Nopea rakkaus - nopea syväsukellus

 

Uskotko sinä pikavoittoihin ja liian hyvään liian helpolla? 

Minä en. En enää. 

Kun minusta tuli äiti melkein 19 vuotta sitten, en uskonut rakkauteen tai pysyvyyteen. Siitä huolimatta vaikka vanhempani olivat naimisissa loppuun asti, en uskonut. He rakastuivat 15 vuotiaana ja isä kuoli 65 vuotiaana. Myös mieheni vanhemmat ovat edelleen naimisissa ja olleet sieltä teini-iästä asti. Pelkäsin jatkuvasti, että minua sattuu rakkaudessa. 

Olisin juossut miestäni karkuun ja kadonnut monia kertoja, jos sisälläni ei olisi ollut niin vahvaa tunnetta vanhemmuudesta ja yhdessä lasten kasvattamisesta. En silti uskonut meihin. En osannut riidellä, osasin tukahduttaa tunteita. Aikanaan joku viisas sanoi lapsiani hajottajiksi. He rikkoivat kuoren minussa. 

Kaksosten kasvattaminen nuorena, epävarmana ja kokemattomana ei ollut helpoin tie kulkea. Meillä ei ollut kummallakaan mitään käsitystä lapsista. Meitä epäiltiin, arvosteltiin ja ojennettiin paljonkin. Ulkopuolisten puolityhjät sanat viilsivät syvältä, joita en kertonut ääneen, enemmänkin työnsin sisuksiin ja häpesin. Aloin näitä tyhjien sanojen viljelijöitä karsimaan elämästäni. En vain enää ollut heihin yhteydessä. Minun ei tarvinut. 

Opimme pikku hiljaa. Saimme todella voimakastahtoisia lapsia ja erittäin kovaäänisiä sellaisia. Minulla oli raskauden aikana aistit mennyt ääritilaan. Haistoin todella voimakkaasti, tunsin todella voimakkaasti ja kuulin erittäin voimakkaasti. Näkö kuitenkin sumeni. Saatoin tuntea kolahdukset lyöntinä iholla. Olin todella uupunut hälinään ja meteliin jota ei päässyt karkuun. Kirjoittaessani toista blogiani, kävin valtavia kiputiloja omista heikkouksistani. Kirjoitin miellyttämisestä 4 päivää. Siis lause meni näin : Olen miellyttäjä. Meni kokonaista 4 päivää myöntää se. 

Päätä särki, silmät sumeni, hartioita kolotti. Olin niin ylpeä. Myöntämisen kipu oli niin valtava, että se nosti häpeää, arvottomuutta ja kiukkua. Lopulta myönsin olevani miellyttäjä. Se voi sinusta tuntua oudolta, mutta minusta se oli vaikeaa. Todella vaikeaa. 

Näin myöhemmin olen todennut miellyttämisen olevan kultaakin arvokkaampi taito omassa työssäni, sekä elämässäni. Jos en miellyttäisi, ei varmasti asiakas kohtaamiset olisi niin syviä ja tekemiseni olisi enemmän mekaanista. Miellyttämisestä on syntynyt uskomuksia nuoruudessani sen olevan heikkous. On oltava kova ja jopa kovis, ettei näytä tunteitaan. Tekee ja toimii, mutta tunteettomana puurtaa. Ehkä jopa uhoaa. Miellyttämisessä on toki myös negatiiviset puolensa, mutta ei mennä niihin, koska en osaa niitä nyt avata tässä hetkessä. Tai no opettele tunnistamaan ero aidon(eli sydämellisen) miellyttäjän ja manipuloivan miellyttäjän välillä. Manipuloiva miellyttäjä saa sinulle aina pahan olon. Aito miellyttäjä saa sinulle hyvän olon. Siinä on valtavan suuri ero. Tai ehkä oikea sana on mielistelijä. 

En kuitenkaan olisi kovin pitkälle päässyt uhoavana äitinä. Lähiöelämä oli asettanut uhon sisälleni, alitajuntaan. Joka puolella oli vaaroja, eikä keneenkään voi luottaa. 

Kun mieheni tuli elämääni, meihin iski pikarakkaus. Kaikki tapahtui nopeasti. Vuoden sisällä meillä oli kaksoset vatsassa, kihlasormukset sormessa ja oman asunnon avaimet kädessä. Olin shokissa ja häpesin. En halunnut kenenkään puhuvan meistä. Äitini rakasti kertoa tarinoita ja kerran olimme erään tuttavamme kanssa haravoimassa rantaa. Äiti kertoi tarinamme kovalla äänellä kuinka kaikki on tapahtunut niin nopeasti. Vaiensin äidin ja suutuin. En kyennyt ottaa tunteita vastaan, jos tuttavamme olisi esimerkiksi kauhistunut tai syyllistänyt minua. Häpeäni oli niin valtava. Nopea rakkaus - nopea syväsukellus, eli meidän kohdalla erittäin pitkä syväsukellus. Minä päätin puhua aina kun joku harmitti. Isäni mykkäkoulut ja edellisen poikaystäväni kanssa epäonnistunut suhde - sai minut puhumaan. Tämän tulee toimia lasten takia. 

En tiennyt erityisherkkyydestä silloin. En tiennyt, että tietyllä tavalla puhuminen tai jonkun sanan korostaminen sattui. Tunsin raivon rauhallisesta äänestä. Minulle ei tarvinut huutaa, sillä tunsin huudon ilman ääntä. Äitiys laittoi aistini kierrostilaan. 

Juurissani, eli esi-isieni perimässä on uskomuksia ja kipuja, joita olemme siskoni kanssa nostelleet pintaan ja antanut anteeksi. Puhdistanut häpeää ja pelkoa, erilaisuuden pelkoa. 

Meitä kohtaan on monia kertoja hyökätty, kuinka olemme vääränlaisia, mutta mikä on oikeanlaista? Lapsilleni olen opettanut heikkoudesta ihmisluonteessa. Hyökkäävä ja uhoava ihminen on aina henkisesti heikko. Sen täytyy hyökätä luullakseen pitävänsä jonkinlaista valtaa itsellään. Mutta hyökkääminen itsessään on jo vallan menettämistä. Jokainen tuomitseva ja arvosteleva kommentti jonkun erilaisuudesta on aina heikon, tunteita tukahduttavan ihmisen merkki. Ihmisen joka ei ole saanut olla oma itsensä. Sillä ihminen, joka rakastaa itseään ei tuomitse muita. Mutta taas toisinaan, ei me kukaan olla täydellisiä. Ei vaan voi olla tällaisessa maailmassa.

Kun kirjoitan syvistä asioista, teksti voi olla epäselvä. Mutta ehkä annan sen anteeksi itselleni. 

Maiju

Miksi kaikesta huolimatta vain kirjoitan

Kuva Valerio Errani Pixabaystä

 Olen kirjoittanut tätä blogia vuodesta 2021. Aika tosin tuntuu pidemmältä, koska olen kirjoittanut blogeja vuodesta 2010. Yhtä paljon, kuin on julkaistuja kirjoituksia, minulla on myös julkaisemattomia luonnoksia joihin sillon tällöin palaan miettien, olisiko aika jakaa niitä. Jotain niissä on aina sellaista, etten kehtaa jakaa tai ne ovat jääneet kesken. En haluaisi hävetä itseäni jälkeenpäin, enkä haluaisi selitellä itselleni miksi olen kirjoittanut niin miten olen kirjoittanut. 

Kun aloitin kirjoittamaan meni pitkään, että uskalsin julkaista mitään. Ettei kukaan pääse sanomaan ja huomauttelemaan mitään. Koskaan. Lapsuudestani oli jäänyt niin paljon kokemuksia näsäviisastelijoista, ettei sietokykyni kestänyt sitä. Lopulta aloin julkaisemaan. Hetken jaoin tekstejä eteenpäin, lisäilin linkin milloin mihinkin vain huomatakseni, ettei kukaan lue. Jouduin kohdata kirjoittajan hiljaisuuden. 

Tykkään kirjoittaa tunteista, sekä tunteitani triggeröivistä asioista ja huomata jälkeenpäin miten olenkaan mennyt eteenpäin. Miten jokin asia ei enää paina mieltä, eikä aiheuta voimakkaita kehollisia reaktioita. 

Pidän blogini nykyään ikäänkuin erossa läheisiltäni. Jaoin sitä kyllä heille jonkin aikaa, mutta he eivät lue sitä ilman, että jaan sen heille. Ja yksi lukijani jatkoi matkaa rajan toiselle puolelle. Silti kirjoitan sillä ajatuksella, että läheiseni jonain päivänä lukevat tätä. Kaikki tietävät, että kirjoitan. 

Siitä huolimatta vaikka koen näitä tunteita - jatkan kirjoittamista. Siitä huolimatta vaikka haluan poistaa ja sulkea blogin - jatkan kirjoittamista. Vaikka sanon välillä, että tämä oli tässä. Se saattaa tarkoittaa taukoa ja jatkan taas. En jaksa juurikaan enää miettiä, onko kirjoitusasu selkeä ja onko se rytmikäs ja miellyttävä lukijalle. Löytyykö virheitä ja onko kaikki oikein. En enää haaveile ajatuksesta julkaista kovakantista kirjaa, joka oli minulle iso haave. Kurotin sitä kohti todella kovaa. Se kuitenkin jäi. Joten jäin kirjoittamaan perunasta ja tunteistani. Hah. 

Kun olin melko syvällä omissa kivuissani, niin henkisissä kuin fyysisissä - yritin kirjoittamalla päästä sieltä pois. Silloin tarttumapinta oli muiden sanomisille, viisaampien ja kokeneempien kirjoituksille. Miten tavoittaa lukija ja miten pitää tehdä niin mielenkiintoista sisältöä, ettei lukija nukahda. 

Ymmärsin, että tuo tie on loputon. Tämä aika mitä elämme saa meidät luulemaan, että pitää olla jotain suurta ja hienoa. Koska luemme kaikkea suurta ja hienoa älylaitteistamme. Olen miettinyt, että mikä on suurta ja hienoa - onnellisuus, terveys ja rauha. Läheiset. 

Perheessäni on todella haastavaa koulunkäynti. Kun olin itse yläasteella, hoidin koulun itsekseni ja mietin täysin itse mitä tekisin tulevassa ja koska olin nuori, en edes ymmärtänyt tulevaisuutta. Näin vain kaverini ja sen hauskuuden elämästä. Ajelehdin ja tunsin syyllisyyttä etten kyennyt olla jotain parempaa. Minua tuomittiin valinnoistani. 

Tässä ajassa olen kulkenut lasteni kanssa ja yrittänyt kovasti ohjailla heitä, mutta joskus aina joku sanoo, etten yritä tarpeeksi. Tai sanoo, että älä tee heidän puolesta mitään. Koen, että jos olisin jättänyt tekemättä ja ohjailematta. Yksi lapsistani makaisi masentuneena kotona, syrjäytyneenä. Toinen olisi valinnut itselleen haitallisen polun. Nyt ainakin toinen selkeästi elää elämänsä kulta-aikaa. On löytänyt kavereita ja koulun, joka on hänelle helppoa. Ei hän silti tiedä mitä tekee tulevassa tai tekeekö mitään. 

