Vuosi 2025

 

Vuonna 2025 liikahtaa omassa elämässäni positiivinen muutos eteenpäin omassa sielun suunnitelmassani. Tiedän saavuttavani rauhan. Menen vielä lähemmäs perhettäni, sekä niitä arvoja joihin synnyin. Jossain vaiheessa eksyin, enkä meinannut saavuttaa niitä asioita jotka minulle kuului. Nyt otan sen kaiken takaisin. 

Sieluni syvin toive on tuottaa kauniita asioita tähän maailmaan, taidetta. Minä otan askeleen kohti tasapainoisempaa taloutta, turvallisempaa elämää. Olen elänyt epävarmuudessa reilusti yli kymmennen vuotta. 

Haluan myös oppia käyttämään tekoälyä, en silti aio tuottaa kirjoituksia sillä. Hah. hyödynnän sitä, mutta en ala bloggaamaan kopioiden tekoälyn kirjoituksia, ettei oma persoona katoa. 

Vuosi 2024 oli ihana. Arvatkaa miksi? Koska minun asenteeni on muuttunut elämästä. Olen oppinut irrottamaan tietynlaisia ajatusmalleja itsestäni. Ne ovat ikäänkuin kovan kasvun tuloksia. 

Alkuvuoteni meni innostuksen ja intohimoni parissa, eli valokuvaamisen. Valokuvaaminen on taidetta minulle. Tähän taiteeseen sain ihmisiä mukaani. Onnistuin saamaan valtavan upeita kuvia, jotka kaikki palvelivat minun oppimisprosessiani. Toteutimme ulkomaanmatkan perheeni kanssa, kävimme Kroatiassa, Bosnia&Hertsikovinassa, sekä Montenegrossa. Tämä oli ulkomaanreissuista paras. Kuva on Dubrovnikin vanhasta kaupungista. 

Kesällä sain valtavia yskänpuuskia ja päätin vihdoin tehdä PEF testin loppuun ja hoitaa itseni kuntoon. Menin migreenipäiväkirjan kanssa lääkäriin ja pääsin tutkimuksiin. Kesällä yllättäen meidän perhe kasvoi matkaveneellä. Vaikka vene on täysin korjattava, vanha kuin me - me silti olemme todella iloisia uudesta tulokkaasta. Syksyllä verikokeiden oudon tuloksen jälkeen, päätin lopettaa sokerin ja vehnän syömisen, sekä aloitin pätkäpaastoilun. En ole ollut ankara itseäni kohtaan, mutta olen saanut jo reilusti paremman olon, mitä on ollut vuosiin. 

Olemme myös olleet vanhempia jo reilusti yli 19 vuotta, on ihanaa alkaa jo hiukan elää parisuhdettakin. Syksyllä sain tietää omasta sairaudestani ja syksyllä kuoli 3 kaveriani. Myös lasteni elämässä oli vaikeita asioita. Olen hyvissä käsissä hoidossa, saan jatkuvasti lisätutkimuksia. Se on kiitollisuuden paikka. 

Sinänsä voisin sanoa, että vuosi oli raskas ja hirveä, mutta jos katson vuosia taaksepäin - ainahan ne on raskaita ja hirveitä. Tänä vuonna sanon, että se oli paras vuoteni kaikista näistä vaikeista asioista huolimatta. Me käytiin upeilla treffeillä alkuvuodesta parikin kertaa. Me nukuimme veneessä kahdestaan. Se oli ihanaa. Ja vielä joulu. Me vietimme sen kotona, koko joulun. Aattona söimme perheen kesken kotona, mieheni vanhemmat olivat meillä. Joulupäivänä minun suku tuli meille. Nauroimme koko vuoden edestä. 

Tässä vuodessa oli monta arvokasta asiaa. Silloin vaikeat asiat voi työntää taakse. En salli enää sen negatiivisen surkuttelevan ja vouhkaavan äänen päästä pintaan. Se on saanut ihan riittävästi huomiota viime vuosina. 

Vuosi 2025, elämä on koulinut minua jo paljon. Kiitän, että näen seuraavan vuoden ja kiitän siitä, että perheeni on yhdessä. Tässä riitaisassa ja kertakäytön maailmassa, olen onnellinen omasta pysyvästä perheestäni. Uskollisesta miehestä ja rakastavasta lähipiiristä. Ystävistä, joiden sydän huokuu rakkautta minua kohtaan. Jos voin antaa takaisin, annan niin paljon kuin kykenen, niille joiden kanssa jaan arvoni. Turhia lupauksia en anna, enkä vastaanota. Sitä kohti menen. Elämä opettaa minulle minusta paljon, uskon sielun kouluni olevan ihan kivalla mallilla, jos niin saa sanoa. 

2025 uskon enemmän ihmeisiin, sekä otan ihmeitä vastaan. Toteutan myös itseäni korujen suhteen ja otan askeleen niiden myynnissä. Vuosi 2025 tulee olemaan vielä parempi kuin 2024. 

En ole varma menenkö eteenpäin taiteilijana, josta unelmoin, mutta jos kotiani katson, olen täyttänyt kotimme meidän tekemillä asioilla. Tauluilla, huonekaluilla, remontilla, anopin tekemillä vilteillä jne. Minulle kaikkein tärkeintä on omien käsien jälki. Omatekemä on arvokkaampaa kuin yksikään kaupan esine.  Minua kiinnostaa se, johon on rakkautta laitettu. Oma kädenjälki, siveltimen veto.

Odotan kuitenkin eniten terveyttä ja hyvinvointia elämältä ja sitä onnellisuutta. Sekä hyviä ihmisiä vierelleni. Rauhaa, myös hermostolleni. Uusi vuosi tuokoon juhlaa arkeen, mutta ei liian villiä. Haluan ihanaa ja tasapainoista arkea, pienellä twistillä. Sekä heittäytymistä elämän tanssiin, välittämättä mitä muut siitä tuumaa. 

Kiitos vuosi 2024, olit antelias. Tervetuloa vuosi 2025.

Maiju

Me muutumme ja kasvamme jatkuvasti

 Aloitin tämän blogin kirjoittamisen toukokuussa vuonna 2021. Sen jälkeen elämäni on muuttunut paljon. Muutos on tapahtunut ajatusmaailmassani. Olen oppinut itsestäni, olen kasvanut ja olemukseni on muuttunut. Näin koen. Elämässä on kyse omasta itsestä. Kun me kuljemme elämänpolkua eteenpäin, meillä on mukana aina itsemme. On ihanaa, että vierellämme kulkee muitakin tärkeitä ihmisiä, mutta me itse kuljemme sen pisimmän matkan itsemme kanssa. Siksi oma tarina on se tärkein. Meidän tietoisuus havaitsee omasta elämästämme asioita, joita muut eivät havaitse, jos vain olemme mukana oman elämämme näytelmässä. Elämä ei siis vain tapahdu meille, vaan me itse kuljemme elämää eteenpäin ja vaikutamme omilla sanoillamme ja teoillamme elämämme kulkuun. 

Vaikeinta tässä polussa kulkemisessa on ympäristön vaatimukset, kuinka emme halua olla itsekkäitä, itserakkaita ja mitä kaikkea se apinamieli meille huutaa ajatuksissamme. Huomiomme saattaa kiinnittyä negatiivisiin sanoihin, joilla ruoskimme itseämme ja koemme jatkuvaa riittämättömyyttä. 

Meillä on jokaisella omat vahvuutemme ja heikkoutemme, toiset ihmiset ovat näytelmässämme korostamassa omia heikkouksiamme ja toiset ovat tulleet tukemaan meitä vaikeissa hetkissämme ja helpottamaan taakkaamme. Jokainen käy omat kasvutarinansa lävitse. Itse. 

Minusta on kasvanut tarkkailija. Mutta tarkkailija ei tarkoita etten osallistuisi itse elämääni, en jää katsomaan sivusta kun muut elävät elämää. Enää.

"Olen koulun pihalla jonossa, kahta hyppynarua pyörittävien lapsien leikissä valmiina hyppäämään. Uskallanko hypätä kyytiin, vai luovutanko, sillä epäonnistun kuitenkin. Ajattelen lapsena. Tuo uskallanko hypätä, on vaivannut aina. Muistan pelänneeni stibluja. Pelkäsin nöyryyttämistä ja nauramista. Nyt olen aikuinen, vastuussa omasta itsestäni ja tiedän, että virheet ovat vain hetkiä, niihin ei tarvitse jäädä kiinni lopuksi elämäksi. Virheet eivät määrittele meitä"

Minulla on ollut jonkinlainen alitajuinen unelma vaikuttaa ihmisiin positiivisesti lapsesta asti. Lapsena en vain tiennyt mitä unelma tarkoittaa. Meillä ei unelmista puhuttu. Olen uupunut myös tämän unelmani edessä. Sillä on joitain ihmisiä, joita en vain kyennyt auttamaan. Mutta tässä olikin isoin oppini. En voi oikeastaan auttaa tai muuttaa ketään. Voin näyttää tien, mutta jokainen joutuu "pelastaa" itse itsensä. Uupumus tulee siitä, kun toinen on oman elämänsä vanki ja itse yrität hyppiä kuin sirkusapina viihdyttääksesi ja miellyttääksesi toista, jonka mieli on mustunut. 

