en lauseita. Kirjoitan silti, vaikka en osaa. 

Kirjoittamista voi pitää yllä monin tavoin. Päiväkirjat, kirjeet, runot, työtekstit, sosiaalinen media jne. 

Itselleen kannattaa antaa lupa kirjoittaa kaikkea hassua. Lapsellisia tunteita, vihaisia tunteita, onnellisia tunteita, väritettyjä sanoja, epäuskottavia lauseita. Ja kaikenlaisia mitä mieleen juolahtaa. Kirjoittamisessa pätee se ihanuus, että omaan mielikuvitukseen tutustuessa, sieltä voi syntyä vaikka minkälaisia Harry Potter maailmoja. 

Elämä on siitä jännä, että vaikka se antaisi meille suurta onnea isolla kauhalla, niin se pitää kyllä huolen nöyryydestä meissä. Jos mopo alkaa liikaa keulimaan, se muistaa kaataa hiukan suuremman kauhallisen mutaa päälle. Kun mudan on itsestään puhdistanut, onnikin tuntuu paremmalta ja valo kirkkaammalta. Sitä voisi kutsua myös sielun puhdistumiseksi. Ja siinä jos jossain on aiheita kirjoittaa.

Maiju

Mikä saa sinut tekemään sitä mitä teet mielelläsi?

 Kysy itseltäsi kysymyksiä

Kun kysytään "mikä sinusta tulee isona", moni vastaa "en tiedä. Vieläkään"

Tämä kysymys ei tuntuisi olevan sidoksissa ikään. Toiset eivät ajattele kysymystä koskaan, he tietävät mitä tekevät ja mistä pitävät, toiset taas eivät tai he tyytyvät siihen missä ovat. On ikää sitten 15, 25- tai jopa 60 vuotta. Jos jättäisimme kaikenlaiset ikäkriisit ja missä vaiheessa 'pitää' mitäkin tehdä tai saavuttaa, voisimme päästä lähelle ydin kysymystä: Mitä sinä haluat tai mistä sinä tykkäät? Elämä on kasvua ja haastavia tilanteita ja jos näitä ei koskaan itseltään kysy, saattaa elää tunteen kanssa, että jotain puuttuu. 

En tiennyt mistä tykkään vielä päälle 10 vuotta sitten. Olin lähemmäs kolmekymmentä, enkä tiennyt itsestäni juuri mitään. Kuulostaa hassulta. En tiennyt onko minulla taitoja, osaanko juuri mitään. Uskoin, että selviän näistä elämän jutuista koska niin kuuluu. 

Mutta vasta, kun aloin kohtaamaan todellisia vaikeuksia ja voittamaan vaikeudet – elämääni astui intohimo. Intohimo voi olla seksuaalista, mutta se on myös intohimoa tekemistä kohtaan. Se on jokin asia joka saa sinut tekemään, ilman että edes välttämättä ymmärrät asiaa. Omaksi intohimokseni nousi ensin lapselliset käsityöt. Kohtasin minut pienenä ja sallin itseni tehdä lapsellisia asioita. Kirjoittaminen toimi kanavanani ruikuttaa. Valitin ja käsittelin tunteita. Tunteiden tuominen alitajunnasta ulos oli rankkaa, mutta tein sen. Kun pikku hiljaa aloin olla valmis tunteideni kanssa, aloin haastamaan itseäni. Haastoin itseäni erilaisilla itseäni kiinnostavilla asioilla ja toiset asiat tulivat yllätyksinä. En todella uskonut löytäväni itseäni kauneudenhoitoalalta, enkä todella uskonut kuvaavani luontoa tai ylipäänsä valokuvia tai tehdä taidetta. Tosin en uskonut löytäväni parisuhdetta, tai saavani lapsia. Elämä todella yllätti. 

Elämä toi myös käsiteltäväksi nurjan puolen, sen synkän syyllisyyden puolen, jossa omaa onneaan ei saa näyttää, koska joku voi olla kateellinen. 