Olen huomannut tästä ajasta, että illuusio upeasta elämästä kulkee meidän mukana. Meillä täytyy olla upea elämä jotta olemme saavuttaneet jotain. Kun olemme sen jonkin saavuttanut, meidän täytyy saavuttaa seuraava upea asia. Mutta ei elämän todella tarvitse olla upeaa. Se kuitenkin on sitä. Siellä on sellaisia ihania ja upeita asioita, jotka pitää nähdä. Se voi olla kohtaaminen. Uusi vaate. Mikä tahansa. On elämäntapoja, jotka ovat erilaisia. Ne voivat näyttää ulkopuolisen silmin upealta, mutta omat haasteensa on jokaisessa elämäntavassa.

Upea elämä täytyy olla oman itsensä valitsema. Sellainen josta itse haaveilee, ei sellainen mikä on jonkun muun tavoittelema matka. Tai sellainen, jossa ei tunne mitään. 

Oli aikakausi kun unelmoin kukkapenkistä. Oli aikakausi, kun unelmoin lapseni pääsevän kouluun mihin hän soveltuu. Oli aikakausi, kun haaveilin veneestä jolla mennä mökille ilman pelkoa moottorin tippuvan mereen tai veneen keikkaavan. Oli aikakausi, kun olin niin väsynyt mökkeilyyn, että halusin luovuttaa. Oli aikakausi, kun en halunnut nähdä ihmisiä, enkä jaksanut mitään. Vain nukkua. Oli aikakausi, kun haaveilin ystävästä, sellaisesta jonka kanssa olla päivittäin tekemisissä. Jolle voi soittaa ja tehdä tikusta asiaa. Joka ei sano olevani liikaa. Löysin hänet. Korona lopulta ikäänkuin toi hänet eteeni. Aina sanottiin, ettei aikuisena voi löytää ystävää. Kyllä voi. 

Havahduin eilen, kun minulle sanottiin kehoite lopettaa lasteni paapominen. Suustani alkoi tulla sellaisella tahdilla tekstiä, etten edes muistanut jälkeenpäin mitä olin puhunut. Se oli kuin sanaoksenus, tulppa joka tuli ulos, josta en kuitenkaan muista mitään. 

Kirjoitan siis siksi, että muistini ei jaksa enää kantaa. Kirjoitukset taas säilyy. Ja tavallaan kirjoitan minulle, mutta kirjoitan myös sinulle. Toivoen, että en triggeröi. Toivoen, että voin sanoillani auttaa. Tiedän, ettei se välttämättä toteudu, mutta aina voi toivoa. Triggeröinti kuitenkin voi avata meissä kauan kadoksissa olleita tunteita. Nyt elän aikaa, jolloin muistini pintauttaa visuaalisia kuvia menneestä. Hetki sitten oli aika, kun en muistanut mitään mistään. Aivoni olivat henkisen kuorman peitossa. 

Maiju

Kun ei ole mitään kirjoitettavaa

Kuva PublicDomainPictures Pixabaystä

Eilen mietiskelin, että mitäs sitten kun kirjoitukset loppuu. Ei ole mitään sanottavaa. Otin perunan käteen ja ajattelin; no kirjoita sitten vaikka perunasta. Kun sisäinen kriitikkoni herää, se kertoo missä kaikessa olen huono ja tylsä. Miten en ole kiinnostava ja riittävä. Silloin voisi kirjoittaa vaikka perunasta. Minkä värinen peruna on, miltä se maistuu. Miltä peruna tuntuu suussa. Ah kuinka tylsää ja tylsä aihe. Mutta. Kirjoita. 

Mieheni osti kaupasta uusia perunoita. Kun aloitimme ruokailemaan valitsin kaikkein pienimmät perunat lautaselle. Ai miksikö? Koska ne olivat söpöjä. Pienen pieniä perunoita jotka sai kerralla suuhun. 

Kuumaa se oli. Suuta poltti. Kun peruna oli jäähtynyt, otin käteen yhden, tarkastelin sen irronneita lerpahtavia kuoria. Väri oli puhtaan kellertävä, houkutteleva. Se oli hyvää myös kylmänä.

Tässä vaiheessa kriitikkoni huutaa, kuinka huono olen kuvailemaan, ketä kiinnostaa perunat.  

Olen valikoiva. Isossa perheessä ei saisi olla valikoiva, vaan huomioida muutkin. Näin olen oppinut. Minä valitsen aina kahvikupin mistä juon, haarukan jolla syön. Perunat. Joskus. Kahvikuppi on kuitenkin tärkein. Olen toisinaan vähän prinsessa. Lapsena kun oli todella vähän mitään omaa, minulla oli astiasto. Siihen kuului lautanen ja kahvikuppi. Se oli todella iso juttu itselleni, eikä kukaan saanut niitä käyttää. Siskoni silloinen poikaystävä otti kupin kaapista ja siihen veljeni tokaisi: "ootsä hullu, Maiju saa kilarit". Saattaa olla etten ole muuttunut niistä ajoista.  

Parasta on innostuminen, löytää uusia tapoja kertoa. Uusia näkökulmia, uutta virtaa. Peruna voi kuitenkin olla mielenkiintoinen aihe, varsinkin jos sitä vastustaa. Silloin voi kirjoittaa vastustamisesta. 

Tärkeintä kuitenkin on, että kirjoittaa mitä vain purkaakseen lukot ja jumit. Silloin voi lähteä vaikka tekstiä virtaamaan. Itselleni kirjoittaminen on nähtävästi aina vaan terapiaa, keino purkaa energiaa. 

Ei ole tehnyt kuitenkaan aikoihin mieli käsitellä vaikeimpia tunteita kirjoittamalla. Vihan tunteita. Toukokuun alussa oli tätini tuhkan lasku. Otin päivästä mielummin mukaan sen rakkauden, joka perheen läsnäolosta syntyi, kuin tuskan jota luopuminen aiheuttaa. Tällä viikolla koin kuitenkin syyllisyyttä äitiydestä. Äitiys on isoin haava joka minulla on ja kun siihen sohaisee, alan karjua. Tänään huomasin karjuvani. Mutta en jaksa aiheesta kirjoittaa, sillä kehoni reagoi siihen voimakkaasti. Äitiys on vaikea aihe.

Maiju

Empatian kiemuroissa

Kuva NoName_13 Pixabaystä

Aikanaan, noin 12 vuotta sitten kävin säännöllisesti enkeli-illoissa. Intuitiiviset ihmiset kokoontuivat rinkiin ja jaoimme omia asioitamme  psykologisesti turvallisessa ympäristössä. Olin siellä ystäväni kutsumana, jolla oli muitakin ystäviä mukana. En tuntenut heitä vielä. Ystäväni alkoi itkeä jostain syystä jaettuaan oman asiansa ja me ystävät aloimme myös itkeä tai herkistyimme kuunnellessa hänen tarinaa. Vetäjä pysäytti tilanteen ja sanoi meidän vuotavan omat energiamme ystävälle. "Annoitte teidän oman energianne hänelle" hän sanoi. Tämä tuntui pahalta: miksi en saisi "vuotaa", mutta siinä oli lopulta niin paljon perää. 

Kävin monenlaisissa erilaisissa illoissa, joissa sain tutustua omiin epämiellyttäviin tunteisiin, joita olin jopa vältellyt.

Olen oppinut, että isoimmat "vuodot" kohdallani tapahtuvat negatiivisissa tilanteissa. Positiiviset tilanteet myös väsyttävät ihan yhtä lailla, mutta negatiivisiin usein jää vellomaan ja siksi ne syövät energiaa enemmän. 

Minun maailmassani puhutaan todella paljon empatiasta ja myötätunnosta. Tällainen erityisherkkä kun olen voin hyvinkin antaa energiani muille edes tiedostamatta asiaa. Siksi omat heikkoudet täytyy tunnistaa ja tunnustaa itselleen. 

Minun työssäni puhutaan myötätunto uupumuksesta. Kun isäni kuoli, minusta katosi energiat. Lapset olivat haastavassa iässä ja tukiverkot mureni. Minusta tuli mahdollisesti energiasyöppö. Sillä oli niin vähän voimia ja niin paljon töitä perheen kanssa. 

Kun aloitin päivätyöni; asiakaskuntani koostui monisairaista, kuoleman kanssa kamppailevista, lapsensa menettäneistä ja monista muista vaikeiden asioiden kanssa kamppailevista. Kerran jopa mietin, hengittääkö eräs asiakas ja miten tulee toimia, jos ei hengitä. Ikää oli jo 97 vuotta. Tästä on jo aikaa. Vastuu oli myös rankka empaatikon oppikoulussa. Minä hoidin, hoidin ja hoidin. En tunnistanut minkäänlaista myötätunto uupumusta, vaan koin olevani todella vahva sellaiseen. En kuitenkaan jaksanut tehdä kovinkaan montaa asiakasta päivässä ja olin usein puhki. Ja palkka jäi myös olemattoman pieneksi. 

Mutta pienet lapset veivät myös voimiani. Kun lapset alkoivat vaatia vähemmän ja työssäni alkoi kadota sairastelevat, huomasin jaksavani tehdä pidempää päivää ja asiakasmäärät mitä jaksoin, tuplaantui. Kun pikku hiljaa aloin tutustua omiin voimiini, energioihini niin sanotusti - opin erottelemaan omat tunteeni muiden tunteista. Siihen meni kuitenkin aikaa. Todella monta vuotta. 

Omiin energioihin tai omaan itseensä tutustuminen vie vähän sellaiseen pimeään yksinäiseen elämänvaiheeseen. Kipu voi olla niin suuri, ettei sieltä löydä valoa eikä pelastusköyttä.

Jos kasvaa rajattomuudessa, on vaikeaa aikuisenakaan tiedostaa rajoja. Aikuisena voi lasten kasvattamisessa voimistua valtava iso paha mieli, jota ei milloinkaan saanut käsitellä lapsuudessa. Se on ikäänkuin empaatikon kuoppa johon tipahtaa. Toisinaan, jos kohdalle osuu empaatikko, jolle kerron asian joka painaa mieltäni -huomaan vetäväni sanat takaisin, etten antaisi niitä toiselle kannettavaksi. Varsinkin jos huomaan hänen vastustuksen. Se taitaa olla lapsuuden mykkäkoulun jälkeisiä. "Sanoin taas jotain väärin".

Jos kasvaa isossa perheessä, kuuluu isoon kaveriporukkaan, isoon yhteisöön -  terveet rajat ovat todella haastavat löytää. Harvoin meillä on hyvinvoiva johtaja, suvun pää, perheen pää tai muu joka vetää johtajan roolissa isoa porukkaa oikeaan suuntaan. Ja huomioi yksilön. Sellainen joka tekee kaiken oikein ja asettaa rajat, joita muut noudattaa. Fyysiset rajat voi olla, mutta henkisiä välttämättä ei. Mitä vahvempia ovat myös alaiset tai lapset, ja johtaja niin sanotusti heikko - sitä sekavempaa kaikki on. Ei aina, mutta nämä ovat omia huomioitani asiasta. Mutta on se asia niinkin, ettei kaikkea aina laiteta ylemmän vastuulle. Yhtälailla alainen tai lapsikin joutuu oman tonttinsa hoitaa. Nykyaikana vaan vastuu sysätään helposti pois itsestä. 

edit. 14.6

Kun minusta tuli äiti - aloin vasta todella katsomaan peiliin. Ei ollut mitään tarvetta katsoa aiemmin, sillä ei syitä ollut. Tosin olin vasta nuori kun tulin äidiksi. Kaksi hyvin vahvaa lasta sai minut myöntämään olevan todella heikko ja rajaton. Lopulta. Ei varmasti kukaan haluaisi myöntää olevansa heikko, se on nöyryyttävää. Kuitenkin sen jälkeen voi asioille tehdä jotain. Sitä ennen olin ainakin itse ihan kädetön.  Mitä nopeammin myönsin asioita sitä nopeammin ne muuttui. 