Masennusta on kaikkialla, se vaanii meitä ihmisiä joka suunnalla. En voi kertoa miten masennuksesta pääsee eroon, mutta sen opin itse, että mieli on oltava omassa hallinnassa, oma itse pitää tuntea. On opittava kieltäytymään tietynlaisista tunnetiloista. Märehtiminen on yksi niistä.  

On myös hyvä päästää irti ihmisistä, jotka lupauksistaan huolimatta eivät niitä pidä. Tietynlainen roikkuminen lupauksissa myös syövyttää ja jättää illuusion tunteen. Ihmiset elävät omaa elämäänsä, toiset sanovat huolimattomia sanojaan ja toiset jäävät niitä kantamaan. Kemiat ihmisten välissä ei ole mikään itsestäänselvä asia. Vihaiset sanotut sanat jäävät kummittelemaan ihmisten alitajuntaan ja muokkaamaan käytöstä. Jos sanojaan ei oikaise, se voi aiheuttaa taas erilaisia lumipallo efektejä. Mutta sitä ihmisyys on. Me emme aina ymmärrä miten me vaikutamme ympäristöömme, emmekä ymmärrä miten ympäristö vaikuttaa meihin. Elämä ei ole vain positiivisia ja iloisia onnen hetkiä, vaan se on myös valtavaa surun, vihan ja kaunan hetkiä. Näiden välinen tasapaino on hyvä löytää, jotta elämästään saa irti parhaimman mahdollisen. Elämä on myös vaikutuksien kenttä. Ihmiset vaikuttavat meihin, vaikka väittäisimme muuta. Toiset saavat meidät ajattelemaan, toiset eivät. Mutta he jotka saavat meissä liikettä aikaan, siihen on kiinnitettävä huomiota. Jos se on negatiivista, on oltava varovainen. Jos se on positiivista, on hyvä olla kiitollinen. 

Samalla kun kirjoitan tällaisia sanoja, tiedostan kuinka pieni olen. Kuinka pieni persoona ja kuinka pieni henkilö olen koko maailmassa, kuinka hiljaa puhun ja kuinka monikaan ei kuule. Silti jatkan kirjoittamista ja annan itselleni luvan tuottaa sanoja toisensa perään. En voi vaikuttaa kuin vain pienillä jutuilla ympäristööni. Ja se on oikeasti aika hienoa. Sillä en voi ottaa niin suurta vastuuta muiden tunteista. Sen olen oppinut, ettei siitä mitään tule. 

Maiju

Täydellinen rikkoo ympäristön, täydelliseltä puuttuu sielukkuus

 

Mikko Kuustonen sanoi Heikki Silvennoista käsittelevässä muistolähetyksessä jotenkin näin: häntä ärsyttää täydelliset, heiltä puuttuu sielu. Heikillä oli sielu. 

Kun kuka tahansa esittää täydellistä tai vaatii ympäriltään täydellistä, hän ei ole lopulta tyytyväinen mihinkään. Silloin puuttuu sielu ja syvempi yhteys maailmaan. 

Olen viime aikoina käsitellyt täydellistä. Kun elää tuomitsevassa maailmassa ja oma sisäinen maailma rakentuu täydellisyyden illuusioon, silloin näkee ympärillään epäkohtia. Virheitä. Rikkonaisuutta. Usein silloin huomauttelee muille heidän epäkohdistaan ja näkee maailmassa rumuutta. Ja vaatii, että mitä hän ostaa tai minkä kanssa asioi, sen on oltava täydellistä. Se on eräänlainen oravanpyörä. Silloin myös yrittää peittää oman epätäydellisyytensä. Ihminen ei voi olla täydellinen, se olisi epäinhimillistä. Mutta ihmisen suu monesti vaatii sitä. Samalla käyttäytyy itse monissa asioissa todella epätäydellisesti. Ristiriitaista. 

Viime aikoina olen kuullut monia kertoja juuri tällaisia kommentteja, jossa vaaditaan täydellistä. Olen yrittänyt sanoa, että jos vaatii täydellistä, jää moni asia tekemättä ja syntyy sekasortoa. Jos on riittävä, saa paljon aikaiseksi.

Olen haaveillut vuosia olevani taiteilija. Olen ihaillut erilaisia esiintyjiä, heittäytyjiä, taiteilijoita, näyttelijöitä. Joskus mietin, että miksi. Mutta sitten ajattelen, että niillä on itselleni jotain annettavaa. Taide on parantavaa. Kulttuuri on parantavaa. Jos maailmasta loppuisi kulttuuri ja taide, meillä olisi todella kolkkoa. Aikanaan opettelin taidetta ja maalattuani ensimmäisen tauluni, inhosin sitä. 

Minussa oli tuo täydellisyyden illuusio vahvana. Olin kasvanut niin tuomitsevassa ilmapiirissä, etten uskaltanut yrittää, ellen olisi täydellinen. Meni vuosikausia, että uskalsin alkaa toteuttamaan itseäni. Siltikään en ole täydellinen. Siltikään en saa tehtyä tietynlaisia juttuja, koska riittämättömyys huutaa sisuksissa. 

Irti illuusioista ja ollaan riittävän hyviä. 

On muuten alkanut vähän ahdistamaan kirjoittaminen. Siksi just pitäisi vaan kirjoittaa. 

Maiju

Vuosi 2024 oli kuin aaltoileva sähkökäyrä

 

Kun vuosi alkaa loppua, tulee mietittyä mennyttä vuotta. Mitä opin, mikä koin, oliko kivaa ja kaikenlaista muuta. Olen tehnyt tällaista vuosikatsausta jo monien vuosien ajan. En ehkä tänne, mutta omiin kansioihini kyllä. 

Olen tavallaan hämmentynyt elämästä. Joka vuosi opin paljon ihmiskohtaamisista, omista kyvyistä kohdata haasteita ja siitä miten elämä on epävarmaa. Et voi milloinkaan tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Voit olla onnesi kukkuloilla ja seuraavassa hetkessä pudota onnellisuuden pallilta.

 Oma elämäni on ollut viimeiset vuodet kuin sähkökäyrä, se pomppii edes takaisin. Siksi, olenkin opetellut rakastamaan hetkiäni, enkä enää jaksa kantaa painavia säkkejä mukanani. 

Tähän loppuvuoteen mahtui monta hämmentävää asiaa. Sanon hämmentävää, koska en tiedä enää mitä ajatella. Lapsuudestani oli toinenkin hahmo jatkanut matkaansa rajan toiselle puolelle. Enkä osaa sanoa mitä ajattelisin, ehkä olo on lähinnä turta tunteissa. Ihmiset opettavat meille meistä itsestämme. Hän opetti minua pelkäämään. Hän ei halunnut minulle hyvää, sen hän osoitti teoillaan. Oli jopa hämmentävää ajatella, että kaksi hyvin vahvasti elämässäni nuorena vaikuttavaa hahmoa jatkoi matkaansa rajan yli. Toinen halusi hyvää, toinen ei halunnut. Mutta, en halua olla hänelle katkera, siitä ei ole mitään hyötyä.

Kun katsoin nuoruuden valokuva-albumia, tuntui pahalta huomata ettei suuri osa ollut enää elossa. Osa on valinnut huumeiden polun. 

Minun vuoteni on ollut tasaisesti hyvä ja tasaisesti huono. Koko alkuvuoden valokuvasin kotiini tehdyssä studiossa upeita muotokuvia ihmisistä, sain opetella erilaisia tekniikoita ja valojen leikkiä. Kesällä pääsimme toteuttamaan ison haaveen, meille tuli matkavene ja sain viettää aikaa puolet kesästä meren päällä. Myös nukkua. Ja vielä syyskuun lopussa saimme kokea mieheni kanssa upean raikkaan merisään, hämmentävän kauniissa ympäristössä. Tunsin niin valtavaa onnea, etten ollut aikoihin kokenut. 

Heinäkuun lopussa menin lääkäriin ja parin kuukauden tutkimusten jälkeen, minulla todettiin leukemia. En voi sanoa, että se minua pelottaisi, mutta en oikeastaan ajattele siitä mitään. Tämä nyt on tällaista, ajattelen. 

Noin pari viikkoa sitten olin lapsuuden kaverin muistotilaisuudessa, jossa tapasin vanhoja kavereita vuosien takaa. Tunsin jotenkin todella suurta onnea, että näin heidät ja samalla saimme kuulla toisen kaverin pois menosta. En ole varma menenkö hänen muistotilaisuuteen, sillä minulla ei ole niin hyviä muistoja hänestä. 

Mutta mikä on valtavan iso juttu, niin minä joka rakastan joulua yli kaiken perheen takia, saan viettää joulun kotona ja kahtena päivänä juhlia joulua läheisten kanssa. 

Tämä saattaa olla ainoa kerta, enkä uskalla uskoa tämän jatkuvan. Niin haparoivaa tämä elämä on. 