Yksi suurimmista oivalluksista on ollut "olemme yksin tässä maailmassa".  Siitä huolimatta, vaikka olisi iso perhe ja paljon ystäviä, voi ystävät tuntua kaukaisilta ja perhe ei ymmärrä. Omassa alitajunnassa voi olla tunteita, joita ei kehtaa tuoda esiin. Kokee olevansa väärässä paikassa, eikä kuulu joukkoon ja se oli tällaiselle ekstrovertille rankka tunnekokemus, joka kesti vuosia. Aloin kysymään itseltäni: kuka olen ja mistä tykkään. Ensin lähes kaikesta mitä tein, kuulin naputtavan äänen mielessäni, joka kertoi tekeväni väärin. Tai naurua, kuinka en osaa. Ne oli lapsen ja alemman minäni tunteita. Miksi yrittää kun en kuitenkaan osaa. 

Aloitin kauneudenhoitoalalla toiminimiyrittäjänä, mutta haasteet kaatoivat minut. Kuulin mielessäni lauseita "yrittäjyys vaatii intohimoa tekemistä kohtaan". Minulta puuttui intohimo. 

Lähdin työntekijäksi. Korona-aika toi erilaisia ihmeellisiäkin haasteita, joka teki tunteisiini melkoisia hyppyreitä ja mielessäni luovutin. Luovuttaminen teki minusta aidon. Aiemmin, koin esittäväni. Esitin olevani sellainen jollainen kuuluu olla. En sellainen joka olen. Kun asiakas sanoi minulle "seurassasi saa olla oma itsensä" –  ymmärsin, että minun on oltava myös, sekä hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Jos en ole, väsyn. 

Esteettisyys on osa minua, se kuuluu osaksi persoonaani. Rakastan kauneutta ja rakastan hyvinvointia. Mutta hypetys ja fanaattisuus näiden asioiden ympärillä on mielestäni väärin. Se aiheuttaa taka-kireyttä, perfektionismia ja luuloa tietävänsä paremmin kuin muut. Se on pilvilinna, joka romahtaa. Kun itseltään alkaa näitä kysymyksiä kysymään, elämä alkaa opettamaan. Ei aina ihan helpoilla tavoilla, mutta intohimo ei koskaan synnykään helposta ja valmiista. Se tulee taistelutahdosta. Taistelutahto on väkevä sisäinen tuli, jota hyvin voisi kuvata kukkaseksi, joka kasvaa asfaltin läpi. Eli ei ihan helppo tehtävä. Älä siis lopeta itseltäsi tuon kysymyksen kysymistä: Kuka minä olen? 

Maiju

Ramppikuume

Muistatko lapsuudesta sen hetken, kun koulun pihalla hypittiin hyppynarulla. Sitä odotettiin jonossa vuoroaan ja lopulta kun vuoro koitti, oli hypättävä hyppimään. Stibluja jännitettiin. 

Entäs kun pyöritettiin kahta hyppynarua samaan aikaan, siinä oli jo enemmän haastetta. Omalla kohdallani koin, että helpompi oli luovuttaa, ettei vain nolaa itseään. Se tunne, että tulee stiblu ja sinulle hörähdetään. Toiset lapset nauroivat räkäisesti, toiset mukana. Kukaan ei halunnut kohdalleen nauramista, varsinkaan minä. 

Moni meistä kasari/ysäri lapsista ja varmasti myös aiemmin syntyneistä on kokenut ramppikuumeen hirveänä. En väitä ettei muut ikäpolvet kokisi sitä. Meidän aikana harva vanhempi oli elämässä mukana. Auttamassa ja tukemassa, kuuntelemassa. Tunteet tuli kätkettyä sisuksiin. Kun ei hallinnut tunteitaan, vaan pidätteli ja tukahdutti –  tunteet ikäänkuin ohjasi ja tilalle tuli automaatio. Omalle kohdalleni automaatio oli täyskieltäminen. En tehnyt mitään, joka aiheutti voimakkaita tunteita. 

Ja kun ei kestä tunteita, niille kääntää selkänsä ja on vaikeaa niitä oppia tunnistamaan. 

Ei tiedä onko onnellinen vai ei. 