En tiennyt yhtään miten rajoja laittaa. Aloin lukemaan erilaisia kirjoja, mutta elämää ei kirjoista kuitenkaan täysin opi. Elämä eletään kentällä. Ei sellaisille eriskummallisille tilanteille mitä koin ollut missään sääntöjä. Oli opittava oma intuitio ja vahvistaa oikeudenmukaisuutta, sekä omia arvoja. Voi että, miten vaikeaa olikaan. Sillä epäoikeudenmukaisuutta kaadettiin ämpäreittäin päälleni. Joskus vain itkin voimattomuuttani. 

Nyt kun taakkoja ei niin paljoa enää ole kannettavaa (tai niiden voima ei ole niin suuri) - sain tällä viikolla empatiasta oppiläksyn. Muutamalle tutulleni kävi asia, joka sai minut itkemään. En saanut pidäteltyä, eikä tosin olisi tarviskaan, sillä itku vapauttaa kehosta lukkoja. Mutta illalla olin melko voimaton ja seuraavana iltana aivan raato. Kehoani kolotti, kuin olisin ollut hakattu. Kun molemmat kuormat ovat vahvoja, niin henkinen kuin fyysinenkin - on aivojen vireystila nolla. Sen näkee jo koiranikin. Hän alkoi heti rähistä kiltille koiralle kun pääsimme ulos. Minun pienestä kaikkia rakastavasta pumpulipallosta on kehittynyt hirviökoira. Ihan kuin hän vaistoisi asian - pysykää kaukana meistä, me ollaan nyt ihan poikki. Koska tuo omistaja ei laita rajoja kuitenkaan, minä laitan. 

Maiju

Sinulla on lupa mennä eteenpäin

 

En tiedä kenen tarvitsee tämä kuulla; siitä huolimatta vaikka menneisyys kulkee mukanasi ajatuksissasi, sinulla on silti lupa mennä eteenpäin elämässä. Ja siitä huolimatta vaikka olisitkin ollut vuosi sitten jonkinlainen, se ei silti määrittele sinua tässä hetkessä vaikka siitä joku sinua muistuttaisikin. Vaikka sinulla olisikin ympärilläsi ihmisiä, jotka kantavat asioita menneisyydestä mukanaan pääsemättä niistä irti, sinun ei silti tarvitse niitä kantaa. Muista, että sinä et ole muut. Sinun tunteet ovat sinun tunteita, muiden tunteet ovat muiden. Irrota itsesi muiden draamasta ja jatka eteenpäin. 

Me kaikki koemme elämässä vaikeita asioita, vaikeita tunteita ja kipua. Mutta tunteet voivat kiinnittää meidät muiden draamaan vaikeuttamaan meidän omaa elämänpolkuamme. On tärkeää tiedostaa, ettei meidän tule kantaa muiden likaa mukana. Omassa on ihan tarpeeksi käsittelemistä. 

On myös vanha ho'opono'pono rukous, jossa kaikesta näkemästämme otetaan vastuu ja ponotetaan "olen pahoillani, anna anteeksi, rakastan sinua, kiitos. Siinä on ajatus, että kaikki mitä näkökentässämme on, on meidän vastuullamme. Voit siis hopottaa tilanteita, mutta tiedosta silti, että erottelemalla omat kivut muiden kivuista oma elämä helpottuu. Erottelukyvn harjoittelu on tärkeä kyky oppia. Mikä kuuluu minulle ja mikä muille. 

Joskus näiden tunteiden keskellä voi elämä tuntua painavalta. Kaaosmaiselta. Varsinkin, kun tämä elämänaika tarjoilee meille melkoisia mielen myllerryksiä. 

Maiju

Elämän hengitys

Kuva Rosy / Bad Homburg / Germany Pixabaystä

Olen huomannut omassa elämässäni kulkevan syklisyyksiä. Ihan kuin eläisin nyt sisäänhengitys vaihetta. Sisäänhengityksellä asiat ikäänkuin pysähtyvät ja hidastuvat, en saa asioita aikaiseksi ja olo tuntuu kuin jalkani olisivat tervassa kiinni. Se on lepovaihe.

Kunnes taas tulee uloshengitysvaihe, silloin mennään lujaa. Näillä molemmilla on toki paikkansa, joskus on vaan vaikeaa ottaa vastaan sisäänhengitystä. Viime viikkoina yöni ovat olleet levottomia. En tee mielestäni enempää ajattelutyötä päivisin kuin normaalisti, mutta unimaailmani on ollut vilkasta jo toukokuun alusta. Unissa harvoin tapahtuu mitään niin pysäyttävää, että muistaisin uneni, mutta kuitenkin ne ovat niin vilkkaita etten lepää kunnolla. 

Sisäänhengitys vaiheessa prosessoidaan tunteita. Ja nähtävästi itselläni ne ovat kaikenlaisia kurjia vanhoja tunteita jotka on jäänyt huomiotta. Elämä harvoin päästää minua helpolla näissä. Sisäänhengitys vaiheessa tuntuu, että tapahtuu suurin henkinen kasvu, vaikka mieli ei tätä ymmärrä. Aikanaan osteopaatti kertoi viisauksiaan minulle samalla, kun korjauttelin selkääni hänen luonaan. Lepo ja loma on ihmiselle tärkeintä  aikaa, sillä levossa tapahtuu oppiminen. Jos jättää lomat pitämättä, oppiminen on hitaampaa. Olen huomannut tämän omassa työssäni. Kun yritin kovasti oppia jotain uutta asiaa, enkä ymmärtänyt millään - lomalta palattuani ymmärsin kaiken. Ja ihmettelin vielä miten se nyt niin vaikeaa oli ymmärtää. Olen yrittänyt oppia eri ohjelmia ja kuvankäsittely tekniikoita kuitenkaan ymmärtämättä, ehkä tämä sisäänhengitys vaihe tekee työnsä. Toivotaan. Tämän blogin kohtaloa pohdin myös kovasti. Onko minulla enää kerrottavaa. Vai onko se vain loman paikka. 

Työelämässä tuntuu toisinaan painostusta, miten kaikki katoaa kun lähtee lomalle. Miten työt loppuu ja kaikki kaatuu päälle, mutta se on vain mielikoulua. Silloin pitäisi levätä, vaikka ei tahdo. Loma on todella tärkeää. Varsinkin minulle. 

Maiju

Terveet rajat

 

Olen pyrkinyt päästelemään menneisyydestäni irti monilla tavoilla, niin henkisillä harjoituksilla kuin konkreettisilla teoilla. Yksi iso kipu itselleni menneisyydestäni on ollut ihmiset ympärilläni jotka kahlitsevat tai energiavarkaat, jotka syövyttävät negatiivisuudellaan. He ovat tosin sama asia. Koska olen luonteeltani turhankin kiltti, moni näki tässä keinon ottaa palan kiltteyttä hyödykseen. Nuorena aikuisena, kun aloitin työnteon, oli muutama kaveri ruinaamassa rahaa jatkuvasti. Minusta se oli epämukavaa, sillä jos lainasi rahaa, se toistui. Inhosin pitää velkalistaa kuka on minulle velkaa. Ja milloin he ovat luvanneet maksaa takaisin. Mutta se tavallaan oli jollain tavalla normaalia, koska silloin vasta opeteltiin rahan käyttöä. Olimme muuttaneet pois kotoa ja saaneet huomata ettei raha todella kasva siellä puussa. Tosin minä olin saanut sen huomata jo lapsena. 

Kun itse olimme tilanteessa mieheni kanssa, että joltain täytyy lainata jotta saamme ruokaa. Nolotti. Asuntolainan korot olivat suuret, samoin päiväkotimaksut ja meiltä loppui palkka liian aikasin - silloin tein jonkinlaisen henkisen lupauksen itselleni etten milloinkaan ajaudu tällaiseen tilanteeseen. En halua lainata rahaa muilta. Enkä lainaa heille, jotka ovat jatkuvasti käsi ojossa milloin minkäkin selityksen kanssa. En jaksa analysoida kuka valehtelee. Koska lähes aina sieltä valhe paistaa. 

Aloitin säästämisen. Koska köyhyys oli liiankin lähellä ja tiesin ettei kaikilla ole asioita, jouduin opetella paljonkin antamisesta ja saamisesta ja ihmistyypeistä myös. Opettelin säästämään. 

Olen ollut myös aina luonne, joka kertoo muille elämästään - jaan paljon henkilökohtaisia asioita ja se tekee toisinaan haittaa itselleni. Kun isä kuoli, lopetin jakamisen. Se teki minusta yksinäisen. Totesin siis näin surun läpi käytyäni, että tällainen minä olen. Jos ympärilläni on ihmisiä, jotka minua haluavat muuttaa tai haluavat palan minusta, he eivät ole silloin ihmisiäni. Minua myös toisinaan pelätään. Koska olen muuttunut joissain asioissa ehdottomaksi. 

Olen varmaan kertonut oman tarinani jo kuinka olin työttömänä pitkään ja yrittäjänäkään ei rahaa juuri tullut. Nyt kun uskalsimme perheeni kanssa matkustaa ja kerroin julkisesti, että mökkikin saa uuden värin pintaan: sain heti viestin menneisyydestäni, voisinko lainata rahaa. Kysymys oli oikeastaan isompi kuin itse raha. Kävin valtavia tunteita läpi. Miksi minun otsassani lukee pankki? Miksi nykypäivänä minulle tuntemattomat luulevat, että minulta saa rahaa? Olen kamppaillut yhden teeman kanssa: kellä onni on, se onnen kätkeköön. En usko tähän. En halua uskoa. Menin tästä yhteen pelkooni kiinni. Ajattelin nuorena, etten uskaltaisi edes voittaa lotossa, sillä jos voittaisin: ne jotka eivät ole oikeita ystäviäni olisivat yhtäkkiä kavereitani ja olisi vaikea karistella heidät pois jaloista. Joku haluaisi aina ottaa. Olen voittanut lotossa 50 euroa. Hah. 

On olemassa toisista hyötyjiä ja oikeasti avun tarvitsijoita. Toisista hyötyjät ovat heti ottamassa, kun näkevät sinulla olevan jotain mitä he haluavat. Jos lainaisin heille rahaa, he joko jättäisivät maksamatta tai he tulisivat hetken päästä takaisin lainaamaan lisää. Koska olet jo kerran lainannut. Jos he eivät lainaisi rahaa, he ottaisivat sinusta energiaa. Eli energiavarkaat. 