Vaikka se on klisee, että elämä pitäisi elää kuin viimeistä päivää, niin jotenkin se tuntuu minusta hyvin todelliselta. 

Tällä viikolla on yhdet hautajaiset, hyvän ystävän isä jatkoi matkaansa. Toissapäivänä sytytin kynttilän tätini vuosipäivänä. Vaikka meillä ei täällä Suomessa sotaa ole, niin aika kovaa tahtia minäkin joudun ihmisistä luopumaan. 

Mutta synkkyyteen ei kannata vaipua. Sillä kun vain tekee työtä oman mielensä kanssa, niin elämästä löytää valon pilkahduksia. 

Maiju

Ei perfektionismille

 

En tiedä olenko osannut kertoa itsestäni ja omista ajatuksistani seuraavaa: 

Kun aikanaan tyttäreni syntyivät ja minulla oli paljon aikaa olla yksin, aloitin askartelun. Äitiys toi sellaisia asioita esiin, joita en osannut ajatella. Olin äiti, joka tässä ajassa on todella nuori äiti, mutta entiseen aikaan jo iäkäs. Äitiys toi myös eteeni yksinäisyyden. Koin hätää, kun en osannut rauhoittaa lapsiani. Ensimmäiset vuodet olivat ns. tiedostamatonta selviytymistä. Opettelin haparoiden tekemään asioita, mitä en etukäteen osannut. Olin aina pitänyt taiteen tekemistä suuressa arvossa, enkä ymmärtänyt mitä taide on. Nyt ymmärrän, että taide kuuluu jokaiselle, silloin en nähnyt sitä näin. Ja vaikka moni on sitä mieltä, että taide tulee vain koulujen kautta, niin olen siitä eri mieltä. 

Ostin maalia ja taulupohjia tiimarista ja aloitin ensimmäisen tauluni tekemisen (ehkä) vuonna 2007. Taulustani tuli niin ruma, epätäydellinen ja mieleni mielestä karsea, että iskin veitsen siitä läpi. Olin niin vihainen itselleni epäonnistumisesta. Mutta kyse oli minun omasta näkemyksestäni epäonnistumisessa. Ymmärsin lopulta, että olin aina yrittänyt saada täydellistä heti ensimmäisellä yrittämisellä, jos en onnistunut, luovutin. 

Näin n.20 vuotta myöhemmin on helppo tarkistella mistähän tuo johtuu

• sisäinen puhe on negatiivista
• palaute on ollut aina virheistä huomauttelua
• jos on saanut huomiota, se on liittynyt aina/suurimmaksi osaksi virheisiin
• uskomus: Jos kehuu lasta, hänestä tulee ylpeä (äitini noudatti tätä, hänen äiti, jne esivanhempiin asti)

Kävin keskustelua ihan hetki sitten juurikin tuohon perfektionismiin liittyen. Julia Cameronin sanoin "Perfektionismi on pelkoa kauniissa asussa". 

Kun meidät kasvatetaan riittämättömiksi, virheistämme ja epäkohdistamme huomautellaan ja sallimme ympärillämme olevan arvostelun, meistä kasvaa perfektionisteja. Tuo piirre voi saada meidät tietynlaiseen oravanpyörään. Emme ole silloin riittäviä. Milloinkaan. 

Tuo taulun maalaus oli ensimmäinen askel kohdata omat vaatimukseni. Aloitin omanlaisen taideterapian. Tein mitä vain jotta pääsin tutustumaan omiin taitoihini:

• Korttiaskartelu
• Skräppäys
• runokirjat, niiden askartelu ja runojen kirjoitus
• savityöt
• huovutus
• Kaikenlainen askartelu lasten kanssa
• taulujen maalaus, vedic art kurssi
• remontoiminen ja sisustus
• puutyöt
• Kirjoittaminen (Romaani(t), blogi, päiväkirja
• väriterapia
• valokuvaus
• korut ja korut uudestaan
• Improvisaatio
• luovan kirjoittamisen kurssit
• energiahoitaminen
• Tunnetaidot, tunnelukot - kohtaaminen ja sen harjoittelu

En muista onko tässä kaikkia kokeilujani, mutta jokainen näistä on jollain tavalla palvellut omaa täydellisyyden tavoittelun rikkojaa. Jokaikisessä olen joutunut kohtaamaan omat haavani. Onko työ riittävä, nauretaanko minulle, huomauttaako joku virheistäni. Kun sisäinen puhe on ollut menneessä kuin kireä viulunkieli, on työ itsensä pehmentämisessä ollut pitkä.

Mitä enemmän on tehnyt, sitä helpommaksi on tullut. Mutta silti alitajunnassani kummittelee pessimisti, jonka tehtävänä on nähdä virheet ja odottaa tuomitsemista. 

Huono itsetunto kasvaa voimakkaammaksi perfektionistisessa ajattelussa. Jos näkee vain virheet ja huomauttelee muille, ei näekään sitä kuinka paljon itse tekee virheitä. Siksi oma sisäinen puhe olisi hyvä saada lempeämmäksi. Lopulta ankaruus muita kohtaan on ankaruutta itseä kohtaan ja toisinpäin.

Kaikki luova toiminta on itselleni nykyään yhtä kuin terapia. Kävin läpi päiväkirjakirjoittamisen raskaan polun, jossa purkasin tuskani paperille, nyt en jaksa enää mennä sellaiseen vaan käytän korujen tekoa omana terapiana. Kun teen, siirrän huomion kivuista tekemiseen. Koen, että yksinäisyys on väistynyt sen myötä, kun annoin itselleni luvan tutustua omiin haavoihini. 

Kuvassahan on epätäydelliset sienet, mutta eipä ne sienet siellä luonnossakaan niin täydellisiä ole. Ihminen on sen täydellisyyden keksinyt. pyh. 

Maiju

Tunteet voivat vääristää tekstiä, jos ei ole selkeä

 

Olen pohtinut kirjoittamista ja tunteiden välittämistä kirjoittamisen kautta jo vuosikausia. 

• Lue tekstisi ääneen
• Palaa tekstiin myöhemmin ja lue omaa kirjoitustasi ulkopuolisen silmin
• Tiedosta, ettei lukija lue ajatuksia.
• Lukija ei ymmärrä sinun huumoria, ellei persoonasi kirjoita huumoria selkeästi
• Opettele sanoittamaan tunteesi selvästi
• Seiso sanojesi takana, myös virheiden
• Jos kirjoitat virheen ja joku huomauttaa - oikaise se

Kirjoittaminen ja tekstien lukeminen ääneen saa itsensä ymmärtämään onko teksti ok, sitä kannattaa harrastaa. Toinen asia, mikä kirjoittaessa tekee hyvää, on lukea jälkeenpäin omaa kirjoitustaan. Jos kirjoittaa aiheesta, mikä on hiukan epäselvä ja palaa itse lukemaan tekstiä jälkeenpäin, silloin voi lukea kirjoitustaan muiden silmin. 

Minulle kävi näin juuri hetki sitten. Olin kirjoittanut tuohtuneena tänne blogiin luonnoksen ja kun luin sitä jälkikäteen, en ymmärtänyt yhtään mistä puhuin. 

Selkeys on tärkeää kirjoittaessa muille, jotta muutkin ymmärtävät.

 

Olen itse kokemuksellinen oppija, en niinkään lukija ja muistini on melko heikko, sillä kapasiteetti muistaa tänä päivänä on mennyt kohdallani alaspäin. Voisin kertoa tähän miljoona syytä, mutta ehkä paras sana on ruuhkavuodet. Ja jonkinlainen tarkkaavaisuusvaikeus minullakin on. 

Asiakasmäärä, työkaverien määrä ja lapset ja heidän kaverit, heidän poikaystävät, koulujen opettajat, oma elämä ja omat ystävät ja yhteisöt. Muistettavaa on niin paljon, että muistini on alkanut kuormittua. Tällainen pitkä alustus asiaan. hah. Mutta kirjoittamisen treenaaminen on toiminut itselläni. Joskus lähettäessä viestiä opettajille tai muille on vaikeaa, kun tunteita pitää sanoittaa ja mieli on ruuhkainen. Jos kirjoittaa tuohtuneena, voi osua kehokilpeen. Tai jos lähettäjä on virallinen ja kirjallinen ja kertoo miten asiat ovat, eikä vastaanottaja kykene ottaa tietoa vastaan, voi edessä odottaa tunteiden kuumennus. Joskus kuumat tunteet saa tekstin vääristymään, koska tunteet joskus vääristävät. Silloin kannattaa luetuttaa teksti jollain puolueettomalla, joka osaa erotella mikä on tekstin sanoma.

Olen keskustellut eri ihmisien kanssa heidän kommunikoinnista viestien välityksellä muille ja moni olettaa oman viestin perusteella, että toisen pitäisi ymmärtää mitä tarkoitetaan lähetetyllä viestillä. 

Kun ei saa haluamaansa vastakaikua tekstiin jonka on lähettänyt, voi lähettäjän mielestä automaattisesti syy olla vastapuolessa. 