Aikuisena saattaa lapsuuden tunteet aktivoitua. Sisäinen lapsi nousta esiin. Tunteet joita menneessä piilotti, voi nousta aikuisena käsittelyyn. Joka on mielestäni ihan hyvä asia, jos kyse on viattomasta väärinkäsityksestä. Monilla kuitenkaan kyse ei ole ihan viattomasta tunteesta eli niitä ei tule väheksyä. Ramppikuume kohdallani on lamauttanut kehoni ja aika ajoin tunteet ottaneet vallan. Siksi niitä kannattaa työstää lempeydellä. Minulla on esiintymiskammo ollut lapsesta asti ja vaikka kuinka työstän asiaa, se nousee edelleen tietyissä hetkissä kummittelemaan. 

Ramppikuume tuntuisi laimenevan, jos antaa itselleen luvan kohdata sen lempeydellä ja hyväksyä sen myötä tulevat tunteet. "Ei se mitään, kaikki on hyvin. Teet parhaasi ja se riittää". 

Mikään ei pahenna oloa niin kuin vähättely, sättiminen ja mollaaminen. 

Lempeys itseään kohtaan on avain. Sekä hyväksyminen. "Minulla nyt on tällainen tunne, ei se mitään. kaikki on hyvin. Katsotaan mihin me pystytään. Yhdessä. "

Maiju

Ajoitus

 Asioilla on oikeat ajoituksensa

Hengitä. 

Rauhoitu. 

Odota. 

Kun haluat jotain, mieli pakottaa kiirehtimään. Se painaa, painaa ja painaa päälle. Toisinaan asioita tapahtuu vauhdilla, toisinaan tuntuu kuin mitään ei tapahtuisi. Asioilla on tapana järjestyä. Se on totta. 

Asioilla on oikea aikansa, ajoituksensa. 

Ihminen luo itse kiireen. Se on tärinä, joka sisimmässä vaatii mahdottomia. Se elää menneessä ja tulevassa, eikä ymmärrä, että nykyhetki on ratkaiseva. 

Hiljenny. 

Pysähdy, anna kehollesi aikaa sopeutua. 

Saat kyllä sen minkä tarvitset, mutta ajoitukset ovat merkittäviä. Jos se ei tule heti, vaan vasta vuoden päästä –  saat vuoden aikaa kasvaa haluamaasi suuntaan. Ehkä huomiosi viedään toisaalle siksi aikaa, että alitajunnassasi kehittyy uusia ideoita. Älä luovuta lopullisesti, ennen kuin olet täysin varma. 

Mutta joskus, vasta luovuttaminen saa asioita tapahtumaan. 

Muista hymyillä läpi matkan, vaikka ikäviäkin sattumia osuu kohdalle. Elämä järjestelee asiasi. Sillä on tapana tehdä niin. 

Luota.

Hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita.

Sinä ansaitset hyvää.

Maiju

  

Kuoleman koulu

 Uudelleensyntymisen koulu

Kirjoittajille tekee hyvää käydä läpi kuoleman koulu ja uudelleensyntymisen koulu. Monet kirjoittamisen opettajat puhuvat tästä. Kun kirjoittaa oman kuolemansa –  saa kohdattavakseen tunteita, joita ei ehkä haluaisi kohdata. Järki ymmärtää ettei oikeasti kuole, mutta tunne saattaa kertoa muuta. Shamanistit puhuvat uudelleen syntymästä.

 Olen lukenut joskus, että shamaanit tekevät rituaalin syntyäkseen uudelleen. He kaivavat maahan kuopan ja viettävät yönsä maan sylissä, jotta he voivat herätä uuteen aamuun uutena ihmisenä. 

Shamaanin on pystyttävä tällaiseen, jos haluaa toimia parantajana. 

Kirjoittajan on pystyttävä kirjoittamaan kuolemastaan, sillä se vapauttaa tunteita ja auttaa kirjoittamisessa. 

Eikö? Tämä on kuitenkin vaatimus, joka voi olla harhainen. Jokainen tietää pystyykö vai eikö pysty. Mutta, jos on pelkoja, niitä kohti kannattaa kulkea. 

Kohdallani, minun oli pystyttävä. Kuolemanpelko hallitsi minua liikaa. Se oli kohdattava, sillä se salpasi hengitykseni. Kohtasin kuoleman, näin sen omin silmin ja kävin musertavan suruni läpi. Ylleni laskeutui musta esirippu, jonka sisällä käsittelin pimeät puoleni ja synkimmät tunteeni. Se oli omanlainen maahan kaivautuminen. Mutta synnyin uudelleen. Kun kuoleman koulun käy läpi, vapautuu energiaa elää. Sillä se on jotain niin väkevää ja pelottavaakin. Kun siitä selviytyy –  ymmärtää kuka on ja mistä on tehty. 