Rahasta on tullut omassa elämässäni todella symbolinen juttu. Koska siitä on aina pihistelty, enkä itse sitä juuri ole saanut, tulen vihaiseksi - jos teen työtä sen eteen ja heti joku kokee oikeudekseen tulla sitä pyytämään. Muilta on vaikeaa pyytää apua. Varsinkin jos on tottunut pärjäämään. Rahaan liittyy muitakin symboleita. Olen kasvanut ympäristössä, jossa päihteet olivat valtavan suuressa roolissa. Siksi toisinaan on vaikeaa luottaa keneenkään joka pyytää rahaa. 

Siskoni lähetti minulle @toimintaterapeutit instagram kuvan, jossa luki näin:

Rajat joilla suojata oikeuttaan:

FYYSINEN:

Koskemattomuus

Päättää kuinka lähelle toiset saavat tulla

Tarvitsemaansa yksityisyyteen

AJALLINEN: 

Käyttää aikaa itselleen tärkeisiin asioihin

Olla käyttämättä aikaa mihin ei halua

SOSIAALINEN: 

Kieltäytyä vastaamasta epäkohteliaisiin kysymyksiin

Lopettaa epämiellyttävä keskustelu

EMOTIONAALINEN: 

Omiin tunteisiin ja ajatuksiin ilman arvostelua tai mitätöintiä

Olla huolehtimatta muiden tunteista

INTIIMI:

Millaista kosketusta ja läheisyyttä haluaa

Kuinka usein ja mihin aikaan

Missä ja kenen kanssa

TALOUDELLINEN:

Päättää omista rahoista ja omaisuudesta

Olla antamatta ja lainaamatta rahoja tai omaisuutta toisille

HENKINEN:

Uskoa siihen mihin haluaa

Harjoittaa hengellistä toimintaa omalla tavallaan.

Toisinaan tuntuu hölmöltä, että joutuu tällaisia miettiä, mutta silloin niitä täytyy miettiä, kun tulevat omalle kohdalle. Samalla tulee mietittyä mikä sidos pitää näitä ihmisiä elämässäni? Miksi? Olen lapsilleni opettanut hyvistä ystävistä ihan pienestä asti. Se on ollut todella vaikeaa. Koska nykypäivänä on kaikenlaista. Mielestäni ihmissuhdekenttä on vaikeinta mitä tiedän, siksi siitä kirjoitankin. Mitä vaan voi sattua taivaan ja maan väliltä, kun on kyse ihmisistä. Siksi on hyvä oppia erottelemaan, ketkä ovat omia ihmisiäni, niitä joiden kanssa koen psykologisesti sekä fyysisesti turvallista yhteyttä. Ja ketkä sellaisia jotka käyttävät sinua hyväksi, koska heillä on paha olo. Siihen tarvitaan rajojen tunnistamista. Oli aikakausi, kun selittelin valintojani ja oli aikakausi kun minulta vaadittiin sanallista selittämistä. Nyt. selitän jos tahdon. Saan valita. Tämä kirjoitus oli itselleni myös epämukava, mutta ehkä saan siitä joskus lohtua. 

Maiju

Elämä valitsee sinut - myös lomalla.

 "Sinä et valitse mitä teet, vaan elämä valitsee sinut. Lopulta. " 

Olimme perheeni kanssa viikon lomalla Kroatiassa. Emme ole kovin vahvoja matkustajia, olemme matkustamisen amatöörejä. Sillä matkustamme noin 6 vuoden välein ulkomaille. Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka matkustavat esimerkiksi 4 kertaa vuodessa. Siksi kutsun itseäni amatööriksi. 

Ulkomaanmatkoihin ei lasketa Viroa ja Ruotsia. Tällä kertaa 7 päivän reissu oli kuitenkin hyvin ikimuistoinen ja kokemuksellinen. Ostimme lentoliput viidelle extempore black fridayna viime marraskuussa. Varasimme booking.comin kautta upean huoneiston kukkulan päältä helmikuussa toukokuulle. Käytin tähän intuitiotani ja jännitimme osuuko intuitio oikeaan. Halusimme korkealle, jossa on paras näköala ja sinne pääsimme. Rappusia oli paljon, todella paljon. Parkkipaikka oli huikean pelottava, tiet olivat kapeita ja kissoja joka puolella. Kaikki aiheet pelätä. Mutta me luotimme. Olen muuten TODELLA kissa-allerginen, mutta minä meikäläinen vaan napsin kuvia kissoista. Rohkeaa. Toiset sanoisivat typeräksi, mutta jos elämää pelkää tai jättää asioita tekemättä, se ei olisi minun elämää - vaan ulkopuolisten varoittelijoiden luoma elämä. Elämä jossa vaara vaanii nurkan takana ja kokemukset jää kokematta. Elämä antaa kyllä meille jokaiselle pelkoja kohdattavaksi. Tärkeintä on elää ja kohdata omat pelot, ei muiden. Silloin kasvaa kohti oman näköistä elämää.

Vuokrasimme auton viikoksi, joka ei ehkä Dubrovnikin kaupunkialueella olisi viisasta, mutta onneksi vuokrasimme. Vasta noin 3 viikkoa ennen matkaa kuulin ystävältä, että auto kannattaa olla sellainen jolla voi ylittää rajan, jos haluaa mennä muihin maihin. Pari viikkoa ennen reissua havahduimme, että meillä ei ole muuten passejakaan jos haluamme poistua maasta. Ehdimme kuin ehdimmekin saada passit ja pääsimme Bosnia&Hertsikovinaan, sekä Montenegroon. Bosnia&Hertsikovinassa oli jotain syvällistä minulle, en tiedä mitä se oli, mutta siellä oli todella hyvä olla, kotoista. 

Minusta ei välttämättä uskoisi tällä hetkellä, että olen ollut hyvin ujo ja arka sosiaalisesti. Mutta silti rohkea tekemään asioita. Kun kommunikointi ja tekeminen oli ristiriidassa, jäi paljon näkemättä ja kokematta. Koska sosiaaliset tilanteet pelotti. Ja koska olin myös rohkea teoissa nuorena, sain ympäriltäni pelotteluita ja silmien pyörittelyitä. Ne osittain estivät minua elämästä. Olin vaan niin laatikon sisällä. 

"Matkailu avartaa" ei ole mitenkään tuulesta temmattu lausahdus. Se todella avartaa ja rikastaa omaa kokemusmaailmaa. Mutta se toki vaatii myös rahaa ja me olemme valinneet käyttää rahamme omaan kotiin ja mökkiin, joten matkustaminen on meillä rajoittunut useimmiten Suomen sisälle. Me emme myös kykene oikein elämään velaksi (muuten kuin asuntolaina), me säästämme ennen kuin teemme. Ja vanha remontoitava talo syö välillä lompakkoa. Mutta se raha tulee kuitenkin meidän oman elämämme hyväksi käytettäväksi. Ja se on fine. 

Tällä reissulla minulle ei ollut millään tavalla vaikeaa kommunikoida kenenkään kanssa. Montenegrossa ei puhuttu englantia kovin mielellään, mutta pärjäsimme elekielellä, ymmärsin ilman yhteistä kieltä. Tyttäreni halusi kirpputorille ja myyjä puhui omalla kielellään, ymmärsin suunnilleen mitä hän sanoi ja tulkkasin tyttärelleni.  Tytärtäni pisti meduusa uidessa ja siihen piti mennä hakemaan apua, saimme. Aina joku osasi auttaa. Se oli onneksi vaaraton, mutta ikävä kokemus. Ja tietenkin sunnuntai, kun apteekit ei ollut auki. Emme kyllä tajunneet pissata hänen jalalleen, eikä nyky ohjeissa niin suositella, mutta happopitoista kyllä piti kaataa jalalle, viinietikkaa ja hieroa hiekkaa tai asettaa kuuma kivi pistos-kohtaan. 

Luin matkalla haastattelun John Irwingistä, kirjailijasta. Ja hän sanoi samaa mitä moni muu taiteilija. Sinä et valitse aihetta, aihe valitsee sinut. Tämä oli pysäyttävä lause. Jos kontrolloisin sitä mitä teen, elämä jäisi hyvin niukaksi, eikä kokemuksia syntyisi. Rohkaistuin valokuvaajana kuvaamaan ihmisiä ja tilanteita. 

Bosniassa oli poliiseja kaikkialla ja he pysäyttelivät ahkerasti, myös meidät - emme tiedä miksi, mutta kun huomasivat että puhumme englantia antoivat mennä. 

Teimme viikon reissun aikana 3 päivänä edestakaisin rajan ylityksen, jotka joka ikinen menivät kivuttomasti. Käytin myös ihmeiden oppikurssin oppeja, uskon näiden olevan suuri syy monien juttujen onnistumiselle. Moni asia olisi voinut myös mennä pieleen. 

Rohkaistuin katukuvaamisesta. Uskaltauduin kuvata ihmisiä ja mennä vaan turrena iso kamera kädessä kuvaamaan Dubrovnikin vanhan kaupungin kujia. Mutta kasvokuvia en kehdannut käydä kysymässä saanko ottaa. Minun sisäiseen maailmaan syntyy usein kuva jonka haluan löytää ihmisistä, mutta en löytänyt sellaisia kasvoja, jotka olisin halunnut pysäyttää kuin vain pari, mutta rohkeus kysyä puuttui. 

Jos passit olisivat jääneet hankkimatta, emme olisi nähneet näitä paikkoja 

Kravice:

Blakaj Tekke - Dervish luostari 1520- luvulta

Mostarin silta

Mostarin vanha kaupunki, kuvattu sillalla (musta yläreuna kuvassa on löysähtänyt puhelimen kuori.) 

Uskon, että elämä valitsi meidät, kun tätä matkaa lähdimme toteuttamaan. Siinä oli niin monia asioita joita olisi voinut mennä pieleen. Viikko on kuitenkin melko lyhyt aika, autoilu oli aika lailla hullun hommaa kapeilla muurien ympäröimillä teillä vuokra-autolla. Pari ärräpäätä pääsi, kun olimme jumissa autojonoissa yksikaistaisella tiellä, kun edessä ajaa auto meitä kohti ja takana on auto tai iso kuorma auto ajaa vastaan ja menee ohi niin, että 10 cm jää tilaa molemmin puolin sivupeilejä. Reissu oli ehkä juurikin siksi ihana ja hauska, sillä moni asia olisi voinut mennä pieleen, mutta sen sijaan mikään ei mennyt. Ihanaa. 

Myös kokemus, joka Kroatiassa koettuna ei ollut yhtään niin pelottava kuin vaikka aikanaan Tallinnassa 2000 luvun alussa. Huoneistomme vieressä oli valtavan iso entisaikainen hotelli, joka oli elänyt loistonsa 1985-1991, kunnes hotelli tuhoutui sodassa. Hotellissa oli ikkunat rikki, seinät töhritty niin kauniilla graffiiteilla ja myös ei niin kauniilla tägeillä. Auto tuhottu ja poltettu pihaan, lasinsirpaleita oli kaikkialla - todella underground meininkiä. Katukissat majailivat myös hotellissa ja sieltä oli helppo laskeutua meidän terassille. Tallinnassa ennen upean satama-alueen syntyä, siellä oli hylätty suuri rakennus, ilman ikkunoita. Menimme uuden tuttavuuden kanssa kaksin sinne, jossa oli koko alue täyttä täysinäisiä muovikasseja/ roskia ja mitä lie ja talon takana kodittomat lämmittelivät käsiään palavien tynnyreiden edessä. Kroatian hotellissa muistot tästä nousivat pintaan ja oletin siellä olevan jotain samaa, mutta siellä paikalliset nuoret vain hengaili.  