Kun persoona kirjoittaa tekstiä ja tekstiin kirjoittaa esimerkiksi vitsin tai ns. huulen heiton, eikä viestin vastaanottaja ymmärrä, se voi hämmentää. Lopulta molempia. Ihminen ei kehtaa menettää kasvojaan, joten on helpompaa olla vastaamatta viestiin, jos ei ymmärrä. 

Jos lähettäjä nauraakin itselle.. Se riippuu tietenkin täysin siitä minkälainen suhde kommunikoijilla on keskenään..

Vastaamatta jättäminen taas saa lähettäjän hämmennyksiin. 

Miksi viestit voivat olla ristiriitaisia?

• Meillä on erilaiset ajatusmaailmat
• Toinen on kirjallinen ja toinen taas suullinen
• Erilaiset tavat oppia ja kommunikoida ja on vaikeaa ymmärtää toisen tapaa
• Toinen puhuu kirjoittaessa kirjakieltä ja toinen puhekieltä - tunteet näistä voi sekoittaa
• Eri kulttuurit
• Eri elämänvaiheet
• Viestittäjien erilaiset arvomaailmat
• Syyttävä viesti ei koskaan mene perille, se saa nyrkit pystyyn vastapuolella

Työskentelen asiakaspalvelussa paikassa, jossa monikulttuurillisuus on päivittäistä. Kun kaikilla on eri tausta jo pelkästään kotimaan kulttuurin takia, perheen tapojen ja oman persoonan takia, on kaikkien osattava kommunikoida yhteisen kielen kautta. Meidän täytyy silloin jokaisen joustaa. Vaikka emme hyväksyisi jotain tapaa, on se nieltävä ja tultava toimeen. Joskus ei ole yhteistä kieltä, silloin käytetään keksittyä viittomakieltä, viittomakielen siansaksaa. 

Universaali yhteinen kieli on siis rakkaus ja ystävällisyys. Asiakaspalvelija joutuu oppia sydämen kielen, jos haluaa saada hyvän lopputuloksen. Se tekisi hyvää ihan jokaiselle, joka haluaa rikkautta ihmissuhteisiinsa. Omaa kommunikointia suullisesti ja kirjallisesti on hyvä harjoitella tai edes pohtia. 

 Jos tunteet ovat ladattu äärimmilleen viestiä lähettäessä ja joutuu odotella vastausta eikä sitä saa, lähettäjä hermostuu. Jos lähettää viestin ja jää odottamaan vastausta, on odotus aika toooodellla pitkä. Silloin luonnollisesti hermostuu jos vastaus tulee esimerkiksi parin päivän päästä. 

Todistin tällaista tilannetta jokin aikaa sitten, jossa viestin lähettäjän tarkoitus oli saada x asia soitettua, kun henkilö ei vastannut hän lähetti viestin perään. Kun katsoin mitä viestissä luki, siinä ei lukenut kyseistä asiaa vaan jokin eri asia. Teksti meni asian vierestä, eikä alustanut yhtään sitä mitä soitto koski. Kun viestiä lähettää tuohduspäissään tai jostain muusta voimakkaasta tunteesta käsin ja ehkä nopeasti, voi viesti mennä perille täysin väärin. Jos viesti on sekava ja syyttävä, on rohkeaa vastata viestiin asiallisesti ja napakasti, mutta sellaiseen viestiin ei tarvitse mielestäni edes vastata. 

No miten sitten kannattaisi asiaa lähestyä? Kun soittaa eikä toinen vastaa, on hyvä olla selkeä. "Soitatko takaisin heti kun kerkeät. " On melko yksinkertainen ja helppo lause. Jätä aina syyttämiset pois, piilokuittailut ja kaikenlaiset muodot jotka saavat vastapuolen tuntemaan itsensä idiootiksi. Sillä silloin et saa vastausta vaan riidan. Tai puhumattomuuden, hiljaisuuden. Se on oikeastaan pahempaa. 

Kun viestiin laittaa epämääräistä tekstiä, se saa viestin lähettäjälle odottavan olon ja kun vastausta ei tule lähettäjä suuttuu. 

Meillä ei ole meillä ihmisillä ihan selkeitä juttuja aina käynnissä. 

Joillekin asiat ovat itsestäänselviä, toisille ne eivät todellakaan ole. Olen pitänyt tätä blogia omana ajatusteni tallentajana ja selkeyttäjänä. 

Vaikka luulen olevani selkeä, voi olla etten ole sitä yhtään. Sitä kuitenkin harjoittelen jatkuvasti. 

Koska elämme ihmisinä täällä ihmisten maailmassa, on vuorovaikutustaidot tärkeä osa ihmisyyttä. 

Tulipa pitkä teksti ja ei se ole  ihan täysin selkeä. Pah. 

Maiju

Uskallatko kertoa mitä pelkäät?

 Pelkäänkö jotain? Kysyin itseltäni, kun sain tietää sairastavani kilttiä leukemiaa. Sinänsä on hassua, että aivan ensimmäisenä pelkäsin hylkäämistä, sitä että menetän työni ja toimeentuloni. Eikö ole hassua, en pelännyt terveyteni puolesta vaan taloudellisen turvani puolesta. Kirjasin itselleni allekkain kaikki menetykseni tässä elämässä ja niitä oli turhan paljon. Olen menettänyt todella monta läheistä. Silti voin sanoa olevani hyvin vahva vaikka aina en koe olevani. 

Jos asettaisin vaikeuteni allekkain, tulisi kaikki turhankin näkyväksi minulle. Siksi en sitä tee. Olen oppinut sanoittamaan tunteitani viimeisten vuosien aikana ja tällä hetkellä olen hiukan hämmentynyt mitä tuntea. 

Tein päätöksen diagnoosin jälkeen. Kerron kaikille. Olen avoin, enkä jää yksin. Avaan elämäni muille. Samalla kuitenkin mietin voinko ja saanko, mitä jos teen muille hirveä olon. Vaikean. Kukaan ei oikein osaa sanoa mitään jos toinen sairastuu, mutta jokainen käsittelee asian omalla tavallaan. 

Eräs pitkäaikainen ystävä sanoi minulle: "olet saanut elämältä kaiken. Olen itsekin elänyt elämäni niin, että jos nyt pitäisi lähteä - lähtisin onnellisena"

Nämä ovat asioita joita kannattaa miettiä. 

• Elätkö? 
• Teetkö asioita joista nautit? 
• Tykkäätkö elämästäsi? 
• Oletko tyytyväinen siihen missä olet? 
• Kun kuuntelet ajatuksiasi ja ääniä jotka puhuvat mielessäsi, ovatko ne sinun omia vai kuuluuko muiden ajatukset ja vastustukset sinun mielessäsi?

 Me kuuntelemme muiden puheita suuren osan aikaa ja niistä voi tulla sisäinen äänemme. Siksi on todella tärkeää, että elämä on sellainen kuin me itse valitsemme. On selvää, että kaikki ei ole omaa valintaamme, mutta ne mitkä voivat olla, niihin kannattaa kiinnittää huomio. 

On hyvä tiedostaa, että kun jokin asia triggeröi ja kuumentaa tunteet, silloin siinä on itselle jonkinlainen oppi. Jonkinlainen itselle tarkisteltava asia johon kannattaa tutustua tai opetella tilanteesta pois. Huomaan oman itseni kohdalla, että rauha asioiden suhteen on tärkein. Minkä asioiden kanssa minulla on rauha, niissä olen tsempannut henkisesti. Asioiden kieltäminen ja tukahduttaminen on eri asia kuin rauha. Kun rohkeasti katsoo omia kipujaan ja hyväksyy ne, siellä odottaa rauha. 

Maiju

Rajattomuus vaatii erottelukykyä

 

Kun vuosia sitten sain ensimmäisen henkisen tärähdyksen, minun oli alettava pohtimaan omaa elämääni taaksepäin. 

• Valintoja joita olin tehnyt, oikeita ja vääriä. 
• Henkisiä kipuja jotka olin tukahdutanut ja jättänyt alitajuntani syövereihin. 
• Kaikkia kohtaamisia jotka olivat jollain tasolla jättänyt minuun jäljen, niin hyvän kuin pahankin. 

Tämän kaiken esiin ottaminen pakotti minut käymään läpi elämäni uskomuksia ja tapahtumia. Jouduin erotella hyvät huonoista, jyvät akanoista. 

Jouduin pohtimaan mitkä asiat olivat minun käsissäni ja mitkä eivät, mitä kannattaa kantaa mukana ja mitä ei. Kaikkein isoin oppini on saattanut olla erottelukyvyn oppi. Minulle kaikki oli aiemmin yhtä massaa, yhtä pötköä. En osannut erotella tapahtumia omiin laatikoihin, sillä moniin tapahtumiin liittyi trauma ja tunnelukko. Kun tunteet kuumenivat missä tahansa asiassa, niissä oli selkeästi trauma. 