Kuolema on osa elämää. Luonnollista elämän kiertokulkua. Meillä on erilaisia kohtaloita jaettu osaksemme, eikä ne ole aina reiluja. Mutta, omalla polulla pysyminen helpottaa elämistä. Me joudumme luopumaan ihmisistä ympärillämme ja se sattuu. Me joudumme luopumaan myös osista itseämme, sekin sattuu. Mutta kivun läpi kahlattuaan, voi löytää timantteja. Ne oli piilotettu syvälle multaan, emmekä olisi edes kaivanut niitä ilman kipua. Ilman kuoleman ja luopumisen kipua. 

Maiju

Liian täydellinen

 Oletko törmännyt tällaiseen puheeseen: "Se on liian täydellinen, siinä on oltava jotain vikaa. En tykkää siitä siksi, koska se on liian täydellinen." 

Usein liian täydellinen voi saada meissä korostumaan heikkoutemme. Mutta täydellisyys on illuusio.

Kun mieli keskittyy heikkouksiin, se näkee ympärillään vain rumuutta ja pinnallisuutta. Kun mieli keskittyy vahvuuksiin, se näkee ympärillään kauneutta ja syvyyttä. Se näkee toisenlaisen todellisuuden. 

Heikkoudet ovat vain yksi näkökulma, vahvuudet toinen. Kun kiinnittää huomion heikkouksiin, ei anna itselleen lupaa olla vahva –  vaan epävarma ja muita / itseään alaspäin polkeva. Samalla kun haluaa nähdä muissa vikaa, näyttää omat vikansa. En näe henkisesti vahvana ihmistä, joka jyrää persoonallaan muut. Näen vahvana hänet, joka saa muut tuntemaan itsensä hyväksi hänen seurassaan. Se on oma näkökulmani. 

Meidän mieli osaa olla yksi piru, sillä maailma ympärillä kertoo sille erilaisia tarinoita, johon mieli joko tarttuu tai ei tartu. Me kaikki tuntuisimme pyrkivän jollain tavalla täydellisyyteen, varsinkin silloin kun haluamme jotain. Usein yritämme haalia liian nopeasti täydellistä. Silloin saatamme epäonnistua, koska harppaamme liian isoja askeleita. Emmekä välttämättä jaksa kantaa vastuuta askelistamme. Itselläni on usein tapana hypätä suoraan syvään päätyyn, sinnitellä uimataidottomana ja vaatia täydellistä. Pöh.

Oletko kuullut sanasta baby steps. 

Tavoitteeseen pääseminen on usein hidasta. Joskus elämä antaa sinun odottaa. Kutsun sitä myös universumiksi. Tullaksesi todelliseksi itseksesi, saatat joutua möyriä muutaman mutaisen ja mätäisen lätäkön läpi. Muta symboloi alitajuntasi likakerroksia. Haitallisia käytösmalleja ja uskomuksia, jotka estävät sinua elämästä sinulle hyvää elämää. Perfektionismi usein tuo lian pintaan, se voi tuoda myös kiukun ja kivun. Mitenkäs nyt suu pannaan, kysyy elämä ja kaataa kuraa lisää niskaan. Yritäs nyt olla täydellinen. Yrität ja yrität, mutta lopulta lika kaataa.

Kun lähdet kulkemaan kohti itseäsi, pääset kiinni iloon. Suunnattomaan iloon, joka saa sinut innostumaan ja hehkumaan. Kunnes tulee lätäkkö. Klomps. Kaadut. Lätäkkö on täynnä haitallisia käytösmalleja, joiden läpi sinun tulee kahlata. Muta tulee puhdistaa, korjata, kunnostaa, pyyhkiä.

Kuva on pixabaysta. Se kuvaa hyvin alitajuntamme roskakasaa. Ajattele mielikuvissa kuinka viet jokaisen roskan roskiin, lakaiset lopulta kadun ja ehkä maalaat vielä rikkoutuneet pinnat. Saman teet samalla alitajunnallesi, kun puhdistat mielesi roskia. 