Katutaidetta 

(Hauska tuo poiju, vai onkohan se lepsutin)

Loma tarjoili meille kaikkea sitä mitä me ollaan. Olimme häämatkalla Itävallassa Aschensee järvellä alpeilla ja sieltä oli jäänyt valtava kaipuu turkoosiin veteen ja vuoristomaisemaan. Saimme sen tällä reissulla. Mieheni oli nuoruudessa skeittari, täällä oli todella nostalgiset skeittarin maisemat. Vanhat kaupungit ja talot ovat itselleni todella sisuksia koskettava kokemus, en tiedä sanoa miksi. Ja kävelyreissut, joita rakastamme. Elämä valitsi meidät. Elämä on vähän sellainen, että siitä tulee kantajan näköinen. Rohkeus kohdata elämä ja luottaa intuitioon on hyvä matkakumppani. Joskus kannattaa epäilläkin asioita, sillä pelko ja epäilys jollain tavalla valmistaa meitä tulevaan. Lopulta kaikki kuitenkin menee aina hyvin. Ja kokemukset rikastuttaa elonpolkua. Mutta mikä oli hämentävää näin supisuomalaiselle turvallisuushakuiselle herkkikselle: Suomi taitaa olla tätä nykyä pelottavempi maa kuin nämä missä käytiin. Mutta toisaalta, eipä tuollainen viikon reissu mitään kerro. Samat huolet meillä vanhemmilla on kuitenkin maassa kuin maassa: Älypuhelin. 

Maiju

Kuulopuheiden varassa

 

Mistähän aloittaisin. Jos luottaa kuulopuheisiin ja tekee päätöksiä niiden varaan, voi tehdä päätöksiä harhaluuloihin perustuen eli valheeseen. Kun jätetään puhumatta toisillemme, sekä kohtaamasta toisiamme kysymällä suoraan asioita, kuulopuheet vaikuttavat silloin helposti arviointeihimme. Jos olisimme rehellisiä ja suoria, ei tarvisi tukeutua kuulopuheisiin. Kuulopuheet harvoin ovat täysin totta, mutta ne aiheuttavat suuret ristiriidat sekä tunne-myrskyt ihmisten välillä. Mitä vähemmän me puhumme toisten asioista heidän selän takana, sitä vähemmän meillä on turhia riitoja. Jos me teemme olettamuksia ulkonäön perusteella ja kuuntelemme kuulopuheita, meille voi syntyä valheellinen kierre. Tulemme luulotautisiksi ja olettamuksemme perustuu harhaan. Meillä menee ikäänkuin tunteita hukkaan ihan vääriin ja epäoleellisiin asioihin. Tällaiseen on välillä helppo kompastua. Varsinkin jos on väsynyt tai kipeä tai muuten huono päivä. 

Kun tukeutuu kuulopuheisiin, tukeutuu vääristyneeseen tietoon, jota voisi kutsua jopa vale-uutiseksi, eikö? Aina kun kertoo jonkun toisen kertoman asian eteenpäin, siihen lisätään oma twisti. Lisätään vähän sanoja mausteeksi tai kerrotaan eri sanoilla mitä olemme kuulleet, ehkä jopa tunnettakin peliin ja draaman kaari on valmis, Voilà. 

Minulle kävi viime viikolla näin. Uskoin huhuun, ja reagoin siitä käsin. Reagoiminen on päätös. 

Sain omat tunteeni kuumenemaan, sillä näin uhkakuvia mielessäni, uuvuin ja reagoin salamannopeasti.

Mitään peruuttamatonta ei käynyt, mutta arviointikykyni meinasi vääristyä, koska luotin kuulemaani valheeseen. Luotettavasta lähteestä. Siksi tässä voi taas todeta sellaisen ison opin, jonka olen elämäni korkeakoulussa oppinut : trust no one. Pidä aina omaa sydäntäsi mittarina. Mutta, miksi tällaiseen valheeseen sitten uskoin? Koska minulla oli tarttumapinta siellä valmiina. Triggeri, jonka tämä laukaisi, eli toisin sanoen pelko. 

Uhriuduin, muutuin marttyyriksi ja mollasin muiden edessä itseäni, eli lapsieni. Ah vuoden äiti taas täällä. Äitiys ei ole vahvuuteni. Samalla kun haluaisin olla maailman paras äiti, epäonnistun siinä totaalisesti menettämällä hermot. 

Tuntuu pahalta olla vihainen, mutta joskus vaan on ja sekin on fine.

Mutta toisinaan jos viha jatkuu liian kauan, tulee katkeraksi. Katkeruus nakertaa sisuksia. Sitä en tahdo itselleni enkä kenellekään muulle. Onneksi tämä tilanne laukesi nopeasti. Minun osaltani. 

Maiju

illuusio

Kuva Mohamed Hassan Pixabaystä

 Luin tällä viikolla aivan äärettömän hienon kannan oton sosiaalisesta mediasta. "Some luo helposti kuvan, että kaikki ovat super menestyneitä, rikkaita ja tietää mitä haluaa. Se on vain äänekas vähemmistö, algoritmin tuomaa harhaa." 

Somessa jaetaan yleensä vain onnistumisen hetkiä. Ja vain edustavia kuvia itsestään. On myös se osa, jossa jaetaan aitoa elämää, joka todellakin on hienoa. Sillä ilman aitoa, me luulisimme kaikkien olevan vain postikortteja ja kiiltokuvaa. 

Olen opiskellut omatoimisesti valokuvaamista jo pitkän aikaa ja tekoälyn myötä, meillä on valtavat mahdollisuudet valheellisuuteen. Photoshopilla saa luotua erilaisia lisäosia kuviin. Minäkin teen niin. Laitan myös filttereitä ja vaihdan kuvien sävyjä, sillä joskus tuntuu ettei naturaalit kuvat riitä. Valokuvauksen saloihin tutustuessa olen oppinut myös kuvankäsittelijöistä. Englanniksi sanotaan retouch. Englanniksi näitä lähinnä olen opiskellut, enkä ole varma niiden suomenkielisestä vastineesta. On oltava jopa parempi kuvankäsittelijä kuin kuvaaja, jotta osaa piilottaa epäedustavat osiot kuvista. 

Retouchaaja myös kaventaa kuvattavien vyötäröitä eli laihduttaa heitä. Käyn siitä asiasta ristiriitaa mielessäni. Jos me piilotetaan kaksoisleuat ja finnit ja pienennetään kokoa, emme saa aitoa kosketuspintaa ihmisiin. Mutta taas lehtien etusivulla, kansikuvan on oltava edustava. Voisiko ottaa edustavia kuvia finneillä ja epätasaisella iholla? Olen seurannut suomalaisten lehtien etusivuja. Yhdellä etusivulla otetaan niin epä-edustavia kuvia ihmisistä kuin voi ja toisella taas upeita ja näyttäviä. Valolla saa paljon aikaan ja epäedustavasta kuvastakin voi saada onnistuneen valaistuksella. Mutta ehkä ne ovat tarkoituksellisesti huonoja. 

Ajatuksillaan voi leikkiä ja miettiä mitä on itse mieltä näistä ja minkälaista mielikuvaa meille syötetään median ja somen kautta. Ja mitä itse on mieltä ulkonäköasioista ylipäätään. Ulkonäkö on aikamoinen illuusio. Silmät ovat sielun peili - sanotaan. Mieli on yhteydessä vahvasti meidän silmiin. Ja siihen miten me näemme maailman. Tämä blogi on vähän niinkuin minun maailmani. Ja sinä luet tätä sinun maailmasi kautta. 

Aina kun jokin asia ei tapahdu tässä hetkessä ja meidän omassa elämässä, siinä voi aina olla filtteri, epäaitous. Valhe. Tekoäly kirjoittaa nykyään meidän puolesta, mikä sekin on aika hyvä lisä työpaikoille raportteihin ja tiedottamiseen. Tiedottamisen onkin hyvä olla positiivisessa muodossa. Mitä tekoäly siis tekee. Mutta jos tekoälyn kautta tulee vain liibalaabaa ja käytös on päinvaistaista - silloinhan me olemme aivan sekaisin kuin seinäkellot mitä meiltä odotetaan. Jos tekoäly ottaa liikaa valtaa, jääkö ihmisyys pois ja inhimillisyys myös? 

Mietin maailmaa, jossa ihminen ei enää tuo persoonaa esiin, vaan kaikki ovat ennalta sovittua tasaista paksua persoonatonta massaa. Ei enää uniikkia. Kuitenkin itse olen sitä mieltä, että persoona ja negatiivisuus ei ole sama asia. Kaikki mikä ilmaistaan julkisesti tulisi olla positiivisessa vireessä hyväntahtoisen lopputuloksen takia. Kaikenlainen lietsominen johtaa vain pahaan, enkä itse jaksa pahuutta en sitten yhtään. Mutta joudun toteamaan, että itsekin olen purkanut täällä tunteita. Ja siksi toivon, ettei tämä blogi lietso pahaa, sillä silloin olen epäonnistunut. 

Ehkä me kaikki jotka olemme somessa olleet kauan, tiedämme miten sanamuodoilla ja painolla voi vaikuttaa lopputulokseen. Esimerkiksi CAPSLOOK päällä kirjoitettuna, teksti voi tuntua huudolta. Ja joillain capslookki on jäänyt pohjaan, eikä hän ole sitä edes ymmärtänyt. 

Olen miettinyt omaa tavoitettani niin kirjoittamisessa kuin valokuvaamisessa, ja tavoitteeni on kohentaa itsetuntoja. Omassa työssäni ihan työn alkuajoilta lähtien yksi arvoni asui itsetunnon nostamisessa. Sehän lähti ihan omasta kokemuksesta. Minulla oli heikko itsetunto, en myöskään luottanut kovinkaan paljon itseeni. Se on ollut pitkä prosessi, mutta kaikki tämä työ on kannattanut. Asiakkaat ovat olleet minun maailmassani hyviä opettajia. En todellakaan tiedä onnistunko tavoitteessani, mutta yritän kovasti. 

Viime aikoina olen ottanut mielestäni upeita kuvia meidän kotiin luodussa studiossa, olen myös itse joutunut katsomaan peiliin tämän myötä. Ja kysyä minulta itseltäni missä mennään suhteessa minun itsetuntoon. Jos haluat käydä katsomassa mitä olen saanut aikaan, kuvat löytyvät instagramista tililtä @maiaholart. 

Olen pyrkinyt omissa kuvissa photosopilla poistamaan pölyhiukkasia kuvista tai epätasaista taustaa tasoittamaan. Olen myös lisännyt taustalle elementtejä. Jos kuvattavan paidassa on olkaimet joita en halua kuvaan, olen poistanut ne. En kuitenkaan osaisi muuttaa ulkonäköä, enkä haluaisi. Muilla kuin väreillä. Osaankohan ilmaista tämän ymmärrettävästi. 

Yllä oleva kuva on todella hieno kuva rohkaisemaan itsetuntoa. Näkemään itsensä leijonana, mutta silläkin voi olla kääntöpuoli. Joskus näkee itsensä leijonana, mutta ei muista nöyryyttä. 