Havahduin eiliseen naisten väkivallasta tehtyyn tutkimukseen. Kun kyseessä on uskomuksia joissa miehet kokevat, että minihametta käyttävän naisen saa raiskata, on hämmentävää. Mutta tällainen asia kun nostettiin käsittelyyn, osa miehistä vastusti. Miksi? Tämä on nyt omaa keittiöpsykolointiani, mutta silloin kun tilanne liippaa omasta elämästä todella läheltä, eikä asiaa ole käsitellyt ja rauha tilanteesta on kilometrien päässä, silloin reagoidaan hyvinkin hämmentävillä tavoilla. 

Omat tunnelukot/traumat aktivoituvat. Moni on voinut kokea väkivaltaa, eikä ole saanut sitä käytyä läpi. Silloin luullaan, että itseä syytetään. Vaikka kyse ei ole siitä. Ja monesti myös asia lähtee rönsyämään eri raiteille, kun oma kipu hälyyttää. 

Rajattomuus saa myös aikaan sekavuutta. Kun ei tunnista rajoja. Rajattomuus tekee myös sen, että oikea ja väärä haalistuu. 

Kun opettelee erottelukykyä ja puhdistaa omia traumojaan ja tunneukkojaan, elämä muuttuu selkeämmäksi ja on helpompaa löytää rauha vaikeiden tunteiden kanssa. 

Maiju

Korut purkautuvat nyt, kun luova puuska iskee

 Olen vähän hämmentynyt itsestäni. Sen jälkeen kun sain tietää sairaudestani, en ole osannut sitä käsitellä juuri. En tiedä miten sitä käsitellä, enkä tiedä oikein mitä tuntea. Senkin tiedän ettei suuria kannata vollata, sillä ennuste on hyvä. Mutta oli aika, kun osasin käsitellä asioitani juuri kirjoittamalla. Olenhan reilusti yli kymmenen vuotta käsitellyt itseäni kirjoittamalla, nyt mieli on vaan aika tyhjä. 

Kehoni reagoi. Huomaan sen hermostoni tärinästä. Olen osannut purkaa itseäni tekemällä koruja. Lisään kuvat poikkeuksellisesti tähän vaikka blogini onkin käsitellyt aina vain kirjoittamista ja tunteita.

Minulle luominen on elinehto. Jos en saa luovia projekteja, olen ikäänkuin hukassa. Ne ovat minulle keino käsitellä vaikeita asioita ja pitää mieleni hyvänä.

Nämä ovat hartsista tehdyt korvikset, joihin laitoin glitteriin pyöriteltyjä etupihan heiniä

Näissä hartsikorviksissa taas on takapihan ruusupenkistä kuivatettuja ruususja. Taitaa olla myös glitterijauhetta seassa, joka on tosi hienojakoista.

Fimomassasta tehdyt halloween suuntaiset korvikset. Työkaverillani on halloween juhlat ja tein hänelle erilaisia kissaversioita. 

Nämä on vähän kuin ananakset, mutta ei sinne päinkään 😁 Fimomassasta tehdyt korvikset joihin on sekoitettu joukkoon lehtikultaa. En tiedä mitä tekisin näille kaikille korviksille. Tässä tosin vaan 4 paria. 

Olen tehnyt korviksia syksyn aikana noin 100 paria. Mietin niiden myymistä. Samalla mietin, että missä niitä myyn. En ehdi itse mitenkään käyttämään 100 kappaletta korvakoruja. Ehkä vain jatkan tätä innostustani ja annan tuon myynnin tapahtua kun sen kuuluu - samoin kuin käynnistyi korujen tekokin.

Kun sain ensimmäiset verikokeen tulokset, lopetin sokerin ja vehnän ja aloin luomaan koruja. Ihminen on hullunkurinen. Tai minä olen. Olen kesästä 2023 suunnitellut korujen aloitusta, mutta ne pyöri vaan ajatuksissa epämääräisinä tunteina ja saamattomuutenakin ja loppukesästä/alkukesästä 24 niitä alkoi syntyä nopeammin kuin sieniä sateella. Oli oikea aika. 

Edelleen kamppailen itsekritiikkini kanssa, joka haluaisi sättiä minua epätäydellisyydestä. Mutta olen oppinut tämän tyypin hiljentämään. Se on se sisäinen kriitikko, josta kirjoittajat puhuvat. Se ilmaantuu kaikissa luovissa töissä. 

Olen nyt tehnyt turhankin monta kanavaa mihin yritän tuoda kaikenlaista esille. 

Minulla on tiktok ja instagram nimellä @maiaholart, työhöni liittyvä instagram on @beauty.wellness.maiju

Linkkaria en osaa käyttää. En vain osaa kirjoittaa sinne sisältöä, vaikka se olisi varmasti järkevää. 

Valokuvilleni on flickr tili, joihin yritän silloin tällöin niitä ladata. 

Mutta joskus tuntuu kuin tekisin vaan koska pitää, eikä niistä ole mitään konkreettista iloa. Se tuntuu tältä nykyajalta. Mutta, se oli tällainen pieni ruikutus tähän päivään, pienin murhe elämässä. 

Kiitos sinulle, että olet blogiani lukenut. 

Olen tätä aika piilossa pitänyt, eikä algoritmitkaan tätä enää näe ja taida tarjota mihinkään. 

Maiju

Luonnokset

 

Minulla on 276 luonnosta tässä blogissa, jotka olen jättänyt julkaisematta. Miksi? En tiedä, niitä on monen vuoden takaa. Otan tavoitteeksi jakaa niitä pikku hiljaa, koska ei ole nähtävästi mitään uutta asiaa.

Tässä yksi luonnos:

Luovuudessa puhutaan näkökulman vaihtamisen taidosta. Keskittymällä virheisiin, voi lukkia itsensä. Virheet ovat silti tärkeitä työkaluja.

Omana itsenä oleminen voi olla vaikeaa. Eihän sen pitäisi olla. Kuka meitä estää olemasta oma itse? 

Sanotut sanat, koetut tunteet, eletyt surut ja katkeruudet muokkaavat luonnetta, mutta ei aina huonompaan suuntaan. Jos kaikesta ottaa opiksi kehittyäkseen paremmaksi. Jättää ihmiset taakseen jotka satuttaa, heidän sanansa hautaa maahan ja ottaa vain hyvät asiat mukaan. 

Monesti me osataan kriitikoida omaa käden jälkeä. Piilottaa itsemme muilta, sillä esimerkiksi yksi vahva tunne –  nimeltään häpeä voi estää olemasta oma itsensä.

Elämä on siitä jännä, ettei se aina toimi suunnitelmien mukaan. Se ei aina anna sitä mitä me pyydetään, mutta voi antaa mitä me tarvitsemme. 

Joskus viisaudet ärsyttää, varsinkin niiden todenmukaisuus. Olisi kiva asua mielikuvitusmaailmassa, edes hetken. 

kkkk

Muistutuksia

 "Älä kadehdi niiden iloja, joiden suruja et tunne" "Älä myöskään vähättele muiden suruja"

Lauseissa on jotain hienoa. Kun kokee vaikeuksia, joista ei tiedä miten selviytyä, mieli lähtee helposti kadehtimaan muita. Kateus taas aiheuttaa pahaa ihmisille. 

Ole esimerkki muille, loista kuin majakka ja elä elämääsi juuri niin vahvasti kuin haluat. Elä juuri niin kuin haluat. Älä vähättele omaa panostasi. 

Kun luen omia kirjoituksiani taaksepäin, voisi luulla minulla olevan ihan kurjaakin. Mutta, ei ole. Minun ei tarvitse olla minkäänlainen, eikä minulla tarvitse olla kurja olo jatkuvasti. Mutta tunteet tulee päästää kehosta ulos. 

Uskomukset: Kiltti tyttö ei näytä tunteitaan, on melkoisen vanhanaikainen uskomus. 

Nyt just tällä hetkellä, koen asian olevan ihan hyvin. Ympärilläni on valtavasti rakkautta. Tarvitseeko ihminen muuta? 

Maiju

Kipeät asiat katoaa luovuudella

 

Vaikka blogini alkuperäinen ajatus oli kirjoittaa kirjoittamisesta, se on kuitenkin muuttanut muotoaan alkuperäisestä ajatuksesta. Tästä on tullut tietynlainen henkinen päiväkirja. Vai voiko tätä edes sellaiseksikaan kutsua. Edelleen kirjoitan ja rakastan sitä, mutta rakastan oikeastaan kaikenlaista luovaa. Kirjoittaminen toimi terapiana itselleni pitkään, sitä seurasi valokuvaaminen ja nyt innostuin korujen teosta. Olen luonut kotiin pienen "tehtaan", tai siltä se tuntuu. 

Sanojen laittaminen paperille tuntuu työläältä tällä hetkellä. Käyn jonkinlaista uudelleen prosessointivaihetta läpi nyt. 

Kävin kesällä lääkärissä, taisin siitä mainita. Minulla oli valkosoluarvot kohonneet, jonka takia pyydettiin tulemaan pian uudelleen. Minut lähetettiin jatkotutkimuksiin ja syy selvisi melko nopeasti. Olin sairastunut sellaiseen sairauteen kuin KLL, krooninen lymfaattinen leukemia. Lääkäri kutsui tätä kiltiksi sairaudeksi, eikä vielä ole mitään hoitotoimenpiteitä joilla tätä kannattaisi hoitaa tässä vaiheessa. 