Kun alat puhdistamaan alitajuntaasi, se voi viedä sinut mielenkiintoisiin paikkoihin. Tavallaan olet eri paikoissa, mutta kaikissa paikoissa ja tilanteissa on jotain samaa kuin tutuissa vanhoissa tilanteissa. Jos saat kiinni itsesi tästä tilanteesta, mieti miten päätät asian. Miten voisit käsitellä asian niin, ettei tilanne toistuisi. Usein nämä tilanteet voivat olla itselle haitallisia. 

Esimerkki: sinulla on ilkeä työkaveri tässä hetkessä, mutta tämän tunteen voimakkuus viekin lapsuuteesi ilkeään kiusaajaan, lällätäjään. Voit hoitaa asian loppuun aikuisena. Rakkaudella tietenkin. Päästämällä tilanteesta ja hänestä irti. Korvaa se paremmalla muistolla. 

Alat tekemään uudenlaisia valintoja, mutta vanhat valintasi saattavat kummitella mielessäsi. Aiemmin elämäsi on pyörinyt aika pienissä kuvioissa, nyt huomaat sen laajenevan mitä enemmän kasvat ja mitä enemmän olet valmis ottamaan vastaan. Silmät saattavat sumentua

Vastuu tulee yhdeksi tärkeäksi piirteeksesi. Mietit mikä on minun ja mikä muiden vastuu, opettelet erottelukykyä. Siitä huolimatta vaikka muut ulkopuolellasi näkevät sinut edelleen samana henkilönä, sinä taas käyt sisälläsi valtavan muodonmuutoksen. 

Kukaan meistä ei ole täydellinen. Kukaan ei kykene sellaiseen, ei silloin olisi ihminen.

Täydellinen peittää alleen aina illuusion. Luulet vain jonkun olevan täydellinen. 

Henkinen kasvu on ollut parasta mitä olen kokenut, se on ollut niin rajua, raastavaa, polvilleni ajavaa, etten vaihtaisi sitä mistään hinnasta pois. En kirjoittaisi tässä, jos en olisi sitä kokenut. Sillä en uskaltaisi. En uskaltaisi ajaa autoa, en kasvattaa lapsiani, en kantaa vastuuta, en kohdata tunteita, en kirjoittaa julkisesti, en tehdä juuri mitään. Olisin supussa, edelleen mieleni luomassa häkissä, mahdollisesti tuurijuoppo. Antaisin alkoholille luvan hallita minua. Mutta uskalsin. Uskalsin kohdata omat pimeät luurankoni, ne jotka hävettivät, ne jotka veivät minulta energiaa. Käänsin ne taiteeseen, käänsin ne lasteni kasvatukseen. Tein virheitä. Paljon virheitä. Mutta en tiedä olisinko osannut tehdä toisin, joten annan itselleni anteeksi. Alkoholi on edelleen aiheena kipeä. Se on syvällä suomalaisten juurissa. Mutta se on sama kuin minkä tahansa muun riippuvuutta aiheuttavan kanssa, jos se hallitsee sinua, etkä sinä sitä. Olet sen orja. En usko olevani sen orja, mutta elämä on opettanut minut varovaisuuteen. En voi milloinkaan tietää.

Opin myös sen, että kukaan ei voi lukea meidän ajatuksia. Kenelläkään ei ole sellaisia valtuuksia. Empaattisena voi tuntea syvästi mitä toinen käy läpi, mutta empaattinen ei voi kantaa toista ihmistä.

Sanat ovat  tärkeitä. Teot ovat tärkeitä. Syyllistäminen tai muiden päälle hyökkääminen ja sen jälkeen asian kieltäminen, vie erilaiseen laatikkoon. Kivun laatikkoon, joka johtaa satuttavaan perfektionismiin.

Henkisessä kasvussa opitaan kasvamaan parhaaksi versioksi itsestä. Nähdään omat haitalliset toimintamallit ja luodaan tilalle paremmat. Joskus ihmissuhteet menevät jäähylle, osa loppuu kokonaan –  mutta se on vain kasvun luonnollista siirtymää. 