Elämä on todella heiluvaa. Et voi koskaan tietää mikä "katastrofi" vaanii kulman takana, on todella tärkeää tehdä oma elämä hyväksi. Tehdä itselleen pieniä juttuja joista kiinnostua. Ei vähätellä milloinkaan omia tekemisiä, vaan nimeomaan kiittää itseään kuinka jaksaa - varsinkin silloin kun ei jaksaisi. Mutta aitous on hyvä pitää matkassa mukana. Terve järki ja puhdas sydän. Mitä se aitous on? Se voi tarkoittaa eri asiaa meille kaikille. Kunhan meistä ei vain tule robotteja. 

Maiju

Sielu asuu hengityksessä

Kuva Tung Lam Pixabaystä

 Olin aivan ihanassa meditaatiossa, jossa kuulin tämän lauseen: sielu asuu hengityksessä. Tallennan sen sydämeeni. Joskus jokin asia tai lause pysäyttää ja jää tekeytymään alitajuntaan. Tälle lauseelle sallin tehdä niin. 

Hengityksellä on suurempi tehtävä elämässämme kuin voimme kuvitellakaan. Moni voi pitää hengitystä vain perustoimintona, joka kuuluu meille ihmisille, se vain on ja that's it. Mutta hengityksellä voi vaikuttaa moneenkin asiaan. Muistan aikanaan, kun minulle sanottiin kehon jumitilasta, että hengitän pinnallisesti. Olen kuin säikähtänyt. Ja niin olinkin. Hengitystekniikoilla voi saada luovuudenkin virtaamaan, sillä hermostoa voi säädellä hengityksellä. Jos mennään diipimpään aiheeseen, niin ihminen ei elä ilman hengitystä. Hengitys luo meille myös ilmeet ja eleet. Henki asuu meissä ja meidän hengityksessä, kun sitä ei ole - olemme kuolleita. 

Kun isäni henki jatkoi matkaansa, ymmärsin jotain todella syvää hengityksestä. 

Kun me säikähdämme, hengitys salpaantuu. Kun koemme vaikeita asioita, hengitys osallistuu tähän joko lyömällä sydäntä nopeammin, ja sen myötä voi huomata hengityksessäkin liikettä. Tai no, en ole terveydenhoidon asiantuntija, en tiedä miten sydän ja hengitys toimivat yhdessä, mutta kyllähän ne nyt toimivat. Mutta kiinnitä joskus huomiota mitä sinun hengitykselle tapahtuu, kun jännität tai kehosi säikähtää. 

Hengitys on kaikki. Lihakset tarvitsevat happea. Jos treenatessa ei hengitä, lihakset eivät voi hyvin eikä kunto kasva. Jos lihakset ovat jumissa, ne eivät meinaa kunnolla aueta, jos ei hengitä. Hengitys ohjaa meillä ihan kaikkea. Sillä on iso merkitys miten hengittää. Meditoinneissa ja energiahoidoissa ohjaan aina ottamaan henkeä nenän kautta sisään vatsanpohjaan asti ja suun kautta ulos. Hengitys rauhoittaa meidät vastaanottamaan. 

Myös pelkoa ja stressiä voi säädellä hengityksellä, mutta tämä onkin meidän jokaisen itse hallittava. Se onkin vaikein juttu se. Pelko kun voi aiheuttaa meille jopa hartioiden jumitusta. Pelko sinänsä on vaikea sana, sillä mielummin kieltää pelon kuin tunnustaa sen olemassaolon. Se taas omalla kohdallani ei toimi. Se kieltäminen meinaan. 

Minulla on nyt sellainen kausi, jota en selkeästi voi itse mitenkään hallita - tarvitsen nyt hengityksen tuomaa rauhallisuutta. Tuntuu kuin ajatukseni olisivat solmussa, mutta energiaa olisi. Kuitenkaan en saa energiaa purettua ulos. Silloin tarvitsee rauhoittua. Hengittää.  Energia lisääntyy meihin hengityksellä. Mutta lepo tuo myös energiaa, jos keho käy ylikierroksilla. Kun keho alkaa olla ylivirittynyt, silloin usein alkaa jalkojen potkiminen ovenkarmeihin, tavarat löytyvät jääkaapista jne. Silloin täytyy pötkötellä ja palauttaa keho levolla, ettei keho kaada sänkyyn tulemalla kipeäksi. 

Hengitysharjoitus, joka voi auttaa ahdistukseen: 

Pitkä sisäänhengitys:laske kolmeen, pidätä hetki hengitystä ja pitkä ulos hengitys : laske viiteen. 

Pitkä sisäänhengitys : Laske kolmeen, pidätä ja pitkä uloshengitys: laske kuuteen. 

Pyri pidentämään hengitystä enemmän ja enemmän. Päässä voi humista, mutta anna humista. 

Toinen harjoitus on pyrkiä hengittämään niin hitaasti, että hengität vain 8-5 hengenvetoa minuutin aikana.

Maiju

Saako kuka vaan olla taiteilija?

Olen pohtinut monesti miksi kirjoitan tätä blogia. En jaa sitä kenellekään, vain muutamat tietää tästä. Mutta olisi kiva saada tietää miksi kukakin lukee tätä. Minulla on aina ollut salainen sisäinen toive, tai no en tiedä onko se niin salainen - halu auttaa muita. Jos sanoistani on mitään apua toiselle, se on jo palkinto. 

Olin todella yksin nuorena aikuisena, en kokenut juurikaan keskustelevaa tai ohjaavaa viisautta ympärilläni. Kasvatin itse itseni. Olin ns. vapaan kasvatuksen lapsi. Olen ehkä maininnut tästä joskus. Ehkä siksi haluan jakaa johonkin sitä mitä tiedän ja ehkä juuri siksi sisälläni on niin valtava palo tutustua minuun ja geeneihini. 

Viime viikonloppuna en saanut unta ja katsoin yöllä upeimman pitkään aikaan katsomani elokuvan "Suon villi laulu". Katsoin elokuvaa valokuvaajan-, kirjoittajan-, ja taiteilijan silmien kautta. 

Valokuvaaja minussa : mietin mikähän presetti/filtteri kuvassa on? Miten värit ovat valittu videoon? Kun väritys on hiukan tumma, siitä tietää kyseessä olevan enemmänkin draama kuin komedia. Värit vaikuttavat katsojan kokemukseen. Väreillä on hämmästyttävän suuri vaikutus meidän elämään ja kokemukseen maailmasta. Katsoin elokuvan yöllä ilman ääniä ja kokemus oli yhtä vaikuttava ilman musiikkia kuin musiikilla. Siinä oli minulle isompikin sanoma. 

Kirjoittajan silmin; tiedän taas, että se tuli aiemmin kirjana ja sitä ylistettiin. En ikinä löytänyt sille aikaa. 

Taiteilijana : ne kokemukset mitä kävin sisuksissani katsoessani elokuvaa - olivat kaunista, koskettavaa, surullista. Voimakasta, myötäiloa ja kaikkea muuta. Samaistuin tyttöön elokuvassa. Vaikka minulla oli perhe, eikä minua jätetty - tunnistin niin vahvaa myötäelämistä, että katsoin elokuvan parin päivän päästä uudelleen ja saatan katsoa vielä. Hän kasvatti itse itsensä. Minäkin kasvatin itse itseni. Hän oli kuopus, niinkuin minäkin. Vanhempani olivat ankaria ensimmäisille lapsille, kuopus sai pienimmät kiukut. Mutta silti kuopus jäi yksin tunteiden ja kaiken muun kanssa.

Olen tullut siihen tulokseen itseni kanssa, että olen enemmän kuvaaja kuin kirjoittaja. Olen enemmän elokuva-ihminen, kuin kirja-ihminen. En enää edes jaksa miettiä oikeinkirjoitussääntöjä. Inhoan otsikoiden keksimistä. Koska ne eivät koskaan istu tekstiini. Tunsin aiemmin ehkä jopa häpeää, kun en jaksanut lukea ja silti yritin kirjoittaa. En koskaan saavuttaisi kirjoittajan titteliä, sillä en kykene keskittyä lukemiseen. Siihen määrään, mitä pitäisi lukea. Joku sisäinen ruoska alitajunnassani näin sanoo minulle. Tylsää. Minulle harvoin sanottiin rakentavasti lapsena asioita tai neuvottiin, lähinnä käskettiin, syytettiin, painostettiin tai minulle naurettiin. Kaikkiin liittyi voimakkaita tunnekokemuksia. Asioita ei selitetty auki, vaan jouduin itse keksiä mitä niillä tarkoitettiin. Ja koska näin asioita, mitä pienen ei kuuluisi nähdä tai käsitellä, opettelin oman tapani selviytyä. Nyt kun kirjoitan tätä blogia, en tiedä ollenkaan mitä tästä ajatellaan. Kukaan ei sano, juuri niinkuin lapsuudessanikin. Siksi myös mietin, että miten jaksan tätä kirjoittaa, sillä teen tätä yksin. Vailla minkäänlaista kaikupohjaa, mitä tarvitsin ainakin ennen jotta jaksan. Ehkä olen kasvanut sen yli, etten tarvitse enää muita sanomaan minulle mitään. En tiedä. 

Taide on sisäinen tila, on jopa typerää - että maailma on tehnyt asioita vain tittelin kautta saataviksi. Tai niin me luullaan. Niin joka puolella kirjoitetaan, mutta se ei ole täysin totta. Taide kuuluu kaikille. On ihan selkeästi luonteenpiirteitä - herkkiä tyyppejä, jotka elävät taiteen kautta. Mutta kokemus on silti meille kaikille erilainen. Olen onnekas, kun saan tavata ihmisiä jotka kertovat minulle asioita. Tapasin taiteilijan, joka oli käynyt kaikki koulut ja tehnyt taidetta jo montakymmentä vuotta. Hän sanoi näin: Taiteeseen ei tarvita koulua, mutta kaikkeen siihen ylimenevään tarvitaan ja koulu helpottaa sitä maailmaa joka taiteen ympärillä on; verkostot, yrittäjyys jne, sekä kärsivällisyys ja kestävyys kestää painetta, jota taitelija joutuu kokea. Se jotenkin vahvisti minulle, että kuka vaan voi olla taiteilija, mutta tarvittavat taidot ja verkostot tarvitaan muualta ja se ei ole helpoin asia. 

Kotona vanhempani tekivät kaikenlaista, mutta kumpikaan ei opettanut minua. Kaikki tehtiin puolestani. Aikuisena vaikeudet johtuivat kädettömyydestä ja kokemuksen ja siitä tulevan tiedon puuttumisesta. Opettelin vaikka ja mitä. Tätä on jopa kivuliasta kirjoittaa, mutta kipua kohti. Mikään ei muutu, jos kipuaan ei avaa. 