Kun sain ensimmäiset tulokseni, elämäni muuttui ruokavalion muodossa heti. Jätin sokerin ja vehnän pois ja hetken päästä siirryin pätkäpaastoon. Näillä ei pitäisi olla yhteyttä, mutta valkosolut olivat laskeneet tässä välissä. 

Korujen tekeminen purkautui minussa myös ensimmäisen tuloksen jälkeen. Isoja ja näyttäviä koruja, pieniä ja hempeitä koruja. Hartsista ja fimomassasta. Minulla on kassillinen nahkaa, jotka äiti on antanut, sekä pitsiä ja kierrätys koruja. Odotan vain hetkeä, että rupean toteuttamaan. Odotan aikaa. 

Olen kuullut nyt lukemattomia tarinoita leukemiasta kuinka siitä voi toipua, kuinka sen kanssa voi elää vuosikymmeniä ja se lohduttaa. Samalla kuitenkin mietin, että se on sairaus. Realismi omista kokemuksista syövän kanssa on ollut aina menetystä. Päätin kertoa kaikille kenelle vain voin, jotta kukaan ei jää pimentoon asiasta. Minun tapani on selviytyä muiden avulla. Ottaa muut mukaan elämääni. Ja antaa muiden käydä läpi omilla tahoillaan asian. Voin elää tämän kanssa vuosia ilman mitään, eli se voi olla hyvin huomaamaton pieni pöpö. Sellaisena sen haluan nähdä. Vastustuskykyni on matala ja sitä olenkin tässä jo pitkään miettinyt, kun kurkku on aina kylmällä ajalla kipeä ja nenä vuotaa. Olen laittanut aina allergian piikkiin. 

Mutta yleensä, kun tulee tällainen sairaus, se voi saada ihmisen heräämään henkisesti. Muuttamaan elämää ja tekemään asioita, jotka ovat itselle mieluisia. Minun herääminen tapahtui jo vuonna 2010, kun isäni sairastui ja olen siitä asti tehnyt asioita joista tykkään. Tehnyt elämästäni kauniimpaa kuin se oli. Parantanut elinolosuhteita ja ruokkinut mieltäni onnellisilla asioilla. Olen oikeastaan aika onnellinen nyt. Vene oli puuttuva palanen, jota kaipasin ja koin kesällä olevani eheä, kokonainen. 

Sekin tulee siitä, että kasvoin veneessä kaikki kesäni vauvasta aikuiseksi asti ja sain tuntea viime kesänä sen tunteen kellua, kuunnella liplatusta, meren puhetta. Se oli ihaninta mitä muistin. 

Olen kuitenkin jo pitkään sanonut, että luovuus on keino purkaa vaikeita asioita. Luovuus toimii inspiraationa ihan mille tahansa asioille kun on vaikeaa. Korut ovat nyt se kanava. Valokuvia olen ehtinyt myös syksyn mittaan ottaa, sekin on ihanaa, mutta alan epäillä etten ole niin hyvä. Avasin muuten tiktokinkin @maiaholart (sama kuin instagramissa). 

Lapseni ovat jo isoja, yksi on jo toinen jalka ovesta muuttamassa pois, toinen pääsi kiinni työelämään ja kolmannella on vielä kasvu kesken, mutta olemme hyvällä mallilla jo. Toisella lapsellani todettiin myös tarkkaavaisuushäiriö, lukihäiriö ja matematiikkavaikeus. Olen varma, että kolmannella lapsella on samat myös. Ja uskon näiden tulevan minulta. Minulla ei vaan tällaisia ole tutkittu. Matematiikka lyö aivoni solmuun. Hahmotan matematiikkaa eri tavalla. 

Vaikka meillä näitä vaikeuksia on elämässä, koen silti olevani onnellinen ja sisälläni on rauha. Ehkä tämä kirjoittaminenkin taas alkaa sujua. 

Vähän on oikoluku haastavaa ja silmissä meinaa sumentua, mutta kirjoitusvirheet ja lauserakenteet ovat melko pieniä murheita tällaisessa tilanteessa tai oikeastaan tilanteessa kuin tilanteessa. 

Maiju

Kirjoitusprojekti

 

Tunteiden sanoittaminen kirjoittamisen kautta on toisinaan todella vaikeaa. Pohdin kovasti tällä hetkellä miten sanoittaa tunteita isolle yleisölle. 

Olen aloittelemassa isoa projektia joka koskee yhteisöä jossa olen kasvanut kesät. En kuitenkaan ole virallinen tyyppi, niinkuin ei ole yhteisökään, mutta maailma tässä ajassa on muuttunut hiukan sellaiseksi, että pitäisi osata olla virallinen. 

Kirjoitusprojektini sisältää faktaa, historiaa ja nykyisyyttäkin. Pohdin kovasti miten osaan tehdä tämän niin, että se palvelee yhteisöä rakentavalla tavalla. Koen sellaista syvää sisäistä toivetta saada herätettyä me- henkeä, joka oli hiukan erilainen ennen, mutta sen voi elvyttää silti jollain tasolla takaisin. Olen miettinyt, että tämä yksilön korostamisen aika on vienyt huomion pois me- hengestä. Kun on paljon epäkohtia, mitä elämässä nyt aina on ja yksilö vaatii huomion itseensä, se useimmiten vie jaksamisen ja voimat yhteisestä tekemisestä. Jos kaikki yhteisössä ovat ns. samalla viivalla, eikä yksilö vie huomiota, on silloin helpompaa luoda me- henki. Olemme menneet hiukan me ja te aikaan. Eli tuomitsevaan aikakauteen, jossa emme halua kuulua yhteen. Tämä ei silti tarkoita, että tulisi hyväksyä keneltäkään huonoa käytöstä ja olisi pakosta vietettävä aikaa yhdessä. Vaan, että kaikki katsovat samaan suuntaan yhteisen hyvän vuoksi. 

Teen tämän tavallaan itsekkäistä lähtökohdista käsin, sillä kaipaan sitä aikaa, kun olimme vielä yhteisö. Maailma on muuttunut riitaisammaksi. Ihmiset vetäytyvät omiin koteihinsa verhojen taakse, eikä kestä enää kohdata toisiaan. Mutta saattavat kirjoittaa valituksia, kohtaamatta enää ihmistä kasvotusten. Toivoisin sen muuttuvan. 

Olen oppinut kirjoittamisesta jo jonkin verran ja jos haluaa jakaa isommalle yleisölle, on järkevää kirjoittaa rauhan tunteesta käsin. Jos kirjoittaa vihaisena, voi helposti tekstistä tulla epäselvää. 

Yhteisö on opettanut paljon välinpitämättömyydestä, mutta myös suuresta toisen ihmisen kunnioittamisesta. Kun eri ikäiset ja eri taustoilla olevat ihmiset kokoontuvat yhteisöön, jossa toisinaan vallitsee ääriolosuhteita, se vaatii silloin hyvin voimakasta asennetta. Kun yhteisöön sulautuu mukaan, ei ensimmäiset vuodet vielä kerro mitään. Vasta kun olet muutamia vuosia jaksanut ja edelleen viihdyt, voi silloin sanoa kuuluvansa yhteisöön. Moni tulee uuteen yhteisöön isolla äänellä. Kovalla metelillä. Esittäen hyväntahtoista ja lopulta kiukkuista, se on aina jo yhteisössä oleville hämmentävää. Usein tämän tyyppiset lähtevät yhteisöstä. Jos oppii tulemaan hiljaa, muita kunnioittaen, niin varmasti pääsee sisälle. Ja voi saada elinikäisiä ystäviä. 

Näistä asioista haluaisin osata kirjoittaa hyvin ja selkeästi. En vain tiedä osaanko. 

Annan itselleni aikaa. 

Maiju

Kun vanhat tunteet nousevat pintaan

 

Tässä on parin kuukauden aikana noussut paljon triggeröiviä tunteita pintaan, joiden juuri on menneestä. Jotta en kuulostaisi vallan sekopäiseltä, yritän kertoa miten aikanaan olen päässyt monista kivuista eroon. Joka kerta kun kehoon kiinnittyy traumaattinen tilanne, oli se sitten jonkun huono käytös, huutaminen tai muu epämiellyttävä tai vahva kokemus. Kokemus voi olla myös hyvä. Mutta kehoon syntyy voimakas muistijälki, se ikäänkuin jää vellomaan sisuksiin. 

Elämä järjestää myöhemmin opetustilanteita, joissa saat tilaisuuden kohdata tuon tunteen. 

