Kuva Valerio Errani Pixabaystä
Olen kirjoittanut tätä blogia vuodesta 2021. Aika tosin tuntuu pidemmältä, koska olen kirjoittanut blogeja vuodesta 2010. Yhtä paljon, kuin on julkaistuja kirjoituksia, minulla on myös julkaisemattomia luonnoksia joihin sillon tällöin palaan miettien, olisiko aika jakaa niitä. Jotain niissä on aina sellaista, etten kehtaa jakaa tai ne ovat jääneet kesken. En haluaisi hävetä itseäni jälkeenpäin, enkä haluaisi selitellä itselleni miksi olen kirjoittanut niin miten olen kirjoittanut.
Kun aloitin kirjoittamaan meni pitkään, että uskalsin julkaista mitään. Ettei kukaan pääse sanomaan ja huomauttelemaan mitään. Koskaan. Lapsuudestani oli jäänyt niin paljon kokemuksia näsäviisastelijoista, ettei sietokykyni kestänyt sitä. Lopulta aloin julkaisemaan. Hetken jaoin tekstejä eteenpäin, lisäilin linkin milloin mihinkin vain huomatakseni, ettei kukaan lue. Jouduin kohdata kirjoittajan hiljaisuuden.
Tykkään kirjoittaa tunteista, sekä tunteitani triggeröivistä asioista ja huomata jälkeenpäin miten olenkaan mennyt eteenpäin. Miten jokin asia ei enää paina mieltä, eikä aiheuta voimakkaita kehollisia reaktioita.
Pidän blogini nykyään ikäänkuin erossa läheisiltäni. Jaoin sitä kyllä heille jonkin aikaa, mutta he eivät lue sitä ilman, että jaan sen heille. Ja yksi lukijani jatkoi matkaa rajan toiselle puolelle. Silti kirjoitan sillä ajatuksella, että läheiseni jonain päivänä lukevat tätä. Kaikki tietävät, että kirjoitan.
Siitä huolimatta vaikka koen näitä tunteita - jatkan kirjoittamista. Siitä huolimatta vaikka haluan poistaa ja sulkea blogin - jatkan kirjoittamista. Vaikka sanon välillä, että tämä oli tässä. Se saattaa tarkoittaa taukoa ja jatkan taas. En jaksa juurikaan enää miettiä, onko kirjoitusasu selkeä ja onko se rytmikäs ja miellyttävä lukijalle. Löytyykö virheitä ja onko kaikki oikein. En enää haaveile ajatuksesta julkaista kovakantista kirjaa, joka oli minulle iso haave. Kurotin sitä kohti todella kovaa. Se kuitenkin jäi. Joten jäin kirjoittamaan perunasta ja tunteistani. Hah.
Kun olin melko syvällä omissa kivuissani, niin henkisissä kuin fyysisissä - yritin kirjoittamalla päästä sieltä pois. Silloin tarttumapinta oli muiden sanomisille, viisaampien ja kokeneempien kirjoituksille. Miten tavoittaa lukija ja miten pitää tehdä niin mielenkiintoista sisältöä, ettei lukija nukahda.
Ymmärsin, että tuo tie on loputon. Tämä aika mitä elämme saa meidät luulemaan, että pitää olla jotain suurta ja hienoa. Koska luemme kaikkea suurta ja hienoa älylaitteistamme. Olen miettinyt, että mikä on suurta ja hienoa - onnellisuus, terveys ja rauha. Läheiset.
Perheessäni on todella haastavaa koulunkäynti. Kun olin itse yläasteella, hoidin koulun itsekseni ja mietin täysin itse mitä tekisin tulevassa ja koska olin nuori, en edes ymmärtänyt tulevaisuutta. Näin vain kaverini ja sen hauskuuden elämästä. Ajelehdin ja tunsin syyllisyyttä etten kyennyt olla jotain parempaa. Minua tuomittiin valinnoistani.
Tässä ajassa olen kulkenut lasteni kanssa ja yrittänyt kovasti ohjailla heitä, mutta joskus aina joku sanoo, etten yritä tarpeeksi. Tai sanoo, että älä tee heidän puolesta mitään. Koen, että jos olisin jättänyt tekemättä ja ohjailematta. Yksi lapsistani makaisi masentuneena kotona, syrjäytyneenä. Toinen olisi valinnut itselleen haitallisen polun. Nyt ainakin toinen selkeästi elää elämänsä kulta-aikaa. On löytänyt kavereita ja koulun, joka on hänelle helppoa. Ei hän silti tiedä mitä tekee tulevassa tai tekeekö mitään.
Olen huomannut tästä ajasta, että illuusio upeasta elämästä kulkee meidän mukana. Meillä täytyy olla upea elämä jotta olemme saavuttaneet jotain. Kun olemme sen jonkin saavuttanut, meidän täytyy saavuttaa seuraava upea asia. Mutta ei elämän todella tarvitse olla upeaa. Se kuitenkin on sitä. Siellä on sellaisia ihania ja upeita asioita, jotka pitää nähdä. Se voi olla kohtaaminen. Uusi vaate. Mikä tahansa. On elämäntapoja, jotka ovat erilaisia. Ne voivat näyttää ulkopuolisen silmin upealta, mutta omat haasteensa on jokaisessa elämäntavassa.
Upea elämä täytyy olla oman itsensä valitsema. Sellainen josta itse haaveilee, ei sellainen mikä on jonkun muun tavoittelema matka. Tai sellainen, jossa ei tunne mitään.
Oli aikakausi kun unelmoin kukkapenkistä. Oli aikakausi, kun unelmoin lapseni pääsevän kouluun mihin hän soveltuu. Oli aikakausi, kun haaveilin veneestä jolla mennä mökille ilman pelkoa moottorin tippuvan mereen tai veneen keikkaavan. Oli aikakausi, kun olin niin väsynyt mökkeilyyn, että halusin luovuttaa. Oli aikakausi, kun en halunnut nähdä ihmisiä, enkä jaksanut mitään. Vain nukkua. Oli aikakausi, kun haaveilin ystävästä, sellaisesta jonka kanssa olla päivittäin tekemisissä. Jolle voi soittaa ja tehdä tikusta asiaa. Joka ei sano olevani liikaa. Löysin hänet. Korona lopulta ikäänkuin toi hänet eteeni. Aina sanottiin, ettei aikuisena voi löytää ystävää. Kyllä voi.
Havahduin eilen, kun minulle sanottiin kehoite lopettaa lasteni paapominen. Suustani alkoi tulla sellaisella tahdilla tekstiä, etten edes muistanut jälkeenpäin mitä olin puhunut. Se oli kuin sanaoksenus, tulppa joka tuli ulos, josta en kuitenkaan muista mitään.
Kirjoitan siis siksi, että muistini ei jaksa enää kantaa. Kirjoitukset taas säilyy. Ja tavallaan kirjoitan minulle, mutta kirjoitan myös sinulle. Toivoen, että en triggeröi. Toivoen, että voin sanoillani auttaa. Tiedän, ettei se välttämättä toteudu, mutta aina voi toivoa. Triggeröinti kuitenkin voi avata meissä kauan kadoksissa olleita tunteita. Nyt elän aikaa, jolloin muistini pintauttaa visuaalisia kuvia menneestä. Hetki sitten oli aika, kun en muistanut mitään mistään. Aivoni olivat henkisen kuorman peitossa.
Maiju