Meillä oli hyvä perhe, mutta rajat puuttuivat. Ymmärrän heitä, heillä oli valtava työtaakka kannettavana ja minulla oli hyvin voimakas luonne. Uskon, että kaikki on mennyt juuri niin kuin kuuluukin. Mutta minulta puuttui aikuinen jolle uskoutua. Tätini oli se lähin, jolle kerroin asioitani. Ja siskoni. Mutta se ei riittänyt minulle. Kaipasin ehkä myös ihmistä, jolle olen maailman tärkein. Sitä me varmaan kaikki kaivataan. Enkä tiedä onko sellainen mahdollista tässä maailmassa. Jos vanhemmilla on monta lasta, ei voi olla yksi tärkein muista. Minulla jäi jollain tavalla rakkaus saamatta, vaikka kovasti sitä minulle väitettiin että on rakastettu. Minua rakastettiin ehdoilla. Jos teen kuin halutaan. Hain rakkautta aina ulkopuoleltani. Ja luulin, että raha on symboli rakkaudelle. Sillä minulle ei rahaa juuri annettu, eikä mitään ostettu - oletin etten ansaitse rahaa enkä rakkautta. Se on ollut pitkä tie kaivaa tuollainen uskomus alitajunnasta. Mutta, kun tapasin mieheni - annoin luvan itselleni rakastaa ja ottaa sitä vastaan. Haparoiden. 

En osannut rakastaa minua. En tiedä osaanko sitä vieläkään. Sain kuulla äidiltäni ensimmäisen kerran sanat: Rakastan sinua - vasta n.35 vuotiaana. En tiedä ehtikö isäni sanoa sitä koskaan. Hän käytti muita muotoja. 

Opettelin voimakkaista tunnereaktioista mitä välttää ja mitä kieltää. Kielsin tunteeni, enkä itkenyt koskaan. Ja koska en itkenyt, en tuntenut. Olin kova. Itku oli minulle heikkouden piirre, mutta todellisuudessa se oli tärkeä osa minua ja tunnemaailmaani. Kun tutustuin itseeni ja itkuuni - löysin taiteen. Kävin myös vihan, kateuden, katkeruuden, kaunan, pitkävihaisuuden ja muita negatiivisia tunteita läpi. Tunnistin niitä itsessäni ja pyrin niistä vapautumaan. Edelleen kaikkia näitä risteilee minussa aika ajoin, mutta niihin ei enää jää vellomaan. Kiitos erilaisten tekniikoiden. 

Maailma tapahtuu meissä. Meidän kokemuksissa ja tunteissa. Siksi omasta elämästä on pidettävä huolta. Ruokittava sisäistä paloa ja kutsumusta. Pyrkiä elämään myrskyn yläpuolella, kuitenkaan pelkäämättä itse myrskyä. Sillä itse myrsky nostaa meidän taistelijan esiin. Sen joka näyttää minkälaiset selviytymismekanismit olemme saaneet. Minkälainen "sankari" meissä on. Kun myrsky on ohi, sisäinen kokemus on muuttunut ja ehkä jonkinlainen rohkeus on herännyt. 

Maiju

Päästä irti

 

Kuva Jensen Art Co Pixabaystä

Jätä menneisyys taaksesi on vaikea lause tai älä katso menneeseen. 

Kun on herkkä, jää menneisyydestä muistoja jumiin meidän alitajuntaan. Vahvat kokemukset jäävät kummittelemaan ja sieltä käsin ne muokkaavat ajatuksiamme tässä hetkessä. Menneen penkominen on raskasta ja se vaatii usein ammattilaisen avuksi. Tämä on aihe joka on todella vaikea, sillä en ole kyseisen asian ammattilainen, mutta kokemukset kyllä käynyt vahvasti läpi. 

Kun itse aloin käsittelemään omaa mennyttä, jouduin ihan ensimmäisenä päättämään nuoruuteni henkisesti. Olin jäänyt teiniaikoihin jumiin. Haikailin sen aikaisia kavereita, tapahtumia ja kokemuksia. Samalla kuitenkin pelkäsin. Minulla oli vääränlaista rohkeutta niiltä ajoilta jäänyt kummittelemaan. Uhoa ja uhkaa, sekä tietynlaista vastuuttomuutta, joka johtui pelosta ja lamaannuksesta. Vahvin vuosi joka traumatisoi minut oli kasiluokka. Samalla se oli paras vuoteni. Ja näitä asioita en koskaan sanonut ääneen, kuin vasta aikuisena. Nuoruus on todella rankkaa aikaa hormonien ja kasvun takia. Mieli muuttuu, tunteet ovat kaikin tavoin vahvemmat murrosiässä ja samalla joutuu todistamaan asioita, jotka traumatisoi. 

Haluaisin niin kertoa mitkä kaikki elementit auttoivat minua päsemään irti kaikesta siitä mitä lopulta nuoruuteni sai minussa aikaan, mutta en kykene kaikkia muistamaan. Sen muistan, että kävin monta kertaa rosen terapiassa ja löysin sieltä tekniikat käsitellä asioitani ja sen jälkeen kirjoitin elämäni auki. 

Olen pikku hiljaa päästellyt irti asioita. Jos joku on satuttanut minua sanallisesti, niiden käsittelyyn on mennyt aikaa. Lopulta siihen, etten kanna mennyttä mukanani on vaikuttanut se miten elän nyt. Elänkö? Vai olenko kuollut jo ennen kuin elän. Uskallanko tehdä asioita jotka pelottaa? Ei ole mitään merkitystä mitä joku muu tekee vaan mitä minä teen. Ei ole mitään merkitystä minkälaisia valintoja joku muu tekee vaan minkälaisia valintoja minä teen. Kun kasvan henkisesti, maailma ympärilläni muuttuu. Sen olen oppinut että vain muuttamalla omia ajatusmallejani, ympäristöni muuttuu. Kaikki lähtee omasta ajatusmaailmastani. Elämällä on tapana vahvistaa meidän resilienssiä, tuomalla vaikeita asioita käsittelyyn. Kun olet päässyt edellisestä, seuraava on jo tulossa. Mutta kun pohja on vankka, eikä siellä ole asioita, jotka vetävät alas, voi olla helpompaa kohdata vaikeuksia tässä hetkessä. 

Kun päästää irti sisällään olevista kaunoista, ulkopuolinen maailma muuttuu. Mutta miten niistä pääsee irti, se on jäänyt minullekin mysteeriksi. Meditoimalla. Ja ehkä sillä, että ottaa itsensä etusijalle. Antaa itselleen luvan parantua. 

Maiju

MielenRAUHA

Kuva Ylanite Koppens Pixabaystä

 Ihminen on kiehtova kokonaisuus. Mitä enemmän ihmistä opettelee tuntemaan, sitä kiehtovammaksi maailmani avartuu. Se, että osaa kirjoittaa on tärkeää - osatakseen ilmaista tunteitaan ja tarpeitaan. Se miten toisen ihmisen kohtaa on tärkeää, jotta yhteistyö syntyy. 

Nyt, kun uusi alueeni on syntynyt henkilökuvaukseen, on ihmisen tunteminen eri tavalla tärkeässä asemassa. Se, että toinen rentoutuu edessäsi on iso juttu. 

Minulla käynnistyi itseni etsimisen kausi lievänä, kun istuin 23 vuotiaana kaksoset vatsassa ja en saanut tehdä mitään raskasta, ettei vauvat vahingoitu. Siitä alkoi vaikeuksien polku, mitä en ihan ymmärtänyt. 28 vuotiaana syntyi syvällisempi ymmärrys maailmasta ja siitä etsimiseni todella alkoi. Yli 40 vuotiaana ymmärrän miten vähän tiedän. 

Vaikeudet olivat aina läsnä, mutta särö joka ihmisyyteeni syntyi tämän myötä alkoi hiomaan minua siksi joka olen oikeasti. 

Maailma muovaa meitä ja se vie meitä autopilotilla eteenpäin, kunnes jokin meitä suurempi asia rikkoo kuplan, jossa elämme. Kun kuplaan alkaa kasaantua painetta, saamme todistaa omia selviytymisen kykyjämme todella. 

Aloin kohdata kuolemaa ja omaa kuolevaisuuttani. Läheisten merkitystä, egon kipuilua, draamaa ja tuskaa, jota voimme myös itse aiheuttaa omilla teoillamme ja myöskin ihan vaan väärällä seuralla. Oli vaikeaa tunnistaa omia haavojani. On vieläkin vaikeaa tunnistaa niitä. 

Minulle muodostui taide suureksi voimavaraksi. Ja selviytymismekanismiksi. Mitä enemmän taiteeseen tutustuin, sitä vahvemmaksi sisimmässäni muodostui tarkoitus. Kävin läpi myös perustuntemukset, kuka saa sanoa itseään taiteilijaksi ja kuka miksikin. Maailmassa kulkee hierarkia lähes kaikissa asioissa. Sinun täytyy olla nöyrä, ettet liian aikaisin nosta itseäsi erinomaiseksi jossain asiassa. Maailma tykkää nöyrästä ja inhoaa ylimielistä. Se on minun kokemukseni maailmasta. Minun maailmasta. Ryysyistä rikkauksiin. 

Kun ihminen tutustuu omiin varjoihin ja hyväksyy ne, hänestä tulee luotettava. Tämä on minun kokemukseni ollut viime aikoina. Kun taas ihminen, joka ei tunnista omaa pimeää puoltaan ja antaa sen puolen toimia alitajunnassa, hän on ns. vaarallinen. Hän toimii autopilotilla. Useimmiten tuomitsee muita tai jollain tavalla kohtaaminen jää syntymättä. 

Valokuvaamisen kautta viime aikoina, on käynnistynyt taas tuo henkinen etsintä. Aika katsoa muiden kautta omia haitallisia piirteitäni ja vapautua niistä. Samalla kun ihailen muita, halveksin itseäni. Miten tämä voi olla näin kieroa ja nurinkurista? Näin kysyn minulta itseltäni. 

Sen on muututtava ja asioiden on muututtava. Kaikkein tärkein asia maailmassa on oman itsensä rakastaminen. Miksi? Koska sinä olet itsesi kanssa läpi koko elämäsi ja vastuussa vain itsestäsi, omista ajatuksistasi, arvoistasi ja teoistasi. Kun tuntee itsensä ja hyväksyy kaikenlaisia omia piirteitä ja heikkouksiaan, saa sisälleen ihan erilaista mielenrauhaa. Mielenrauhasta taas syntyy todellinen menestys elämässä. 

Maiju

Säännöt ja sääntöjen kohtaaminen todellisuuden kanssa

Huvittaa toisinaan itseni. Olen opetellut kirjoittamista jo jokusen vuoden, mutta en koskaan ole kokenut siinä olevani mitenkään erityisen hyvä. Sisuksissani jäytää joskus kuulemani lause: Et koskaan oikein loista missään ja tekosi jäävät hiukan harrastelijamaiseksi. Olen tätä lausetta pitänyt omana ruoskana, mutta myös lohduttajana. Pois täydellisyys. Vaikka osaisin kaikenlaisia sääntöjä ja ammattimaisuuksia, ei tarvitse viilata ja puskea ja korostaa omaa erinomaisuuttaan. 

Olen alkanut tsempata videoiden tekoa, jossa puhun instagram tarinoihin. Siinä pätee sama kuin kirjoittamisessa - jätä lisäsanat pois. Jos yksi tarina on minuutin pituinen ja käytän siitä minuutista suuren osan aikaa täytesanoihin, käytän nykyihmiselle liikaa aikaa jonnin joutavaan. Mutta niin videoiden teossa kuin kirjoittamisessakin on luova puoli. Jos liikaa mietin videon sanoja ja haluan olla rento, lähteekö minusta persoona pois. Mietin liikaa. Turhaudun tällä hetkellä, kun haluaisin osata monia nippelijuttuja, mutta en osaa. 