Ne nousee pintaan epämääräisinä muistoina jotka eivät edes enää tunnu miltään, mutta ihmettelet niiden "kummittelevan" ajatuksissa. Tässä hetkessä voi aktivoitua tilanne, joka on samankaltainen. Tässä hetkessä alat tuntea ärsyyntymistä, mutta et osaa yhdistää näitä tunteita toisiinsa. Keho yrittää viestittää samankaltaisuudesta, mutta mieli estää, eikä ymmärrä näiden yhteyttä. Vasta kun uskallat katsoa tuota alkuperäistä tunnetta, jota keho nostaa pintaan - voit vapautua tämän hetkisestä kiukusta. 

Niinkuin elämiseen kuuluu niin hyvät kuin huonot hetket, ja kasvaminen on väistämätöntä, niin silloin on myös tärkeää tiedostaa menneen toisinaan ohjailevan nykyisyyttä. Jos menneestä ei saa triggeriä hoidettua, nykyisyydessä se aktivoituu ja silloin on todella vaikeaa elää läsnä, tässä hetkessä. En tiedä oletko koskaan kuullut sanontoja: "lopeta eläminen menneessä, mennyt on mennyttä ja nyt on nyt". 

Voitko mennä eteenpäin, jos mennyt kummittelee alitajunnassa? Silloin siihen on avain kohdata tunne. Tunne voi olla raastava. On varmasti muitakin keinoja kuin kohdata tunne, mutta tämä on toiminut minulla. Koska en ole terapeutti, en voi antaa kehotuksia - mutta voin kertoa miten olen itse kokenut ja mitä olen itse oppinut. 

Perheessäni on vahvoja ad/hd piirteitä, mutta myös kavereissani on. Se tarkoittaa minulle lähes koko maailmaa, minun maailmaa. Omassa kokemuskentässäni ad/hd ihmiset ovat erittäin tunnollisia tekemään vaikka töitä, mutta jossain vaiheessa he ovat kuin puurokorvia, elämänhallinta on leväperäistä ja muut voivat joutua kärsiä heidän takiaan vaikka he olisivat maailman ihanimpia tyyppejä. 

Minä olen saanut koettavakseni monia kertoja, kun joku talloo päälleni. Se sai minut uskomaan olevani näkymätön ja näkymättömyyden kanssa aika ajoin kamppailen. 

Viime viikkoina olen saanut monta vahvaa tunnetta käytyä läpi menneestä. 

Minun sukulinjani on selkeästi valinnut jonkinlaisen vaikeuksien verkon, jossa jatkuvasti muistutetaan elämän vaikeista puolista. Vaikka henkistä kasvua on jo loputtoman pitkään tallattu ja kohdattu kipeitä tunteita, sitä silti ymmärtää kulkevansa jatkuvassa menettämisen pelossa. Välillä haluaisin vain paeta omaan mielikuvitusmaailmaani. Olen kokeillut eri keinoja, puhun asioita ääneen eri ihmisten kanssa ja välillä jätän kertomatta. Tunteet ovat laimentuneet. Voin edelleen kirjoittaa jostain tietystä aiheesta, mutta tunteet ovat kuin sipuli, ne kerros kerrokselta kuoritaan, kunnes 'tehtävä' on läpäisty. Olipa hassusti ilmaistu. Mutta aika ajoin tulee tällaisia jaksoja joissa vanhoja triggereitä nousee rytinällä pintaan.  Sitten niistä selviydytään. 

Maiju

 

Aikuiseksi kasvaminen

Kaikilla meillä on omanlainen tarina elämästä, kasvamisesta, perheen ja suvun perinteistä ja tavoista. Silloin kun kohtaa niin sanotun pimeän yön, eli vaikeuksien aikakauden - voi nousta kipua sisimmästä muiden elämiä seuratessa. Kateutta ja kiukkua vaikka esimerkiksi. Voi kadehtia toisten perheitä ja tapoja toimia elämässä. 

On kuitenkin ihanaa ymmärtää, että hei ne ovat tunteita jotka kuuluvat meille ihmisille. Meillä saa olla erilaisia tunteita, siitä tiedämme olevamme ihmisiä. Tunteet ravistelevat, tunteet vahvistavat ja tunteet tekevät meistä meidät.

Perheeni ja sukuni oli tiivis yhteisö, jossa kuljimme peräkanaa kaikkialle. Pikku hiljaa letkamme lyheni, väki väheni ja yhteisömme mureni. Loputon suru söi pitkäksi aikaa voimat. 

Minun kateuteni kohteet saattoivat olla isän kateus, josta koen päässeeni jo yli. Kun näin muiden vanhempien olevan tukena ja isän auttavan tyttären pulasta, se muistutti minua omasta menetetystä isästäni. Tai kun aikuisilla kavereillani on mummoja ja vaareja. Se muistutti etten saanut koskaan tavata vaarejani ja olin lapsi kun menetin toisen mummoni ja toinenkin lähti kun olin melko nuori. Kun ymmärrän omasta suvustani, ettei se elä kovin kauaa. Kun toistuvasti istun arkun edessä suremassa läheistä. Kun meidän suvussa keskittymisvaikeudet ovat läsnä ja elämänhallinta pielessä ja yritän kovasti löytää positiivisia asioita meidän vaikeuksia täynnä olevasta elämästä. 

Mutta. Sitten muistan oman vahvuuteni selviytyjänä. Kun kukaan muu ei muistuta minua omista voimistani, minä muistutan itseäni. Kaiken sen kivun ja surun läpi elettyäni, muistan itseni ja oman perheeni. Ei ole mitään väliä statuksilla ja maallisilla asioilla, jos perhe on heikko ja rikkinäinen. Ei ole mitään merkitystä onko kalliita autoja ja hienoja vaatteita, jos ego on ylikorostunut. Mikään ei saisi olla tärkeämpää elämässä kuin toisen ihmisen kunnioittaminen. 

 Olen itse todella vahva tuntemaan ja herkkä kokemaan ja aistimaan ympäristöäni, eikä se aina ole kovin helppoa. On lohduttavaa tiedostaa, että ikä ja kasvaminen helpottaa tunteiden voimaa. Varsinkin jos antaa itsensä kasvaa ja kokea ne. 

Lapsuuteni kokemukset muovasi minusta miellyttäjän. Halusin kaikkien pitävän minusta. On jopa vapauttavan ihanaa huomata, ettei niin tarvitse enää olla. Osaisinpa kuvailla näiden eroa. Kun miellyttää muita, että vihaiset ihmiset tykkäisivät sinusta, silloin automaattisesti muovaa oman käytöksen pois omasta itestään. Eli kieltää itsestään osan. 

Miellyttäminen taas itsessään on diplomaattista ja hyvää käytöstä monissa tilanteissa ja sitä tarvitaan sopuun ja asioiden ratkomiseen. 

Mutta miellyttäjän ei tarvitse tykätä kaikista. Minä pakotin itseni tykkäämään kaikista, ihan jokaisesta ihmisestä jonka kohtasin. Pakotin itseni löytämään kaikista hyvää. Huomasin elämäni olevan hidastempoista ja raskasta. Minun piti käsitellä kokemiani asioita hitaasti. Pureskella ja miettiä. Olin oppinut myös olemaan kynnysmatto. Mutta olinko sitten kuitenkaan sellainen, luulin vain. Minun vahvat tunteeni väittivät minun olevan. Oikeasti minun tuli kasvaa ihmisenä ja kasvaa aikuiseksi. 

Meistä hyvin monet aikuiset eivät ole henkisesti aikuisia. Moni on sisältään lapsia, mutta aikuisen nahka vain puettuna ylle. Se on kuin valepuku. 

Pienet lapset yleensä kiukuttelevat, vastustavat kaikkea ja jättävät asioita tekemättä ja loukkaantuvat todella herkästi. Ja kun he voimakkaasti hyökkäävät, edessä on usein iso myllerryksien kierre. 

Mutta pienet lapset myös hajottavat ja sekoittavat pakkaa käskyillä, ristiriitaisilla ohjeillaan ja uholla. 

Toiset aikuiset eivät ole kasvaneet aikuisiksi henkisesti, heidän aikuisen ihmisen nahkapuku vain hämää. He ovat hukassa itsensä kanssa. Kuka olen? He eivät ehkä edes ymmärrä kysyä tätä.  Nahka näyttää vanhalta, mutta sisältä on vielä lapsi. 

Oikeasti aikuiseksi kasvaminen vaatii työtä. Henkisiä tekoja. Sydäntä toimia oikein. Löytää henkinen aikuisen auktoriteetti. 

Kun kasvaa aikuiseksi on tehtävä ihan tietoinen päätös siirtyä nuoresta aikuiseksi. Jättää taakse hölmöilyt ja siirtyä eteenpäin. 

Se on kovaa, kun joutuu kaiken tekemään ilman ohjaavaa tietoisuutta. 

Elämä voi olla täynnä ristiriitaa ja kipua.

Kun suru menetyksistä oli käyty, löysin valtavan suuren ilon. Nyt ilolla on täytetty tämän naisen sielu. 