On viisautta antaa itselleen armoa ja on viisautta olla olematta liian täydellinen. Liian täydellinen aiheuttaa särkyneitä sydämiä matkalla. 

Maiju

Itseinho

 Kaikenlaisia tunteita 

Aika ajoin tulee kärsittyä itseinhosta. Mitä sitä kieltämään. Mutta. Sille ei kannata antaa liikaa valtaa, antaa sen vain toimia aika ajoin polttoaineena. Hetkellisesti. Meidän kuuluu aika ajoin tuntea erilaisia tunteita, niin itsesääliä, itseinhoa kuin suruakin, kunhan emme viivy niissä tunteissa liian pitkään. Kun omia alhaisia tunteitaan kohtaa ja hyväksyy, ne opettavat nöyryyttä elämää kohtaan. 

Olen oppinut omista tunteistani tässä neljänkympin iässä, että herkkyyteen kuuluu aallonpohjat ja harjat. Nuorena ne ovat rajumpia, ne sattuvat kovemmin. Voivat viedä masennukseen asti. 

Milloin itseinho jää ikäänkuin seisomaan pidemmäksi aikaa herkällä? 

Omalla kohdallani seura vaikuttaa. Saavatko muut minut tuntemaan itseni hyväksi, vai huonoksi? Kun pyydän mielipidettä ja saan vastaukseksi tyrmäyksen. Sen seurauksena jos jalkani tärisee, keho uupuu. Ehkä loukkaanun. Kysyn silloin itseltäni : Oliko vastaus sellainen jota arvostan? Kysyisinkö häneltä uudestaan? Vastaisin, että en. En ole masokisti. Mutta joskus olen ollut. Hain hyväksyntää minua satuttavalta. Sain koviakin vastauksia. Ne osuivat johonkin niin syvälle minun sisimpään, että päätin olla tuntematta tunnetta uudelleen. Siksi tässä iässä toleranssi on pienempi. En salli enää itselleni tärinää aiheuttavia ihmisiä. Arvostan omaa tilaani. 

 Ei ole väliä onko henkilö ihan kiva. Jos ihan kiva henkilö saa itseni tuntemaan huonoksi, ei omia asioitaan kannata hänelle kertoa. Se on itsesuojelua. Oman herkkyyden suojelua. 

Itseinho syntyy herkästi jyrkistä mielipiteistä, ajattelemattomista sanoista ja samoin jos itse sanoo jyrkästi ja joku siitä huomauttaa tai ei edes huomauta, mutta tiedostaa sen olevan väärin. 

Oman mielenrauhan takia juuri siksi on hyvä oppia tuntemaan itsensä.

Herkkyyteen kuuluu välillä huutaminen ja karjuminen, itkeminen ja rypeminen. Mutta jos näitä tunteita ei itselleen salli, herkkyys menee tukkoon ja ei voi olla oma itsensä. Koska herkkä tuntee niin vahvasti ympäristönsä, on mahdollista alkaa miellyttämään ympäristöään kieltäessään tunteensa. 

Jos herkkä tuntee muiden surun, hän luonnostaan paijaa selkää. Jos se kenen selkää paijaa ei kestä sitä, herkkä voi vetää sen itseensä. Ottaa siis nokkiinsa. 

Jos herkän ympärillä on kovia ihmisiä, julmia ihmisiä, empatiakyvyttömiä –  voi vaarana olla loppuunpalaminen. 

Ei ole missään nimessä niin, ettei herkkä olisi vahva ja voimakas ja pystyisi pitämään puoliaan. Mutta herkän on pidettävä huoli omasta elintilasta, aurastaan niin sanotusti, jotta voi vahvistua. 

On hyvä oppia tiedostamaan kenet päästää lähelle ja kuka työnnetään etäälle. 

Sehän on niin, että jopa herkkä on vastuussa omista tunteistaan, loukkaantuu tai ei. Mutta jos jatkuvasti loukkaantuu, kannattaa miettiä onko omassa seurassa. Jos kokee olevansa, silloin kannattaa vahvistaa itseään. Ja opetella päästämään asioita toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ettei itseinho jää pysyväksi matkakumppaniksi. Oma arvo on hyvä tuntea. 

Maiju