Se, että osaa ja tietää on eri asia kuin elää ja tehdä. Eli toteuttaa asia. Se on itselleni ollut aina hyvä mittari vaatimustasoissa. Vaikka tietäisin teoriassa miten asiat kuuluisi olla, vasta käytännön kautta elettyäni voin sanoa tämän sisäistäneeni. Aina kun alkaa väittämään teoreettisen tiedon kanssa, miten asiat tulisi olla - voi niiden takana ikäänkuin seisoa vasta silloin kun ne on elänyt todeksi. Osasinkohan tätä selittää. 

Käytäntö vs. teoria. Aasinsiltana voisin tähän lisätä ajatusmaailmastani asian : Koska olen käytännön ihminen, olen opetellut luottamaan elämäni aikana ihmisiin, jotka tekevät tekoja sanojen sijaan. Sillä moni voi sanoilla korostaa jotain asiaa, mutta käytäntö ei vastaa sanoja. Siksi tämä maailman tilanne on toisinaan kummallinen ja pelottavakin. Meille korostetaan lehtien palstoilla minkälaisia meidän pitäisi olla, mutta me emme ymmärrä näitä vaatimuksia  jos ne eivät sovellu meidän olemukseen. Vasta käytäntö osoittaa jonkin asian todellisuuden. 

Vasta kokemus ja sen läpi eläminen on viisautta. Muuten se on vaan tiedolla pätemistä. Hah. Näin alaspäin painavasti sanottuna. 

Ihmiset joiden ympäröimiä olemme ovat parhaimpia opettajia meille kertomaan olemmeko sisäistäneet jotain asiaa, jos vain uskallamme kuulla ja ottaa kritiikkiä vastaan. Kritiikin vastaanottaminen on harvinaisen hyvä taito. Se pitää meidän jalat maassa, jos palautteen antaja on kunnon tyyppi ja oikeudenmukainen. Säännöt ovat todella tärkeitä meidän ihmisten keskuudessa. Jos sääntöjä ja tietyntyyppistä kuria ei ole - on vaikeaa tehdä laatua. (Kuria ei kannata aina ajatella ankaruuden kautta).

Maiju 

Taidekuvat uutena elämässäni - ihmisestä

 

Elän tällä hetkellä todella ihanaa elämänvaihetta. Vaikka ympärilläni myrskyää, minä en välitä siitä. Se on taito, joka on pitänyt opetella todella. Empaatikkona, erityisherkkänä ja vahvasti tuntevana on aina vaara, että alkaa elämään muiden elämää ja muita varten, muiden hyväksi tai muiden mielipiteitä kuunnellen niin, että ne ottavat vallan meistä. On pidettävä kiinni omista rajoista, kohdattava omia varjopuoliaan ja hyväksyttävä omat heikkoudet - silloin voi olla rauhassa. Tiedän olevani epätäydellinen ja teen parhaani. 

Viimeisen kuukauden ajan olen päässyt kehittymään valokuvaajana. Ystäväni ovat heittäytyneet kuvattaviksi. Lähdin opiskelemaan (omatoimisesti) valokuvaajan luomaa verkkokurssia taidevalokuvista. Se on vielä englanniksi. Vaikeaa! Olen pitkästä aikaa imussa - hyvässä imussa. Jos haluat nähdä mitä olen saanut aikaan, voit seurata ainakin toistaiseksi suljettua instagram tiliäni @maiaholart. Kyllästyin viirustyyppeihin. Amerikkalaisiin sotilaihin, lääkäreihin ja sugar dadeihin. Tai huumekauppiaisiin ja profiillikuviin joilla on takapuoli naamana. Siksi tein siitä ainakin toistaiseksi suljetun. Ah tätä nykymaailmaa. 

Mutta, ettei elämä ihan täysin tasapainosta olisi - aloitin myös vapaamuotoisen astrologian kurssin. Miten kiinnostavaa! Olen oinas, eli oma napa kiinnostaa aina. Hah. Itsekeskeinen oinas. 

Valokuvaaminen on pysynyt mukanani todella pitkään. Nyt pääsen kuvaamaan ihmistä eri asuissa. Olen päässyt myös photoshopin tekoälyn myötä kehittämään kuvista jännempiä tai taiteellisempia. Ehkä myös pääsen ottamaan promokuvia. Kuitenkin tärkeämpää minulle on se, että näen ystäviä ja saan jakaa heidän kanssaan sellaista mitä he ei eivät ole kokeneet. Moni jännittää, mutta ihan hämmentävän hienoja otoksia olemme saaneet.

Olen ylpeä heistä ja minusta. 

En jaa kuvia täällä ainakaan ihan heti. Lähinnä omia luontokuviani. Mietin vaihtaisinko blogialustaa ja tekisin ihan valokuvaamista käsittelevän blogin, en vain tiedä mihin ja osaanko sellaista. 

Maiju

Päiväkirjojen merkitys

 

Kuva free stock photos from www.picjumbo.com Pixabaystä

Kuuntelin eilen Jari Sarasvuon podcastia ennen töihin lähtöä ja hän painotti jaksossa päiväkirjojen merkitystä. En voisi olla enempää samaa mieltä hänen kanssaan. Aloitin päiväkirjojen kirjoittamisen 9 vuotiaana. Raportoin kirjaan joka ikisen joululahjani ja miltä ne näyttävät, sukkia myöten. Kuvailin yksityiskohtia. Muistan tämän olevan jonkinlaista jaarittelua. Teini-iässä kirjoitin poikaseikkailuista ja kavereista. Aikuisena kirjoitin miehistä ja lopulta perheen perustamisen jälkeen kirjoitan perheestäni. Ja nyt näin neljänkympin jälkeen, kun sukuni on alkanut kiinnostaa - kirjoitan sukuni historiasta. Miksi? 

Saan paljon itselleni sisäistä voiman tunnetta, kun kuulen isoäidistäni ja hänen luonteestaan. En ehtinyt häntä tuntea aikuisena, hän kuoli kun olin pahimmassa teini-iässäni. Kun kuulen hänestä tarinoita ja kirjoitan ne ylös, ne tallentuvat minulle alitajuntaani. Muistan jakaa niitä sitten lapsille, kun heitä alkaa kiinnostaa.

Lapsuuteni ja nuoruuteni oli traumaattinen ja sain todella paljon tunteita käsiteltyä nimenomaan päiväkirjojen avulla. Kun olen siirtänyt tarinat muistiin päiväkirjoihin, ei tarvitse niitä enää kuljettaa mukana mielessäni. Ne ovat kuin ulkoinen kovalevy. Mutta mistä Jarikin puhui; jos aikamme suurmiehet eivät olisi kirjoittaneet päiväkirjoja, emme tietäisi historiasta kaikkea. Jännää toki on, että päiväkirjoissakin voi olla keksittyjä tarinoita ja moni tuntemistamme historian kirjoituksista voi nojata vaikka mielikuvitukseen. Mistä me voimme sitä tietää. Mutta siitä huolimatta päiväkirjat ovat tärkeitä seuraaville sukupolville omasta suvusta.

Nyt kun oma sukuni on kaventunut todella reippaasti, enkä tunne isovanhempiani, joudun turvautua tarinoihin ja valokuviin ja luoda niistä mielikuvia. Minulla on tarve tietää kuka olen. 

Päiväkirjoista taas saa tukea tulevassa, varsinkin jos kirjoittaa vaikeita asioita. Joskus mieli unohtaa ja ei mene eteenpäin, mutta kun taas päiväkirjoihin on kirjoitettu tunteita joita tilanne on herättänyt jo menneessä, voi päästä eteenpäin. 

Kun kirjoittaa nuorena aikuisena ja kirjoittaa vanhempana, sitä huomaa olevansa ihan samanlainen. Vain keho on vanhentunut - ajatukset kuitenkin ovat samaa. Se todistaa minulle, että ihminen voi kasvaa henkisesti, mutta persoona ei muutu, se vain jalostuu ja kehittyy, ydin säilyy. 

Olin aikoinaan vaikeassa työtilanteessa, enkä kokenut saavani voimia enkä tukea ulkopuoleltani. Silloin kirjoitin päiväkirjaan ihan kaiken. Vastassani oli auktoriteetti, jota vastaan minun oli ns. taisteltava, eli pidettävä puoleni. Koska olin kirjoittanut päiväkirjaani, oli helpompi seistä sanojeni takana, koska minulla oli tuki omasta itsestäni. Pystyin nojaamaan omiin tunteisiini ja teksteihini. 

 Elämä muuttuu ja tilanteet muuttuvat, voi tulla aikoja kun ei tarvitse enää päiväkirjoja tunteiden purkamiseen, mutta voi tulla taas aika, kun tarvitsee. Olen myös ajatellut, että mitä jos aika jättää minusta ja jäljelle jää vihaiset päiväkirjat - muodostetaanko minusta mielipide olevani erittäin ärtyisä. Vaikka tulevaisuudessa lapsenlapseni, ku haluavat tutustua itseensä. Jos niitä saan. En kuitenkaan ole vihainen kuin vain silloin kun elämä potkii. Joskus se potkii paljon ja tiheästi. Ja silloin kirjoitan päiväkirjoja ja tunteita. 

Kun isäni kuoli, meidän suvun kaikki palikat meni uusiksi. Meidän perinteet katosi, yhteydenpito väheni, irtauduimme. Jonka myötä alkoi itselläni valtava kriisi. Aloin kuumeisesti miettimään kuka olen. En kokenut olevani vahva henkisesti, eikä sisälläni ollut minkäänlaista turvaa. Kun aloin palauttamaan itseäni, turvaamaan omaa mieltäni - oloni rauhottui. Toki olen kaikenlaisia energiamaailmoja kohdannut, psykologisia kirjoja lukenut ja ystävistäni on yhtäkkiä tullut terapeutteja. Ihan ammatillisesti. 

Kun vastassamme on jokin vahva tilanne, mikä ei millään muotoa selkene itsellemme, päiväkirja on todella hyvä työkalu. Jos pelkää jonkun lukevan päiväkirjaa, silloin turvan löytäminen on vaikeaa. Olen kirjoittanut käsin, sekä tietokoneelle. Eikä perheeni lue mitään tekstejäni. Tuotan niin paljon tekstiä, ettei he jaksa vaivautua. Joskus olen kokenut tilanteen ennen miestäni, että päiväkirjani jäi esille - uskoin että ihmissuhteeni katkesi sen johdosta. Mutta se oli silloin vain tarkoitus. Sain tilalle parempaa. Elämä ei lopu siihen, että joku lukee meidän salaisia asioita. Oikeastaan kaikki salaisuuteni taitavat olla jo esillä. Se on pelottavaa, että joku näkee sisällemme - se tekee alastomaksi. Mutta nakkena voi hyvin olla ja ylpeä siitä, silloin kenelläkään ei ole aseita sinua vastaan, koska ne ovat kaikki sinun hallussa. Kun on salaisuuksia, silloin on alitajunnassa kipu ja kipua voivat käyttää hyväkseen ihmiset, jotka eivät voi itse hyvin. Silloin heillä on valta sinuun. Siksi päiväkirja on hyvä työkalu, tuoda kipu esiin ja ottaa voima omaan haltuun.

Maiju