Jouduin kohdata aikuisen tunteilla taas yhden menetyksen tästä maailmasta. Hän oli hahmo nuoruudestani, jonka mukaan laitan henkimaailmaan puhdistettavaksi kaikki kivut teiniajoilta, kaikki minkä mukaan voin laittaa. Vie pois ja muuta elämäni. Vaikka en enää tuntenut häntä, heräsi silti muistoissani filminauha, joka toisti samaa näkyä uudestaan ja uudestaan. Kaikkea mitä teimme yhdessä. Miten vaikuttava hahmo hän olikaan siihen aikaan. Suru pyyhkäisi taas ylitseni, se toi valtavasti kätkettyjä kipuja menneestä pintaan ja sai minut myös ymmärtämään, kuinka olin hänet kätkenyt elämästäni, sillä en kestänyt enää hylkäämisen tunnetta. Elin itse vuosia eteenpäin ajatellen, että vanhat kaverit pysyvät elämässäni. Kun he eivät pysyneet, taisin jollain kierolla tavalla loukkaantua ja kätkin sen vain sisuksiini. 

Hän oli kuitenkin todella tärkeä minulle aikanaan. 

Teini-iän muistoja kunnioittaen. Toivottavasti taivaassa on rauha. 👼

Maiju

Elämään kuuluu kasvua

 

Moni meistä elää tietynlaisessa kehässä. Meillä voi olla jokin erittäin vaikea tilanne, josta on vaikeaa irtautua. Ja kun irtaudumme, sama tilanne tulee takaisin toisenlaisessa muodossa, ikäänkuin emme näkisi tilannetta täsmälleen samanlaisena, koska se näyttäytyy erilaisena. Kuitenkin tunteet mitä koemme ovat samoja. Tunteet voivat liittyä hylkäämiseen, epätoivoon, kipuun tai vaikka epäonnistumiseen. Lopulta alkaa nähdä ympärillään uhkia. Vanhat kokemukset muistuttavat niin paljon toisiaan, että me kaivelemme muistipankistamme samaa muistuttavia kokemuksia. Silloin usein me koemme harhaa, emmekä näe täysin selkeästi. Kuitenkin tässä tilanteessa  jonka koemme tässä hetkessä on samanlaisia efektejä, eli se ei ole täysin harhaa, mutta jotta pääsemme itse tilanteesta irti, meidän täytyy saada itsemme kiinni, eli meidän täytyy päästä kiinni juurisyyhyn, siihen mikä on alunperin aktivoinut meissä tämän reaktion. Pysytkö perässä? 

Olen oppinut omasta elämästäni ja vaikeuksien voittamisesta seuraavaa: 

Kun jokin tunne, joka yleensä on negatiivinen aktivoituu, minussa käynnistyy jokin (yleensä) lapsuudessa opittu kaava. Aikuisena vedän puoleeni ihmisiä jotka muistuttavat tätä lapsuuden henkilöä/tilannetta ja useimmiten nämä tunteet ovat olleet vaikeita. Vasta kun saan itseni kiinni ja oman tunteeni avattua, tämä toimintamalli voi loppua. Kun näitä tunteita on paljon, voi elämä olla jossain vaiheessa todella vaikeaa henkisesti. 

Tunteiden kieltäminen ei oikein tuntuisi auttavan, sillä näitä tilanteita tulee toistolla. Kun katsoo silmiin omaa kipuaan, voi tämä tilanne laueta. Tunnistaa ja antaa anteeksi itselleen. En voinut tietää, enkä voinut ymmärtää. 

Niin kauan meitä vedetään näkymättömästä narusta eteenpäin, kunnes me itse otamme narun omiin käsiin. Ja pidämme puolemme. 

Kasvu on yleensä kivuliasta. On helpompaa olla kasvamatta elämän oppikoulussa. Mutta se ei auta meitä sieluina. Näin olen omassa elämässäni kokenut. 

Maiju

Vanhoja tekstejäni vuosien takaa

                                                                             

Jaan kanssasi tekstin, jonka kirjoitin vuosikausia sitten. Tämän lukeminen tuntuu vielä kivuliaalta, sillä todella tunsin näin. Kirjoitin tämän sydäntäni raastavasta kivustani. 

Kun kirjoittaa kivusta ja päästää sisään valoa, kipu paranee. 

                                                                                                       Rikottu

Menin rikki,  kun lapseni syntyivät

Kohtasin maailman,  joka sormella osoittaen näytti oman pohjani.

Nuori äiti, kaksosten kanssa.

Oli sanoja ympärilläni, jotka sattuivat sydämeeni. 

Viiltävä kateus ja kilpailu, joka painoi minua alemmas.

Vahvat mielipiteet ympärilläni ja turhien sanojen viljely.

Minun sanojeni vähättely, alaspäin paino.

Kyllä se siitä. Ryhdistäydy.

Sattui, se sattui.

En tiennyt enää kuka olin. 

Oliko minulla titteli. Tässä tittelien maassa. 

Tarvitsenko sellaisen,  jotta minut kohdataan.

Olinko arvoton, poljettu,

 väheksytty.

Hylkiö.

Muutuin näkymättömäksi.

Ei nähty minua, ei hätääni.

Tunnistettu ei minua, ilman lapsiani.

Kuulin määrittelyä, itseni väheksymistä, 

sääliä, ulkonäköni arvostelua.

Masennuin.

Minusta tuli taakka ympäristölleni.

Oli elämäni sumua, pyörimistä usvassa.

Pelkojen pintautumista, naurun poistamista.

Vakavuuden esiintuomista, vähättelyn ja kiellon aikakaudella.

Hysteria ympärilläni, hysteria sisälläni. 

Pelko menetyksestä, pelko epäonnistumisesta, syyllisyys. 

Ymmärsin vetäytyä, piiloutua.

Huusin kyllä apua, ei minua kuultu.

En uskonut apuun. Sillä avun seasta tuli vähättely.

Olin ylpeä.

Oli minulla oma ohjaukseni.

Herkkyyteni pintautui, kehoni huusi apuani. 

Yritin puskea vastaan,  oli kehoni aina vaan vahvempi. 

Rauhotuin.

Joskus lamaannuin, en päässyt ylös sängystä.

Lamaannuin; en jaksanut edes kättä liikuttaa. 

Menetin muistini. Ei tiennyt kukaan. Eivät nähneet. 

Olin yksin.

Ei ollut voimia taistella. 

Katosin; 

Syvälle omaan maailmaani.

Huudot ympärilläni, pelottelut ympärilläni, äänet pääni sisällä, muut äidit ympärilläni, 

katosin, vetäydyin.

Vertaistuki, oliko sitä.

Vähättely ja turhat sanat, veivät minut alemmas.

Edessäni yksinäisyys ja oma pohjani. 

Huomion kiinnitin lapsiini. 

Jätin kuuntelematta muita, vain omaa perhettäni.

Miestäni ja lapsiani.

En voinut uskoa tämän olevan näin vaikeaa.

Nousin ylös, hitaasti, 

askelma askelmalta.

Ymmärsin etten löydä etsimääni ulkopuolelta.

Täytyy katsoa sisimpääni.

Hakea vahvuuttamme yhdessä, 

perheenä.

Tiedän nyt jo oman oikeani,

Uskalla sitä kuitenkaan en täysin ääneen sanoa, 

jos sekin viedään pois minulta.

Se ulkopuolisen silmissä näyttää pelottavalta. 

Mutta sisin tuntuu vahvemmalta.

Tiedän oman oikeani. 

Tiedän omat voimavarani. 

Tunnistan vahvuuteni, sekä heikkouteni.

Varovasti kuljen askeleitani, en kuuntele vähättelyä ulkopuoleltani.

Tiedän omat rajani.  Intuitio toimii suojanani. 

Lapseni ovat rakkaimpani ja heille annan huomioni.

Tässä toinen ilman otsikkoa:

Ja niin minä tein, 

minä löysin itseni, 

sen piilotetun monien kerroksien alla olevan itseni. 

Kohdaten ahdistukseni, 

yksinäisyyteni, 

vähättelevän egoni, 

tuomitsevan sisimpäni

 ja niin minä seisoin siinä alasti itseni edessä,

 revittynä, 

rikottuna, 

vahvana, 

voimistuneena. 

Otin takaisin voimani,

 villin puoleni, 

alistavan puoleni, 

alistetun persoonani 

ja niin minä löysin itseni,

 sallin muiden tuoda mielipiteitään minusta minulle, 

loukkaamatta egoani. 

sallien nousta raivoni,

 tukahdutetun suruni, 

sen joka on ollut sisälläni.

uskalsin sitä katsoa, 

rohkenin sen tuntea, 

peläten sen voimaa, 

sen vapautta ja sen huolettomuutta.

Tässä minä olen, 

tämän minä löysin,

Olenko siihen valmis, 

uskallanko ottaa itseni vastaan ja hyväksyä sen,

 joka sisältäni löytyi. 

Uskallanko?

Kyllä!  

Kyllä minä uskallan!

Tässä minä olen!

Tämän minä löysin, 

En ole täydellinen, 

olen epätäydellinen, 

mutta omissa silmissäni riittävä

 ja hyväksyn sen; 

sirpaileisen persoonani, 

joka kaikessa kauneudessaan 

löysi paikkansa minun elämässäni.

Maiju